Tarkastetut kirjeet ja hiukset nutturalla, Diakonissalaitoksen historiaa – Kyyhkynen 4/2012

Kuusikymmentä vuotta sitten Helsingin Alppilan Diakonia-ammattikorkeakoulu oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Siellä asui nuoria naisia, jotka kiristivät hiuksensa nutturalle ja hiipivät käytävillä hiljaisuuden jälkeen. Kyyhkysen toimittaja tapasi 81-vuotiaan Helenan, joka opiskeli aikoinaan Alppilassa, silloisessa Diakonissalaitoksessa.Diakonissalaitos2

Kun kerron mitä Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa tapahtuu 2000-luvun Helsingissä Helena 81, kuuntelee kiinnostuneena:

”Kaikki oli silloin omana aikana niin erilaista.”

Silloin eli noin puoli vuosisataa sitten, kun 19-vuotias Helena lähti opiskelemaan sairaanhoitoa Helsinkiin. Omat vaatteet vaihdettiin laitoksen yhteneviin pukuihin, hiukset kiristettiin tiukalle nutturalle ja pieniin huoneisiin majoitettiin kolme tyttöä kerrallaan. Välillä vanhemmat sairaanhoitajat kävivät kurkistelemassa sisälle ja hiljaisuus laskeutui kello kymmenen.

Helenan mukaan kirjeet luettiin etukäteen:

”Ne kävivät sellaisen sensuurin, että kenelle kirjoitetaan ja millaisia juttuja saa oikein laittaa kuoreen.”

Helena ei tiedä millaista on olla nunna, mutta uskoo kuitenkin päässeensä melko lähelle. Uskonto ei kuitenkaan ollut se ahdistava tekijä, Helena on aina ollut syvästi uskonnollinen. Myös opetus oli laadukasta ja mielenkiintoista ja yhteisöllisyys loi turvaa.

”Mutta se ainainen tunne siitä, että mitään ei saa tehdä ilman lupaa ja että aina joku tarkkailee… olihan se nuorelle tytölle sellainen luostari.” Helena muistelee.

Hän muistaa kuinka housut eivät olisi naisilla tulleet vapaa-ajallakaan kysymykseen. Tai hiusten laittaminen sitä ainaista nutturaa lukuun ottamatta:

”Nykyään niillä tytöillä on vaikka millaisia kampauksia, se on niin erilaista. Ja sitten niillä on myös omat perheet.”

Hämmästyn korostusta.

”Eikö silloin teidän aikananne ollut perheellisiä sairaanhoitajia?”

Helena pudistaa päätään. Viiden vuoden koulutuksen päätteeksi, jos mieli jäädä töihin ja kehittyä urallaan Diakonissalaitoksella, ei saanut seurustella. Tai mennä naimisiin. Tai hankkia lapsia. Vanhat sairaanhoitajat olivat vanhoja piikoja, mutta hyvin taitavia työssään. Sellainen sopi joillekin naisille. Helena muistaa, että erityisesti Pohjanmaalta tuli monia körttihenkisiä tyttöjä, jotka suorittivat viiden vuoden koulutuksen kunnialla loppuun.

Sitten oli niitä muita, joilta se jäi kesken. Rahat loppuivat, toisinaan myös into tarkkaan valvotussa ilmapiirissä.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2

Helena pakkasi laukkunsa kahden vuoden opiskelujen päätteeksi. Jos hän olis ollut vanhempi ja varakkaampi, koulutus olisi kenties tullut käytyä loppuun. Kaupungilta tilatut tuntiopettajat olivat iso asia tytölle, jolla ei ollut mahdollisuuksia opiskeluun.”Oliko teillä lukukausimaksuja?”

Helena ei muista, vain sen ettei rahaa oikein ollut muutenkaan. Eikä kukaan ainakaan jälkeenpäin tullut kinuamaan mitään saataviaan.

Myöhemmin, hakiessaan apulaissairaanhoitajan paikkaa, Helena vaikeana myönsi, ettei ollut suorittanut Diakonissalaitoksen tutkintoa. Se ei kuulemma haitannut: tärkeintä oli, että oli joskus opiskellut siellä.

1950-luvulla Helsingin Diakonissalaitoksella oli sairaanhoitoa ja lasten sairaanhoitoa. Nykyään Diakonia-ammattikorkeakoulua puhututtavat syrjäytyminen, huumeidenkäyttö ja alkoholista aiheutuneet ongelmat. Helenan mielestä on omituista ajatella kuinka aika muuttuu. Hän muistaa kuinka uutisissa kerrottiin joskus ammattikorkeakoulun ympärilläpyörineestä huumekaupasta:

”Voin kuvitella kuinka ne huoneisiin kurkistelevat ja hiljaisuutta valvovat hoitajat pyörivät haudassaan.”

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

Missä olet, valkoinen heteromies? – Kyyhkynen 1/2010

Mistä puhutaan, kun puhutaan ”valkoisesta heteromiehestä”?

Pienellä selvityksellä avautuu koko miehuuden kuva. Se on ristiriitainen, outo. Se ei sovi kenenkään elämään. Ja se on miesten itsensä omaan käyttöönsä kehittämä. Siispä:

 

Heteromies5

Mies on rationaalinen

Miehen tulisi hallita maailmaa, sillä nainen on jokseenkin epävakaa olento, joka argumentoi lähinnä tunteillaan. Internetin keskusteluista saa kuvan, että mies, etenkin heterosellainen, on tunnettu kylmänviileästä päättelykyvystään, asia-argumenteistaan ja siitä, että faktojen todistaessa miehen väitteet vääriksi hän myös tunnustaa olevansa väärässä.

Toisaalta valkoinen heteromies ei ole vielä koskaan erehtynyt, sillä faktoja on vääristelty.

Heteromies tekee työtä

Heteromies4

Erilaisten nettikeskusteluiden perusteella valkoinen heteromies tienaa leipänsä kovassa vuorotyössä, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta. Hän ei leveile tutkinnoilla, vaan on suorittanut elämän koulun. Hän ei köllöttele laiskuudessa verovaroilla, vaan valmistaa kansantalouden sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeitä metalliesineitä, kuten ydinvoimaloita ja jäänmurtajia. Miehen työ on miehen ylpeys. Siksi valkoinen heteromies ei kuulu joutavista asioista valittavaan ammattiyhdistykseen tai äänestä sosiaalipummeja hyysääviä vasemmistopuolueita.

Tai ei

Heteromies on helposti myös työtön. Hallitsematon maahanmuutto on vienyt hänen työpaikkansa. Yhteiskunta ei anna hänelle avustuksia, sillä kaikki rahat menevät laiskoille maahanmuuttajille. Ei sillä, että hän mitään pyytäisikään. Hän puree hammasta yhteen ja ajattelee talvisotaa. Sielläkin Heteromies3pärjättiin.

Heteromiehen rahat

Suomen veroaste on absoluuttisesti maailman korkein, kuten verkkotuomioistuin tietää. Tavallisen työssäkäyvän valkoisen heteromiehen keskimäärin neljäntuhannen euron palkasta menee hiukan yli puolet verottajalle. Tämä ei haittaisi häntä pätkääkään, jollei tätä verokertymää siirrettäisi lyhentämättömänä Itäkeskuksessa kahvilla veltosti rötköttävän somalimiehen pohjattomaan taskuun. Valkoisen heteromiehen mielestä verot pitäisi käyttää vielä elossa olevien sotaveteraanien hyväksi eikä mihinkään muuhun. Ei etenkään työttömien päiväkaljoihin.

Huolimatta säännöllisestä kuukausipalkastaan teollisuusyrityksessä valkoinen heteromies ei tienaa enempää kuin yliopistolla naistutkimusta tekevät jatkoopiskelijatytöt ja muu akateeminen punavihreä eliitti. Hän nauraa väitteille, että naisen euro on 80 senttiä; ainakaan hänellä ei todellakaan olisi varaa siemailla lattekahvia päivät pitkät jossakin ydinkeskustan hienostopaikassa.

Heteromiehen perhe

Koska mies on hetero, hänellä on vaimo ja lapsia. Hän elättää pikkurouvansa sillä, mikä hänen nettopalkastaan on jäljellä. Kun työt loppuvat, nainen jättää miehen, sillä nainen ei huoli kuin hyvätuloisia alfauroksia lähelleen. Tätä kutsutaan markkina-arvoteoriaksi, johon valkoinen heteromies uskoo kuin luonnonlakiin.Heteromies2

Heteromies kasvatettiin kovalla kurilla. Piiskaa tuli koko lapsuuden ajan, joten hänen omat lapsensa opetetaan samoilla eväillä. Tästä huolimatta heteromiehen lapset ovat tottelemattomia, laiskoja PlayStationin orjia, jotka liittyvät terroristijärjestö Greenpeaceen heti, kun silmä välttää. He myös kieltäytyvät syömästä kaikkein hienointa ja kalleinta ruokaa, mitä maa päällään kantaa: uunimakkaraa ranskalaisilla perunoilla.

Mitä heteromiehellä ei ole?

Seksiä. Heteromies ei missään tapauksessa pääse toteuttamaan seksuaalisia tarpeitaan. Hänen kolme lastaankin ovat syntyneet partenogeneettisesti. Maineikkain esimerkki valkoisten heteromiesten kokemasta seksuaalisesta laiminlyönnistä on Miss Suomi Viivi Pumpanen, joka ei huolinut rinnalleen Imatran Ketterän pakkia, vaan iranilaistaustaisen tanssija-yrittäjän. Se siitä Eloveenasta.Heteromies1

Kylmä fakta näet on, että naiset eivät huoli valkoisista heteromiehistä. Heille kelpaavat vain homot ja ulkomaalaiset. Kun vaimo tapaa muslimimiehen, hän ottaa oitis eron, kääntyy islamiin ja lähettää lapset Jemeniin ympärileikattaviksi ja raiskattaviksi. Vähemmistö- ja tasaarvovaltuutetut pitävät visusti huolen siitä, että operaation lasku kyllä lähetetään miehelle. He kun tunnetusti hyysäävät feministejä ja maahanmuuttajia.

Homojen kohdalla tilanne on sama, paitsi että lapsia ei käännytetä islamiin, vaan monikulttuurisuuteen, ja heitä ei raiskata Jemenissä, vaan Setan bileissä.

Heteromiehen seksielämälle viimeinen niitti on hänen vaimonsa. Jokaista romanttista aloitettaseuraa näet nyrkinisku. Internetin perusteella naisten väkivaltaisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja siksi vaimo hakkaa miestään säännöllisesti. Mies kestää sen, sillä jos kukaan, niin valkoinen heteromies on kautta maailman tunnettu siitä, ettei kajoa naiseen väkivalloin.

Valkoinen heteromies on hyvä ja hellä

Feministit väittävät, että valkoiset heteromiehet ovat sovinisteja. Näin ei ole asia. Valkoinen heteromies kunnioittaa kaikkia naisia ja asettaa heidät mielessään korkealle jalustalle. Jos naiset suostuisivat avaamaan silmänsä ja luopumaan ulkomaalaisten miesten perään huokailuista, he huomaisivat valkoisen heteromiehen olevan juuri sellainen kuin toivottiinkin: tasainen, rauhallinen, kotitöihin mahdollisuuksien mukaan osallistuva, armeijan käynyt, reilu ja rehti mies. Heteromies on suojelukohde Lopultakin valkoinen heteromies on herkkä ja haavoittuvainen. Hän kaipaa julkisen vallan erityisohjelmia, joissa otetaan huomioon miehen kokema vuosisatainen riisto ja sorto.

Teksti: Jami Järvinen

Kuva: Saara Hannus

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010

Kirjoittaja on varusmiespalveluksen suorittanut, pekonia ja naisia rakastava vitivalkoinen mies

Anna Hiekkataipaleen hengenseikkailut spiritualiteettien basaarissa – Kyyhkynen 1/2012

”Okei, täällä on tosi outoa”,

oli ensimmäinen edes jotenkuten lauseeksi muotoiltavissa ollut ajatukseni kun olin päässyt täpötäyden Dipolin narikalta noin metrin eteenpäin. Tuntui kuin olisin äkkiarvaamatta laskeutunut johonkin kummalliseen, basaarimaiseen torikompleksiin, missä toinen toistaan syvemmillä tajunnan tasoilla vetelehtinyt kauppias tarjosi mitä erikoisimpia tuotteita ja palveluita.

”Osta tää kirja, se on niinku sillee tosi hyvä!”

”Onko sinun käsistäsi koskaan luettu todellisuutta?”

”Entäpä fengshuit, onko koskaan tsekattu kuntoon?”

Ja viimeisimpänä mutta ei tietenkään vähäisimpänä: ”Otatko pussin vai meneekö näin?”

Joka puolella aisteja ylikuormittavia värejä, ääniä, makuja, tuoksuja ja tuntoja, kummallisia hippejä kauppaamassa suitsukkeita ja partasuisia ukkoja soittamassa shamaanirumpua. Joka puolella hintalappuja kertomaWP_000166ssa siitä, kuinka arvokas minun sisimpäni on ja kuinka paljon siihen kannattaa satsata rahaa. Minua eivät niinkään haitanneet kiiluvasilmäiset Urantia- katsomuksen edustajat tai Hengellisen uudistumisen keskuksen auravalokuvaajat kuin hintalaput, ne suorastaan demonisen tulenpunaisina kirkuvat hintalaput. Messujen sijasta olinkin saapunut bisnestä tulvillaan olevaan luolaverkostoon, josta tuskin pääsisin pois käyttämättä koko kevään opintolainaani mitä kummallisimpiin objekteihin.

Ärtymys pulpahti sisälläni. En todellakaan antaisi kenenkään ronkkia energiakeskuksiani, aurastani puhumattakaan. Vähät rahani pysyisivät taskussani. Kuka tarvitsee neljän euron Elämänmehun kun naistenvessan kraanasta saa sitä oikeaa elämän eliksiiriä ihan ilmaiseksikin? New age- kulttuuri oli aikaisemmin näyttäytynyt minulle lähinnä asematunnelissa hilluvina, oransseihin kaapuihin pukeutuneina hare krishna- tyyppeinä joten en oikeastaan edes tiennyt, mitä odottaa kokonaisilta aiheen ympärille kietoutuvilta messuilta.

Olin varautuneesti yrittänyt viitellä sisäistä silmääni katsomaan ”Minä olen”- tapahtumaa tutkimuskohteena ja jonkinlaisena antropologisena leikkikenttänä. Silmäni, niin sisäiset kuin ulkoisetkin, kuitenkin häikäistyivät nähdessään sen hengellisen kaaoksen, mikä oli vallannut Dipolin. Ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin verotukseen, markkinointiin, kirjanpitoon ja muihin kauppatieteellisiin termeihin ja huomasin ahdistuvani yhä syvemmin. Eräällä kojulla otin käteeni amerikkalaisen materialismin huipputuotteen, lasikuvun jonka sisällä oli pieni enkelifiguuri, nestettä ja hippusia. Ravistelin palloa ja annoin hippusten laskeutua hiljalleen enkelin päälle. Kummallista kyllä, nesteessä leijailevat hippuset vangitsivat katseeni hetkiseksi ja niiden laskeuduttua lasikuvun pohjalle tunsin pahimman hellittäneen.

”Noniin, yritähän nyt vähän”, ajattelin itsekseni ja syvään hengitettyäni sukelsin uudelleen ympärilläni liikehtineeseen (enimmäkseen keski-ikäisistä naisista koostuneeseen) ihmismassaan.

 

Hengellisyyden tyhjiötä täyttämässä

Alkushokki hellitti kuin hellittikin, ja pian pystyin antamaan tilaa niille kysymyksille, joita messut ja koko new age -kulttuuri herättivät. Suurin ”Minä olen”- messujen ulottuvuuksista liittyi kaipuuseen, oikeastaan kahdella tasolla. Modernin ihmisen kiire on konstruktio, johon törmää nykyaikana väkisinkin vähän väliä. Kiire nousee esille niin ruokakulttuurissa (jossa äitien tekemää, E-koodeilla kyllästettyä maksalaatikkoa voi nykyään valmistaa mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa), ruumiinkulttuurissa (jossa Venäjän syrjäkyliltä tilattu hiuslisäke korvaa kärsivällisyyden ja televisiosta shopattu kiinteyttävä kokovartalosukka liikunnan) kuin myös hengellisyyden kulttuurissa. Keskelle Helsingin keskustaa tuota pikaa avautuva kappeli antaa mahdollisuuden hiljentyä kiireisen työ/koulu/suorituspäivän lomassa. Ja
ihan hyvä niin, muuten kirkoista vauhdilla karkaavat kävijät jäisivät kokonaan ilman hengellisyyttä.

”Minä olen”- messuilla oli lauantaipäivänä vapaasti arvioiden noin parituhatta messukävijää ja yli 200 näytteilleasettajaa. Heittäkää minua voimakristallilla jos olen väärässä, mutta olin näkevinäni tämän valtaisan ihmismassan lävitse suurta kaipuuta. Kaipuuta siihen, että joku meistä riippumaton taho ottaisi käsiinsä meidän kohtalomme. Kaipuuta siihen, että joku pakottaisi meidät pysähtymään, ajattelemaan, näkemään kiireen lävitse jonnekin todella syvälle, kenties omaan itseemme. Me olemme jopa valmiita maksamaan siitä, että joku kertoo meille, keitä me oikein olemme. Vaikka jokainen moderni ihminen on oman elämänsä potentiaalinen guru, jotain puuttuu. Ihmisen perusolemuksessa on väistämätön paikka sille, että kaikkea ei voi ymmärtää tai selittää auki. Tälle paikalle parkkeeraavat yleensä uskonnot, elämänfilosofiat ja maailmankatsomukset.

”Minä olen” ei tarjonnut vain yhtä vaihtoehtoa tuon tyhjyyden täyttämiseksi, se tarjosi noin 200. Ja lähestulkoon kaikkia näitä yhdistivät tietyt teemat. Kaikki vähänkään selkeämmin järjestäytyneet kojuja pitäneet ryhmittymät tarjosivat eheytymistä, paluuta jonkinlaiseen autuaaseen ihmisen alkutilaan. Kaikista tarjolla olleista suurista kertomuksista löytyi se paljon puhuttu perususkonnollinen narratiivi – juuri tämän avulla juuri sinä voit löytää juuri sen, mitä eniten tarvitset; rauhan ja pelastuksen. Lunastettavissa oli mahdollisuuksien mukaan lippua paratiisiin, nirvanaan, henkiseen uudistumiseen, universumien universumiin ja muihin vastaaviin lopullisiin lepotiloihin.

Kristittynä olen itse usein melko automaattisestikin täyttänyt tuon tyhjän paikkani Jeesuksella ja hänen uroteoillaan. En ole koskaan tuominnut tai kieltänyt muita uskontoja tai elämänkatsomuksia, ja messuilla hämmentyneenä sinkoillessani mielessäni pyöri oikeastaan yhä vahvemmin seuraava kysymys: onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, mistä me löydämme pelastuksemme ja rauhamme, kunhan se vain ylipäätään löytyy jostain? Kaikki elämää suuremmat katsomukset puhuvat kuitenkin loppujen lopuksi samalla kielellä samoista asioista. Voisiko meidän, ikuisten rauhanetsijöiden, modernien, valinnanvaraisten ihmisten osaksi jäädä tuon universaalin koodikielen murtaminen ja uudelleenmuokkaaminen omia tarpeitamme vastaavaksi?

Kun pääsemme täyttämään tätä sieluihimme sisäänrakennettua hengellistä tyhjiötä, mielemme valtaavat jälleen uudet kysymykset. Me emme tyydy vain siihen, että meillä on mahdollisuus valita mieleisemme pelastus, me tarvitsemme jotain lisää. Kuten maailmanuskontojen Raamattu, Ninian Smartin teos Uskontojen maailma opettaa, että uskontoihin ja elämä filosofioihin kuuluu lähes poikkeuksetta
materiaalinen ulottuvuus. Me tarvitsemme materiaa, jotain konkreettista luottaaksemme siihen, että pyhä on läsnä ja käsin kosketeltavissa. Yllättävää kyllä, me tarvitsemme jotain näkyvää ylipäätään muistaaksemme, että on olemassa jotain ymmärryksemme rajat ylittävää, jotain, mitä emme voi nähdä.

Kristinuskossa tämä materia löytyy ikoneista, erilaisista rukousnauhoista ja tietenkin tärkeimmästä; Jeesuksen ristiinnaulitsemisen reliikistä, rististä. Hindulaisuudessa materiapuolta edustavat jumalten kuvat ja patsaat, islaminuskossa panostetaan moskeijoiden loistoon. Materia on normaalia, se on
haluttua, se on kaunista. Mikä ihme sitten tekee kiviterapiasta, auravalokuvista, shamaanirummuista tai voimakristalleista niin kovin erilaisia ja epäilyttäviä? Miksi taskuun sujautettavat enkelikolikot tuntuvat huijaukselta, kun kerta kaksi ristikkäin aseteltua puuta kantavat sisällään Kristuksen koko sovitustyön olennaisinta?

 

Kirkonkellot äänimaljastaLammassaari2

Viimeisenä messukokemuksena päätin osallistua ”Sielua koskettavaan äänikylpykonserttiin”. Paperilla tämä tarkoitti sitä, että juhlasaliin ahtautunut messuväki pääsi kuulemaan Peter Hessin akatemian äänihierojien esityksen. Käytännössä tämä mystinen äänihieronta tuotettiin humisuttelemalla erilaisia äänimaljoja jonkinlaisilla kapuloilla. Esityksen alussa kuuntelijoita pyydettiin sulkemaan matkapuhelimet, jottei niistä lähtevä värähtely sekoittaisi sisuksissamme äänimaljojen värähtelyn voimasta väreileviä vesivirtoja. Katselin huvittuneena, kuinka kokonainen juhlasalillinen ihmisiä kaiveli taskujaan ja laukkujaan sulkeakseen puhelimensa. Nämä ihmiset taisivat olla tosissaan kuuntelemassa äänikylpykonserttia.

Äänimaljoista lähtevät äänet toivat mieleeni kirkonkellot. En ole itse koskaan ollut mikään äärimmäisen reipas kirkossakävijä. Kirkonkellojen ääni on kuitenkin kertonut minulle aina jostain. Ääni kutsuu rauhoittumaan ja hiljentymään, ennen kaikkea se kutsuu jumalanpalvelukseen ja tutkiskelemaan omaa sielua. Ehkä se oli yleinen messuhurmos, soittajien kokonaisvaltainen antaumus ja usko omaan tekemiseen tai sitten se kirkonkelloja muistuttava pehmeä kumina, olkoon mikä oli, mutta jokin sai minut todella rauhoittumaan. Istuin penkissä silmät suljettuna ja annoin sieluni kylpeä rauhassa.

Äänikylvyn loppupuolella joku sai tekstiviestin. Kiusaantunut ”PIIP PIIP, PIIP PIIP” – ääni kaikui juhlasalissa kuin vahvistimesta puskettuna. Harmonia oli särkynyt. Ilmiselvästä hengellisyyden kaipuusta huolimatta, emme taida sittenkään olla ihan valmiita suhtautumaan täysin vakavasti niihin meille tuntemattomiin hengellisyyden muotoihin.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

”Minä olen” -messuihin tutustuttiin Kyyhkysessä myös vuonna 2015

Beam me up, Jesus! – Kyyhkynen 1/2012

Odottelen Ylioppilasaukion Unicafén ulko-oven edessä. Suojasään kostuttaman laatoituksen poikki askeltaa aivan ajallaan ryhdikäs, minua hieman pidempi jätkä. Ei, ajattelen, eihän trekkeri voi olla noin reipas! Rinnassa kiiltelee kuitenkin pinssi, josta ei voi erehtyä. Tervehdin. Johan Savola esittelee itsensä kohteliaasti ja asiallisesti; kätellessään ottaa jopa hanskan pois. Puheesta paistaa läpi varsinaissuomalainen nuotti.Spock-tervehdys

Kalapalojen äärellä selviää, että Johan on 28-vuotias Kaarinan seurakunnan kasvatti, mutta opiskelee neljättä vuotta teologiaa Helsingissä. Salkkarien katsojat saattavat tajuta hänen näytelleen sarjassa pappia. Johan on ollut Star Trek -fani (eli trekkeri) jo 16 vuotta. Innostus sai alkunsa mummolasta, kun hän löysi sieltä jännän videon. Myöhemmin hän tunnisti saman sarjan tv:stä. Se oli Star Trek: The Next Generation. Mutta mikä ihmeen Star Trek? Se on massiivinen amerikkalainen tieteisviihdeketju, joka sai vaatimattoman alkunsa vuonna 1966 alkaneesta samannmisestä tv-sarjasta. Sinunkin vanhempasi ovat kenties seuranneet, kuinka kapteeni Kirk ja herra Spock risteilevät avaruudessa tähtilaiva Enterprisen puikoissa etsien elämää. Ilmiö laajeni useaksi eri sarjaksi ja elokuvaksi.

Johan korostaa, että Star Trek ei kuitenkaan ole pelkkää seikkailuviihdettä avaruushöysteillä. Sarjan jo edesmennyt luoja Gene Roddenberry tahtoi tehdä sarjassaan kirpeää yhteiskuntakritiikkiä. Siinä käsiteltiin mm. rasismia aikana, jolloin taistelu tasa-arvosa kävi kuumana Yhdysvalloissa. Kritiikki täytyi esittää valepuvussa: Eräässä jaksossa kaksi miestä oli maalattu puoliksi valkoisiksi ja puoliksi mustiksi, ja nämä kamppailivat keskenään. Johan ei ymmärrä sarjan inhoamista:

”Star Trekin inhoamisesa on yhtä vähän järkeä kuin militantissa ateismissa.”

Ongelma on useimmiten tiedon puute. Johan luonnehtii intohimoaan:

”Star Trek on ateistinen, suvaitsevainen utopia, jossa köyhyys ja sairaudet on voitettu. Rahaakaan ei enää tarvita. Jäljelle jää itsensä kehittäminen.”

Teologina Johan tietysti kiinnittää huomionsa uskonnollisiin ja filosofisiin aiheisiin. Uskonnollisia aineksia alkoi tosin ilmetä kunnolla vasta 90-luvun Star Trek: Deep Space 9 -sarjan myötä. Johan on tutkinut yliopistolla erästä sarjassa ollutta uskontoa (google it) ja aikoo laajentaa aihetta graduun ja mahdollisesti jopa väitökseen asti.

Trekkeriys on suomessa pieni ilmiö. Maailmalla se on kuitenkin merkittävä; siitä onJOhanjagradu kuvattu mm. dokumentit Trekkies ja Trekkies 2. Johan ei kerää krääsää, vaan järjesti tammikuussa illallisen, jossa syötiin Star Trekin inspiroimia ruokalajeja ja katsottiin itse sarjaa.

Ai niin: Sori, tytöt – Johan on jo naimisissa

Teksti: Tuomas J. Salo

Ilmestynyt alun perin Kyyhkysessä 2012

Johan Savola kirjoitti gradunsa (Profeettojen polku : Star Trekin käsityksiä jumalista ja uskonnosta) vuonna 2013. Gradu on luettavissa sähköisenä versiona täältä 

Palvelua, palsternakkaa ja post-it -lappuja – Kyyhkynen 4/2014

Kyyhkysen ristiretki tiedekunnan 2. kerroksen käytäville

Teologisen tiedekunnan kakkoskerroksessa on torstaiaamuna vilskettä. Kahvipannu porisee ja työhuoneiden uumenista putkahtelee monenlaista väkeä suunnaten askeleensa kohti yhteistä neuvottelutilaa. Alkamassa on perinteinen viikkopalaveri, jossa tiedekunnan hallintopalvelujen työntekijät käyvät läpi viikon ajankohtaisia asioita läpi laajalla kentällä opetuksesta ja tutkimuksesta viestintään.

Opiskelijalle tämä hallintopalveluissa työskentelevä joukko on monesti lähinnä lista vieraita nimiä sähköposteissa, Flamman tiedotteissa ja työhuoneiden ovissa. Siirtyminen opintotoimiston ensimmäistä ovea pidemmälle leijonien luolaan saattaa tuntua haastavalta, sillä työhuoneiden ovisKuva 2. hallintopalvelut ruokasa vilisee henkilönnimien lisäksi myös kummalliselta kuulostavia titteleitä. On opintoasiansuunnittelijaa, opintoasianpäällikköä, työelämäyhteyksien suunnittelijaa, amanuenssia, taloussuunnittelijaa, osastosihteeriä, hallintosihteeriä ja hallintopäällikköä. Heprean lopputentin läpäissytkin saattaisi olla näiden kanssa vaikeuksissa.

Keitä ovat nämä salaperäisten identiteettien takana piilevät hallinnon työmyyrät ja millaista ajatuksia heillä on jaettavanaan? Päätin ottaa asiasta selvää ja suuntasin eksoottiselle ristiretkelle hallintopalvelujen käytävien uumeniin.

Ensimmäisistä kakkoskerroksen käytävällä olevista työhuoneista löydän nuoret ja sporttiset naiset Netan ja Lauran. Netta Kärki on tiedekunnan tuore opintoneuvoja ja Laura Pellikka opintotoimiston seinän toisella puolella operoiva opintoasiansuunnittelija. Netan vastuulla on ennen muuta yleinen opintoneuvonta, ja hänen kasvonsa ovat hallintopalvelujen työntekijöistä monelle opiskelijalle ne tutuimmat.  Lauran työnkuvaan puolestaan kuuluu opintoneuvonnallisten tehtävien lisäksi monien isojen kokonaisuuksien koordinointia HOPSista opettajatuutorointiin. Tänään Laura suunnittelee lukiolaisille suunnattua Koe Kampus -tapahtumaa teologisen tiedekunnan osalta. Laura toteaa, että palkitsevinta on, jos voi kohdata opiskelijan kasvokkain ja onnistuu tavalla tai toisella tuomaan helpotusta opiskelijan arkeen. ”Tuijotan mieluummin opiskelijaa kuin tietokonetta”, Laura toteaa. ”Tai noh, älä kirjota että tuijottaa, se kuulostaa vähän kummalliselta”, hän lisää.

Netta sekä Laura haluavat muistuttaa opiskelijoita siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Turhaa stressiä opinnoista ei kannata ottaa. Molemmat naisista lievittävät omaa mahdollisista stressiään intohimoisen urheilun parissa. Netta käy muun liikunnan lisäksi kolmisen kertaa viikossa salilla ja nimeään omaksi suosikkilaitteekseen jalkaprässin. Laura urheilulliset meriitit puolestaan yllättävät viattoman toimittajan. Sympaattisen oloinen opintoasiansuunnittelija nimittäin paljastaa vaarallisemman puolensa kertoessaan olevansa moninkertainen taidon Suomen mestari sekä saalistaneensa mitaleja myös euroopanmestaruustasolla. Tällä hetkellä tähtäimessä ovat vuoden 2015 EM-kisat. Kannattaa siis noudattaa opintoasiansuunnittelijan vastaanottoaikoja tai saattaa nähdä nyrkin ilmestyvän kuin tyhjästä työhuoneen oven läpi.

Seuraavaksi kurkkaan käytävän alkupäässä oleviin vastapäisiin huoneisiin, josta löytyvät sekä
vaalean eteerinen kirkkohistorian amanuenssi Sanna Lumikko että parrakkaan charmikas tiedottaja Pekka Rautio. Sanna naputtelee keskittyneesti koneen ääressä opettajakokouksen asialistaa, mutta sanKuva 1. hallintopalvelut murskausoo nauttivansa ennen muuta opiskelijoiden kanssa asioimisesta ja ohjaamisesta sekä opetussuunnitelmatyöstä. Sanna rohkaisee opiskelijoita jo opiskeluaikana miettimään,
millaisista työtehtävistä pitää ja missä on erityisen lahjakas. Suomen ympäristökeskuksesta tiedekunnan tiedottajan hommiin joitakin vuosia sitten päätynyt Pekka puolestaan oikolukee parasta aikaa journalismikurssilaisten kirjoittamia juttuja teologia.fi – sivustolle sekä valikoi kuvituskuvia nettisivustolle. ”Yliopisto tarjoaa paljon mahdollisuuksia oman ajattelun aktivointiin ja ne mahdollisuudet kannattaa hyödyntää”, Pekka ohjeistaa. Omana henkilökohtaisena toiveena työyhteisöään kohtaan Pekka toteaa: ”Olis kiva saada vähän enemmän pelaajia henkilöstön sählyvuorolle. Viimeks meitä oli kaks vastaan kaks.”

Kahvihuoneen viereisestä työhuoneesta löytyy tiedekunnan todellinen ikiliikkuja Molariuksen Eija, joka voisikin olla oiva vahvistus Pekan sählyjoukkueeseen. Eija on ahkeroinut tiedekunnan palkkalistoilla lähes kunnioitettavat 30 vuotta ja yliopistolla sitäkin kauemmin. Nykyisin Eijan työtehtäviin hallintosihteerinä kuuluvat esimerkiksi monenlaiset henkilöstöasiat sekä opintokokonaisuuksien vahvistaminen. Eija myöntää rehellisesti, että työvuosien varrelle on mahtunut sekä hyviä että huonompia aikoja, ja joskus työtäkin tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta Eija toteaa, että vaikka työt eivät toki tekemällä lopu, ne pitää aina tehdä kunnolla. ”Luoja ei laiskoja elätä!” Eija tokaisee suorasukaiseen tyyliinsä.

Vasemmanpuoleiselta käytävältä puolestaan kuuluu iloista puheensorinaa. Ei ole vaikea arvata, että äänessä on energinen kansainvälisten asian suunnittelija Anne Hopia. Anne käy parasta aikaa Religious Roots of Europe – ohjelmassa opiskelevan Kennethin kanssa läpi vaihto-ohjelmaan liittyvää valokuvamateriaalia ja valmistelee iltapäiväksi power point –esitystä opettajavaihdosta.  Päätän jättää heille työrauhan ja siirryn koputtelemaan viereisen huoneen ovelle, josta löytyy Salomäen Heidi. Menossa on sadan opiskelijan kurssisuoritusten tallennusoperaatio. Ennen Sibelius-Akatemialla töissä ollut Heidi kaitsee nykyään osastosihteerin roolissa sekä humanisteja että teologeja. Puolet viikosta Heidi viettää tiedekunnan toisessa kerroksessa ja toisen puolen Topeliassa uskontotieteen laitoksen tiloissa. ”Joku opiskelija just soitti mulle ja sano, ettei löydä Ristoa mistään, siis Pulkkista. Hetken puhelimessa asiaa selviteltiin, kunnes selvisi, että opiskelija ei ollut ilmoittautunut Weboodin kautta kurssille, ja siksi viesti luentoajan muutoksesta ei ollut tavoittanut häntä”, Heidi toteaa kysyessäni, mitä muuta tänään on jo tullut tehtyä. Aamun ensimmäinen eksynyt lammas on siis jo ohjattu oikealle tielle.

Heidiä vastapäisessä huoneessa majailee Väänäsen Erkki, osastosihteeri hänkin. Erkin vastuulle kuuluvat monien hallinnollisten tehtävien lisäksi myös erilaiset käytännön asiat tarvikehankinnoista kahvitusten organisoimiseen. Tänään opintosuoritusten rekisteröinnin lisäksi tiedossa on vielä pullanhakureissu Stockmannille konventin tarjoiluja varten. Erkki aloitti työt tiedekunnalla vuonna 2007, jota ennen hän ehti työskennellä Museoviraston kirjastossa yli 20 vuotta. ”Päätin vaihtaa
työpaikkaa, jotta en itse museoituisi liikaa”, Erkki kuittaa. Opiskelijoille hänellä on hyvin konkreettinen muistutus: ”Sitä 5. kerroksen keittiötilaa vois kyllä siivota vieläkin paremmin.”

Erkin vierestä käytävän perimmäisestä huoneesta tavoitan eksegetiikan laitoksen amanuenssin eli kansan kielellä akateemisen sekatyöläisen Anne-Marit Enroth-Voitilan, jonka työpöytä on tähän mennessä koluamistani huoneista kaikista vaikuttavimman näköinen. Paperipinoja, monistenivaskoja ja post-it -lappuja pullollaan oleva työpiste viestii siitä, että hommaa tälle päivälle riittää, tai ainakin työntäyteinen ilmapiiri on onnistuttu luomaan vähintään uskottavasti. Teologian tohtori Anne-Maritilta löytyy ammattitaitoa laajalta kentältä, sillä hän on amanuenssin tehtävien lisäksi työskennellyt tiedekunnalla vuosien varrella lukuisissa muissa tehtävissä kuten opettajana, lehtorina, assistenttina ja tutkijana. Amanuenssin työn ulkopuolella hän sanookin pilateksen lisäksi harrastavansa edelleen aktiivisesti tutkimusta. Anne-Marit pitää opetusta ja opetuksen kehittämistä arvossa ja toteaa, että itse opiskelijat ovat hänelle ne kaikista tärkein juttu. Eksegeettinä, erityisesti Ilmestyskirjan asiantuntijana hän muistaa myös omalle alalleen uskollisena painottaa: ”Jaksakaa opiskella kieliä, kyllä se kannattaa!”

”Voi hitsi, Anne-Marit oli taannoin mun kreikan ope ja mä sain siitä kurssista kakkosen. Jotenkin hävetti olla tuolla kun se vielä sano, että niitä kieliä kyllä kannattais opiskella”, valokuvaajana matkassani mukana kulkeva Tolosen Atte kuiskaa poistuessamme huoneesta. Toivumme kuitenkin Aten tunnekuohusta ja jatkamme päättäväisesti samoilua käytävillä hyökäten seuraavaksi tiedekunnan rahakirstun vaalijan Tuula Sunnarborgin huoneeseen. Aloitan kysymällä, kauanko Tuula on ollut tiedekunnalla töissä. ”Kamalan kauan”, Tuula nauraa. Selvä. Emme siis kysy enempää. Tuula tiivistää pyynnöstäni oman työnkuvansa kolmeen sanaan: talous, tilahallinto ja toiminnan laatu. Erityisen tyytyväinen hän on työssään työyhteisön innovatiivisuuteen, kannustavuuteen ja muutoshalukkuuteen. Joissain asioissa hän silti toivoisi tarvittaessa valmiuksia nopeampaan muutokseen; ”ketteryyttä”, kuten hän asian ilmaisee. Kehoitan Tuulaa jutustelumme lopuksi pohtimaan, mitä hän erityisesti haluaisi sanoa opiskelijoille opinnoista tai ihan elämästä ylipäätään. Hetken mietittyään Tuula huudahtaa: ”Uskalla tehdä rohkeita ratkaisuja!”

Tuulan sanoista viisastuneena päätän uskaltaa tehdä rohkean ratkaisun ja häiritä vihdoin kysymyksilläni itse hallintopäällikkö Mikael Vänttistä. Yllätän hänet kopiokoneen luota. Mikael on kiireinen, mutta koska käytännössä tukin uloskäynnin kopiohuoneesta, on hän lempeästi pakotettu vastaamaan muutamaan kysymykseeni. Yritän tiedustella, millainen on hallintopäällikön virallisen tittelin ja työtehtävän takana piilevä vapaa-ajan identiteetti, jottei keskustelumme vain suistuisi liikaa hallinnolliseksi jargoniksi. ”Voi kuule, mulla ei oo mitään niin kiinnostavia tai isoja harrastuksia, että sun kannattas niistä ihan lehteen kirjottaa. Kysy joltain muulta”, Mikael naurahtaa. ”Olkaa ylpeitä omasta tutkinnostanne ja teologiudestanne”, Mikael toteaa, kun kysyn, olisiko hänellä kuitenkin jokin viisaus opiskelijoille jaettavanaan. Päädymme myös pohtimaan sitä, mitä tiedekunnalla olisi kiva tehdä, jos saisi tehdä ihan mitä tahansa. Mikael heittää ilmoille idean koko teologisen tiedekunnan opiskelijoiden yhteisestä suurtapahtumasta, jonkinlaisesta tempauksesta, joka loppuisi isoihin bileisiin.

Myöhemmin Mikael vielä kipaisee luokseni täydentämään vastaustaan: ”Hei mulle tuli mieleen toinen idea. Jos mulla olis siis mahdollisuus tehdä täällä ihan mitä vaan, niin rakentaisin Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon teologeille oman aidon yhteisöllisen kampuksen, missä olis nurmikenttiä ja asuntolat. Voisin itsekin muuttaa sinne. Sellanen olis hieno.”

Oikeanpuoleisen käytävän viimeisintä nurkkaa vartioi opintoasianpäällikkö Antti Laine, jonka huoneeseen päätän ristiretkeni. Huhtikuussa tehtävässään aloittanut vuonna 2004 teologian maisteriksi valmistunut Antti on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt ennen nykyistä toimenkuvaansa hoitaa jo montaa eri tehtävää tiedekunnalla. Opiskeluaikanaan Antti aktivoitui hallinnollisissa ympyröissä sekä TYT:ssä, osakunnassa, tiedekuntaneuvostossa että HYYn edustajistossa. Kun kysyn, mitä opintoasianpäällikkö itse asiassa tekee työkseen, Antti luettelee tehtäviään niin nopealla syötöllä, että en meinaa ehtiä ylös kirjoittamaan: työryhmien työskentelyä, aineopintojen uudistamista, soveltavien opintojen ja opiskelijavalinnan kehittämistä, sivuaineiden hyväksilukua, opiskelijan oikeusturva-asioita, opintohallinnon esimies- ja asiantuntijatehtäviä… Päätän siirtyä suoraan kevyempiin aiheisiin ja utelen myös AntiKuva 3. hallintopalvelut sählylta, millainen mies mahtaa olla hillityltä vaikuttavan työminänsä ulkopuolella. Tovin pohdinnan jälkeen Antti toteaa: ”No sanotaanko, että oon ainakin vähemmän virkamiesmäinen, spontaanimpi ja omasta mielestäni huumorintajuinen. Töissä sitä vähän valikoi omia juttujaan, kun ei voi olettaa, että kaikki välttämättä ymmärtää mun huumoria.”

Yritän saada Antin raottamaan vapaa-ajan identiteettiään hieman lisää. Lopulta hän madaltaa ääntään ja jatkaa: ”Noh, tätä ei sitten tiedä täällä oikein kukaan..” Odotan jo kynä lehtiöön liimautuneena seuraavia sanoja. Tästähän saattaa tulla ihan vuosisadan juttu. ”Jaa, että mitä ei tiedä?”, kysyn lähes kuiskaten ja vilkaisen, että työhuoneen ovi on varmasti kiinni. ”Mä olen palstaviljelijä”, Antti lausuu. Toivon hetken, että kyseessä on jokin mafiaan ja alamaailmaan liittyvä koodisana, jotta tähän hallintopalveluista kertovaan juttuun saataisiin ripaus todellista jännitystä. Antin jatkaessa tarinointia seuraavissa lauseissa vilisevät sanat raparperi, palsternakka, punakaali ja lehtikaali. Vähitellen hyväksyn, että tästä ei taidakaan tulla Kyyhkysen suurinta skuuppia. Antista heijastuva innostus palstaviljelyä kohtaan saa kuitenkin lopulta minutkin innostumaan ja ryhdyn jo mielessäni visiomaan, voisiko teologeilla olla keskustakampuksella oma palstaviljelmä, josta saisi aina napata terveellistä täytettä luentovoileipien päälle. Antti voisi itseoikeutetusti toimia tämän projektin virallisena suojelijana.

Päivän jälkeen useampi haastateltava nykäisee vielä hihasta ja pohtii, tuliko kenties sanottua jotain, mitä ei olisi pitänyt. Ja jos tuli mahdollisesti sanottua, niin siitä ei sitten saisi kirjoittaa. Hallintomaisen säntillinen luonteenlaatu pilkahtelee siis esiin vielä viimeisen kerran. Voin paljastaa, että mitään suurempaa kohua ei totisesti olisi saatu aikaan, vaikka olisin ottanut haastattelumateriaalin läpikäymiseen avukseni koko 7-päivää – lehden toimituksen. Pystyn kuitenkin vahvistamaan villin huhun siitä, että vaikeasti lähestyttävien titteleiden takana piilee joukko helposti lähestyttäviä työntekijöitä, joista jokainen pyrkii tekemään opiskelijan elämästä mahdollisimman onnistunutta.

Täältä saat tietää heistä lisää

Teksti: Maija Halme

Kuvat: Atte Tolonen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Rakas gradupäiväkirja 4 – Kyyhkynen 4/2014

IMG_1262Helsingin yliopisto myöntää vuosittain Gradut valmiiksi – stipendejä sellaisille opiskelijoille, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän ulkopuolista rohkaisua sinänsä järkevältä vaikuttavan gradunsa loppuun saattamiseksi. Viikoksi tai kahdeksi jollekin Helsingin yliopiston tutkimusasemalle ilmaisen majoituksen ja ruokailun turvin nauttimaan optimaalisesta kirjoitusympäristöstä. Olin tänä vuonna yksi näistä onnekkaista stipendin saaneista. Toiveeni mukaisesti sijoituspaikaksi valikoitui Värriön tutkimusasema Savukoskella Itä-Lapin erämaassa ja 1090 kilometrin päässä Helsingistä. Nimi yksinkertaisesti kuulosti kaikista vaihtoehdoista hauskimmalta. Lisäksi, mitä syrjäisempi paikka, sitä todennäköisemmin välttyisin kaikenlaisilta häiriötekijöiltä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että kukaan muu stipendin saaneista ei ollut toivonut kohteekseen kerrassaan hauskalta kuulostavaa Värriötä.  Tutkimusasemalle soitetun puhelun jälkeen en enää juurikaan ihmetellyt miksi:

 

Maija: Kuinka paljon tutkijoita ja graduntekijöitä mahtaa olla paikalla silloin, kun itse olen siellä?

Tutkimusaseman työntekijä: Ei täällä ole ketään muita, olet yksin. Harvoin on ruuhkaa muutenkaan.

M: Vai niin… Kai jotain henkilökuntaa täytyy silti olla paikalla?

T: No emäntä on. Hän tekee sinulle ruuat. Emännän lisäksi hänen aviomiehensä ja koiransa ovat paikalla. Koiraa ei saa silittää.

M: Selvä. Mitenkäs nuo majoitustilat?

T: Saat oman huoneen, kun ei täällä ketään muita ole. Sitten sinulla on ulkovessa.

M: Anteeksi, nyt taitaa puhelu pätkiä.. ulko… mikä?

T: Juu, ulkohuussi siis löytyy.

M: …

T: Mihinkäs aihepiiriin liittyen teet gradua?

M: Tutkin uusateismia.

T: Jahas. Itse vierailen loppuviikosta asemalla, ja meillä saattaa sitten olla keskusteltavaa. Olen nimittäin uskovainen kristitty.

M: Se sopii. Selvennän kuitenkin, että vaikka tutkin ateismia, niin se ei toki tarkoita, että välttämättä määrittelisin itseni ateistiksi.

T: Jaa, että yrität sitten tutkia ihan objektiivisesti vai?

M: Kyllä, juuri näin.

T: Jaa…

M: Oliskohan jotain muuta, mitä mun pitäis tietää?

T: Lähtiessäsi voit patikoida 8 kilometriä luonnonpuiston läpi tien varteen. Postiauto ottaa sut sitten kyytiin ja vie Savukoskelle.

M: Ka ka kahdeksan? Hmm… no mutta kiitoksia tiedoista ja oikein mukavaa viikonloppua sinne Lappiin.

T: Kiitos. Hei hei.

 

Kerrassaan hämmentävästä puhelukeskustelusta huolimatta tai toisaalta juuri sen vuoksi pakkasin rinkkani päättäväisesti täyteen gradukirjoja ja villasukkia ja suuntasin loppusyksyisenä perjantai-iltana kohti pohjoista. GPS näytti matka-ajaksi vaatimattomat 14 tuntia. Oma sisäinen GPS:ni oli aiemmin optimistisesti arvioinut, että ajomatka kestäisi ”noin kahdeksan tuntia”. Onneksi poikaystäväni oli suuressa erehdyksessään lupautunut mukaan markkinoimalleni ”kivalle pohjoisen reissulle” ja lähti uljaalla valkealla ratsullaan eli tuttavallisemmin Toyotallaan viemään minua kohteeseen. Takaisin saisin kuulemma tulla omin nokkineni, sillä tässä reissussa ei ollut oikein ”mitään helvetin järkeä”.

Ensin suuntasimme Helsingistä Lahden ja Mikkelin kautta Kuopioon. Jo tässä vaiheessa olimme ehtineet olla eri mieltä siitä, mikä on paras reittivalinta, mitä musiikkia ajomatkan aikana kuunnellaan ja sopiiko kylmäsavulohi eväsleipien täytteeksi.  Poikaystäväni alkuillasta lätkäkatsomossa nauttimat ”muutamat kannustusoluet” aiheuttivat myös sen, että sain kunnian ajaa ensimmäiset kuusi tuntia.

Siilinjärven ja Kajaanin välillä lumi ja järvien yllä lentävät viimeisten muuttolintujen parvet ympäröivät meidät. Astuimme ensimmäisen kerran ylös autosta Iisalmen jälkeisellä huoltoasemalla. Talvitakki oli kaivettava tässä vaiheessa takakontista ja nautittava lihis kolmella nakilla rekkamiesten öisessä pyhätössä.

Hyrynsalmen kohdalla päätimme pysähtyä hetkeksi auton takapenkille nukkumaan paikallisen S-marketin parkkipaikalle. Hetki venyi lähes viideksi tunniksi ja heräsimme kylmästä vapisten siihen, että joku hakkasi auton huurteista ikkunaa. S-marketin työntekijä kurkkasi sisään ja kysyi, onko meillä kaikki ihan hyvin. Vastasin kaiken olevan mainiosti ja totesin, että olemme vain pysähtyneet levähtämään gradumatkalla Lappiin. Hän tyytyi hetken tuijottamisen jälkeen vastaukseen ja toivotti hämmentyneenä hyvää aamunjatkoa.

Väänsin herätyksen saatuamme auton lämmityksen täysille, hyppäsin etupenkille ja jatkoin kohti Kuusamoa Dannyn kappaletta hyräillen:

 

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo

sieltä vaan mä rauhani saan”

 

Biisi puhutteli. Ainoa ongelma oli, että meillä oli Kuusamon rauhasta huolimatta perinteiseen helsinkiläiseen tapaan kiire. Tajusimme olevamme jonkin verran aikataulusta myöhässä. Huristelimme Oulangan kansallispuiston ohi tuhatta ja sataa ehtiäksemme hyvissä ajoin valoisan aikaan Sallan kautta Savukoskelle.  Kurvasimmekin lopulta kimiräikkösmäiseen tyyliin jo aikaisin lauantai-iltapäivästä Savukosken kylälle. Korkkasimme heti alkajaisiksi teet paikallisessa Lyytin Bubissa. Pohjoisessa pubi nähtävästi kirjoitetaan bubi.

Löysimme bubin IMG_1266kulmilta paikallisen poromiehen, joka ohjeisti meille reitin loppumatkaa varten. Lähdimme hänen ohjeitaan seuraten köröttelemään tutkimusasemaa kohden, mikä tarkoitti käytännössä vielä lähes 100 kilometrin pituisen hiekkatieviidakon valloittamista. Viimeinenkin S- ja K-market jäivät taakse. Edessä siinsivät tuntureiden huiput. Porot hyppelivät tiellä ja taloja näkyi yhä harvemmassa.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme lopulta pienen metsäautotien varteen. Koko illan, yön ja päivän matkustamisen jälkeen edessä olisi vielä kahdeksan kilometrin tarpominen metsien ja soiden läpi tutkimusasemalle. Pakkailin metsän keskellä viimeisiä tavaroitani rinkkaan ja tutkailin iPadiin turvautuen vielä viime hetken reittiohjeita, jotka valistivat siitä, että matkan varrella maamerkkejä olisivat muun muassa kirkasvetinen puro, pitkospuiden viitoittama keskivälinjänkä, suuressa kuusessa oleva iso linnunpönttö sekä poroaidan veräjä. Aloin olla varma, että apurahan täytyi olla vain peitenimi Helsingin yliopiston ja erityisesti teologisen tiedekunnan ja oman graduohjaajani keinolle päästä minusta lopullisesti eroon.

Poikaystäväni päätti onnekseni patikoida kanssani asemalle ja otti parin surkealta näyttävän askeleeni jälkeen myös kiitettävän painavan rinkkani kantaakseen: ”Sä et muuten pääse ikinä perille ennen pimeää vaan jäädyt tänne metsään”.  Siinä vaiheessa viimeisetkin kuvitelmani eksoottisesta gradumatkasta aikoivat haihtua. Reilusti toista tuntia tarvoimme metsien ja soiden poikki hiljaisuuden vallitessa. Vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Seurasimme uskollisesti lumista polkua ja liukastelimme jäisillä pitkospuilla. Lopulta lähes vuorokauden kestänyt matkanteko palkittiin ja metsän reunassa kajasti valo. Olin vihdoin saapunut gradukotiini!

Matkanteon aikana mieleen hiipinyt hienoinen epätoivo vaihtui raukeaan tyytyväisyyteen. Tutkimusasema oli viihtyisä. Sain oman vaatimattoman huoneeni lisäksi pienen seminaarihuoneen käyttööni, koska paikassa ei tosiaan ollut isäntäpariskunnan lisäksi ketään muita. Minut pidettiin päivien aikana ruuassa ja lämmössä. Aamuisin kaurapuuro odotti aina liedellä. Sen jälkeen lueskelin koiruligradukirjallisuutta ja artikkeleja, kirjoittelin muistiinpanoja, kävin ympäröivässä luonnonpuistossa kävelyretkillä, syötin salaa aseman vahtikoiralle poron kuivalihaa ja saavuin lopulta päivällispöytään ja nautin aterian lisäksi emännän pelkästään minua varten valmistamia herkullisia jälkiruokaleipomuksia letuista korvapuusteihin. Iltaisin rentouduin erämaajärven rannalla olevassa saunassa ja venyttelin gradunteosta jäykistyneitä jäseniäni ja viiltävän terävästä ajatustyöstä rasittunutta mieltäni. Huussikin osoittautui keskivertoa tunnelmallisemmaksi.

Eräs ilta saunasta tullessani tähtitaivaan yllä avautui ihmeellinen näky. Vihreät revontulet peittivät koko taivaankannen ja valojen uskomaton tanssi pimeän metsän keskellä mykisti täysin. Viimeistään tämä luonnonihme vakuutti minut siitä, että gradumatkassa pohjoiseen oli sittenkin jotain järkeä. Kiloja graduretriitissä taisi kyllä loppujen lopuksi kertyä uusia gradusivuja enemmän.

 

Teksti & kuvat: Maija Halme

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Naisia läheltä ja kaukaa 4: Femakkopropagandaa – Kyyhkynen 4/2014

Minulla on unelma. Sellainen maailma, jossa miehet ja naiset voisivat elää rinnakkain vapaina ja tasavertaisina arvoiltaan ja oikeuksiltaan. Unelmassani ihmisillä olisi järki ja omatunto, ja he toimisivat toisiaan kohtaan veljeyden hengessä. Naiivia, eikö?

Usein, kun avoimesti kertoo pitävänsä maailman suurimpana epäkohtana naisten huonoa asemaa, tulee leimatuksi. Minulle tutuimpia leimoja ovat erilaiset vitsikkäät muunnokset sanasta feministi. Jostain syystä yleinen harhaluulo on ollut, että feministinä haluan muodostaa yhteiskunnan, jota hallitsevat vihaiset rekkalesbot sekä kitkeä koko miessukupuolen universumista. Tällaisina hetkinä olen todella joutunut pinnistelemään pitäytyäkseni omissa arvoissani, jotka kunnioittavat ihmisten monimuotoisuutta, mielipiteenvapautta sekä kaikkiin kohdistuvaa suvaitsevaisuutta.

En ehkä noudata nyt akateemisen argumentoinnin periaatteita kun sanon, että feminismin ja feministien leimaaminen miehiä vihaavaksi rekkalesbojen kansaksi on saanut minut häpeämään ihmiskuntaa. On surullista, kuinka jopa korkeasti koulutetut ihmiset putoavat aika-ajoin tähän sudenkuoppaan. Eräänä päivänä istuin oikein alas miettimään, miksi näin on. Tutkimustulokseni eivät ole kaikenkattavia, mutta yksi ajatuksistani on se, että ihmisten oloa helpottaa, kun he saavat lokeroida muita. Kun ihmiset ovat lokerossa, todellisuuden konstruoiminen on jotenkin selkeämpää.

Toinen huomioni on, että kuten kaikki tuntematon, myös feminismi on pelottavaa. Minulle ilkeästi kommentoineet ihmiset eivät ehkä koskaan ole jutelleet modernin ajan feministin kanssa.

Vaikka asian pohdiskelu auttoikin minua ymmärtämään ihmisten asenteita feminismiä kohtaan, havainnot jättävät rajallisen määrän vaihtoehtoja omalle toiminnalleni. Voin joko ryhtyä kiivaaseen kampanjointiin oman agendani puolesta ja tulla leimatuksi entistä voimakkaammin. Tai sitten voin vaieta ja heittää saman tien koko agendan paperinkeräykseen. Kumpikaan vaihtoehto ei hyödytä ketään. Olenkin siis valinnut radikaalin linjan; tietoon perustuvan pragmaattisuuden, strategian, jossa siirryn passiivisesta kuulijasta aktiiviseksi toimijaksi.

Viimeistään viime keväänä sain vahvistuksen tälle toimintatavalleni, kun graduaineistoa haaliessani lähetin sähköpostia afrikkalaisten feministiteologien järjestön pääsihteerille. Graduaiheeni oli tuolloin vielä lavea ”naisiin kohdistuva väkivalta Keniassa”, eikä tutkimuskysymyksiäkään oikein ollut. Vastaus postiini kuului: ”Great to hear that you are doing something about sexual and gender based violence in Kenya”. Tämä vastaus sinetöi graduni suunnan sekä sen, mitä minun tulee tehdä koko loppuelämäni ajan – tavoitella alussa mainitsemani unelman toteutumista tutkimalla ja paljastamalla sukupuolten tasa-arvon toteutumista estäviä rakenteita.

Koska tämä on viimeinen tekstini Kyyhkyseen teologian opiskelijana, voin paljastaa salaisuuden. Olen femakkopropagandisti. Tämän juttusarjan tarkoituksena on siis puhtaasti ollut avata yksi ikkuna siihen, mitä feminismi voi tänä päivänä tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa tällä hetkellä kolmea asiaa, joista jokaisen olen nostanut yhteen juttusarjani teksteistä. Ensiksi feminismi on minulle sen selvittämistä, mitä maailmassa tapahtuu. Toiseksi se on tietoisuutta siitä, millaisia kysymyksiä feminismin kentällä tutkitaan. Kolmanneksi feminismi on sitä, mitä konkreettista minä voin tehdä feminismin hengessä.

Gradu on nyt palautettu ja valmistuminen kulman takana. Valmistumispäivänäni aion pukeutua kultaisiin vaatteisiin sekä korkokenkiin. Ihan vain sen takia, että on niin upeaa olla nainen ja feministi.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Sarjan aikaisemmat osat:

Joku saattaa suuttua – Kyyhkynen 4/2014

Kirjoittaja meni ja mielensä pahoitti. Eikä tahdo tehdä kirkosta itsensä näköistä.

Seurakuntavaalien vaalikampanja herätti minussa huomattavan paljon ärsytystä. Välitetty viesti ei ollut kristillinen sanoma lainkaan. “Usko hyvän tekemiseen” – Että tekoihinko sitä nyt pitikin uskoa? Enkä todellakaan tahdo tehdä kirkosta itseni näköistä!

“Usko hyvän tekemiseen.”

Kristinuskossa on pohdittu uskon ja tekojen suhdetta. Kaikissa uskonsuunnissa lienee selvää, että uskon kohde on Jumala, Jeesus ja syntien anteeksianto – ei ihmisen omat kyvyt tai oma osaaminen. (Se on toki myönnettävä, että uskomme Jumalan meille tekemiin hyviin tekoihin. Ja se, että meillä on usko, joka johtaa meidät hyvän tekemiseen.)

Tässä vaalilauseessa oli kyse kirkon diakoniatyöllä ratsastamisesta. Tyhmä kansa yritettiin saada veronmaksajiksi, että saataisin yhä kustannettua papeille, diakoneille – ja ehkä muutamalle köyhälle hyväntekeväisyyskohteelle – leipää pöytään.

Nykyihminen ei kuitenkaan tarvitse kirkkoa uudeksi Amnestyksi. Meillä on jo Amnesty, vapaasti lainatakseni Marjaana Toiviaisen sanoja. Tarvitsemme kirkkoa tekemään sitä, mikä on kirkon omaa erityisalaa, eli kertomaan Jumalasta, olemaan paikka jossa Jumala lähestyy meitä ja jossa me lähestymme Jumalaa.

“Tee kirkosta itsesi näköinen”

“Minun” näköinen kirkko on ruma, koska “minä” on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän laJuha Leinonen askarteli kirkon vaalimainontaa uuteen uskoon. Ihmisen näköinen kirkko on ruma kirkko.useen yhteydessä oli joissain kohdissa aluke “Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkaansa.

 

Jos  kirkko aikoo olla myös teologisessa mielessä kirkko, se ei voi noin vain hylätä menneisyyttään.

G. K. Chestertonin sanoin:

 

”Tradition voi määritellä laajennetuksi äänioikeudeksi. Traditio on äänioikeuden myöntämistä kaikkein syrjityimmälle kansanosalle, meidän esi-isillemme. Se on vainajien demokratiaa. Traditio ei suostu taipumaan sen pienen ja ylimielisen oligarkian tahtoon, joka täällä kulloinkin sattuu häärimään. (Oikea oppi, s. 60)”

 

Ilmeisesti vaalimainonta oli tarkoitettu aktivoimaan nimenomaisesti kirkon epäaktiivisia jäseniä. Tässä valossa, eikä systemagian värittämin silmin, voi mainoslauseet nähdä jopa ihan fiksuina. Onko kuitenkaan oikein, että kirkollinen viestintä antaa aivan erilaisen kuvan kirkosta ja uskosta kuin mitä “syvemmällä” asiassa oleva saa? Onko oikein, että tavallinen kaduntallaaja opetetaan rippikoulussa uskomaan siihen, että hän pelastuu, kunhan uskoo Jumalaan ja noudattaa kymmentä käskyä – ei sillä Jeesuksellakaan niin väliä? Samaan aikaan kunnon city-körtit seuroissaan tietävät, että eihän millään oikeastaan ole mitään väliä, riittää kun ikävöi.

Itse kysyn, itse vastaan: ei ole.

Kirkollinen viestintä pitäisi tehdä tavalla, joka on uskollinen kirkon uskolle. Tavalla, joka sanoo suoraan. Tavalla, joka ei selittele yleisellä humanitaarisuudella. Tavalla, joka ottaa todesta kirkon “maagiset jumalanpalvelusriitit”.

Tai, mistä minä mitään tiedän. En ole viestinnän ammattilainen, olen lähinnä vittuuntunut teologi. Ja aion suuttua huonosta viestinnästä myös jatkossa.

Teksti & kuva: Juha Leinonen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

 

Kirkkovieraana – Kyyhkynen 1/2014

Lapuan hiippakunta ojensi kättään teologian opiskelijalle ja maksoi kolmipäiväisen koulutuksen lounasta ja illallista myöten. Matkustin Seinäjoki Areenalle puhumaan ja kuulemaan jumalanpalveluksesta, bongaamaan piispoja ja toivottavasti oppimaan jotain. Täyttyikö tavoite?KirkkovierasKontula

Jumalanpalveluspäivät aloittavaan paneeliin oli kutsuttu arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Anna Kontula, YLE:n vastaava tuottaja Anna Simojoki, nuorisotyönohjaaja Petri Katko sekä luottamushenkilö Lauri Kopponen. Keskustelua käytiin hengellisen nälän ympärillä. Millaista nälkää koemme jumalanpalveluksessa? Onko meistä löydettävissä jokin yhteinen kaipuu ja voiko jumalanpalvelus auttaa? Jokaiselta kysyttiin alkuun jotain sellaista kivaa johdattelevaa, kuten mikä on parasta messussa, tai millainen messu on ollut ikimuistoinen.

Anna Kontulalta kysyttiin, mitä mieltä hän on noin niin kuin kilpikonnaihmisenä siitä, että järjestettäisiin kilpikonnien omistajille omia messuja. Kontulan mielestä se olisi siinä mielessä hyvä idea, että kalliolaisia kilpikonnanomistajia on aika vähän. Mitä vähemmän ihmisiä messussa käy, sitä parempi. Kontula sanoi käyvänsä messussa ainoastaan sen ehtoollisen vuoksi. Kaikki muu on turhaa, eikä messusta parhaallakaan tahdolla ole löydettävissä Jumalaa.

Hetken tuntui kuin ympärilläni istuneet kuuntelijat olisivat kohahtaneet samanaikaisesti. Mutta se saattoi olla kuvitelmaa, koska oikeastaan uskonelämän ammattilaiset eivät pienestä pelästy. Jossain muussa yhteydessä oltaisiin voitu harrastettu aktiivista mielensä pahoittamista, mutta jumalanpalveluspäivillä panelistit innostuivat myötäilemään: ”Onhan siinä puolensa, kyllä.”, ”Ja en minäkään niin hirveästi kirkossa käy.”, ”Eikä siitä messusta välttämättä niin kamalasti irti saa.”

Avaus nostatti kysymyksiä siitä, millainen kirkossa kävijä on hyvä kirkossa kävijä. Jossain vaiheessa Lauri Kopponen lanseerasi keskusteluun termin kirkkovieras. Sellainen tyyppi siis, joka ei ole kotoa oppinut olemaan kirkossa, jaksa aktiivisesti osallistua mihinkään ja kokee vieraaksi tämän yhteisöllisyyden muodon kaikkine hankaline kaavoineen. Kokeeko kirkkovieras jumalanpalveluksen kuin niin moni teologi TYT:n? Sellaiseksi sisäpiirivenkuiluksi nimittäin. Ja mitä sellaiselle vieraalle oikeastaan pitäisi tehdä?

Kontula kysyi seuraavaksi, miksei kirkkoon voi mennä koska tahansa. Tai miksei yksityisen ripin mahdollisuutta pidetä näkyvimmin esillä. Reformaatiosta on jo sen verran aikaa, etteikö luterilainenkin kirkko voisi hieman kallistaa päätään vanhojen perinteiden puoleen. Yksi näistä voisi olla vaikka vanha hyvän ajan rippituoli. Tämän ajatuksen kanssa Kontula on samoilla linjoilla Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon kanssa, joka on suunnitellut Kallion kirkkoon niin rippituoleja kuin pidempiä aukioloaikojakin.

Anna Simojoki huomautti, että ihmiset eivät hae jumalanpalvelukselta välttämättä pelkästään helpotusta tunnontuskiin. Se yhteisöllisyys on isossa osassa kaikkea seurakuntaelämää. Kaipuu vahvaan yhteisöllisyyteen on nykyaikaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka oli avannut jumalanpalveluspäivät tunnustamalla, ettei oikeastaan koskaan ehdi kotiseurakuntansa kirkkoon (kun ei töiltään meinaa ehtiä), sanoi ettei oikeastaan osaa antaa erityistä loppukaneettia paneelille. Sen jälkeen hän sanoi muutaman tiivistämän ja harkitun sanan. Jumalanpalveluksen muuttumaton ydin on pyhän kohtaamisessa. Pidetään siitä kiinni. Ja arvatkaa vaan, mistä juteltiin myöhemmin kahvipöydässä.

Teksti: Ella Luoma

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Eläimellinen toiseus – Kyyhkynen 4/2010

JOKAINEN EMPATIAAN KYKENEVÄ IHMINEN VOI SAMASTUA SYRJITYKSI TULEMISEEN TAI OIKEUDETTOMUUTEEN SYYSTÄ, ETTÄ ON VALTAAPITÄVISTÄ TOISTA: ROTUA, SUKUPUOLTA, SUKUPUOLI- TAI SEKSUAALI-IDENTITEETTIÄ, ETNISTÄ ALKUPERÄÄ, VAMMAINEN – MITÄ NÄITÄ NYT ON. MUTTA KUINKA MONI EDES TULEE AJATELLEEKSI SYRJINTÄÄ JA OIKEUDETTOMUUTTA, KOSKA ON TOISTA LAJIA? NIINPÄ. OLLAPA ELÄIN.

 

1948 hyväksyttiin YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus. Natsi-Saksan hyökkäyssota ja holokausti olivat nostaneet tietoisuuteen, että olemassa olevia ihmisoikeuksia ei oikeastaan kukaan valvo, ja siitä se ajatus sitten lähti. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisyyden perusteella syntymästä, mutta kaikki eivät synny ihmisiksi – toisen oikeus on toisen toiseus.

 

MURROSIKÄISET ITUHIPIT KESKITYSLEIRILLÄ

”Auschwitz alkaa siitä, kun ihmiset katsovat teurastamoa ja ajattelevat: Ne ovat vain eläimiä”, totesi Saksan juutalainen sosiologi ja filosofi Theodor Adorno. Ihmisoikeudet ovat jo olennainen osa ulkopolitiikassa ja kauppasuhteissa, mutta eläinten oikeuksista on yhä vaikeaa keskustella vakavasti jopa maissa, joissa niitä edes nimellisesti on ilman hassun hauskoja viittauksia kettutyttöihin, hippeihin ja feministikasvissyöjiin. Kun perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit tekevät obskuureja viittauksia oikeuteen astua avioon koiran kanssa tai Putte-possun äänioikeudesta, toisaalla käsitellään realistisia huolenaiheita eläinten asemasta yhteiskunnassa.

– Suomessa on tapana leimata vastarinta-liikkeet nuorten kapinaksi, jotta niiden asettamaan haasteeseen ei tarvitse vastata. Eläinoikeusliike kyseenalaistaa keskeisen yhteiskunnallisen tuotantokoneiston olemassaolon ja horjuttaa lisäksi kulttuurista käsitystä siitä, mikä eläin on, sanoo toimittaja ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen tiedottajana toiminut Akuliina Saarikoski.

– Monet eläinoikeusliikkeessä toimivat ihmiset ovat olleet mukana Suomessa 90-luvun alusta asti, eivätkä enää ole mitenkään nuoria. Suomessa liike on kuitenkin poikkeuksellisen nuori verrattuna esimerkiksi Englantiin, jossa ketunmetsästyksen vastainen liike on alkanut jo varhain 60-luvulla. Englannissa aktivistien keskimääräinen ikä alkaakin lähestyä keski-ikää, Saarikoski jatkaa.

 

ÄLYFASISMIA!

Miten tämä eri lajiin kuulumisen perusteella oikeutettu toiseutus on saanut alkunsa ja ennen kaikkea: miksi se voi niin helvetin hyvin valtioissa, joihin liitetään attribuuttina sivistys? Haluan syyllisiä!

– Kristinusko on kieltämättä jokseenkin ihmiskeskeinen usko. Luonnonhallinnan ajatus, ihmisen oikeus käyttää muuta luontoa hyväkseen on saanut liikaa sijaa kristinuskon tulkintojen kokonaisuudessa, sanoo teologina eko- ja feministi-etuliitteillä profiloitunut tutkija, pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen, ja painottaa kristinuskon yhtä tulkintaa.

Valitettavasti se on se vallassa oleva tulkinta, mutta näinä aikoina on sattuneesta syystä hyvä tarkentaa, mistä kaikesta puhutaan termin ”kristinusko” alla. Mutta ennen ryntäämistä googlettamaan intterveppiin eroamispalvelua kristinuskosta on syytä mainita muutkin syylliset.

– Läntisen kulttuuripiirin tapa aliarvostaa eläimiä juontaa juurensa myös antiikin dualistiseen ja hierarkkiseen ajatteluun, muun muassa platonismiin. Siinä mieli on ainoa tosioleva, jolloin ruumiillisuus, maa ja luonto saavat alistetun aseman. Ihminen on pitkään määritelty sen mukaan, mten hän eroaa eläimestä, esimerkiksi järjen katsotaan oikeuttavan ihmisen hallitsevan aseman suhteessa eläimeen, Kainulainen jatkaa.

Myös Saarikoski pureutuu järjen oikeutuksen problematiikkaan.

– Meidän tulisi laajentaa eettinen vastuu koskemaan kaikkia olentoja, jotka ovat kykeneviä kokemuksellisuuteen. Eettisen suhteen perustana älyllisyys tai kielitaito ovat hyvin puutteellisia mit

Tehotuotanto

tareita. Eihän vallitsevassa etiikassa vastuusuhde muutu ihmistenkään välillä, oli sitten kyseessä vaikeasti kehitysvammainen ihminen tai puhumaton lapsi – ja tätä rinnastusta ei kannata matalaotsaisesti ymmärtää väärin, se vain tyrehdyttäisi keskustelun. Kun ymmärrämme eettisen suhteen mittarit laajempina, joudumme ajattelemaan etiikan perusteen uudestaan. Eettisen suhteen perustaa se, että vastassamme oleva olento on kykeneväinen kokemukseen maailmasta. Kun siis katsot eläintä, se katsoo sinua takaisin. Vuorovaikutuksen tulisi olla eläinsuhteemme perusta, Saarikoski pohtii.

 

MIHIN UNOHTUI VARJELU?

Vaikka Kainulainen aiemmin mainitsikin kristinuskon osuudesta vallitsevan luontoa ja eläimiä toiseuttavan maailmankuvan kehittymiseen, hän ammentaa myös ratkaisuja ongelmaan samaisesta uskosta, sen eri tulkinnasta tosin.

– Huolenpito eläimistä on tärkeä osa kristinuskoa, siltä pohjalta on välttämätöntä kritisoida esimerkiksi nykyisen tehokotieläintuotannon tapaa aiheuttaa eläimille kärsimystä. Eläimen ja yleensä luonnon pyhyyden taju on kadoksissa, se tulee löytää takaisin kristinuskossakin. Ekoteologinen kristinuskon suuntaus on nostanut esiin Raamatun ja tradition sellaisia puolia, jotka korostavat kaiken luodun, myös eläinten arvoa itsessään, esimerkkeinä mainittakoon Jobin kirja, mystiikan traditio, ja jo toisessa luomiskertomuksessa ihminen asetetaan viljelemään ja varjelemaan kaikkea luotua, Kainulainen arvioi.

Tai sitten varjelu on valikoivaa, ja yleensä se perustuu siihen, mitä ihminen siitä hyötyy.

– Tällä hetkellä tuotantoeläimet nähdään välineellisenä tuotantoyksikköinä, joilla ei ole elämää yksilönä. Esimerkiksi lemmikkieläinten kohdalla tilanne on toinen, ja ihmiset ymmärtävät lemmikkiensä yksilöllisyyden ja persoonallisuuden. Sika on kuitenkin kokemusmaailmaltaan hyvin koiraa muistuttava eläin. Suhtautuminen eri eläinlajeihin on siis myös erilaista, Saarikoski sanoo.

 

VAIN IHMISEN YKSILÖNARVO?

Nykyisellä kasvavalla kulutuksella ja kulutustottumuksilla on turha haikailla 50-luvun suomalaiseen maalaisidylliin, jossa Mansikilla oli ihmiselle kyllä välinearvo mutta myös mahdollisuus lajityypilliseen elämään.

– Eläimiä suljetaan nykyään yhä suurempiin yksiköihin, joissa niillä ei ole enää minkäänlaista mahdollisuutta arvokkaaseen elämään. Voidaan sanoa, että eläimet ovat näissä oloissa elossa, mutta ne eivät elä, Saarikoski toteaa ja jatkaa.

– Tilanne, jossa eläimeltä riisutaan täydellisesti yksilöarvo vertautuu hyvin tilanteisiin, joissa ihmiskunta on riisunut toisilta ryhmiltä yksilöarvon. Samanlaista yksilöarvon riisumista voidaan nähdä nykypäivänä esimerkiksi Euroopassa suhtautumisessa laittomiin siirtolaisiin tai romaneihin, Saarikoski kritisoi.

Esimerkki monien joukossa siitä, miten jonkin ryhmän toiseuttaminen mahdollistuu kyseisen ryhmän jo valmiiksi heikommista lähtökohdista – miten puolustaa itseään, jos on köyhä, ei ole ääntä ja niin edelleen. Ihmisarvosta puhutaan luovuttamattomana ja pyhänä kristinuskon diskurssissa, koska se on annettu jokaiselle, ja se on riippumaton muusta elollisesta, mutta voiko käsitystä ihmisarvosta laajentaa elämänarvoon, luodunarvoon?

Kainulainen uskoo, että Raamatun ja mystiikan teologian kokonaisvaltaisen maailmankuvan puitteissa on mahdollista ajatella, että luomakunta on pyhä, sillä Jumala luojana ja Pyhänä Henkenä on siinä läsnä.

– Siihen, mitä ihminen pitää pyhänä, hän suhtautuu kunnioittaen ja suojelee sen tiettyä koskemattomuutta. Pyhyydentaju rajoittaa ihmisen ahneutta. Tämän tulee koskea myös eläimiä: eläin ei ole kone kuten mekanistinen maailmankuva väittää. Eläintä ei saa kohdella miten vain ihmisen hyödyn tai mukavuudenhalun vuoksi, Kainulainen paiottaa.

 

HUKUMMEKO HUOMAAMATTA KARITSAN VEREEN?

– Erilaiset ekoteologian painotukset rikastavat kristinuskon kuvaa. Jos maailmaa tarkastellaan kokonaisvaltaisemmin, mystiikan tai panenteistisen jumalakäsityksen kautta, ei ole enää syytä korostaa eroja, vaan sitä, mikä luodussa on yhteistä, ja miten olennaisesti luodut kuuluvat yhteen, Kainulainen tiivistää.

Saarikoski arvioi, että eläinkysymys on yksi keskeisimmistä eettisistä kysymyksistä, joka on ratkaistava, jotta edes voidaan ajatella muita suuria eettisiä kysymyksiä.

– Suomessa tapetaan tällä hetkellä vuodessa 50 miljoonaa eläintä. Keskeisin ongelma eläintuotannossa ei ole tappaminen, vaan elämän tuottaminen ainoastaan tappamisen vuoksi. Kahlaamme veressä, mutta sitä ei edes huomaa, koska eläintuotanto on siistitty lukittuihin halleihin ja teurastamoihin, hän sanoo.

Suomessa eläinoikeusliikkeen suurin saavutus onkin ollut tuoda eläinteollisuuden todellisuus kuvamateriaalin muodossa ihmisten näkyville mediaan. Useat maataloustuottajat ja turkistarhaajat syytivät kuvanneita aktivisteja luvattomasta tunkeutumisesta alueelle, tilojen hygieniavaatimusten vaarantumisesta – hui, tuotantotehokkuus vaarantui inhimillisyyden nimissä! Entä elämän pyhyys ja arvokkuus? Kuka vielä muistaa, että kaiken, minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette…

Teksti: Heli Yli-Räisänen

Ilmestynyt Kyyhkysessä 2010