Naisia läheltä ja kaukaa

Naisia läheltä ja kaukaa 4: Femakkopropagandaa – Kyyhkynen 4/2014

Posted on by Ella Luoma

Minulla on unelma. Sellainen maailma, jossa miehet ja naiset voisivat elää rinnakkain vapaina ja tasavertaisina arvoiltaan ja oikeuksiltaan. Unelmassani ihmisillä olisi järki ja omatunto, ja he toimisivat toisiaan kohtaan veljeyden hengessä. Naiivia, eikö?

Usein, kun avoimesti kertoo pitävänsä maailman suurimpana epäkohtana naisten huonoa asemaa, tulee leimatuksi. Minulle tutuimpia leimoja ovat erilaiset vitsikkäät muunnokset sanasta feministi. Jostain syystä yleinen harhaluulo on ollut, että feministinä haluan muodostaa yhteiskunnan, jota hallitsevat vihaiset rekkalesbot sekä kitkeä koko miessukupuolen universumista. Tällaisina hetkinä olen todella joutunut pinnistelemään pitäytyäkseni omissa arvoissani, jotka kunnioittavat ihmisten monimuotoisuutta, mielipiteenvapautta sekä kaikkiin kohdistuvaa suvaitsevaisuutta.

En ehkä noudata nyt akateemisen argumentoinnin periaatteita kun sanon, että feminismin ja feministien leimaaminen miehiä vihaavaksi rekkalesbojen kansaksi on saanut minut häpeämään ihmiskuntaa. On surullista, kuinka jopa korkeasti koulutetut ihmiset putoavat aika-ajoin tähän sudenkuoppaan. Eräänä päivänä istuin oikein alas miettimään, miksi näin on. Tutkimustulokseni eivät ole kaikenkattavia, mutta yksi ajatuksistani on se, että ihmisten oloa helpottaa, kun he saavat lokeroida muita. Kun ihmiset ovat lokerossa, todellisuuden konstruoiminen on jotenkin selkeämpää.

Toinen huomioni on, että kuten kaikki tuntematon, myös feminismi on pelottavaa. Minulle ilkeästi kommentoineet ihmiset eivät ehkä koskaan ole jutelleet modernin ajan feministin kanssa.

Vaikka asian pohdiskelu auttoikin minua ymmärtämään ihmisten asenteita feminismiä kohtaan, havainnot jättävät rajallisen määrän vaihtoehtoja omalle toiminnalleni. Voin joko ryhtyä kiivaaseen kampanjointiin oman agendani puolesta ja tulla leimatuksi entistä voimakkaammin. Tai sitten voin vaieta ja heittää saman tien koko agendan paperinkeräykseen. Kumpikaan vaihtoehto ei hyödytä ketään. Olenkin siis valinnut radikaalin linjan; tietoon perustuvan pragmaattisuuden, strategian, jossa siirryn passiivisesta kuulijasta aktiiviseksi toimijaksi.

Viimeistään viime keväänä sain vahvistuksen tälle toimintatavalleni, kun graduaineistoa haaliessani lähetin sähköpostia afrikkalaisten feministiteologien järjestön pääsihteerille. Graduaiheeni oli tuolloin vielä lavea ”naisiin kohdistuva väkivalta Keniassa”, eikä tutkimuskysymyksiäkään oikein ollut. Vastaus postiini kuului: ”Great to hear that you are doing something about sexual and gender based violence in Kenya”. Tämä vastaus sinetöi graduni suunnan sekä sen, mitä minun tulee tehdä koko loppuelämäni ajan – tavoitella alussa mainitsemani unelman toteutumista tutkimalla ja paljastamalla sukupuolten tasa-arvon toteutumista estäviä rakenteita.

Koska tämä on viimeinen tekstini Kyyhkyseen teologian opiskelijana, voin paljastaa salaisuuden. Olen femakkopropagandisti. Tämän juttusarjan tarkoituksena on siis puhtaasti ollut avata yksi ikkuna siihen, mitä feminismi voi tänä päivänä tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa tällä hetkellä kolmea asiaa, joista jokaisen olen nostanut yhteen juttusarjani teksteistä. Ensiksi feminismi on minulle sen selvittämistä, mitä maailmassa tapahtuu. Toiseksi se on tietoisuutta siitä, millaisia kysymyksiä feminismin kentällä tutkitaan. Kolmanneksi feminismi on sitä, mitä konkreettista minä voin tehdä feminismin hengessä.

Gradu on nyt palautettu ja valmistuminen kulman takana. Valmistumispäivänäni aion pukeutua kultaisiin vaatteisiin sekä korkokenkiin. Ihan vain sen takia, että on niin upeaa olla nainen ja feministi.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Sarjan aikaisemmat osat:

Naisia läheltä ja kaukaa 3: Sukupuolten sisäisestä tasa-arvosta – Kyyhkynen 3/2014

Posted on by Kyyhkynen lehti

Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.

Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.

Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?

Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?

Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.

UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.

Tulta, naiset, tulta!

teksti: Anna Hiekkataipale

 

Sarjan aikaisemmat osat:

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Posted on by Kyyhkynen lehti

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.

Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta – Kyyhkynen 1/2014

Posted on by Kyyhkynen lehti

Tätä kirjoittaessa Suomi on avannut mitalitilinsä Sotshin olympiakisoissa. Enni Rukajärvi voitti hopeaa slopestyle- nimisessä urheilulajissa. En tiedä, kuka tämä Enni on, enkä varsinkaan tiedä, mitä slopestyle on. Olen kuitenkin Ennin puolesta vilpittömän iloinen, sillä uskon hänen uurastaneen kovasti saavutuksensa eteen. Enni on lisäksi mitalisaavutuksellaan toiminut suomalaisen urheiluviennin lähettiläänä ja vahvistanut Suomen asemaa uusien ja kasvavien lajien piirissä.

Vaikka diggailenkin penkkiurheilua ja urheiluvientiä, näitä kisoja en jaksa katsoa, sillä niissä on paljon taloudellisesti sekä moraalisesti arveluttavia yksityiskohtia. Kyseiset kisat on rankattu maailmanhistorian kalleimpien joukkoon noin kolmen kymmenenkahdeksan miljardin euron budjetilla. Summa on käsittämätön. Jotta ymmärtäisin sen, joudun pilkkomaan sen osaksi käytäntöä. Rahalla voisi kouluttaa ammattiin pyöreästi arvioiden 1,26 miljardia naista, siis suuren osan maailman kehitysmaiden naisista.*

Tietenkin on naiivia ajatella, että homma menisi näin. Naisten nouseminen tasa-arvoisiksi olennoiksi yhteiskunnissa ympäri maailmaa ei tapahdu vain jakamalla rahaa ja kouluttamalla. Siihen tarvitaan suurempien valtarakenteiden muuttumista, koko globaalin maailman läpileikkaavaa arvotarkistusta. Lisäksi tasa-arvon käsite itsessään on monimutkainen eikä ole sovellettavissa sellaisenaan länsimaiden ulkopuolella – kulttuurit, tavat ja perinteet sitovat ihmisiä rakenteisiin, jotka länsimaista katsottuna näyttävät vanhanaikaisilta ja vahingollisilta. Oli miten oli, työtä tasa-arvon saavuttamiseksi tehdään jatkuvasti niin ruohonjuuritasolla kansalaisyhteiskunnassa kuin suurten ylirajaisten organisaatioiden toimesta.

Suomen korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Täällä naisella on yhtäläinen oikeus oppia, kouluttautua ja päästä tärkeisiin hallinnollisiin asemiin valtion ylintä johtoa myöden. Olkoonkin, että tasa-arvokysymyksissä on täälläkin vielä opittavaa, mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Täällä naiset ovat niin hyvässä asemassa, että he jopa osaavat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia perhe- ja työelämässä. Täällä me voimme lukea Hesarista shokeeraavia reportaaseja liittyen naisten ympärileikkaukseen ja ottaa niihin kantaa edes vaivautumatta selvittämään, mistä tämän tavan pysäyttäminen kannattaisi aloittaa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai syyllistää, pakottaa ketään tutustumaan naisten ympärileikkauksen laajaan historiikkiin ennen Facebookissa julkaistua kommenttia. Tarkoitukseni on lähinnä muistuttaa tiedon voimasta. On helppoa olla jotain mieltä, tiedän sen itsekin, ja tämän päivän maailmassa on vielä helpompaa kertoa se yhdeltä istumalta seitsemällesadalle ihmiselle. Yhtä helppoa on kuitenkin kasvattaa omaa tietoisuuttaan siitä, millaisia haasteita naisten aseman vahvistaminen kohtaa maailmalla, ja miten tähän työhön voisi osallistua omista resursseistaan käsin.

Afrikan mannerta edustaa olympialaisissa yhteensä viisi urheilijaa, joista kolme on naisia.Vaikka talviurheilu ei sattuneesta syystä ole Afrikalle erityisen leimallista harrastelua, nämä naiset ovat äärimmäisen onnekkaita ja tärkeässä asemassa. Heillä on ammatti, toimeentulo sekä mahdollisuus toimia muutoksen airuina tasa-arvokysymyksissä. He ovat enemmän kuin urheilijoita, todellisia lähettiläitä ja toivonkin, että myös olympialaisten päätyttyä heidät noteerataan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Olympiaboikotistani huolimatta nostan siis peukut Mathilde-Amivi Petitjeanille, Kenza Tazille sekä Alessia Afri Dipolille (plus vähän myös Enni Rukajärjvelle) ja toivotan heille menestystä sekä kisoissa että elämässä kisojen jälkeen.

* Laskutoimitus perustuu Naisten Pankin toisenlaiseen lahjaan, jossa naisen kouluttaminen ammattiin maksaa 30 euroa.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.