Rakas gradupäiväkirja 4 – Kyyhkynen 4/2014

IMG_1262Helsingin yliopisto myöntää vuosittain Gradut valmiiksi – stipendejä sellaisille opiskelijoille, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän ulkopuolista rohkaisua sinänsä järkevältä vaikuttavan gradunsa loppuun saattamiseksi. Viikoksi tai kahdeksi jollekin Helsingin yliopiston tutkimusasemalle ilmaisen majoituksen ja ruokailun turvin nauttimaan optimaalisesta kirjoitusympäristöstä. Olin tänä vuonna yksi näistä onnekkaista stipendin saaneista. Toiveeni mukaisesti sijoituspaikaksi valikoitui Värriön tutkimusasema Savukoskella Itä-Lapin erämaassa ja 1090 kilometrin päässä Helsingistä. Nimi yksinkertaisesti kuulosti kaikista vaihtoehdoista hauskimmalta. Lisäksi, mitä syrjäisempi paikka, sitä todennäköisemmin välttyisin kaikenlaisilta häiriötekijöiltä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että kukaan muu stipendin saaneista ei ollut toivonut kohteekseen kerrassaan hauskalta kuulostavaa Värriötä.  Tutkimusasemalle soitetun puhelun jälkeen en enää juurikaan ihmetellyt miksi:

 

Maija: Kuinka paljon tutkijoita ja graduntekijöitä mahtaa olla paikalla silloin, kun itse olen siellä?

Tutkimusaseman työntekijä: Ei täällä ole ketään muita, olet yksin. Harvoin on ruuhkaa muutenkaan.

M: Vai niin… Kai jotain henkilökuntaa täytyy silti olla paikalla?

T: No emäntä on. Hän tekee sinulle ruuat. Emännän lisäksi hänen aviomiehensä ja koiransa ovat paikalla. Koiraa ei saa silittää.

M: Selvä. Mitenkäs nuo majoitustilat?

T: Saat oman huoneen, kun ei täällä ketään muita ole. Sitten sinulla on ulkovessa.

M: Anteeksi, nyt taitaa puhelu pätkiä.. ulko… mikä?

T: Juu, ulkohuussi siis löytyy.

M: …

T: Mihinkäs aihepiiriin liittyen teet gradua?

M: Tutkin uusateismia.

T: Jahas. Itse vierailen loppuviikosta asemalla, ja meillä saattaa sitten olla keskusteltavaa. Olen nimittäin uskovainen kristitty.

M: Se sopii. Selvennän kuitenkin, että vaikka tutkin ateismia, niin se ei toki tarkoita, että välttämättä määrittelisin itseni ateistiksi.

T: Jaa, että yrität sitten tutkia ihan objektiivisesti vai?

M: Kyllä, juuri näin.

T: Jaa…

M: Oliskohan jotain muuta, mitä mun pitäis tietää?

T: Lähtiessäsi voit patikoida 8 kilometriä luonnonpuiston läpi tien varteen. Postiauto ottaa sut sitten kyytiin ja vie Savukoskelle.

M: Ka ka kahdeksan? Hmm… no mutta kiitoksia tiedoista ja oikein mukavaa viikonloppua sinne Lappiin.

T: Kiitos. Hei hei.

 

Kerrassaan hämmentävästä puhelukeskustelusta huolimatta tai toisaalta juuri sen vuoksi pakkasin rinkkani päättäväisesti täyteen gradukirjoja ja villasukkia ja suuntasin loppusyksyisenä perjantai-iltana kohti pohjoista. GPS näytti matka-ajaksi vaatimattomat 14 tuntia. Oma sisäinen GPS:ni oli aiemmin optimistisesti arvioinut, että ajomatka kestäisi ”noin kahdeksan tuntia”. Onneksi poikaystäväni oli suuressa erehdyksessään lupautunut mukaan markkinoimalleni ”kivalle pohjoisen reissulle” ja lähti uljaalla valkealla ratsullaan eli tuttavallisemmin Toyotallaan viemään minua kohteeseen. Takaisin saisin kuulemma tulla omin nokkineni, sillä tässä reissussa ei ollut oikein ”mitään helvetin järkeä”.

Ensin suuntasimme Helsingistä Lahden ja Mikkelin kautta Kuopioon. Jo tässä vaiheessa olimme ehtineet olla eri mieltä siitä, mikä on paras reittivalinta, mitä musiikkia ajomatkan aikana kuunnellaan ja sopiiko kylmäsavulohi eväsleipien täytteeksi.  Poikaystäväni alkuillasta lätkäkatsomossa nauttimat ”muutamat kannustusoluet” aiheuttivat myös sen, että sain kunnian ajaa ensimmäiset kuusi tuntia.

Siilinjärven ja Kajaanin välillä lumi ja järvien yllä lentävät viimeisten muuttolintujen parvet ympäröivät meidät. Astuimme ensimmäisen kerran ylös autosta Iisalmen jälkeisellä huoltoasemalla. Talvitakki oli kaivettava tässä vaiheessa takakontista ja nautittava lihis kolmella nakilla rekkamiesten öisessä pyhätössä.

Hyrynsalmen kohdalla päätimme pysähtyä hetkeksi auton takapenkille nukkumaan paikallisen S-marketin parkkipaikalle. Hetki venyi lähes viideksi tunniksi ja heräsimme kylmästä vapisten siihen, että joku hakkasi auton huurteista ikkunaa. S-marketin työntekijä kurkkasi sisään ja kysyi, onko meillä kaikki ihan hyvin. Vastasin kaiken olevan mainiosti ja totesin, että olemme vain pysähtyneet levähtämään gradumatkalla Lappiin. Hän tyytyi hetken tuijottamisen jälkeen vastaukseen ja toivotti hämmentyneenä hyvää aamunjatkoa.

Väänsin herätyksen saatuamme auton lämmityksen täysille, hyppäsin etupenkille ja jatkoin kohti Kuusamoa Dannyn kappaletta hyräillen:

 

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo

sieltä vaan mä rauhani saan”

 

Biisi puhutteli. Ainoa ongelma oli, että meillä oli Kuusamon rauhasta huolimatta perinteiseen helsinkiläiseen tapaan kiire. Tajusimme olevamme jonkin verran aikataulusta myöhässä. Huristelimme Oulangan kansallispuiston ohi tuhatta ja sataa ehtiäksemme hyvissä ajoin valoisan aikaan Sallan kautta Savukoskelle.  Kurvasimmekin lopulta kimiräikkösmäiseen tyyliin jo aikaisin lauantai-iltapäivästä Savukosken kylälle. Korkkasimme heti alkajaisiksi teet paikallisessa Lyytin Bubissa. Pohjoisessa pubi nähtävästi kirjoitetaan bubi.

Löysimme bubin IMG_1266kulmilta paikallisen poromiehen, joka ohjeisti meille reitin loppumatkaa varten. Lähdimme hänen ohjeitaan seuraten köröttelemään tutkimusasemaa kohden, mikä tarkoitti käytännössä vielä lähes 100 kilometrin pituisen hiekkatieviidakon valloittamista. Viimeinenkin S- ja K-market jäivät taakse. Edessä siinsivät tuntureiden huiput. Porot hyppelivät tiellä ja taloja näkyi yhä harvemmassa.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme lopulta pienen metsäautotien varteen. Koko illan, yön ja päivän matkustamisen jälkeen edessä olisi vielä kahdeksan kilometrin tarpominen metsien ja soiden läpi tutkimusasemalle. Pakkailin metsän keskellä viimeisiä tavaroitani rinkkaan ja tutkailin iPadiin turvautuen vielä viime hetken reittiohjeita, jotka valistivat siitä, että matkan varrella maamerkkejä olisivat muun muassa kirkasvetinen puro, pitkospuiden viitoittama keskivälinjänkä, suuressa kuusessa oleva iso linnunpönttö sekä poroaidan veräjä. Aloin olla varma, että apurahan täytyi olla vain peitenimi Helsingin yliopiston ja erityisesti teologisen tiedekunnan ja oman graduohjaajani keinolle päästä minusta lopullisesti eroon.

Poikaystäväni päätti onnekseni patikoida kanssani asemalle ja otti parin surkealta näyttävän askeleeni jälkeen myös kiitettävän painavan rinkkani kantaakseen: ”Sä et muuten pääse ikinä perille ennen pimeää vaan jäädyt tänne metsään”.  Siinä vaiheessa viimeisetkin kuvitelmani eksoottisesta gradumatkasta aikoivat haihtua. Reilusti toista tuntia tarvoimme metsien ja soiden poikki hiljaisuuden vallitessa. Vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Seurasimme uskollisesti lumista polkua ja liukastelimme jäisillä pitkospuilla. Lopulta lähes vuorokauden kestänyt matkanteko palkittiin ja metsän reunassa kajasti valo. Olin vihdoin saapunut gradukotiini!

Matkanteon aikana mieleen hiipinyt hienoinen epätoivo vaihtui raukeaan tyytyväisyyteen. Tutkimusasema oli viihtyisä. Sain oman vaatimattoman huoneeni lisäksi pienen seminaarihuoneen käyttööni, koska paikassa ei tosiaan ollut isäntäpariskunnan lisäksi ketään muita. Minut pidettiin päivien aikana ruuassa ja lämmössä. Aamuisin kaurapuuro odotti aina liedellä. Sen jälkeen lueskelin koiruligradukirjallisuutta ja artikkeleja, kirjoittelin muistiinpanoja, kävin ympäröivässä luonnonpuistossa kävelyretkillä, syötin salaa aseman vahtikoiralle poron kuivalihaa ja saavuin lopulta päivällispöytään ja nautin aterian lisäksi emännän pelkästään minua varten valmistamia herkullisia jälkiruokaleipomuksia letuista korvapuusteihin. Iltaisin rentouduin erämaajärven rannalla olevassa saunassa ja venyttelin gradunteosta jäykistyneitä jäseniäni ja viiltävän terävästä ajatustyöstä rasittunutta mieltäni. Huussikin osoittautui keskivertoa tunnelmallisemmaksi.

Eräs ilta saunasta tullessani tähtitaivaan yllä avautui ihmeellinen näky. Vihreät revontulet peittivät koko taivaankannen ja valojen uskomaton tanssi pimeän metsän keskellä mykisti täysin. Viimeistään tämä luonnonihme vakuutti minut siitä, että gradumatkassa pohjoiseen oli sittenkin jotain järkeä. Kiloja graduretriitissä taisi kyllä loppujen lopuksi kertyä uusia gradusivuja enemmän.

 

Teksti & kuvat: Maija Halme

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori