Mitä armollisuus itseä kohtaan voisi olla
Tämänhetkinen maailmantilanne, jossa pandemialla on ollut suuri muutosvoima elämäämme, on aiheuttanut paljon keskustelua inhimillisen jaksamisen rajoista. ”Ole armollinen itsellesi” on kehotus, jota on kuulunut niin opettajien kuin mediassa kirjoittavien asiantuntijoidenkin taholta. Teologian opiskelijana huomioni kiinnittyykin ilmaisussa käytettyyn sanavalintaan: mitä kaikkea sillä mahdollisesti tarkoitetaan, ja miksi armollisuutta tulisi osoittaa itseä kohtaan.
Armo-sanahan on mitä ilmeisemmin tullut kieleemme uskonnon kautta. Kristillisyydessä armolla tarkoitettiin alun perin kaikkea Jumalan pelastavaa toimintaa. Luterilaisessa käsityksessä pelastus tapahtuu Jumalan osoittamasta armosta ihmisiä kohtaan, eikä se ole ihmisen teoilla ansaittavissa. Tekojen ja armon suhdetta pohditaan kuitenkin yhä pelastusopillisissa keskusteluissa. Mielestäni ilmauksen juuret voivat liittyä, ja ovat osittain havaittavissa tämän päivän puheessa armollisuu-desta, vaikka monesti uskonnollisuuden sävyt ovat siitä jo pitkälti loitonneet.
Kehotuksella armollisuuteen neuvotaan itselle asetettujen epärealististen vaatimusten alentamiseen, pyritään vaikuttamaan tekoihin ja saavutuksiin. Tavoitteiden uudelleenarviointia on tehtävä muuttuneessa elämäntilanteessa, sillä muuten uhkaa jaksamisen loppu kera uupumuksen. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme tällaisen kehotuksen sisäistäminen on vaikeaa, eikä jaksamisen arviointi ns. ”normaalitilassakaan” ole aina kovin helppoa. Ilmiön huomaakin uupumuksen yleisyydestä ajassamme.
“Armolla luterilaisuudessa ja nykykeskustelussa armollisuudella itseä kohtaan on nähdäkseni monia samankaltaisia piirteitä”
Armolla luterilaisuudessa ja nykykeskustelussa armollisuudella itseä kohtaan on nähdäkseni monia samankaltaisia piirteitä, mutta myös eräs merkittävä eroavaisuus. Oli henkilökohtaisesta vakaumuksesta kumpuava suhtautuminen luterilaiseen oppiin mikä hyvänsä, voi käsitteiden merkitysten pohtiminen mielestäni tarjota jotain ajateltavaa. Molemmissa asiayhteyksissä on paino ihmisen tekojen ja armon (tai armollisuuden) välisessä suhteessa.
Yhteinen teema on armosta johtuva hyväksyminen. Olemalla itselleen armollinen hyväksyy itsensä keskeneräisyyksistä ja virheistä huolimatta, kuten samankaltaisella tavalla luterilaisuudessa armolla Jumala hyväksyy langenneen ihmisen. Suurin vaikeus ja erottava tekijä näissä kahdessa erittäin yksinkertaiseksi puretussa mallissa onkin armon osoittaja. Vertailua onkin haasteellista jatkaa tämän tekstin puitteissa, vaikka olisikin mielenkiintoista pohtia kumman on vaikeampi osoittaa armoaan; Jumalan vai ihmisen. Tiedän vain omasta kokemuksestani sen, kuinka vaikeaa armollisuus itseä kohtaan voi olla.
Näen armollisuuden itseä kohtaan omien suoritusten painon vähentämisenä. Mitään ihanteellista ja yleispätevää käytännön mallia siihen ei ole, sillä jaksamisen rajat ovat hyvin yksilö- ja tilannekohtaisia. Teorian tasolla omien vaatimusten realistisuutta voi pohtia kysymällä: ”Vaatisinko tässä tilanteessa muilta samaa kuin vaadin itseltäni?” Kysymys on johdettu toisesta myös uskonnollisia vaikutteita sisältävästä arvomaailman ohjenuorasta, joka löytyy monista eri katsomusperinteistä, eli kultaisesta säännöstä. Muutoksena sääntö onkin käännetty ikään kuin toisin päin. Toisilta harvoin lähtisi vaatimaan yhtä paljon kuin itseltään.
Teksti: Vuokko Loikkanen
