Kirkko ei ole vielä sateenkaaren päässä

 

Kuva: Marja-Siskon blogi.blogspot.fi

Kuopion hiippakunnan notaari Marja-Sisko Aalto uskoo kirkon alkavan vihkiä kaikkia jäseniään sukupuolierottelua tekemättä suhteellisen pian. ”Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi”, hän sanoo.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä se tapahtui: Suomessa astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Kyyhkynen olisi halunnut haastatella naimisiinmenoa suunnittelevaa paria, mutta haastateltavia ei löytynyt. Useat Helsingin seudun papit kertoivat, etteivät halua tulla haastatelluiksi, saati sitten antaa vihittävän parin yhteystietoja. Seta ja Tahdon 2013 -liike eivät niin ikään antaneet naimisiinmenevien tietoja. ”Haastateltavia voi olla vaikea löytää”, vastattiin Kyyhkyselle myös Helsingin seurakuntien kirkkoherrojen suulla. ”Papit suojelevat pareja ymmärrettävistä syistä.”

Nämä ymmärrettävät syyt liittynevät siihen, että monet avioliittoon aikovat samaa sukupuolta olevat parit ja heitä vihkivät papit ovat saaneet jopa uhkailua osakseen. Tasa-arvoinen avioliittolaki herättää tunteita.

Myös Suomen kirkon sisällä on runsaasti eriäviä mielipiteitä ja perusteluja kirkollisen vihkimisen puolesta ja sitä vastaan. Samaan aikaan kun piispat Irja Askola ja Björn Wikström kirjoittavat Helsingin Sanomissa samaa sukupuolta olevien avioliiton olevan myönteinen muutos, antavat muut piispat tyystin erilaisia neuvoja papeilleen. Kirkon virallinen kanta on kielteinen kirkollista vihkimistä kohtaan.

Notaari Marja-Sisko Aalto lupautui Kyyhkysen haastatteluun mutta sanoi, ettei halua provosoida. Hänen mukaansa on viisaampaa vaikuttaa mielipiteisiin rauhassa, ajan kanssa.

”Oma piispani Jari Jolkkonen on toistuvasti ilmaissut, että minkäänlaiset provokaatiot eivät ole sallittuja, ja että tietoisesti samaa sukupuolta olevia vihkivät papit eivät puhuttelulla selviä”, Aalto kertoo. ”Piispa on painottanut, että keskustella voi, mutta kirkon virallisen kannan olisi tultava esiin.”

Naimisiin Jumalan kasvojen edessä

Osa papeista vihkii samaa sukupuolta olevia pareja kirkon virallisesta kannasta huolimatta. Sateenkaaripapit-listalta voi löytää ne papit, jotka suostuvat vihkimään pareja mahdollisista rangaistuksista piittaamatta. Mutta kuka haluaisi mennä naimisiin, jos kirkko ajattelee, ettei heidän avioliittonsa ole yhtä hyvä kuin jonkun toisen?

”Minut ja Birgitta on kirkollisesti vihitty 30.5.1973”, kertoo Aalto. ”Sattuneista syistä emme ole nyt naimisissa.”

Aalto korostaa, että tällä hetkellä avioliitto on mahdollinen vain, jos sen solmisi siviiliviranomaisten edessä. ”Sellainen ei minulle käy. Jos menen naimisiin, haluan tehdä sen tietoisesti Jumalan kasvojen edessä ja esirukouksen ilmapiirissä.”

Surkuhupaisa viittaus

Aalto kertoo olevansa hyvin surullinen siitä, että yhteiskunnan laki on lähempänä ihmistä kuin kirkko. ”Se on mielestäni vanhurskaampi kuin kirkon ohjeistus.”

”Pidän selvänä, että myös kirkossa suhteellisen pian otetaan lusikka kauniiseen käteen ja aletaan vihkiä sukupuolierottelua tekemättä, hän sanoo. ”Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi.”

”Viittaus kirkkokäsikirjan ohjetekstin mainintaan sulhasesta ja morsiamesta on surkuhupaisa. Eikö todella keksitty parempaa perustetta kieltää vihkiminen huomattavalta osalta kirkon konfirmoituja, muuten täysivaltaisia jäseniä”, pohtii Aalto.

Aalto sanoo, että kirkko olisi ehtinyt keskustella parien vihkimisestä vaikka kuinka pitkään. ”Ikävä kyllä sitä on lykätty niin kauan, että monet naureskelevat tai säälivät kirkon päättäjiä. Se ei ole kenenkään etu, mutta ei varsinkaan kirkon.”

http://marja-siskonblogi.blogspot.fi/

 

Jenni Heikkonen

Missä olet, valkoinen heteromies? – Kyyhkynen 1/2010

Mistä puhutaan, kun puhutaan ”valkoisesta heteromiehestä”?

Pienellä selvityksellä avautuu koko miehuuden kuva. Se on ristiriitainen, outo. Se ei sovi kenenkään elämään. Ja se on miesten itsensä omaan käyttöönsä kehittämä. Siispä:

 

Heteromies5

Mies on rationaalinen

Miehen tulisi hallita maailmaa, sillä nainen on jokseenkin epävakaa olento, joka argumentoi lähinnä tunteillaan. Internetin keskusteluista saa kuvan, että mies, etenkin heterosellainen, on tunnettu kylmänviileästä päättelykyvystään, asia-argumenteistaan ja siitä, että faktojen todistaessa miehen väitteet vääriksi hän myös tunnustaa olevansa väärässä.

Toisaalta valkoinen heteromies ei ole vielä koskaan erehtynyt, sillä faktoja on vääristelty.

Heteromies tekee työtä

Heteromies4

Erilaisten nettikeskusteluiden perusteella valkoinen heteromies tienaa leipänsä kovassa vuorotyössä, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta. Hän ei leveile tutkinnoilla, vaan on suorittanut elämän koulun. Hän ei köllöttele laiskuudessa verovaroilla, vaan valmistaa kansantalouden sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeitä metalliesineitä, kuten ydinvoimaloita ja jäänmurtajia. Miehen työ on miehen ylpeys. Siksi valkoinen heteromies ei kuulu joutavista asioista valittavaan ammattiyhdistykseen tai äänestä sosiaalipummeja hyysääviä vasemmistopuolueita.

Tai ei

Heteromies on helposti myös työtön. Hallitsematon maahanmuutto on vienyt hänen työpaikkansa. Yhteiskunta ei anna hänelle avustuksia, sillä kaikki rahat menevät laiskoille maahanmuuttajille. Ei sillä, että hän mitään pyytäisikään. Hän puree hammasta yhteen ja ajattelee talvisotaa. Sielläkin Heteromies3pärjättiin.

Heteromiehen rahat

Suomen veroaste on absoluuttisesti maailman korkein, kuten verkkotuomioistuin tietää. Tavallisen työssäkäyvän valkoisen heteromiehen keskimäärin neljäntuhannen euron palkasta menee hiukan yli puolet verottajalle. Tämä ei haittaisi häntä pätkääkään, jollei tätä verokertymää siirrettäisi lyhentämättömänä Itäkeskuksessa kahvilla veltosti rötköttävän somalimiehen pohjattomaan taskuun. Valkoisen heteromiehen mielestä verot pitäisi käyttää vielä elossa olevien sotaveteraanien hyväksi eikä mihinkään muuhun. Ei etenkään työttömien päiväkaljoihin.

Huolimatta säännöllisestä kuukausipalkastaan teollisuusyrityksessä valkoinen heteromies ei tienaa enempää kuin yliopistolla naistutkimusta tekevät jatkoopiskelijatytöt ja muu akateeminen punavihreä eliitti. Hän nauraa väitteille, että naisen euro on 80 senttiä; ainakaan hänellä ei todellakaan olisi varaa siemailla lattekahvia päivät pitkät jossakin ydinkeskustan hienostopaikassa.

Heteromiehen perhe

Koska mies on hetero, hänellä on vaimo ja lapsia. Hän elättää pikkurouvansa sillä, mikä hänen nettopalkastaan on jäljellä. Kun työt loppuvat, nainen jättää miehen, sillä nainen ei huoli kuin hyvätuloisia alfauroksia lähelleen. Tätä kutsutaan markkina-arvoteoriaksi, johon valkoinen heteromies uskoo kuin luonnonlakiin.Heteromies2

Heteromies kasvatettiin kovalla kurilla. Piiskaa tuli koko lapsuuden ajan, joten hänen omat lapsensa opetetaan samoilla eväillä. Tästä huolimatta heteromiehen lapset ovat tottelemattomia, laiskoja PlayStationin orjia, jotka liittyvät terroristijärjestö Greenpeaceen heti, kun silmä välttää. He myös kieltäytyvät syömästä kaikkein hienointa ja kalleinta ruokaa, mitä maa päällään kantaa: uunimakkaraa ranskalaisilla perunoilla.

Mitä heteromiehellä ei ole?

Seksiä. Heteromies ei missään tapauksessa pääse toteuttamaan seksuaalisia tarpeitaan. Hänen kolme lastaankin ovat syntyneet partenogeneettisesti. Maineikkain esimerkki valkoisten heteromiesten kokemasta seksuaalisesta laiminlyönnistä on Miss Suomi Viivi Pumpanen, joka ei huolinut rinnalleen Imatran Ketterän pakkia, vaan iranilaistaustaisen tanssija-yrittäjän. Se siitä Eloveenasta.Heteromies1

Kylmä fakta näet on, että naiset eivät huoli valkoisista heteromiehistä. Heille kelpaavat vain homot ja ulkomaalaiset. Kun vaimo tapaa muslimimiehen, hän ottaa oitis eron, kääntyy islamiin ja lähettää lapset Jemeniin ympärileikattaviksi ja raiskattaviksi. Vähemmistö- ja tasaarvovaltuutetut pitävät visusti huolen siitä, että operaation lasku kyllä lähetetään miehelle. He kun tunnetusti hyysäävät feministejä ja maahanmuuttajia.

Homojen kohdalla tilanne on sama, paitsi että lapsia ei käännytetä islamiin, vaan monikulttuurisuuteen, ja heitä ei raiskata Jemenissä, vaan Setan bileissä.

Heteromiehen seksielämälle viimeinen niitti on hänen vaimonsa. Jokaista romanttista aloitettaseuraa näet nyrkinisku. Internetin perusteella naisten väkivaltaisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja siksi vaimo hakkaa miestään säännöllisesti. Mies kestää sen, sillä jos kukaan, niin valkoinen heteromies on kautta maailman tunnettu siitä, ettei kajoa naiseen väkivalloin.

Valkoinen heteromies on hyvä ja hellä

Feministit väittävät, että valkoiset heteromiehet ovat sovinisteja. Näin ei ole asia. Valkoinen heteromies kunnioittaa kaikkia naisia ja asettaa heidät mielessään korkealle jalustalle. Jos naiset suostuisivat avaamaan silmänsä ja luopumaan ulkomaalaisten miesten perään huokailuista, he huomaisivat valkoisen heteromiehen olevan juuri sellainen kuin toivottiinkin: tasainen, rauhallinen, kotitöihin mahdollisuuksien mukaan osallistuva, armeijan käynyt, reilu ja rehti mies. Heteromies on suojelukohde Lopultakin valkoinen heteromies on herkkä ja haavoittuvainen. Hän kaipaa julkisen vallan erityisohjelmia, joissa otetaan huomioon miehen kokema vuosisatainen riisto ja sorto.

Teksti: Jami Järvinen

Kuva: Saara Hannus

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010

Kirjoittaja on varusmiespalveluksen suorittanut, pekonia ja naisia rakastava vitivalkoinen mies

Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Paratiisin varjoisalla puolella

Turistit Aatami ja Eeva tallustelevat paratiisin lämmössä alasti tuntematta häpeää. He humaltuvat ja nauttivat yhteisestä elämästään. Samaan aikaan hiukan syrjemmällä paikalliset jyrsivät mietteliäinä hapanta hedelmää. Se maistuu petokselta. Paratiisin keskellä olevassa puussa lukee: Tervetuloa Kuubaan!

Turisteille tarkoitettu puisto, joka on täynnä ravintoloita.

Turisteille tarkoitettu puisto, joka on täynnä ravintoloita.

Kuuba on jakautunut kahtia. Turisteille Kuuba on unelma. Se on kuin täydellinen kumppani: lämmin, kaunis ja halpa. Paikka, jossa menneet unohtuvat ja ihmismieli voi heittäytyä hetken pyörteeseen. Paratiisi, jonka auringonpaisteessa stressaantunutkin rauhoittuu. Paikallisille Kuuba on kuitenkin erilainen. Siellä ei aurinko aina paista, eikä menneistä ole helppoa päästää irti.

Ricardo on paikallinen kalastaja, joka kalastaa päivittäin Varaderon turistialueen laitamilla. Hän sanoo asuneensa sekä Hollannissa että Espanjassa Kuuban lisäksi. Kuubalaiseksi hän on siis nähnyt maailmaa paljon. Ricardo ei halua esiintyä haastattelussa omalla nimellään, eikä missään nimessä halua kuvaansa julkaistavaksi lehdessä. Hän on kriittinen Kuuban johtoa kohtaan. ”Kuten ovat kaikki muutkin”, hän painottaa.

Vaikka kuubalaisten elämä ei aina olekaan helppoa, he eivät kuitenkaan näytä surullisilta – päinvastoin. Heillä on aina pilke silmäkulmassaan. Ricardon yllätti aluksi Hollannissa se, että ihmiset istuivat busseissa ja muualla surullisen näköisinä. Hänen olisi tehnyt mieli käydä kysymässä jokaiselta ”mikä sinun mieltäsi painaa?”. Myöhemmin hän kuitenkin oppi itsekin arvostamaan omaa rauhaa. Kuubassa yksinäisyys voi nimittäin monelle olla hyvinkin vieras käsite. ”Koti on aina täynnä sukulaisia ja naapuritkin kurkkivat ikkunoista sisään, ovat jatkuvasti lainaamassa jotakin”, Ricardo toteaa naureskellen.

Useat kuubalaiset elävät Yhdysvalloissa asuvien sukulaistensa kuukausittain lähettämillä varoilla, ja yhden katon alla asuu lähes poikkeuksetta kuubalaisia monesta sukupolvesta. Kuubalainen tienaa työnteosta keskimäärin noin 15–20 pesoa kuussa. Yksin asuva kuubalainen ei kykenisi välttämättä sillä maksamaan edes sähkölaskua, puhumattakaan kaikesta muusta maksettavasta. Taloudellinen tilanne siis pakottaa sukulaiset asumaan yhdessä, mutta ei siinä kuubalaisille mitään ihmeellistä ole. Ja miksi pitäisikään olla?

Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Hyvinvointivaltioiden tietynlainen sisäänrakennettu ongelma on se, että ne poistavat laajan läheisverkoston taloudellisen tarpeellisuuden. Kun valtio huolehtii, sukulaiset helposti unohtuvat. Köyhemmissä maissa ihmisillä on yleensä huomattavasti läheisemmät suhteet sukulaisiin ja naapureihin. Kannattaisikohan meidän Suomessa luopua hyvinvointivaltiomme kulmakivestä, veroilla ylläpidettävästä taloudellisesta turvasta, ja sillä tavalla yhdessä puhkua kumoon kasvava yksinäisyysongelmamme? ”En suosittele”, Ricardo sanoo naurahtaen. ”Muistakaa toisianne!”

Juttelen Ricardon kanssa Kuubasta ja Euroopasta, ja seuraan hänen kalastamistaan. Hän pahoittelee, ettei kalaa tule juuri nyt ollenkaan. Noh, eihän se minua haittaa. Kerron, että Suomessa ihmiset voivat hyvinkin kalastaa tuntien ajan, tulla takaisin tyhjin käsin ja silti olla täysin tyytyväisiä, sillä kalastamisessa on monesti kyse lähinnä rentoutumisesta luonnon keskellä. Ricardo sanoo kadehtivansa suomalaisia. ”Täällä ei kaupasta saa kalaa”, hän sanoo. ”Kalastaminen on yksinkertaisesti halvin tapa saada ruokaa ja ainoa tapa saada kalaa ruoaksi”.

Paikallisten asuinalue Varaderon laitamilla

Paikallisten asuinalue Varaderon laitamilla

Ricardo kertoo kalastuksen ohessa monenlaisia esimerkkejä kuubalaisten arkielämästä. Kuubassa ei ole esimerkiksi tukkukauppaa, joten ravintolat joutuvat ostamaan kaiken samoilla hinnoilla kuin muutkin. On helppo kuvitella, miksi kuubalaiset eivät juurikaan käy ulkona syömässä. Eräs toinen mielenkiintoinen piirre Kuuban kommunismissa on se, että valtio omistaa kaikki lehmät. Tarinoiden mukaan lehmän tappamisesta voi saada Kuubassa 20 vuotta vankeutta, ihmisen murhaamisesta voi puolestaan selvitä kymmenellä. Lehmät ovat valtion omaisuutta, joten lehmän tappaminen on ikään kuin tietoista taistelua valtiota vastaan. Valtiota vastaan ei kannata käydä mittaamaan voimiaan, se on Kuubassa itsestäänselvyys.

Myös esimerkiksi bussikuskit ovat Kuubassa täysin erilaisessa asemassa kuin Suomessa. Bussikuski ajaa päivästä toiseen samalla bussilla samaa reittiä. Mikäli bussille tapahtuu jotain, kuskin täytyy käytännössä joko korjata bussi itse tai maksaa sen korjaus itse: muuten bussi istuu valtion bussivarikolla viikkokausia odottamassa korjausta, eikä kuski saa siltä ajalta palkkaa.

Suurin vääryys on ollut tehdä kansasta kerjääjiä

Taloudellisesti paras työ Kuuban kaltaisessa matkailuteollisuusvetoisessa valtiossa on työtä, jossa ollaan suoraan tekemisissä turistien kanssa. Turisteilta saadut tipit muodostavat suurimman osan palkasta, vaikka tipeistäkin joutuu osan maksamaan valtiolle. ”Kuubalaisista on tehty palvelijoita”, Ricardo painottaa pettyneen kuuloisena. Hänen mukaansa valtiota johdetaan monilla tavoin väärin, mutta suurin vääryys on ollut tehdä kansasta kerjääjiä. Ricardon mukaan Kuuban turismikeskeisyys tekee kuubalaiset liian riippuvaisiksi muista. Hän muistuttaa, että almujen kerjääjä tarvitsee lopulta aina almujen antajaa pärjätäkseen.

Kuubassa koulutusta arvostetaan suuresti, se on tasoltaan hyvää ja esimerkiksi yliopistosta valmistuneita on Kuubassa noin puoli miljoonaa. ”Kouluttautuminen on tietenkin hyvä juttu, mutta turismi on kuitenkin se, mikä täällä ihmisiä työllistää”, Ricardo selittää. ”Mekaanikot ajavat turistibusseja ja englanninkielen osaajat seisovat hotellien vastaanottotiskien takana tervehtimässä. Talouden rakenne pitää saada monipuolisemmaksi!”

Ricardo hymyilee. Hän on samanlainen kuin muutkin tapaamani kuubalaiset: hän toivoo muutosta ja vaikka ei olekaan luottavainen muutoksen suhteen, hän pysyy positiivisena. Sitä on kuubalainen mentaliteetti. Jopa köyhyydessä. Ei ikinä yksin.

”Kun menen kotiin, voin kertoa tarinoita eksoottisesta Suomesta. Lapsille aion kertoa, että tapasin aidon viikingin”, Ricardo sanoo hymyillen.

Minä taas kerroin pojalleni tavanneeni henkilön, joka inspiroi minua syvästi.

teksti ja kuvat:Marko Kivikoski

Ennen kuin heitän – Vastapääkirjoitus 2/2015

Takapajuisessa Suomessamme homoparit saavat nykyään kävellä rauhassa. Ihmiset ehkä puhuvat ja leimaavat, mutta sitähän he aina tekevät. Ihmettelevät keskenään, että: ”Tuo naapurin Matti on sellainen homo.” Vähän samaan tyyliin kuin: ”Tuosta meidän Millasta tulee sellainen pappi.”

On aivan okei olla vaikka mitä. Liberaalissa yhteiskunnassamme voisi kuvitella kaikille olevan tilaa. Mutta jos mainitsee liberaalissa huippuyliopistossa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittoa saati sitten naispappeutta, siitä vasta leiman saakin. Sillä leimalla vasta suljetaan (jopa kirkon) ovia, pakotetaan ihmisiä rakentamaan omia linnakkeita tai tehostamaan niiden muureja. Ja ovien sulkeminen on ihan okei, niin kauan kuin ketään ”meidän kuplassa” ei satu.

Tänään ensimmäisen kiven saa konservatiivi. Mutta kysymys herää, mitä kivien heittäjät kuvittelevat rakentavansa.

Ihan sama oletko konservatiivi tai liberaali: minä uskon sinuun, vaikka sinä et ehkä uskoisikaan siihen, mitä minusta (jos Luoja suo) tulee. Minä uskon, että tahdolla ja keskinäisellä ymmärryksellä voi rakentaa paljon ja että töitä voi tehdä yhdessä, vaikka olisikin eri mieltä.

Sen sijaan minä en usko, että mitään yhteisöä rakennetaan kiviä heittämällä.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Pääkirjoitus 2/2015

”Kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”, minulle sanottiin. ”Ei joka suuntaan voi olla vastuullinen.”

Eivät ole. Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita eikä niitä tule tukea antamalla niille mainostilaa.

Kyyhkynen on Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen jäsenjulkaisu. Yhdistys on sääntöjensä mukaan ”uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton”, niin myös Kyyhkynen. Kyyhkysen reunaehdot tulevat yhdistykseltä, mutta niiden sisällä lehdessä noudatetaan päätoimittajan valitsemaa linjaa.

Lehden linja ilmenee ensisijaisesti pääkirjoituksessa, jossakin määrin myös artikkelivalinnoissa. Meidän linjamme on ollut avoin ja keskusteleva. Lehdessä on vuoden aikana julkaistu kolmen piispan haastattelut sekä annettu Kai Sadinmaan kritisoida kirkkoa sisältä käsin ja Petri Karisman ulkoa. Lehdessä on annettu tilaa myös näkemyksille, joita päätoimittajat jaa. Lehden linjaa on myös se, kenen mainoksia se julkaisee eli keneltä se vastaanottaa rahaa.

Tässä lehdessä ei julkaista Suomen Teologisen Instituutin STI:n mainosta, vaikka TYT oli yrittänyt myydä heille mainostilaa. TYT:n linja on avoimuus, se antaa tilaa erilaisille maksaville näkemyksille. Kyyhkysen linja on tiukempi. On myös vääriä mielipiteitä, jopa vaarallisia. Me voimme kirjoittaa niistä ja meidän toimitukselliseen aineistoomme mahtuu maailman koko mielipiteiden kirjo. Me emme kuitenkaan tue naispappeuden vastustajia myymällä heille mainostilaa.

STI:n perustivat ne, jotka vastustavat naisten mahdollisuutta toimia pappina. Kun muutamaa vuotta myöhemmin uskallettiin puhua homoseksuaaleista, se alkoi vastustaa heitäkin. STI pyrkii siihen, että minusta voisi tulla pappi samalla kun ovi suljettaisiin kahdelta kolmasosalta tämän tiedekunnan opiskelijoista. Naiseus tai homoseksuaalisuus on suurempi este pappeudelle kuin minun tekemäni synnit. STI:n peruskirjan mukainen tarkoitus ei ole vain mielipide, se on syrjintää.

STI ”tukee erityisesti teologian opiskelijoita heidän opinnoissaan ja hengellisessä elämässään” ja sen mukaan ”paimenen virka kuuluu miehelle”. Se on lähes kolmenkymmenen vuoden ajan tukenut opiskelijoita valmistumaan papeiksi, jotka eivät pidä osaa työtovereistaan yhtä arvokkaina, yhtä oikeina pappeina.

Kaikki teologian opiskelijat eivät vastusta STI:n toimintaa. Sen toiminnassa on mukana myös naisia, jopa papiksi pyrkiviä. Kyyhkysen toinen päätoimittaja Milla Purosalokin on eri mieltä ratkaisustani. Heillä on moraalinen oikeus valita itse, ovatko mukana toiminnassa, joka on suunnattu heitä vastaan. Minulla ei ole samaa oikeutta. Minä olen heteroseksuaalinen, konservatiivinen aikuinen mies ja siksi kelpaan STI:lle. Minulle ovet ovat avoinna. Tässä lehdessä ei suljeta ovia miltään ihmisryhmiltä, ellei niitä samalla suljeta minulta.

Lehden toimittaminen ei ole demokraattinen prosessi. Yhdistys voi kokea, ettei ”joka suuntaan voi olla vastuullinen”, mutta lehden sisältö päätetään lehdessä. Kaksi päätoimittajaa tekee työtä yhdessä ja koko toimituskunta voi osallistua, mutta lopullinen päätös on vastaavan päätoimittajan.

Kyyhkynen ei julkaise syrjintään pyrkivien järjestöjen mainoksia, sillä me emme kannusta naispappeuden vastustamiseen tai homoseksuaalien eheyttämiseen.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Sydämeltään seurakuntapappi

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.image

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Kymmenen muutosta kirkossa – Kyyhkynen 2/2014

Pastori Kai Sadinmaa peräänkuuluttaa kirkon muutosta, mutta mitä tapahtuisi, jos hänen teesinsä todella siirrettäisiin käytäntöön? Kyyhkynen laittaa uudet kymmenen käskyä koetukselle!

Radikaalipappina mediassa profiloitunut Kai Sadinmaa julkaisi huhtikuun aikana kiistakirjoitelmansa 10 käskyä kirkolle. Aiemminkin kärkkäitä mielipiteitään esitellyt pastori on kirjassa tiivistänyt näkemyksensä kymmenen kohdan ohjelmanjulistukseksi, jossa evankelis-luterilaiselle kirkolle esitetään sama viesti kuin muinoin Israelin kansalle: tehkää parannus! Kantaisivatko Tornion profeetan käskyt toteutuessaan hyvää hedelmää, vai kääntyisivätkö hyvät aikomukset itseään vastaan, kuten ihmisten kanssa on usein tapana? Kyyhkysessä ei kaikkea purematta niellä, joten katsoimme parhaaksi ottaa asiasta selvän.

Koska Jumala on osannut olla jakamatta meille profetoimisen lahjoja, niin kustakin käskystä on konstruoitu varmuuden kaksi tulevaisuudenkuvaa, positiivinen ja negatiivinen. Jokaisesta käskystä esitetään tiivistelmä, minkä jälkeen kuvataan mahdolliset seuraukset. Kaikki sitaatit ovat Sadinmaan kirjasta.

1. käsky: Älä valehtele Jeesuksesta

Kirkon on opetettava Jeesuksesta yhteiskuntajärjestystä uhmaavana kapinallisena turvallisen ja pehmeän kiiltokuva-Kristuksen sijaan. Evankeliumin julistamisen tulee tapahtua kaduilla, eikä kirkossa. Positiivi: kirkosta tulee symbolinsa Jeesuksen Kristuksen mittainen, mitä tulee ihmisten tavoittamiseen, jalkautuvaan papintyöhön ja yhteiskunnallisena soraäänenä toimimiseen. Sanonta ”mitä Jeesus tekisi?” lakkaa olemasta kevyttä leikkiä.

Negatiivi: Katusaarnaajien jengeistä ja ex tempore- jumalanpalveluksista tulee uusi järjestyshäiriöiden aiheuttaja kaupungin kaduilla. Jeesus saa uuden visuaalisen ilmiasun seinille taiteilluissa graffiteissa, joissa ”kesytön ja maskuliininen Juudan leijona” tarkkaa katsojaa kuin Che Guevara ja poseeraa ylävartalo paljaana kuin Putin.

2. käsky: Lopeta jäsenten kosiskelu

Kirkon on lakattava toimimasta keski-ikäisten rouvien ompelukerhona ja palveluyrityksenä ja muututtava yhteiskunnan vähäosaisten suojalinnakkeeksi.

Positiivi: kirkko karsii palveluitaan, eikä yritäkään olla kaikkea kaikille. Perustehtävät, kuten sanan ja sakramenttien jako saavat enemmän tilaa.

Negatiivi: kirkko siirtyy marginaaliin ja aloittaa kilpaulinan Vapaa-ajattelijoiden kanssa siitä, ketä sorretaan eniten. Luterilaisuudesta tulee ryppyotsaista nyrkinheristelyä, jonka rinnalla Animaliaaktivismikin alkaa vaikuttaa kevyeltä partiolaistoiminnalta.

3. käsky: Saarnaa poliittista evankeliumia

Kirkon toiminnan on oltava avoimen poliittista, sikäli kuin jo sen olemassaolo on loukkaus vallitsevia olosuhteita kohtaan. Evankeliumia tulee tulkita tästä kontekstista käsin.

Positiivi: kirkko ottaa paikkansa yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, eikä mieti joka sanankäänteessä jäsenmääränsä säilyttämistä. Uusi, rohkeampi linja onnistuu jopa kasvattamaan kirkkoon liittyvien määrää.

Negatiivi: kirkon diakoniatyö loppuu täysin, sillä sellainen on vain myötäilevää reagointia valtapolitiikan lieveilmiöitä kohtaan. Poliittiset allegoriat muodostuvat akateemisessa teologiassa normiksi, josta poikkeaminen kuitataan yhtä naurettavaksi ”kuin, jos naittaisi Neitsyt Marian ja Babylonin porton”.

4. käsky: Lopeta sijoitusbisnes

Kirkon on luovuttava eettisestä sijoittamisesta ja vastustettava talouspolitiikkaa, jonka periaatteet ovat yhteen sopimattomia kristillisen etiikan kanssa.

Positiivi: kirkko sopeutuu uuteen, vähävaraisempaan tilanteeseen, jossa työntekijät tietävät joutuvansa tyytymään keskivertoa pienempiin eläkkeisiin ja karsittuihin työetuihin. Palveluiden supistamisesta (kts. 2. käsky) ja vapaaehtoisista lahjoituksista johtuen kirkko kuitenkin tulee toimeen omillaan.

Negatiivi: kirkon uusköyhyys tuo takaisin erakkokulttuurin, äärimmäisen asketismin ja ruumista kurittavan kilvoittelun, mikä muuttuu omaa hengellisyyttään pönkittävien keskinäiseksi egoiluksi. Pohjoisessa suosituksi muodostuu kisailu siitä, kuka elää pienimmällä määrällä omalla verellä ravittuja sääskiä.

5. käsky: Lopeta rikkaiden suosiminen

Eriarvoisuuden kasvattaminen poliittisin toimin on tämän hetken haitallisimpia ongelmia. Kirkon ei tule myötäillä tätä kehitystä, vaan puolustettava kaikkein heikoimpien ihmisarvoa.

Positiivi: kirkon talouskriittiset linjaukset tuovat uutta kansansuosiota yli aatteellisten- ja puoluerajojen. Jopa vasemmiston uskontokielteiset äänenpainot vaimenevat.
Negatiivi: kaikki yksilötason hyväntekeväisyys muuttuu kirkon parissa paheksutuksi, sillä huomion on kohdistuttava isompiin kokonaisuuksiin. Ei lääkäriäkään kiinnosta potilas, vaan hänen sairautensa.

6. käsky: Älä kumarra valtaa

Kaikki kytkökset kirkon ja valtion välillä on katkaistava, jotta kirkko olisi täysin vapaa puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Positiivi: kirkko vetäytyy julkiselta sektorilta, mikä lopettaa samalla kiistelyn sen julkisoikeudellisesta asemasta. Verotusoikeuden menetys ei suuremmin vaikuta kirkkoon (kts. 4 käsky).

Negatiivi: kirkko muuntuu maanlaajuiseksi, eristäytyneeksi lahkoksi, jonka vakaumuksellisimmat jäsenet katkaisevat kaikki siteensä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Jopa vanhoillislestadiolaiset ovat kauhuissaan uudesta linjasta.

7. käsky: Luovu tekopyhyydestä

Kirkon sisällä tapahtuvat väärinkäytökset on tuomittava ja syylliset saatettava edesvastuuseen. Yhtenäisen kirkon ideaalia ei tule varjella silmien ummistamisella.

Positiivi: kirkko puuttuu kovalla kädellä sisäisiin väärinkäytöksiin ja katsoo, että rikokset myös käsitellään rikoksina.
Negatiivi: ajatus yhtenäisestä kirkosta hylätään, mikä saa kirkon keskushallinnon ja herätysliikkeiden väliset kiistat roihahtamaan ilmiliekkeihin. Suomi muuttuu kristillisen heimosodan taistelutantereeksi.

8. käsky: Luovu messusta ja muusta magiasta

Messun asemasta kristillisen elämän keskuksena tulee luopua. Nykyinen luterilainen messu on vain itsetarkoituksellinen sekoitus magiaa ja teologista siansaksaa.

Positiivi: kirkko lopettaa messuun liittyvän teologisen hiustenhalkomisen ja korostaa sen yhteisöllisyyttä Kristuksen muistoateriana, joka kokoaa yhteen hengellistä ravintoa etsivät.

Negatiivi: messusta luopumisen yhteydessä kirkko hylkää turhana myös kasteen, koska ei Lutherkaan sitä välttämättömänä pitänyt. Sakramentteja kaipaavat hakevat korviketta sunnuntaibrunsseista ja vauvauinneista.

9. käsky: Anna homon rakastaa

Homoseksuaalisuus ei ole ristiriidassa kristillisen opin kanssa, eikä perinteisen avioliittokäsityksen tule sanella kirkon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Positiivi: kirkko luopuu vihkimisoikeudestaan, mutta vihkipareilla on edelleen mahdollisuus hakea liitolleen siunausta, sukupuoleen katsomatta.

Negatiivi: Koska rakkaus ”ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen”, kaikki padot kirkossa murtuvat. Kaiken huipentumana Fedja-setä, kissa, koira ja traktori saavat siunauksen polyamoriselle yhteiselolleen.

10. käsky: Älä tee Raamatusta Jumalaa

Raamattu on ihmisten kirjoittama, ihmisen ja Jumalan suhdetta moninaisesti kuvaava teos, joka ei kuitenkaan ole suoraan Jumalan sanaa.

Positiivi: Raamattu säilyttää asemansa kristillisen uskon todistuksena, mutta sen raadollisia ja inhimillisiä piirteitä ei silotella tai selitetä pois, vaan ne hyväksytään kuvauksina ihmisyyden varjopuolista.

Negatiivi: Raamattu sysätään vitriiniin, ja korvataan uudella, oivallisemmalla teoksella: pyhinä perheet ja seurakunnat ympäri Suomen kokoontuvat kuulemaan ajatonta todistusta siitä, miten Kai Sadinmaan mielestä kaikki oli niin hanurista vielä Herran vuonna 2014.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014

Naisia läheltä ja kaukaa 3: Sukupuolten sisäisestä tasa-arvosta – Kyyhkynen 3/2014

Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.

Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.

Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?

Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?

Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.

UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.

Tulta, naiset, tulta!

teksti: Anna Hiekkataipale

 

Sarjan aikaisemmat osat: