Iloinen testamentti

ERÄÄN VIIKON TORSTAINA lähdin kävelylle ja päädyin suojaan kirpputorille tihkusateen sattuessa kohdalleni. Vaatteita en kuitenkaan katsellut vaan suuntasin kohti vanhojen kirjojen nurkkaa, jonka kirjat oli lajiteltu huolellisesti: ”kotimaiset romaanit”, ”ulkomaiset romaanit”, ”runot”, ”lasten kirjat” ja niin edelleen. Koska tiesin kirjamessujen olevan ovella, päätin säästää vähiä rahojani ja ajattelin tyytyä silmäilyyn. Ryhdyin tarkastelemaan kunnon teologian opiskelijan tapaan ensiksi hyllyä, jonka päässä luki ”filosofia, teologia sekä hengelliset”. Lukuisien Raamattujen seassa pilkotti muutama Vanhan testamentin selitysteos, pari kirjaa joiden alaotsikkoa koristi Uuteen testamenttiin liittyvät lauseet sekä yhtäkkiä kaiken keskellä ”Iloinen testamentti”.

Päädyin nappaamaan kirjan käteeni ja riemastuin. Kirja oli ilmeisesti laitettu väärälle osastolle, sillä kun ryhdyin sitä selailemaan, se piti sisällään laajan kokoelman Tatu Pekkarisen ja Matti Jurvan kirjoittamia reippaita ja ilomielisiä, hersyviä kupletteja 1910-luvulta 1950-luvun alkuun saakka; ”Savotan Sanni”, ”Kaunis Veera”, ”Nikkelimarkka”, ”Tuohinen sormus”, ”Soita Humu-Pekka”… Lista jatkui pitkään. Se totisesti oli ”Iloinen testamentti”. Sitä en raaskinut olla ostamatta.

Ryhtyessäni tuntia myöhemmin lukemaan opuksen alkupuhetta yliopiston kahviossa, ilahduin vielä enemmän. Toivo Kärjen ja Tatu Pekkarisen lesken Aino Pekkarisen kirjoittamassa esipuheessa kirjoitetaan nimittäin seuraavasti: ”Juhlallisuuksien ja naurettavuuden välillä sanotaan olevan hiuksen hienon eron. Samoin huumorin ja tragiikan. Oikea huumori ei ole himphamppua, vaan totuutta ja elämää, sen ovat sanoneet suuret viisaat. Paavo Ruotsalainenkin nauratti seurakuntalaisiaan humoristisilla sutkauksilla. Ilonpisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin, niinkuin se mahtuu tragiikan ja ihanan runon kehyksiin, sen on todistanut itse Aleksis Kivi”.

Ensin tietysti ilahduin, että Tatu Pekkarisen ”Iloisen testamentin” alkusivuilla mainitaan humoristisena kanssaveljenä Paavo Ruotsalainen, körttien oma Ukko-Paavo. Aloin kuitenkin pohtimaan tarkemmin yhtä Iloisen testamentin lausetta. ”Ilon pisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin”.

Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvasta pinnalle ensimmäisinä. Yksi kuva, jota en voi olla nostamatta esille on Oiva Paloheimon runo ”Kristus ja kristitty”, joka kiteyttää ongelman tarkkanäköisesti ja traagisesti:

”Jeesus Kristus, poika Herran

kulki metsätietä kerran

hymyhuulin, avojaloin,

linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin,

mustissansa, ilmein mykin.

Paheksuvin mielialoin,

seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat ohi astuissaan,

tuntematta toistaan kumpikaan.”

Miksi me olemme näyttäneet tältä? Ja näytämmekö me joskus tältä yhä? Miksi kristinusko näyttää niin vakavalta, vaikka meidän hallussamme on kuitenkin se kaikista iloisin testamentti?

On toki paradoksaalista neuvoa olemaan neuvomatta, mutta siitä aloittaminen ei välttämättä olisi huonoin tapa. Harvoin ihmiset kuuntelevat, kun heille huutaa, mutta kun kuiskaa yhdessä heidän kanssaan, silloin korvat aukeavat.

Sen tähden myös huutaminen niille, jotka huutavat, on turhaa. Nöyryys, rakkaus, ystävällisyys. Ne ovat aidon yhteyden perusta. Venäläisessä kansantarinassa piispa seurueineen purjehtii suurten vetten päällä tarkastusmatkalla ja pysähtyy erään pienen pienen saaren rantaan. Saarella on erakkoluostari, jossa on jäljellä kolme höperöä vanhaa munkkia, jotka eivät ole vuosikymmeniin olleet missään yhteydessä ympäröivään maailmaan. Piispa päättää matkansa lopuksi pitää intensiiviopetusta munkeille. Eiväthän he tunne uusia rukouksia! Eiväthän he tiedä mitä kristinusko! Heille täytyy kertoa mitä ovat uusimmat teologiset läpimurrot ja miten rukoillaan OIKEIN. Heidän ”Isä meidän”-rukouksensa ei muistuta mitään tunnettua – se ei ole vanha eikä uusi versio vaan jotain heidän vajavaisen muistinsa säälittävää tuotosta. Piispa ryhtyy innoissaan ja ylpeänä, vähän jopa ivaa olemuksessaan, opettamaan vanhoja veljiä. Sana sanalta, tunti tunnilta oppivat hauraat munkkiveljet lopulta oikeaoppisen ”Isä meidän” – rukouksen. Lopulta kun on valmista, piispa toteaa pelastaneensa kolme vääräoppista ja lähtee kädet vatsansa päällä kotimatkalle. Pursi lähtee lipumaan vetten yllä edeten ilta-auringon kultaamalla merenselällä huimaa vauhtia. Yhtäkkiä piispa kääntyy katsomaan kannelta kohti saarta. Hän tuntee sydämensä sykkeen kiihtyvän ja pelkää järkensä sumenevan. Nuo kolme typerää, vanhaa munkkia kulkevat kiihtyneinä juosten vettä pitkin kohti hänen alustaan. Piispa laskee tikkaat ja käskee silmät pyöreinä munkkeja nousemaan laivaan. Vanhat munkit nousevat nöyrinä kannelle ja lausuvat, että ”Anteeksi häiriö, me emme vaan muistaneet rukouksen viimeistä säettä enää oikein. Voitko vielä kerrata sen?” Piispa oli pakahtua ja lopulta lankesi polvilleen munkkiveljien eteen pyytäen siunausta. Vanhat munkit siunasivat polvistuneen ja herkistyneen piispan, jonka jälkeen he palasivat niskat kyyryssä saarelleen.

”Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvatsa pinnalle ensimmäisenä.”

Kulkekaamme yhteistä tietä, mutta ei niin paheksuvin mielialoin, seudun synnit sydämessä. ”Ilonpisara ei pelkästään mahdu uskonnon puitteisiin” kuten Iloisen testamentin alussa kirjoitetaan. Uskonto, tai vielä paremmin sanottuna usko, o n se ilonpisara. Koska Markuksen, Matteuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittama iloisin testamentti on kainalossamme, voimme kulkea metsätietä hymyhuulin, avojaloin, linnunpoika kämmenellä.

Artikkelit