Helsingin piispaehdokkaat kohtasivat vaalipaneelissa Kruununhaan yläasteella

Kuva: Ari Minadis.

Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.

Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.

Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.

Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta

Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.

Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.

Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”

Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.

”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.

Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.

Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”

Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta

Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.

”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.

”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.

Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.

”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.

Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.

”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.

Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.

”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.

Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”

Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.

Henkilökohtaisesti

Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.

”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.

Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”

”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.

Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.

”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”

Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.

Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”

Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.

”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.

”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.

Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.

”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.

Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”

Tulevaisuudesta ja hallintovalloista

Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?

”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.

Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”

Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”

”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.

Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.

”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.

Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.

Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”

Ja piispanhiipan saa…

Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.

Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”

Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”

Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”

Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.

Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.

Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.

Ari Minadis

Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen

Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?

”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.

Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?

”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”

Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?

”Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”

Olli-Pekka Toivanen

 

Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen

Tutkinnonuudistus teologisessa tiedekunnassa

Vain muutos on pysyvää, sanoi Herakleitos 2500 vuotta sitten. Helsingin yliopistossa iso muutoksen pyörä pyörii yhä.

 

Ei enää A1- tai B2 -linjoja, vaan opintosuunnat. Ei enää 25 opintopisteen sivuaineita, vaan toisten tieteenalojen opintokokonaisuuksia, laajuudeltaan lähes mitä vain. Ei pääainetta, tutkintoa ja oppiainetta, vaan tutkielman oppialat ja koulutusohjelmat. Kandivaiheessa ei enää valita, mille osastolle kandinsa kirjoittaa, vaan vasta maisterivaiheessa valitaan tutkielman oppiala.

Opintosuuntia uudessa tutkinnossa on kaksi. Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta sekä opetuksen ja kasvatuksen asiantuntijatyön opetussuunta. Opiskelijoista tulee kuitenkin edelleen teologian kandidaatteja ja teologian maistereita, vaikka koulutusohjelmien nimet vaihtuvat teologian ja uskonnontutkimuksen kandi- sekä maisteriohjelmaksi.  Kaikki opiskelevat aluksi yleisessä suunnassa, joka vastaa entistä A2-linjaa.

Kandiohjelmaan tulee perus- ja aineopintojen sekä klassisten kielten lisäksi temaattisia opintoja uskonnosta, historiasta ja yhteiskunnasta ja arvoista sekä globaalin maailman haasteista. Kandityön voi kuitenkin tehdä osastokohtaiseen seminaariin. Niin ikään maisteriohjelma muuttuu temaattisten opintojen myötä. Muutoksen tuulet puhaltavat myös graduntekijöitä, sillä gradun laajuus pienenee kymmenellä opintopisteellä ja sitä myötä gradun sivumäärä lyhenee.

Siirtymäaika vuonna 2016 tai sitä aikaisemmin aloittaneille

Jos aloitit opintosi viime vuonna, voit suorittaa tutkintosi tänä lukuvuonna voimassa olevien tutkintovaatimusten mukaan aina heinäkuun loppuun vuonna 2020. Jos kuitenkin haluat siirtyä opiskelemaan uusien vaatimusten mukaista tutkintoa, se on mahdollista – kunhan muistat, että takaisin et voi enää palata.

Opiskelija, joka on aloittanut vanhan tutkintorakenteen aikana, on siirtyjä. Sen sijaan koko tutkintonsa vanhan rakenteen mukaisesti tekevä on vanha suorittaja. Vaikka olisit ikivanha suorittaja, koskevat käytännön tason muutokset luultavasti myös sinua jollakin tavalla. Ainakin uudistuvien järjestelmien ja vaihtuvien opettajien sekä päättyvien professuurien myötä.

”Tuntuu nyt alkuun sekavalta, mutta näen myös paljon mahdollisuuksia”

Kaksi kolmannen vuoden A2-linjan opiskelijaa kertovat, että varsinkin syksyllä tutkinnonuudistuksesta ei ole puhuttu mitään paitsi huhujen tasolla: “Tutkinnonuudistuksesta on tullut opiskelijoille tietoa hiljalleen vasta tämän kevään aikana. “

“Tiedonannot tästä tutkinnonuudistuksesta ovat olleet mielestäni tosi vähäisiä, varsinkin kaiken muunkin sekavuuden ja uudistuksen aikataulun huomioon ottaen”, toinen opiskelija sanoo.

“Tutkinnonuudistus tuntuu nyt alkuun sekavalta, mutta näen siinä myös paljon mahdollisuuksia”, opiskelija jatkaa. “Ajankohta uudistukselle ei ehkä ole paras mahdollinen tiukentuneiden resurssien ja hallinnon ylikuormittumisen takia.”

Molemmat opiskelijat kertovat olevansa iloisia siitä, että ovat siirtymässä jo graduntekovaiheeseen: “Olen siinä käsityksessä, että isoimpiin muutoksiin kuuluu ainakin kandivaiheessa ‘pääaineettomuus’ ja erilaisiin teemoihin keskittyvät, oppiainerajoja ylittävät opintojaksot.” Opiskelijoiden mukaan ne kuulostavat teoriassa hyviltä, mutta käytännön tasolla sekavilta.”

“Kandivaihe on pääaineeton, mutta Ison pyörän hengen mukaisesti kanditutkintojen on oltava laajempia”, TYT:n hallituksen edunvalvontavastaava ja maisteriohjelman johtoryhmän jäsen Kata Kaski sanoo. “On siistiä, että ihmiset, jotka ovat teologian ja uskonnontutkimuksen asiantuntijoita, tietävät laajemmin teologian osa-alueista.”

Opiskelijoita haastateltaessa etenkin maisterivaihe ja kymmenen opintopistettä pienenevä gradu huolestuttavat. Väitöskirjaa kirjoittava tutkija pohtii, etteivät gradut ehkä enää ole yhtä arvokkaita.

“Gradun supistamisesta päätettiin yliopiston sisällä”, sanoo Kaski. “Ymmärrän, että sen laajuudesta voidaan olla huolissaan. Opiskelijat miettivät, tuleeko heistä nyt huonompia tutkijoita. En usko, että tutkimuksellinen ote tästä rapautuu”, Kaski sanoo.

”Taustalla tarve vastata nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin”

“Tutkintouudistuksen taustalla on käsittääkseni tarve vastata paremmin nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin ja tarjota opiskelijoille myös aiempaa parempia mahdollisuuksia verkostoitua jo opintojen aikana työelämään”, opiskelija kommentoi. Molemmat haastatellut kertovat, että varsinkin laajemmat työharjoittelut A2-linjalaisen näkökulmasta ovat tervetulleita.

Pappislinjan opiskelijat ovat puolestaan huolissaan siitä, että harjoittelu ja praktikumit siirtyvät kokonaan maisterivaiheeseen. A1-linjan opiskelija miettii, miten osittain jo kandivaiheessa suoritettujen praktikumien kanssa toimitaan jatkossa, kun entisen mallista opetusta ei ole. “On vähän väliinputoaja-olo, kun toimitusten harjoittelut jäävät kokonaan välistä”, opiskelija sanoo.

“Kakkosprakkareihin täytyy keksi joku ratkaisu, ja kun sitä mietitään, halutaan, ettei siitä aiheudu opiskelijoille ongelmia”, Kaski kommentoi. “Me haluamme, että meillä on hyvää opetusta ja hyvät tutkinnot.”

Ei vain uhka, vaan myös mahdollisuus

Kasken mukaan opetus saa kiitettävän kasvojenkohotuksen tutkinnonuudistuksen myötä. Myös opiskelijat näkevät uudistuksessa positiivisia puolia.

“Selkeinä hyötyinä näen ainakin mielenkiintoisilta kuulostavat uudet temaattiset opinnot ja oppiainerajoja ylittävät kurssisisällöt”, A2-linjan opiskelija sanoo. “Myös aiempaa pidemmät työharjoittelujaksot avaavat varmasti mahdollisuuksia opiskelijoille, jos paikanvalintaan vain saa riittävästi ohjausta. Tällä hetkellä kaikki tuntuu hieman hankalalta.”

“Kyllä minustakin tuntuu sekavalta”, Kaski nauraa. “Ei tässä ole mitään vastakkainasettelua opiskelijoiden ja tiedekunnan välillä. Kaikki toivovat, että opiskelijat valmistuvat.”

Jenni Heikkonen

Soveltuvuustutkimusten takana

 

Päämäärä Oy:n esimerkki soveltuvuustutkimuksen tuloksista.

Numerossa 4/16 keräsimme teologian opiskelijoiden kokemuksia kirkon työpsykologisista soveltuvuustutkimuksista. Tässä haastattelussa käydään tutkimuksia suorittavan Päämäärä Oy:n edustajan kanssa läpi tutkimusten historiaa ja käytännön toteutusta sekä reflektoidaan palautetta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa soveltuvuustutkimuksia on järjestetty vuodesta 2002 alkaen. Järjestelmä syntyi alun perin sekä teologian opiskelijoiden että hiippakuntien tarpeista saada apuvälineitä papin työn ammatillista arviointia varten. Pappisvihkimystä hakevan oman itsereflektion tukeminen on säilynyt tutkimuksen johtoajatuksena siitä lähtien. Nykyisin tutkimuksesta vastaava Psykologitiimi Päämäärä Oy on vastannut tutkimuksista yhtäjaksoisesti vuodesta 2006 alkaen.

Standardoitujen arviointikriteerien merkityksen voidaankin katsoa kasvaneen nykytilanteessa, jossa työssä jaksamisen ennustettavuus korostuu. Päämäärän toimitusjohtaja Minna Tapojärvi toteaa seurakuntien työllisyystilanteen alueellisten erojen kasvaneen sitten 2000-luvun alun. ”Silloin oli valtakunnallisesti ajateltuna ns. työntekijän markkinat, jossa vapaista työpaikoista ei ollut pulaa. Nyt tilanne on muuttunut: Helsingissä avoimeen papin virkaan saattaa kuulemma hakea kymmeniä henkilöitä.” Siksi joillekin opiskelijoille voi opiskelun loppuvaiheessa tulla korostuneesti sekä urasuunnittelutarpeita että myös työllistymispaineita.

Kirkon panostus tutkimuksen ja reflektointiseminaarien kehittämisessä ja valvonnassa on huomattavan suuri. Soveltuvuustutkimuksen ja reflektointiseminaarien onnistumista arvioidaan ja päivitetään säännöllisesti monikanavaisesti kerättävän palautteen pohjalta. Kahdesti vuodessa kokoontuva kirkon koulutuskeskuksen seurantatyöryhmä kerää tietoa tutkimukseen osallistujilta, yliopistoilta ja hiippakunnilta.

Koepäivä

Mitä soveltuvuustutkimuksessa käytännössä sitten tapahtuu? Tapojärvi ei mene nykyisten järjestelyjen yksityiskohtiin. ”Ne tietävät tietenkin omakohtaisesti, jotka ovat tutkimuksiin osallistuneet.” Kristian Kurikan vuonna 2010 Turun yliopistoon tehty pro gradu-tutkielma Papin vihkimystä hakevien soveltuvuustutkimus – simulaatiomenetelmän luotettavuus sisältää eritellyn kuvauksen tutkimuksen sisällöstä pääpiirteissään. Osallistujat ilmoittautuvat valtakunnallisen haun kautta tutkimuspäivään, joita järjestetään yliopistosta riippuen porrastetusti kevään ja kesän aikana. Tutkimuspaikkana toimivat yleensä hiippakunnan varaamat tilat tai Päämäärän toimitila Turussa.

Varsinaiseen tutkimukseen sisältyy videoitava puhe, strukturoituja persoonallisuutta, kuten luonteenominaisuuksia ja ajattelu- sekä toimintastrategioita mittaavia sekä kognitiivista kapasiteettia mittaavia testejä sekä psykologin haastattelu. Testit mittaavat mm. itsereflektiota ja ajattelun strategisuutta väitelauseiden ja vapaamuotoisen kirjoitelman avulla. Tärkeimmät tulokset on avattu haastattelijan lausunnossa ja niiden lopputulema on visualisoitu graafiseksi nuolikuvioksi, jossa korostettuina ovat sosiaaliset, työn hallintaan ja psyykkiseen kestävyyteen liittyvät valmiudet. Tämä osallistumistodistus toimitetaan hiippakuntaan vihkimystä haettaessa. Tutkimustuloksen muu käyttö esim. rekrytoinnin yhteydessä on kielletty ja vaatii erillistä lupaa.

Tutkimuksen tulokset lähetetään osallistujalle postitse, ja tällä on mahdollisuus saada henkilökohtaista palautetta tuloksista. Syksyllä hiippakunnat järjestävät vielä hiippakunnittain reflektointipäivän, jossa läpikäydään tulosten merkitystä oman ammatillisen suuntautumisen kannalta. Tutkimus on mahdollista suorittaa myöhemmin uudestaan. Tapojärven mukaan ”näin on tähän mennessä tehnyt alle promillen verran tutkituista. Tutkimushan on luonteeltaan ns. varhaisen potentiaalin tunnistamista, siksi myös aiempia tuloksia voi olla hyödyllistä tarkastella uudelleen siinä vaiheessa, kun työelämässä on jo oltu ainakin muutaman vuoden.”

Moniosaaja vai peruspappi?

Aura Nortomaan soveltuvuuskokeita käsittelevässä tuoreessa väitöskirjassa A test to pass or a tool of growth? (Helsingin yliopisto 2016) todetaan, että tutkimukseen osallistujat ovat olleet keskimäärin tyytyväisiä tuloksiinsa, eikä niillä ole ollut todennettavaa yhteyttä pappisvihkimyksen jättämisen tai myöhemmän urapolun kannalta. Myös Tapojärven puheissa korostuu, että kokeiden merkitys on ensisijaisesti yksilöllinen. Tutkimus ei siis ole työpaikkahaastattelu, jossa osallistujia kilpailutetaan, vaan kaikki ovat samalla viivalla.

”Tutkimustulokset on lähtökohtaisesti suunnattu osallistujalle itselleen. Tätä korostaa jo sinä-muodon käyttö kirjallisessa arvioinnissa. Vielä alkuvuosina kokeisiin suhtauduttiin varauksella, nykyisin osallistujat ovat avoimempia ja paremmin tilanteen tasalla, mikä auttaa saamaan tarkempia tuloksia. Ennakkotiedotusta tutkimuksesta kehitetään jatkuvasti avoimuuden vahvistamiseksi”, Tapojärvi sanoo.

Teologien parissa on esitetty kysymyksiä, mitataanko tutkimuksissa riittävästi soveltuvuutta seurakunnan erikoistehtäviin vai onko tavoitteena löytää ennemmin jonkinlainen ”peruspappi”. Tapojärvi pitää huolta aiheettomana.

”Tutkimus mittaa monipuolisesti eri vahvuuksia, useissa keskeisissä seurakuntapapin työn ominaisuuksissa vahvat henkilöt pärjäävät myös monipuolisesti eri tehtävissä. Jos vahvuuksia tulee esille vähemmän, voivat ne silti riittää hyvään jaksamiseen ja onnistumiseen jollakin erityisalalla, mutta laajalla seurakuntapapin työkentällä uupumisen ja epäonnistumisen riskit ovat silloin helpommin korostuneita.”

Omaksi parhaaksi

Kyyhkysen keräämissä vastauksissa kielteisinä kokemuksina mainittiin kirjallisen palautteen kokeminen hyvin suorasukaisena tai ristiriitaisena oman ammatillisen minäkuvan kanssa. Eräs vastaaja kertoi saamastaan suorasta kehotuksesta hakeutua psykoterapiaan, toinen kertoi saaneensa kuulla olevansa ”pelottavan älykäs”. Osa taas ei tunnistanut itseään psykologin kuvauksesta ja sai saman reaktion myös työnantajiltaan ja tuttaviltaan. (Vastauksista ei ilmennyt, olivatko kaikki tutkimukset Päämäärän, eli vuoden 2006 jälkeen tekemiä, joten tässä yhteydessä palautetta reflektoidaan yleisellä tasolla (toim.huom.))

Vastaajan älykkyyttä koskevaa kommenttia Tapojärvi pitää mahdottomana. ”Tällaisia ilmaisuja ei kyllä psykologin raporteissa käytetä.” Sen sijaan kehotus ammattiauttajan apuun turvautumisesta on uskottava ja jopa haastattelijan velvollisuus. ”Jos osallistujalla on selvästi haittaavia käsittelemättömiä asioita, kehoitus niiden työstämiseen on hyvä kirjata palautteeseen. Tutkimuksen tarkoitus on kuitenkin lisätä itsereflektiota ja sen myötä edistää työssä jaksamista pitkällä tähtäimellä. Yleensä osallistujat ovat jo aiemmin harkinneetkin terapiaa, mikä käy usein ilmi palautekeskusteluissa”, Tapojärvi tiivistää.

Mikä sitten selittää osallistujien kokeman epäsuhdan saadun palautteen ja oman ammatillisen kokemuksensa välillä? Tapojärvi epäilee, että henkilö on voinut koetilanteessa olla ”irrallaan itsestään” ja toiminut itselleen epätyypillisesti. ”Meillä kysymykset on tehty selkeiksi, joten tulkinnanvaraa niiden ymmärtämisessä ei oikeastaan ole. Haastattelijalla on analyysin tukena ammattitaitonsa ja intuitionsa, kun taas huonolla itsetuntemuksella varustettu ihminen ei välttämättä osaa reflektoida tuloksia tai itseään”, Tapojärvi toteaa. Seurantatyöryhmän vuosittain systemaattisesti kaikilta tutkituilta keräämä soveltuvuustutkimuksen asiakaspalaute on ollut noin 80 % positiivista, eikä vastaa Kyyhkysen artikkelissa esitettyä 50/50-jakaumaa.

Haastattelun lopuksi Tapojärvi pohtii, miten Kyyhkysen tapa nostaa aihe esille vaikuttaa niihin teologeihin, joilla tutkimuksen suorittaminen on edessä. ”En tiedä, miten se teidän [Kyyhkysen] juttu vaikuttaa opiskelijoihin, että tulevatko he tutkimukseen sitten kriittisin asentein ja huonommilla yhteistyövalmiuksilla.” Soveltuvuustutkimus voi tosiaan olla niitä asioita, joihin on helppo suhtautua ennakkoluuloisesti ilman parempaa tietoa. On siis hyvä, että Päämäärän omaakin ennakkotiedotusta kehitetään jatkuvasti.

Jutussa mainittujen lähteiden lisäksi apuna on käytetty Kirkon koulutuskeskuksen antamia taustatietoja.

Lisää aiheesta

Kyyhkynen 4/16: Sopimaton papiksi?

Kirkko kohtaa kampuksen

 

Opiskelijoiden tasapainottelu opiskelun, ihmissuhteiden ja töiden välillä voi olla haastavaa. Samalla jonot mielenterveyspalveluihin kasvavat. Kirkon oppilaitostyön tarjoamasta keskusteluavusta on silloin apua.

Keskustakampuksella työskentelevän oppilaitospastori, rovasti Leena Huovisen mukaan keskusteluja on noin 200 vuodessa. Lisäksi oppilaitospapit järjestävät aikuisten nuorteniltoja ja rippikoulun kertausharjoituksia. Uutuutena on Kampin kappelin sitsit, joiden osallistujat valitaan arpomalla avajaiskarnevaalien yhteydessä. Huovinen korostaa, että oppilaitostyötä voi tehdä monella tapaa, eivätkä sielunhoidolliset keskustelut ole ainoa vaihtoehto. Kysyntää kahdenkeskiselle kohtaamiselle kuitenkin selvästi on.

Huovisen mukaan keskusteluissa nousevat esille usein ihmissuhteisiin liittyvät asiat sekä yksinäisyys, joka koetaan usein häpeällisenä. Suorittamisen eetos ja paineet olla hyvännäköinen, fiksu ja menestyvä liittyvät tarpeeseen kelvata itselleen ja muille. Myös sosiaalinen media lisää paineita, jos oman itsetunnon vahvistamiseen tarvitsee muiden tykkäyksiä. ”Jos sille tielle lähtee, niin se on hävitty heti kalkkiviivoilla”, Huovinen toteaa. ”Jossain muualla on aina ihanampaa.”

Opiskelijan kannalta keskustelutilanteissa olennaisinta on kokemus siitä, että joku kuuntelee ja ottaa tosissaan. Huovisen mukaan myös ”monta sadetta nähneen” papin elämänkokemus tuo perspektiiviä, uskoa asioiden järjestymiseen tavalla tai toisella. ”Ajattelen, että jokainen ihminen on lahja myös itselleni, koska ymmärrykseni elämästä lisääntyy kohtaamisten myötä.”

Oppilaitospapit tarjoavat apuaan kaikille uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. ”Elämä on monimuotoista, mutta itse tietysti katson maailmaa kristillisestä näkökulmasta”, Huovinen kertoo. Keskustelut harvoin alkavat hengellisistä asioista, mutta lähes aina niihin lopulta päädytään pohtimalla esimerkiksi elämän tarkoitusta. ”Yliopistoyhteisöön ei voi tulla Raamattu kädessä huutelemaan, mutta olen kuitenkin avoimesti pappi enkä mikään koutsaaja”, Huovinen sanoo.

Nykyisessä taloustilanteessa monia opiskelijoita mietityttää myös oma työllistyminen ja tulevaisuus. Huovisen mukaan ajan yleinen kovuus ja talouden ikkunan kautta katsominen näkyvät kohtaamisissa. Monet miettivät, onko tässä yhteiskunnassa tilaa sellaiselle, joka ei tuota suoranaisesti rahaa. Opiskelijoista teologit ja humanistit käyttävät papin palveluita eniten. Teologian opiskelijoiden parissa korostuu selkeästi valmistuvien, omaa paikkaansa etsivien opiskelijoiden ryhmä. Toinen ryhmä ovat muutaman vuoden opiskelleet, jotka pyörittelevät tiedeympäristön herättämiä uskonnollisia kysymyksiä.

Monet pohtivat myös kutsumustaan kirkon työhön sekä sitä, riittävätkö omat kyvyt. Huovinen kehottaa olemaan armollinen itselleen: ”Se on harhainen ajatus, että jostakin tietäisi, että nyt olen valmis papin työhön. Ainahan me olemme ihan hurjan keskeneräisiä.”

Lisätietoja: facebook.com/kirkkojakampus & kirkkojakampus.fi

Teksti: Ulla Klemola & Unni Puranen

Narratiiveista ja narreista

TYT:n uusi puheenjohtaja esittäytyy.

”Olipa kerran.” Niin ne tarinat kuulemma alkavat, joten sillä mennään. Eli: ”Olipa kerran Petra, joka opiskeli teologiaa. Sitten siitä Petrasta tuli Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja.” Vaikka en lastentarhanopettaja olekaan, kuulostaa mielestäni ihan kunnolliselta sadutustarinan alulta. Päähenkilö vain on väärä.

Minulta on tiedusteltu, että tähänkö kalliolle (kreikaksi Πέτρα ’petra’ = kallio, kivi) yhdistystä nyt rakennetaan. Samoin on kyselty, että tarvitseeko varata lentoja Petran rauniolle, vai pääsemmekö sinne muutenkin. Niin hauskoja kuin kielileikit ovatkin, ei minua ole valittu yhdistyksen narriksi ja tarinan päähenkilöksi, vaan puheenjohtajaksi. Voitaisiinko siis vain luoda tarinaa TYT:stä?

Kun kirjoitetaan TYT:n vuoden 2017 tarinaa, on alkuosa jo tehty. Keskikohtaa, sitä, jossa ne tarinan tärkeimmät tapahtumat ovat, on aika tehdä nyt. Tarkoituksena on tänä vuonna muun muassa totuttautua uusiin sääntöihin, uuteen toimijarakenteeseen ja uusiin järjestötiloihin, jotta koko ajan ei tule uusia sydämentykytyksiä ja yllätyksiä. Näitäkin tärkeämpään juonenkäänteeseen tämän vuoden tarinassa tarvitsemme kuitenkin mahdollisimman monen teologian opiskelijan apua.

TYT:n on tarkoitus olla mukava ja hyödyllinen. Mukava ja hyödyllinen siellä toimiville, tapahtumien kävijöille ja niille, jotka eivät yhdistyksen toiminnassa ole juurikaan olleet mukana. Minulle TYT on aina ollut yhdistelmä hauskasta vapaa-ajasta ja edunvalvonnan hyödyistä, ja vasta viime aikoina olen aidosti tajunnut, että se ei ole sitä kaikille. Viime vuodenkin työelämävastaavana elin kuplassa, jossa tapasin piispanvierailuissa, ekskuilla ja uskonnonopetusillassa innostuneita ja usein itselleni ennestään tuntemattomia ihmisiä. Siksi olenkin todella kiitollinen niille, jotka ovat viime aikoina rei’ittäneet kriittisillä äänillään TYT-kuplaani, ja auttaneet näkemään negatiiviset sävyt siinäkin, mikä itselle on rakasta.

Tahto kehittää TYT:tä kaikille mukavaksi on nyt kova. Kirjoitushetkellä on auki kysely ”Yhteinen TYT”, joka on tarkoitettu niin aktiiveille, vähemmän aktiivisille jäsenille kuin liittymättä jättäneille opiskelijoille. Vastausten lisäksi olisi hyödyllistä, että joku tulisi apuun konkreettisesti. Joku, joka tulisi tapahtumiin, antaisi niistä palautetta ja ehkä tarjoutuisi jopa järjestämään haluamansa kaltaisen tapahtuman. Joku, joka tulisi puhumaan minulle ja muille aina, kun kommentoimisen tarvetta kokee.

Jos sinua kiinnostaa olla se joku, edes hetken aikaa tai yhden kerran, ole sitä rohkeasti! Ilman teologian opiskelijoita TYT ei täytä tarkoitustaan, ja silloin minäkin voin ryhtyä vaikka sitten sellaiseksi narriksi.

Petra Harju

Meidän herjamme tähden

 

”Nyt menee niin jumalan pilkkaamiseksi ettei mitään rajaa. Vaikka ei uskoisi itse niin pitääkö siitä silti tehdä noin hirveitä sketsejä?” nimimerkki Vierailija kommentoi Vauva-lehden nettifoorumilla Putous-sketsiohjelman jaksoa, jossa ”Enkeli Taivaan” -virrestä oli tehty juopotteluaiheinen versio. Sen esittivät ortodoksipappia parodioiva hahmo Isä Nitro sekä höyhensiipinen Amurin enkeli. ¶ Taitelijoita ja kirjoittajia syytetään silloin tällöin jumalanpilkasta, pyhäinhäväistyksestä tai, jos asia saadaan vietyä oikeuteen, uskonrauhan rikkomisesta. Usein seuraa julkista väittelyä siitä, ovatko tällaiset syytökset aiheellisia, sopivatko ne yhteiskuntaamme, ja onko kaikkien uskonrauhalla sama suoja. Kyyhkynen esittelee eri näkökulmia tähän aiheeseen.

Kehen rienaus kohdistuu?

”Jumalanpilkkaa ovat loukkaavat sanat Jumalaa kohtaan, häpäisevät teot pyhiä esineitä tai symboleita kuten ikoneita kohtaan”, luonnehtii kirkkoherra Nikolai Voskoboinikov ortodoksisesta Pyhän Nikolauksen seurakunnasta. ”Sitä voi olla missä tahansa ympäristössä, myös mediassa ja taiteessa.”

Töölön kirkkoherra Auvo Naukkariselle perinteinen jumalanpilkan käsite ei ole merkityksellinen, koska siihen kuuluu, että määritellään Jumala ja hänen loukkaantumisen aiheensa. ”Ihmiset eivät voi objektiivisesti tehdä näitä määrittelyjä, joten ei pitäisi käydä oikeutta Jumalan puolesta”, Naukkarinen perustelee. ”Uskonnollisia tunteita voidaan silti loukata, mikä kannattaa ottaa vakavasti.”
Naukkarinen oli vuonna 2013 osallisena kohussa, joka liittyi teatteriesitykseen Temppeliaukion kirkossa. Hänen mukaansa seurakunnalle ei selvitetty etukäteen, mitä esityksessä aiottiin tehdä. Alttarilla muka virtsattiin ja tuseerattiin sekä pestiin jalat kastemaljassa.

”Jumala tuskin suuttui, mutta minä ja monet seurakuntalaiset kyllä”, sanoo Naukkarinen. ”Näytelmän tekijät halveksivat oikeuttamme määritellä rajat kotikirkossamme.”

Pyhä yhteisön ja yksilön rajapinnassa

Putouksen ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman. Kuva: Nico Siekkinen.

Putouksen sketsejä ei esitetä kirkossa, mutta miksi joku ei voi hyväksyä niitä ylipäätään? Ohjelman ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman pitää merkittävänä, millaiseen maailmankuvaan ihminen kasvaa. ”Jos elää kovin homogeenisessä ympäristössä, käsitys huumoristakin jää yksipuoliseksi.”

Myös Nordmanille jumalanpilkka on vaikea käsite. ”Ihminen loukkaantuu, mutta ilmaisee sen sanomalla, että Jumalaa on loukattu. Oma tunne ulkoistetaan, ja se tekee asian vaikeaksi.”

Ajatus tulee lähelle perinteisiä pyhyysteorioita. Sosiologian isä Émile Durkheim (1858–1917) katsoi, että pyhä edustaa yhteisöä, joka palvomissaan asioissa kohtaa oman itsensä. Kun pyhä on ”me”, joka sisältää minut, pyhän loukkaaja loukkaa minua. Onko meillä kaikilla jokin tällainen kohde, jossa oma itseytemme on edustettuna? Ehkä, mutta pyhyyttä voi lähestyä muullakin tapaa.

”Se voi olla jotain, mikä herättää hartautta ja koskettaa; esimerkiksi vanhemman ja lapsen suhde”, sanoo Nordman. ”Kyllä minulle myös kirkko ja sen symbolit ovat pyhiä. Mutta pyhyys ei vähene, jos niistä tehdään huumoria.”

Kaikille suomalaisille pyhä ei ainakaan ole Jeesus, risti tai Enkeli Taivaan. ”Yhteiskuntamme ei ole homogeeninen, ja siksi jumalanpilkan ongelma käsitetään väärin”, arvioi Nikolai Voskoboinikov. ”Uskonnollisessa kentässä syntyy uusia ryhmiä ja pyhyyden kohteita, jotka voivat olla monille epäselviä.”

Moniarvoinen yhteiskunta on siitä oikukas, että aina ei edes tiedä, milloin häpäisee jotakin pyhää tai rikkoo jonkin yhteisön rajoja. Ehkä tästä kasvaa myös poliittinen korrektius: viiteryhmät tulkitaan arvoyhteisöiksi, joita ei saa loukata.

Pyhän kunnioittamisen problematiikkaan kuuluukin kysymys, näemmekö yhteiskunnan koostuvan enemmän ryhmistä vai yksilöistä. ”Omasta uskonnostaan tai etnisyydestään on sopivaa vitsailla”, pohtii Joonas Nordman. ”Toisen ryhmän alueelle ei pitäisi mennä, ainakaan ellei oikeasti tunne sitä.”

Valtio pyhän takaajana

Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta. Kuva: Antti Nylén.

Välillä rajat silti ylitetään, ja oikeusvaltiomme rientää varjelemaan erilaisia pyhyyskäsityksiä. Tuomas Äystö tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa uskonrauhan rikkomisista Suomessa vuodesta 1999 lähtien. Viranomaiset ovat puuttuneet rienaukseen melko epäsäännöllisesti. ”Tapaukset koskevat isoja uskontoja, monesti islamia. Tuomioita on tullut ajanjaksolla alle 20”, Äystö valaisee.

Yksittäistä tapausta aletaan helpommin tutkia, jos se liittyy yleisesti tunnettuun uskontoon ja saa julkisuutta. ”Aikoinaankin Hannu Salaman Juhannustanssit herätti paheksuntaa vasta, kun arkkipiispa moitti sitä juhlapuheessa. Sitten tuli oikeudenkäynti ja jumalanpilkkatuomio”, Äystö muistuttaa.

Auvo Naukkarisen mielestä käräjille ei pitäisi joutua, ellei ole häirinnyt uskonnonharjoitusta tai rikkonut hautarauhaa. Hän viittaa tuoreen kansalaisaloitteen ajamaan lakiin, jossa pyhänä pidetyn asian julkinen herjaaminen ei enää olisi rangaistavaa. ”Jos joku loukkaantuu, anteeksipyyntö on paikallaan”, sanoo Naukkarinen, ”mutta ei tunteilla sinänsä voi lain suojaa olla. Se merkitsisi mielivaltaa.”

Nikolai Voskoboinikovista asia ei ole vain kahden osapuolen välinen. ”Yhteiskunnan pitäisi rauhan ja järjestyksen tähden tuomita jumalanpilkka. Seuraamuksena voi olla anteeksipyynnön vaatimus tai muu rangaistus, riippuen tekijän katumuksesta ja aiheutuneesta vahingosta.”

Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, ortodoksi hänkin, on hieman eri linjoilla. ”Ei taiteilijoita pidä panna vastuuseen jumalanpilkasta yhteiskunnassa, jossa pyhyyskäsitykset ovat näin vaihtelevia. Tabuja voi silti olla: esimerkiksi Muhammedin piirtämisestä on tullut islam-vastainen kannanotto, ja ymmärrän, että sitä vältetään.”

Olipa laki millainen hyvänsä, pyhyyden epämääräisyys julkisessa tilassa koskettaa kaikkia. Moni turhautuu, kun omia tärkeitä arvoja jatkuvasti ylenkatsotaan. Jotkut vetäytyvät kuplien suojaan tai lähtevät rettelöimään totuuksiensa puolesta. Onko tilanne kestämätön? Täytyykö meidän lopulta löytää – tai luoda – kaikille yhteinen pyhä?

Olavi Seppänen

Ketä kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Takapenkin huutaja pohtii, onko kyynisenharmaa vaalikevään uusi musta

Äänestäjä, käytä ääntäsi! Äänestämällä voit vaikuttaa! Kun ääni uurnaan kilahtaa, niin edustaja valtuustoon vilahtaa! Kunnallishallinnon poliitikot edistävät lähiseutusi asiaa ja tekevät siitä paremman paikan elää!

Nyt rakas Huutajanne on optimisti, ehkä jopa idealisti. Kansanedustajien, meppien ja kunnallispoliitikkojen touhuilua lienee sittenkin varmempaa seurata kyynikon linssein.

Tällaiset lasit ovat Äänestäjälle kuin kiikarit: politiikkaa on mahdollista seurata riittävän etäältä. Kun ei mene liian lähelle liekkiä, ei tule itsekään vedätetyksi pettymysten rovioon.

Äänestäjä on kuullut, kuulee ja tulee kuulemaan vaalipuheita ja -lupauksia. Useimmiten lupaukset pitää ymmärtää lainausmerkeissä, hän arvioi. Ennen vaaleja suolletaan ”lupauksia”, selkosuomeksi kusetuspuhetta, joka ensin lämmittää, mutta vaalien jälkeen jäätää.

Lapsiperheet, eläkeläiset, opiskelijat, työttömät! Köyhien oloja on parannettava, eriarvoistuminen lopetettava! Toisin kuin hallituspuolueet, me oppositiossa kuulemme hätähuudon! Toisin kuin nykyinen oppositio, me nykyisessä hallituksessa vastustimme leikkauksia viime vaalikauden oppositiossa!

Äänestäjä tuntee kuvion. Tämän päivän oppositio on huomisen hallitus, tämän päivän ”lupaus” huomisen kusiset lenkkarit. Äänestäjästä tuntuu, että ”lupaus” tosiaan ansaitsee ironiset poltinmerkkinsä.

Pyöröovet puskevat päättäjiä yksityiselle sektorille kevätviiman voimalla. ”Lupausten” unohtamisen jälkeen aletaan pedata parempia pelipaikkoja itselle ja kavereille. Vauhditetaan päätöksiä, jotka ovat eduksi tulevassa elämässä – jollei iankaikkisuudessa niin ainakin bisneksessä.

Milloin tämä on tähän mennyt, Äänestäjä kysyy. Milloin poliitikot jättivät kansan ja alkoivat edustaa itseään ja lääkärifirmoja? Miksi meillä on vallassa valehtelijoiden klubi?

Äänestäjän kyynisyyskäyrä johdattaa kysymään, mitä mieltä on äänestää. Ketä oikeesti kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Sitten Äänestäjä pohtii, että ehkä kyynisyys ei silti ole uusi musta. Oikeammin se on aina taustalla oleva harmaa, yksi sen sävyistä. Mieltymyksessä kyynisenharmaaseen saattaa piillä pelko Äänestäjän sitomisesta, piiskaamisesta ja kurittamisesta. Se on kilpi, joka suojelee pessimististä kantajaansa pettymykseltä.

Mutta kyynisenharmaa ei ole niinkään väri kuin sävy. Äänestäjän mielessä siihen kytkeytyy mahdollisuus muutokseen. Kaiken ei tarvitse olla vedätystä, ihmisen sanaan pitää voida myös luottaa!

Ja luottamukseenhan edustuksellinen demokratia ensi kädessä perustuu. Kuntavaaleissa valitaan edustajat kunnan tai kaupungin luottamustehtäviin. Kun Äänestäjä osoittaa valtuutetulle luottamusta, lasi on täytetty puolilleen. Edustajan tehtävä on täyttää malja loppuun luvatulla sisällöllä.

Luottamus maljan täyttymiseen ylläpitää toivoa kansanvallan elinvoimasta ja uskottavuudesta. Käyttämällä ääntään Äänestäjä asettaa toivonsa sen varaan, että edustuksellinen demokratia eläisi eikä joutuisi tyrannian julkisivuksi.

Äänestäessään Äänestäjä ei suostu antamaan piiskaamisen pelolle valtaa. Kyyninen käsitys voi olla hänelle osa totuutta, mutta vain osa. Kyynisenharmaa ei ole toivottomuuden värinen.

Nyt on totuuden aika, sanoisi kepu-ukko-Paavo. Nyt on aika tehdä ”lupauksista” taas lupauksia. Nyt on aika näyttää, etteivät poliittiset puheet ole vain vettyvän demokratian paperitiikereitä. Nyt on osoitettava, ettei kyynisenharmaa ole uusi musta.

Kirkko ei ole vielä sateenkaaren päässä

 

Kuva: Marja-Siskon blogi.blogspot.fi

Kuopion hiippakunnan notaari Marja-Sisko Aalto uskoo kirkon alkavan vihkiä kaikkia jäseniään sukupuolierottelua tekemättä suhteellisen pian. ”Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi”, hän sanoo.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä se tapahtui: Suomessa astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Kyyhkynen olisi halunnut haastatella naimisiinmenoa suunnittelevaa paria, mutta haastateltavia ei löytynyt. Useat Helsingin seudun papit kertoivat, etteivät halua tulla haastatelluiksi, saati sitten antaa vihittävän parin yhteystietoja. Seta ja Tahdon 2013 -liike eivät niin ikään antaneet naimisiinmenevien tietoja. ”Haastateltavia voi olla vaikea löytää”, vastattiin Kyyhkyselle myös Helsingin seurakuntien kirkkoherrojen suulla. ”Papit suojelevat pareja ymmärrettävistä syistä.”

Nämä ymmärrettävät syyt liittynevät siihen, että monet avioliittoon aikovat samaa sukupuolta olevat parit ja heitä vihkivät papit ovat saaneet jopa uhkailua osakseen. Tasa-arvoinen avioliittolaki herättää tunteita.

Myös Suomen kirkon sisällä on runsaasti eriäviä mielipiteitä ja perusteluja kirkollisen vihkimisen puolesta ja sitä vastaan. Samaan aikaan kun piispat Irja Askola ja Björn Wikström kirjoittavat Helsingin Sanomissa samaa sukupuolta olevien avioliiton olevan myönteinen muutos, antavat muut piispat tyystin erilaisia neuvoja papeilleen. Kirkon virallinen kanta on kielteinen kirkollista vihkimistä kohtaan.

Notaari Marja-Sisko Aalto lupautui Kyyhkysen haastatteluun mutta sanoi, ettei halua provosoida. Hänen mukaansa on viisaampaa vaikuttaa mielipiteisiin rauhassa, ajan kanssa.

”Oma piispani Jari Jolkkonen on toistuvasti ilmaissut, että minkäänlaiset provokaatiot eivät ole sallittuja, ja että tietoisesti samaa sukupuolta olevia vihkivät papit eivät puhuttelulla selviä”, Aalto kertoo. ”Piispa on painottanut, että keskustella voi, mutta kirkon virallisen kannan olisi tultava esiin.”

Naimisiin Jumalan kasvojen edessä

Osa papeista vihkii samaa sukupuolta olevia pareja kirkon virallisesta kannasta huolimatta. Sateenkaaripapit-listalta voi löytää ne papit, jotka suostuvat vihkimään pareja mahdollisista rangaistuksista piittaamatta. Mutta kuka haluaisi mennä naimisiin, jos kirkko ajattelee, ettei heidän avioliittonsa ole yhtä hyvä kuin jonkun toisen?

”Minut ja Birgitta on kirkollisesti vihitty 30.5.1973”, kertoo Aalto. ”Sattuneista syistä emme ole nyt naimisissa.”

Aalto korostaa, että tällä hetkellä avioliitto on mahdollinen vain, jos sen solmisi siviiliviranomaisten edessä. ”Sellainen ei minulle käy. Jos menen naimisiin, haluan tehdä sen tietoisesti Jumalan kasvojen edessä ja esirukouksen ilmapiirissä.”

Surkuhupaisa viittaus

Aalto kertoo olevansa hyvin surullinen siitä, että yhteiskunnan laki on lähempänä ihmistä kuin kirkko. ”Se on mielestäni vanhurskaampi kuin kirkon ohjeistus.”

”Pidän selvänä, että myös kirkossa suhteellisen pian otetaan lusikka kauniiseen käteen ja aletaan vihkiä sukupuolierottelua tekemättä, hän sanoo. ”Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi.”

”Viittaus kirkkokäsikirjan ohjetekstin mainintaan sulhasesta ja morsiamesta on surkuhupaisa. Eikö todella keksitty parempaa perustetta kieltää vihkiminen huomattavalta osalta kirkon konfirmoituja, muuten täysivaltaisia jäseniä”, pohtii Aalto.

Aalto sanoo, että kirkko olisi ehtinyt keskustella parien vihkimisestä vaikka kuinka pitkään. ”Ikävä kyllä sitä on lykätty niin kauan, että monet naureskelevat tai säälivät kirkon päättäjiä. Se ei ole kenenkään etu, mutta ei varsinkaan kirkon.”

http://marja-siskonblogi.blogspot.fi/

 

Jenni Heikkonen

Sopimaton papiksi?

psykologiset-testit-vilma-myohanen

 

Pappisvihkimykseen vaadittu soveltuvuustutkimus voi torpata urahaaveita

Kirkon työpsykologisen soveltuvuustutkimuksen suorittaminen on tällä hetkellä yksi pappisvihkimyksen edellytys. Tulokset voivat kuitenkin olla täystyrmäys urasuunnitelmille. Kyyhkynen avaa keskustelun kirkon soveltuvuustutkimuksista opiskelijoiden omakohtaisilla kokemuksilla.

Nykymallissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon soveltuvuustutkimuksista vastaa yritysten ja korkeakoulujen henkilövalintoihin erikoistunut Päämäärä Oy. Pappisvihkimyksen lisäksi yrityksen vastuulla ovat myös esim. seurakuntatyön johtamistehtäviin liittyvät soveltuvuustutkinnot. Kirkon lisäksi tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat erityisesti terveys- ja sosiaalialojen ammattitutkintoihin erikoistuneet korkeakoulut.

Päämäärän kuvauksen mukaan soveltuvuustutkimus mittaa niitä työssä jaksamisen ja menestymisen tekijöitä, joita opintomenestys sinänsä ei kerro. Testien tarkoitus on kartoittaa vahvuuksia ja kehityskohteita, joiden reflektio ohjaa opiskelijan päätöstä vihkimyksestä. Varsinaiseen tutkimukseen kuuluu kuvauksen mukaan joukko sosiaalisia ja työn hallintaan liittyviä valmiuksia sekä psyykkistä kestävyyttä mittaavia testejä. Lisäksi mukaan sisältyy käytännön työelämään liittyvä “case-tilanne” ja psykologin haastattelu. Tarkemmista sisällöistä tai työhön liittyvistä erityispiirteistä kuvaukset eivät kerro. Opiskelijan omavastuuosuus on 60 €, (15 % kokonaiskuluista), uusinta-arvioinnin opiskelija kustantaa yksin.

Seuraavat otteet ovat toimittajan avoimeen kyselyyn tulleita vapaamuotoisia vastauksia tutkimukseen osallistuneilta. Vastauksista ilmenee seikkoja, joihin tulemme jatkossa haastattelemaan sekä Päämäärän että kirkon teologikoulutustoimikunnnan edustajia.

 

Teologien kokemuksia soveltuvuustutkimuksesta

”Lisäsi mun itseluottamusta”

”Täähän oli kolmas vastaavanlainen testi, johon osallistuin. Niistä selkeästi laajin, todellakin vastinetta rahalle. Mutta tosiaan, testitulokset oli mun osaltani tosi hyvät. Hiippakuntapastori oli tosi kiinnostunu ottamaan mut töihin, kunnes tuli puhetta virkakysymyksestä Tulokset oli melko pitkälti linjassa aikasempien tulosten kanssa ja lisäs mun itsetuntemusta nimenomaan sen testin syvällisyyden takia. Kehittämiskohteet oli testin perusteella selvästi löydettävissä ja niihin oon koittanut panostaa jo nyt. Ei kait mulla muuta, hyvä testi. Kiitokset vaan kirkolle, kun maksoivat nuo vaikkeivät haluakaan mua töihin.”

”Luin nivaskan läpi itkua nieleskellen”
”Odotin itse testiä jännittyneenä ja hyvillä mielin. Testin jälkeen oli sellainen fiilis, että se meni hyvin, ja ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, millaisia tuloksia tulisi. Kun ne lopulta saapuivat, luin koko nivaskan läpi itkua nieleskellen. En tunnistanut itseäni kovista ja kylmistä sanoista, haaveet kirkon työstä romuttuivat hetkeksi ja tuntui siltä, ettei minussa ole mitään hyvää. Alalta saadut työtodistukset, suositukset ja kokemukset ovat testien kanssa voimakkaasti ristiriidassa, enkä oikein tiedä, että kumpaa uskoisin.”

”Tulokset eivät yllättäneet”
”Odotin soveltuvuuskokeita innolla. Mielestäni jo osallistuminen oli kivaa ja mielenkiintoista. Ehkä oma korostunut mielenkiinto itseni tutkiskeluun vaikutti asiaan. Tuloksia odottelin ihan kuumeisesti enkä olisi millään malttanut odottaa niitä. Kun paksu kirjekuori kolahti postiluukusta, siinä meni koko iltapäivä tuloksia ahmien ja niitä pohtiessa.

Teologi-identiteetin kannalta soveltuvuuskokeista on ollut se hyöty, että on ollut helpompaa huomata omaan jaksamiseen liittyviä tekijöitä. Ja samalla myös huomata se, että jotkut piirteet itsessäni ovat ok, koska ne kuuluvat luonteeseen ja tekevät minusta minut. Esimerkiksi se, että oma ihmiskiinnostus ei ole ihan tapissaan ja täysin 100-prosenttinen ei tee minusta huonompaa teologia. Nyt osaan tunnistaa sen, miksi väsyn ja on hyväkin, jos saan järjesteltyä omaa työtäni tukemaan niitä vahvuuksia, joita minulla on. Toisaalta hyvin konkreettisesti sai tajuta myös sen, että teologeja (ja ihmisiä!) on joka junaan. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Tärkeintä on tuntea itsensä, jotta voi olla alttiimmin palvelemassa toisia. Omien piirteiden tunteminen antaa parhaan mahdollisen lähtökohdan tehdä työtä omalla persoonallaan.
Kokeet oli järjestetty hyvin. Hyvää oli monipuoliset tehtävät, joista ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Vaikea keksiä mitään huonoa tai kehitettävää soveltuvuuskokeesta. Se on selvästi ammattilaisten järjestämä.
Tulokset eivät yllättäneet. Tunnistin tekstistä hyvin itseni ja suhtauduin tulokseen mielenkiinnolla. Toki kun oman huonotkin piirteet ovat paperilla, kyllä niitä tuli ensin vähän kauhisteltua ja mietittyä, onko tuo todellakin minä. Mutta ei siinä auta muuta kuin myöntää, että onhan se. Itsetuntemukseni sai tulosten kautta vahvistusta ja soveltuvuuskokeen tulokset ovat varmaan pitkään jatkossakin peilinä omassa elämässä.”

”Tuntui, että negatiivisia puoliani liioiteltiin”
”Tunnistin kyllä kokeiden tuloksista osittain itseni, mutta jotkin asiat niissä harmittivat silti kovasti. Tuntui siltä, että negatiivisia puoliani liioiteltiin, ja kehotus psykoterapiaan hakeutumisesta järkytti. Olen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta olen aina pärjännyt työelämässäni ja ihmissuhteissani, enkä ole seurakuntatyössäkään juuri saanut negatiivista palautetta. Arvio siitä, että en soveltuisi seurakuntatyöhön, tuntui siksi epäreilulta ja kohtuuttomalta. Olen tehnyt sitä koko opiskeluaikani – nytkö pitäisi yhden parin tunnin testin perusteella mennä psykoterapiaan ja hylätä haaveet kirkon työstä? Eihän siinä ole mitään järkeä!”

”Hyvät tulokset sain”
”Koe oli rankka paikka. En pidä kallonkutistajista, joten pylpyröiden väritteleminen turhautti, ja kysymyksiinkin vastaillessa tuntui siltä, että sanat menivät solmuun. Hyvät tulokset sain kuitenkin, joten usko systeemiin vähän palasi. Nyt kohti valmistumista ja toivon mukaan myös sitä työelämää!”

”Testeissä haettiin tietynlaista pappia”
”Minusta kokeet oli järjestetty huonosti, ihan jo käytännössäkin: Käskettiin varata aikaa 5 tuntia (?), mutta niihin meni vain 3.

Minkäänlaista hyötyä niistä ei ole ollut. En ymmärrä, miten jollekulle voisi niistä nimenomaan teologi-identiteetin suhteen mitään hyötyä ollakaan, koska testit eivät tietääkseni olleet mitenkään erityisesti teologeja varten kehitettyjä.

Sain lopputulemaksi uskomattoman huonot pisteet (2/10). Tunnustan, että yltiösuorittajana se harmittaa toki varmaan jo ihan sinälläänkin, mutta koin lisäksi, että testeissä haetaan jotenkin tietynlaista pappia. Sellaista hiljaista sielunhoitajaa ja ymmärtäjää. Itse olen kuitenkin selkeästi opettaja ja omimmillani selittäessäni ihmisille asioita (riparilla, saarnatuolissa, raamattutunnilla tai luentosalissa).
Kirjallisesta arviosta en tunnistanut itseäni alkuunkaan. Olen näyttänyt sitä lisäksi minut pitkään tunteneelle papille, joka on hyvä ystäväni, sekä hiippakuntadekaanillemme. Kumpikaan heistä ei tunnistanut minua kuvauksesta.

Mieleeni on jäänyt läystäkkeestä erityisesti seuraavaa: Olen testin analysoijan mukaan ’pelottavan älykäs’ ja kaamean itsekriittinen. Pitänee paikkansa. Tästä testissä pääteltiin kuitenkin, että en kykene laskeutumaan ’normaalien’ ihmisten tasalle ja että minun olisi vaikea kommunikoida kenenkään kanssa. Tätä en sulata edelleenkään, sillä minulla on uskomattomat määrät ystäviä ja tuttavia, joiden en usko kaikkien pitävän minua epäempaattisena autistina. Eikä minulla ole myöskään ongelmia opiskelijoiden tai seurakuntalaisten kanssa. En muka kykenisi myöskään tekemään asioita huonosti tai vähemmällä prioriteetilla, joten nuukahtaisin seurakuntatöissä alta aikayksikön.

En koe, ettenkö osaisi laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. (Muuten olisin varmasti hajonnut yliopistotöissäkin, joissa tulee ihan eri tavalla arvostelluksi koko ajan ja hommia on enemmän kuin ehtii tehdä.) Olisi ehkä hedelmällisempää muutenkin ilmaista tällaisia pelkoja eri näkökulmasta: Koska olet niin itsekriittinen, sinun pitäisi erityisesti huolehtia työssä jaksamisestasi ja huolehtia työnohjauksesta. Vastaavanlaisista ehdotuksista tulisi varmaan itse kullekin parempi mieli kun siitä, että niitataan jonkun ongelman tai ominaisuuden vuoksi välittömästi epäkelpojen joukkoon.”

Millaisia kokemuksia sinulla on soveltuvuustutkimuksista? Osallistu keskusteluun Kyyhkysen nettisivuilla.

Lähteet: 

Päämäärä: Pappisvihkimyksen tutkimukset

Sakasti: soveltuvuustutkimus

Lisää aiheesta:

Teologia.fi: Aura Nortomaan tuore väitöskirja soveltuvuusarvioiden vaikutuksista

Nortomaan väitöskirja E-thesis – palvelussa

 

Edit 6.1.2017 klo 10.38: Päämäärä Oy:n edustajat haluavat korostaa, että soveltuvuustutkimuksista kerätty asiakaspalaute on ollut 80 % positiivista, eikä vastaa tekstissä esitettyä jakaumaa. Vastaajien artikkelissa esittämät näkemykset ovat kokemukseen perustuvia, joten lainaukset omista tuloksista saattavat olla epätarkkoja. Kyyhkynen on yhteydessä Päämäärään mahdollisen syventävän jatkoartikkelin tiimoilta.  

Edit. 6.1.-17 klo 22.48: tekstiin päivitetty linkit taustalähteisiin ja soveltuvuusarvioita käsittelevään tuoreeseen väitöskirjaan.

Miina Hakonen & Olli-Pekka Toivanen