Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Paha saa usein mielissämme vaikkapa hirmuhallitsijan hahmon, jossa paha ruumiillistuu yhteen henkilöön. Todellisuudessa pahan ottama hahmo on paljon ovelampi ja persoonattomampi, mutta sitäkin vaarallisempi.

Huhtikuun alussa tapahtunut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakolaisten pakkopalautus Afganistaniin aiheutti suorastaan kansallisen kuohunnan. Toisella puolella organisoitiin mielenosoituksia erittäin nopealla varoitusajalla, joista yhteen, Kansalaistorilla järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös TYT:n jäseniä yhdistyksen lipun kanssa, kirjoittaja mukaanlukien. Mielenosoittajat, useat kansalaisaktivistit ja papit aina eduskunnan oppositiota myöten kritisoivat hallituksen turvapaikkapolitiikkaa vaatien inhimillisempää otetta päätöksentekoon. Toiselta puolelta huutoon vastattiin, nimittämällä mielenosoittajia sosiaalisessa mediassa muun muassa  yhteiskuntajärjestystä horjuttaviksi anarkisteiksi. Pian tämän jälkeen maailmalle kantautui uutisia terrori-iskusta Tukholmassa. Iskusta, joka toi terrorismin henkisesti lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen.

Niin pakkopalautukset kuin terrori-iskut, kaikessa tuomittavuudessaan, eivät ole silti mitään uutta. Turvapaikkapolitiikassaan Suomi on noudattanut yleistä tiukennettua eurooppalaista linjaa. Pakkopalautuksia ennakoi Euroopan unionin jo viime vuonna tekemä palautussopimus Afganistanin kanssa, jonka hyväksymiseksi EU:n epäiltiin kiristäneen Afganistania kehitysavun leikkaamisella. Samaisessa palautussopimuksessa Afganistanin hallitus lupasi myös toteuttaa EU:n rahoittaman tiedotuskampanjan Eurooppaan lähtemisen vaaroista. Helmikuussa 2017 solmitun kehitysyhteistyösopimuksen yhdeksi sopimusehdoksi päätyikin, että palautussopimus pysyy voimassa.

Silti moni maamme eturivin poliitikko kertoi olevansa järkyttynyt ja huolissaan oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta vasta silloin, kun palautettavia oltiin viemässä lennolle. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet tälle oltiin luotu jo aikoja sitten. Pääministeri Juha Sipiläkin totesi, että naisten ja lasten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Onkohan pääministeri tietoinen siitä, että henkilön ikä tai raskaus ei ole syy turvapaikan, myöntämiselle, eikä myöskään este palauttamiselle. Sen sijaan palautettavaa kohdemaassa odottavat olosuhteet ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla. Perustuslain yhdeksännen pykälän mukaan: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Sisäministeri Paula Risikon mukaan tietyt osat Afganistanista, mukaan lukien Kabul, jonne palautuslento kohdistui, ovat kuitenkin riittävän turvallisia tavallisille afgaaneille. Kabul kuulostaa todellakin turvalliselta ja houkuttelevalta: kaupungissa tapahtuu päivittäin kuolonuhreja vaativia itsemurhaiskuja. Tilastojen mukaan iskut mielenosoittajia, kouluja ja uskonnollisia tiloja kohtaan Talibanin ja muiden ryhmittymien toimesta ovat olleet vuonna 2016 korkeimmat sitten vuoden 2001. Tämän lisäksi Kabulia ravistelee tuhansien Pakistanin karkoittamien afgaanipakolaisten aalto, joka koettelee jo ennestään taloudellisista vaikeuksista kärsivää Afganistania. Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että henkilöllä on uhka tulla tapetuksi itsemurhaiskussa poliittisen mielipiteensä tai uskonnollisen vakaumuksensa takia? Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että palautettu nuori tyttö joutuu pelkäämään henkensä puolesta halutessaan kouluttautua?

Laintulkinta, jossa inhimillisyydellä on yhä vähemmän tilaa, on kuvaava esimerkki pahuuden banaliteetista, sen arkipäiväisyydestä: Suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat prosessit piiloutuvat byrokratian arkipäiväisiin mekanismeihin. Palautuspäätökset tehneet ja toteuttaneet virkamiehet eivät takuulla ole minkäänlaisia pahan ruumiillistumia, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä demonisoida ketään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat pyrkineet tekemään työnsä parhaan osaamisensa ja ymmärryksensä mukaan, kuten heitä on ohjeistettu tekemään. Sama koskee poliisia. Poliisi vain teki tehtävänsä, aivan kuten se teki tehtävänsä seuraavana päivänä suojatessaan Kansalaistorin mielenosoitusta. Arkipäiväisessä pahassa onkin uhkana sen normalisoituminen, ja se, ettemme osaa kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. Mikäli annamme arkipäiväisen pahan ja sitä ruokkivan politiikan kukoistaa, on lopputuloksena vain korkeammat muurit ja enemmän hätää niiden ulkopuolella.

Tällainen paha on onneksi voitettavissa poliittisin päätöksin, jos vain tahdomme! Kyse on ennen kaikkea solidaarisuudesta ja vastuusta. Pakolaisvirrat ovat jo nyt elämäämme todellisuutta, ja Euroopan tulisi vastata tähän sitoutumalla pakolaisten humaaniin kohteluun ja mahdollistamalla heille elämänarvoiset olosuhteet. Muuten uhkana on epävakauden ja turvattomuuden kasvu niin Euroopassa kuin kriisimaissa, joista pakolaiset tulevat. Muurien rakentamisen sijaan meidän tulisi tarttua niihin ongelmiin, jotka ovat Euroopalle pakolaiskriisiä ja terrorismia paljon, paljon uhkaavampia. Ne ovat nimittäin globaali eriarvoistuminen ja meitä odottava ekokatastrofi. Mikäli emme tee näille asioille ja niitä ruokkivalle kehitykselle jotain, on edessä tilanne, josta Eurooppa ei tule selviämään. Mikäli intellektuellisupertähti Slavoj Zizekiä on uskominen, ainoa todellinen kysymys on, annammeko nykyisen status quon jatkua, vai teemmekö asialle jotain. Kysymys on nimenomaan meistä, ja vain meistä. Toimimmeko itse aktiivisesti haluamamme muutoksen eteen, vai pysymmekö oman kuplamme konsensuksen lämmössä odottaen jotain messiaanista hahmoa. Gandhia siteeratakseni: ”Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”

Päätän kirjoitukseni kysymykseen, joka on suunnattu ennen kaikkea kirkollisesti suuntautuneille teologeille: ”Mitä Jeesus tekisi?”

 

Tukholman huhtikuisen terrori-iskun uhrien muistomerkki Helsingin Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Lähteet:
Gossman, Patricia: Why the European Union Shouldn’t Deport Afghans (Human Rights Watch 24.2.2017).

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Ihminen ihmiselle

Aleksi Enqvist

Ihminen ihmiselle

 

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla on jatkunut helmikuusta 2017 alkaen, eikä loppua näy. Mielenosoituksen vapaaehtoistyöntekijän mukaan kyse on ihmisoikeustaistelusta.

Tiistainen huhtikuun päivä Rautatientorin teltoilla on leuto ja harmaa. Paikalla on keltaliivisten vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi ohikulkijoita, jotka keskustelevat turvapaikanhakijoiden kanssa ilmaisen tee- tai kahvikupillisen äärellä. Telttoja ympäröivät banderollit, joista osa on nostettu muutamaa päivää aiemmin (7.4) tapahtuneen Tukholman terrori-iskun uhrien muistolle. Teltan vierestä oikaiseville erottuu englanniksi kirjoitettu viesti: “Turvapaikanhakija ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita!”

Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimii Stop Deportations-verkosto. Verkoston vapaaehtoistyöntekijän Nour Jamalin mukaan verkosto on kyennyt kätevästi järjestämään turvapaikanhakijoille erilaista tarvittavaa apua. “Verkostoon kuuluu esim. lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.” Ruoka- ja muita tarvikkeita on saatu verkoston sisäisen Facebook-ryhmän kautta.

Mielenosoituksessa alusta asti paikalla ollut Jamal saapui Suomeen pakolaisena Irakista syksyllä 2015 vanhempiensa ja sisarensa kanssa.”Odotimme lähes 1 ½ vuotta haastatteluun pääsyä. Lopulta vanhempani saivat oleskeluluvan Suomessa, mutta minä ja sisareni emme. Odotan edelleen Maahanmuuttoviraston päätöstä”, Jamal kuvailee.

Suurin osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin tavoin joko Irakista tai Afganistanista. Maahanmuuttoviraston linjaukset toukokuussa 2016 lakkauttivat humanitaarisen suojelun turvapaikan perusteena ja määrittivät Afganistanin, Irakin ja Syyrian turvallisiksi maiksi. Yksi mielenosoituksen tavoite on saada viranomaiset tunnustamaan kyseiset alueet vaarallisiksi. Jamalin mukaan ennen päätöksiä oli tarkoitus järjestää kiitosmielenosoitus turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, mutta suunnitelmat menivät uusiksi linjausten myötä.

Stop Deportations on järjestänyt monenlaista toimintaa Rautatientorilla tilanteen pitkittyessä. Tilaisuudet ovat vaihdelleet aina mielenilmauksesta pääsiäismunien maalaukseen. Huhtikuun alussa järjestettyyn paneelikeskusteluuun nationalismista ja maahanmuuttopolitiikasta puhujana oli mm. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen. Tilaisuus syntyi lähes sattumalta.

“Törmäsin Teivaiseen ollessamme molemmat Suomen Sosiaalifoorumilla, ja idea seminaarista syntyi keskustellessamme. Paikalle saatiin lähes 30 osallistujaa”, Jamal tiivistää. Tämän kaltaisia tilaisuuksia olisi tarkoitus järjestää jatkossa lisää.

Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut aktiivinen turvapaikanhakijoiden suhteen. Erilaisten tarvikkeiden ja hätämajoituksen järjestämisen lisäksi heitä on kutsuttu myös kirkon jumalanpalveluksiin. “Olemme olleet tervetulleita kirkkoon siinä missä muutkin, ja olemme myös osallistuneet”, Jamal kertoo. Osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin mukaan uskonnollisia pakolaisia: joukossa on kristittyjä ja muslimeita, jotka ovat joutuneet pakenemaan Irakin ekstremistisiä liikkeitä. Itsensä Jamal määrittelee muslimiksi: “Usko Jumalaan on auttanut tilanteen keskellä”, hän toteaa, vaikka ei koe olevansa “suuri uskovainen”.

Haastattelua edeltävällä viikolla tapahtuivat kohua herättäneet Afganistanin pakkopalautukset, joissa palautettavien joukossa piti olla mm. raskaana oleva perheenäiti alaikäisen lapsensa kanssa.  Palautuksia vastustavat mielenosoitukset alkoivat Pasilan poliisiasemalla ja jatkuivat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jamal itse oli paikalla Pasilassa ja sai seuranneessa mellakassa lieviä naarmuja poliisikoiralta. Tämän lisäksi hän välitti tilannetta koskevia viestejä tutuille poliitikoille ja toimittajille illan aikana.

Mielenosoitusten jälkeisessä julkisessa keskustelussa kirkon asemoitumista maahanmuuttopolitiikassa on (jälleen kerran) kritisoitu. Miksi kirkko auttaa vieraan uskonnon edustajia, miksi sotkea uskontoa politiikkaan? Jamalin näkemys Rautatientorin tilanteesta on yksinkertainen: “Kyse ei ole uskonnosta, vaan ihmisoikeuksista. Ne, jotka osoittavat meille täällä tukensa, tekevät sen ihmisinä, eivät kirkon edustajina.”

Lisätietoa:
Right to Live – Aylum seekers demonstration in Helsinki
Stop Deportations Facebookissa

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Olli-Pekka Toivanen

Puuttuva pelastusrengas

saratakala_kolumniin

Kun hyvinvointivaltio ei auta, on kirkolla tehtävää.

 

Suomessa on perinteisesti totuttu elämään hyvinvointivaltiossa – ainakin ideologian tasolla. Korkeaa veroprosenttia perustellaan sillä, että hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti valtion tulee huolehtia kansalaisten elintason ja toimeentulon takaamisesta. Yhteisö siis huolehtii yksilöistä valtion välityksellä.

Viime vuosina suomalainen hyvinvointivaltio on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kriisissä taloudellisen taantuman sekä väestöpyramidin kärjelleen kellahtamisen vuoksi. Näissä olosuhteissa talouspolitiikka vaikuttaa ajaneen hyvinvointivaltion ideologian ohi. Mutta kuka huolehtii vähäosaisista, jos valtio ei sitä tee?

 

Lapsuudessani yksi lempielokuvistani oli Disneyn löyhästi Victor Hugon samannimiseen romaaniin perustuva animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja (1996). Jostain syystä muistan erityisen hyvin ne kohtaukset, joissa milloin kukakin hahmo kolkuttaa vuorollaan Notre Damen katedraalin jyhkeitä ovia turvapaikkaa anoen.

Sillä 1400-luvun Pariisissa kirkko oli juuri sitä – valtiollisesta päätöksenteosta irrallinen ja jopa lain kouran ulottumattomissa oleva saareke köyhille, hyljeksityille, rikollisille ja vainotuille.

Kristilliseen maailmankatsomukseen on aina kuulunut keskeisesti ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja muiden ihmisten auttamisesta. Laupeudentyön perinteet ovat pitkät myös kirkkojärjestelmässä, sillä kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille ja vainon kohteena oleville ainakin 500-luvulta lähtien.

Myös 2010-luvun Suomessa kirkolta voi hakea turvaa, apua ja tukea – aivan konkreettisesti. Toisinaan se antaa sitä myös pyytämättä.

 

Tänä talvena kirkko on päättänyt avata ovensa asunnottomille, jotta heidän ei tarvitsisi yöpyä hengenvaarallisessa pakkasessa. Reilu vuosi sitten kirkko kutsui puolestaan suojaansa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita, joille ei löytynyt majoitusta muualta.

Kriittisistäkin äänenpainoista huolimatta kirkko on saanut näiden eleidensä vuoksi paljon kiitosta. Samalla se on osoittanut myös tarpeellisuutensa suomalaisen yhteiskunnan osana.

Turvapaikanhakijoiden ja asunnottomien majoittaminen kirkon seinien suojiin on vain yksi esimerkki siitä, millä tavalla kirkko on valmis kantamaan vastuuta tehtävistä, joista valtio on joko haluton tai kykenemätön huolehtimaan. Toinen esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä sen lähipiirissä toimivien kansalaisjärjestöjen tekemä kehitysyhteistyö, josta Suomen hallitus on siitäkin suuressa viisaudessaan leikannut.

Onko siis niin, että kirkko hoitaa sen, minkä hallitus leikkaa? Missä vaiheessa vastuu yhteiskunnan heikoimmista siirtyi hyvinvointivaltiolta kirkolle?

 

Hyvinvointivaltion sijasta 2010-luvulla tulisikin puhua pikemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomalaista hyvinvointia ei nimittäin tuota pelkästään valtio, vaan myös esimerkiksi lukuisat vapaaehtoiset kansalaiset, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt – sekä Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Kirkko voidaan toki nähdä myös osana hyvinvointivaltiota kansankirkon asemansa, verotusoikeutensa ja osittaisen valtionrahoituksensa vuoksi. Valtionrahoituksen tarkoituksena on kuitenkin huolehtia lähinnä esimerkiksi hautausmaiden ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten ylläpidosta.

Turvapaikanhakijoille tai asunnottomille siitä tuskin riittää. Suomessa arvostetaan kirkon tekemää hyväntekeväisyystyötä, ja siitä on muodostunut muiden auttavien tahojen kanssa kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti nämä valtiota avittavat pelastusrenkaat kertovat lähinnä epäonnistuneesta politiikasta. Ehkä näillä pelastusrenkailla voidaan lopulta pelastaa myös hyvinvointivaltio itse.

 

Sara Takala