Säpsähdän yöllä hereille hikisenä. Ääni huutaa pääni sisällä lakkaamatta: OLET LUOVUTTAJA! Kyllä, sitä taidan olla. Pahimmasta gradupainajaisestani on tullut totta. Kuulutin kuukausien ajan ylpeästi itselleni ja puolelle maailmaa palauttavani gradun keväällä. Muut opinnot, kaksi työpaikkaa ja rankat vapaa-ajan haasteet kissanhoidosta Ruotsin risteilyyn ovat kuitenkin tulleet missioni tielle. Suurin syy tähän epäonnistumiseen on silti pitkäaikainen sydänystäväni prokrastinaatio. Kerroin eilen ohjaajalleni katse kengänkärkiin suunnattuna aikovani palauttaa gradun vasta syksyllä. Hän hymähti vienosti. Saatoin aistia, että asia ei tullut yllätyksenä.
Pudotin myös yhtenä graduntekoiltapäivänä opiskelijakorttini kirjaston vessanpönttöön. Löysin useita mahdollisia selityksiä sille, mitä tämä mahdollisesti symboloi. En kuitenkaan halunnut ajatella tapahtuman merkitsevän sitä, että graduni on täyttä paskaa, saati että seitsemän opintovuottani ovat olleet niin hyödyttömiä, että ne pitäisi vetää suoraan pöntöstä alas. Ei. Halusin sen sijaan ajatella, että opiskelijakorttini janosi vettä, elämän vettä. Korttini kaipasi virvoittavaa gradulähdettä, jossa kylpeä ennen viimeisen lukuvuoden koitoksia.
Nyt opiskelijakorttini on uudesti syntynyt, kuin aikuiskasteen saanut. Minäkin aion kuoriutua kotelostani ja lähteä lentoon kevään ensimmäisen sitruunaperhosen lailla. Toukasta tulee vihdoin perhonen, ja suhtaudun jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Taisin tosin lupailla sen suuntaista viimeksikin. Tällä kertaa tarkoitan sitä vielä vähän enemmän.
Aikataulullisten suru-uutisten ja pienten opiskelijakortillisten sattumusten jälkeen on syytä mainita muutama mukavakin asia. Topelian sisäpihalla nimittäin tuoksuu jo kesä. Huumaavan ihana kesä. Takin liepeet lepattavat lempeästi tuulessa, ja sormeni naputtelevat tietokoneen näppäimistöä Kaisa-kirjaston ikkunoiden läpi ulottuvien auringonsäteiden lämmössä. Toisinaan sormeni eksyvät kuitenkin gradutiedoston kimpusta Facebookin chatin ihmeelliseen maailmaan tai katseeni herpaantuu, kun kohdistan sen times new romanin sijaan samassa kerroksessa ahertavaan punapipoiseen poikaan. Tekisi mieli mennä kysymään, mitä jäbä duunaa. Gradua varmaan sekin.
Kirjastosta on punapipoisista pojista huolimatta päästävä pois näin kesän korvilla. Minun ja samassa seminaarissa ahertavan toverini suunnitelmissa on viedä gradut ulkoilemaan raikkaaseen meri-ilmaan. Vakaana aikomuksena on puolitehokas graduntekoviikonloppu Turun saaristossa. Viikonloppu koostuu hienon visiomme mukaan hyvästä ruuasta, muutamasta lasista viiniä ja reilusta määrästä uusia gradusivuja. Saattaa tosin olla, että sivuja on vähän liikaa sanottu, mutta uusia sanoja nyt ainakin. Syksy on täällä nopeammin kuin huomaammekaan, joten kaikki keinot on tässä vaiheessa otettava käyttöön.
(Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka vielä viime numerossa aikoi palauttaa gradun keväällä 2014.)
teksti: Maija Halme
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.
Sarjan ensimmäinen osa Rakas gradupäiväkirja 1.
