Kun viranomaisen pelko uhkaa opiskelijoiden henkeä ja terveyttä

”Hei. Samuli Suonpää -niminen valopää kiusaa koko keskustoimistoa, kun on saanut tietää noista huumauskeisseistä. Jos se kysyy teiltä, niin sanokaa, että ohjaa kysymykset mulle. Se haluaa urkkia tietoja saadakseen HYY:n huonoon valoon.” – HYY:n hallituksen jäsen

Huhtikuussa opiskelijajärjestölleni tiedotettiin, että Uudella Ylioppilastalolla on tavattu asiattomia kulkijoita. Talon ulko-ovi on useiden juhlien aikana jätetty auki ja ulkopuoliset ovat päässeet tiloihin. Tapahtumien aikana on naulakoilla käyty varkaissa – ja bileissä on juomiin laitettu ulkopuolisten toimesta huumeita.

Kysyessäni lisätietoa HYYn hallituksen jäseniltä, ensimmäisenä nousi esiin huoli siitä, miksi asiasta ylipäänsä on puhuttu julkisesti. Tämä piti pitää vain pienen piirin tiedossa.

Se poika kompastui portaissa ja löi päänsä kurjan näköisesti. Menin paikalle, siihen tuli muutamia muitakin. Päästä tuli vähän verta ja poika puhui sekavia. Aivotärähdykseltä se minusta näytti, joku alkoi soittaa ambulanssia. Paikalle ilmestyi isäntä tai joku muu yli-innokas päällysmies ja alkoi määräillä: ”Ei tänne mitään ambulanssia pitäisi kutsua.” Oli kuitenkin kutsuttu jo. En ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta mies jatkoi: ”Kantakaa se ulos.” Lähimmät tottelivat ja kantoivat pojan kauemmas bileistä, vaikka kaatuneen olisi pitänyt antaa olla paikallaan. Varmasti enemmistö opiskelijoista toimisi oikein noissa tilanteissa, mutta auktoriteettiusko on usein sokeaa. Huomasin ajattelevani Milgramin tottelevaisuuskokeita. –Mies, n. 25 vuotta

Muille HYYn hallituksen jäsenille esitetyt kysymykset eivät myöskään auta eteenpäin. Ensimmäinen reaktio kysymyksiin on puhelinsoitto HYYn hallituksen jäseneltä: ”Samuli hei, mikä juttu tää on, että teologi kyselee hallitukselta jostain huumausjutuista?” Osa hallituksen jäsenistä kertoo, ettei tiedä asiasta mitään. Kysymykset pyydetään ohjaamaan järjestöasiantuntijoille.

Yleinen käsitys on, että ”tyrmäystipoiksi” kuvailtuja aineita olisivat toisten laseihin laittaneet ”ulkopuoliset”. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi päätelmään ulkopuolisista on päädytty – vai onko kyse toiveajattelusta. Asiasta on kevään aikana keskusteltu lähinnä suljetuissa piireissä. Tämä keskustelu näyttää saaneen absurdeja muotoja. Muistutetaan ohjeesta, jonka mukaan kaikilta sisään pyrkijöiltä pitäisi edellyttää opiskelijakorttia tai järjestönauhaa. Tällä keinolla voitaisiin nimittäin estää siviilipukuisten poliisien pääsy juhliin. Kukaan ei kuitenkaan ole epäillyt poliiseja tyrmäystippojen käytöstä.

Näyttää siltä, että poliisin pelko on jo ohittanut opiskelijoiden turvallisuuden merkityksen. Siksi ambulanssiakaan ei aina uskalleta kutsua. HYYn vastaukset ja huoli asian tutkimisesta puolestaan kertovat, että hallituksen ensisijainen huolenaihe on ylioppilaskunnan maineessa, jonka turvallisuusongelmista kertominen uhkaa pilata.

”Hei katsokaa, Minna on ihan kännissä”, kuulin jonkun nauravan. En tiennyt sen tarkoittavan minua, enhän ollut juonut kuin kaksi lasillista viiniä. Samalla huomasin kaatuvani, makasin lattialla enkä päässyt ylös. Seinät pyörivät ympärilläni. ”Se oksentaa kohta, viekää joku se vessaan!” Joku vei. Onneksi ystäväni löysi minut vessasta ja kysyi, mikä minua vaivaa. Sanoin, etten tiedä, olen vaan ihan sekaisin. ”Olikohan lasissani jotain ylimääräistä?” Ystäväni tiesi, etten ollut juonut paljoa ja pyysi apua vessaan. Kuulin hänen selittävän jollekin huumeista lasissani ja pyytävän ambulanssia ja poliisia. Sammuin tässä vaiheessa ja heräsin vasta sairaalassa. Siellä ystäväni kertoi tuoneensa minut sinne taksilla. ”Ei ne halunneet sinne ambulanssia eikä poliisia. Mutta ollaan nyt iloisia siitä, että sulla on kaikki hyvin.” –Nainen, n. 25 vuotta

Ylioppilaskunta korostaa tapahtumien järjestäjän eli opiskelijoiden vastuuta tapahtumaan sisään päästettävien valvonnassa. ”Jokaisella ylioppilastalolla juhlia järjestävällä taholla on velvollisuus tarkastaa jokaisen sisäänpyrkijän opiskelijastatus ja se, onko tällä asiaa tilaisuuteen”, HYY linjaa. Helsingissä on yli 60.000 opiskelijaa eikä opiskelijajärjestöjen toimijoita ole mitenkään koulutettu tunnistamaan henkilöä kuvasta, ei myöskään opiskelijakortista. Myös ajatus siitä, että opiskelupaikan saaminen ja vastaanottaminen tekisi ihmisestä automaattisesti turvallisen, on omituinen. Ylioppilaskunnalla ja opiskelijajärjestöillä ei ole mitään syytä olettaa, että väkivaltaa tilaisuuksissa harjoittavat ainoastaan ulkopuoliset. Se, että tilaisuudessa on läsnä vain opiskelijoita, ei yksin takaa osallistujien turvallisuutta.

Heräsin siihen, kun sen käsi oli mun hameeni alla ja repi multa pikkuhousuja pois. En ensin tajunnut, missä olen, mutta sitten muistin jääneeni osakuntatalolle nukkumaan bileiden jälkeen. Olin humalassa, mutten niin humalassa, ettenkö olisi tiennyt tuon käden olevan väärässä paikassa. Aloin huutaa, ihmiset viereisillä sohvilla heräsivät. Mies otti kätensä pois ja pyysi anteeksi, minä nyyhkytin hysteerisesti. Joku tuli rauhoittelemaan minua. Sanoin, että se yritti raiskata minut. ”Hei, se on vaan Mikko, se on joskus vähän tuollainen. Älä nyt tee tästä mitään isoa ongelmaa, eihän mitään tapahtunut. Siitä tulisi vaan ongelmia osakunnalle.” Menin kotiin, itkin ja yritin unohtaa koko asian. Osakuntatalolle en mennyt enää koskaan. –Nainen, n. 25 vuotta

Saamme muualta tietoa helmikuisista juhlista, joihin epäily tyrmäystipoista on liittynyt. Yksin niissä uhreja kerrotaan olleen kolme. Paikalla olleista haastatelluista kukaan ei muista nähneensä ambulanssia tai lääkintähenkilökuntaa. ”Bileiden järjestäjät ottivat uhrin hoivaansa”, kertoo yksi juhliin osallistunut. ”Mitään bileitä ei kyllä lopetettu vaan meno jatkui.” Haastateltu kertoo yhden uhreista hakeutuneen itsenäisesti vatsahuuhteluun. Helsingin järjestyspoliisin mukaan kuvatun kaltaisista tapauksista ei ole tehty rikosilmoituksia.

Maanantaina HYYn keskustoimiston avauduttua taas viikonlopun jälkeen Kyyhkynen saa HYYltä asiallisemman vastauksen. Viestin mukaan ”helmikuinen tapaus on erittäin valitettava ja harvinainen”.

HYY ilmeisesti katsoo, että sen toiminta asiassa on ollut riittävää. ”HYY on tapauksen jälkeen vaatinut kaikkia Uuden ylioppilastalon tiloja käyttäviä tahoja noudattamaan poikkeuksetta niitä koskevia turvallisuusvaatimuksia ja tiukentanut valvontaa tiloissaan. Muita vastaavanlaisia häiriötapauksia ei ole sittemmin tullut tietoomme.” Jos onnistumisen mittarina käytetään sitä, että viimeisen kahden kuukauden aikana HYYn tietoon ei ole tullut uusia tapauksia, joissa opiskelija olisi yritetty huumata tai raiskata, on tuo onnistumisen rima kovin matalalla.

HYYn hallituksen jäsen esittää myös painokasta kritiikkiä lehteä kohtaan, kun kokee ettei saanut tietoa mahdollisesta lehtijutusta riittävän ajoissa. Viestissä viitattiin journalistin ohjeisiin. Näiden ohjeiden mukaan tiedonhankinnan avoimuudesta voitaisiin kuitenkin tinkiä, mikäli kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta. Kolmen ihmisen huumaamista Suomen suurimman ylioppilaskunnan tiloissa ja tämän ylioppilaskunnan tapaa käsitellä tapahtunutta jälkikäteen ei ilmeisesti pidetä yhteiskunnallisesti merkittävänä.

Päätös jutun kirjoittamisesta tehtiin vasta ensimmäisten tiedustelujen jälkeen. Lähetettäessä HYYn hallitukselle kysymyksiä niiden yhteydessä kerrottiin, että lehti harkitsee jutun tekemistä.

Viestissä HYY vastasi kolmeen lehden esittämästä seitsemästä kysymyksestä. Viestissä todettiinkin: ”Ilman HYYn vastauksia tai kommentteja esittämiisi kysymyksiin sinulla ei ole riittävästi aineistoa jutun julkaisemiseen.” Samaan aikaan HYYn hallituksen jäsen pommitti useita eri henkilöitä ylioppilaskunnassa pyynnöllä olla kommentoimatta Kyyhkyselle mitään. Harvan kirjoittamani jutun julkaisemisen estämiseen on nähty yhtä paljon vaivaa.

Viranomaisten pelko ja opiskelijajärjestöjen maineen suojeleminen vaarantaa kaikkien tilaisuuksiin osallistuvien turvallisuuden.

HYY – tule tänne, tyrmää tyttö. Emme kerro kenellekään. –Nainen, n. 25 vuotta

Lainaukset väkivaltaa opiskelijajärjestöjen tapahtumissa Helsingissä kokeneiden tai nähneiden henkilöiden kertomuksista. Tapauksiin ei järjestöissä reagoitu asianmukaisesti.

Teksti: Samuli Suonpää

HYY VASTAA KYYHKYSEN JUTTUUN UUDEN YLIOPPILASTALON TURVALLISUUDESTA

Poljetuista poljetuimmat – Kyyhkynen 3/2014

Miksi Äiti Intia pieksee tyttäriään? Intialaisessa kontekstissa nainen on pahimmillaan kolmesti sorrettu: sekä sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa että kastitaustansa perusteella. Yhteiskunnassa pohjimmalla ovat kastittomat, jotka ovat valinneet itselleen nimen dalit, poljettu. Heidän sisäisessä hierarkiassaan alimpana ovat dalit-naiset, poljetuista poljetuimmat.

Jasmin Ruokolainen: Otin  kuvan, koska "no entry for slow moving" nappasi huomion. Vasta kuvasta huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Jasmin Ruokolainen: Kun Lauri otti kuvan, ”no entry for slow moving” nappasi huomion. Vasta myöhemmin huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Kastiin kuuluvat näkevät kastittomat syntyperältään saastaisina ja siten sosiaalisesti erotettuina heistä. Puhtauden ja saastaisuuden rajoja vedetään käytännössä niin asumisen, aterioimisen, työnteon, avioliiton kuin uskonnon harjoittamisen kohdalla. Sekä kastittoman kanssa aterioinnista kieltäytyvä yläkastinen että dalit-naisen raiskauksen tuomitsematta jättävä poliisi elävät saman kulttuurin vallan alla. Mutta siitä, kuinka asiat maailmassa ovat, ei vielä voi päätellä sitä, kuinka niiden pitäisi olla – edes kulttuurista puhuttaessa. ”It’s not cultural, it’s criminal”, oli erään tapaamani dalit-aktivistin vastaus joukkoraiskauksiin.

Äärimmillään kastittomien koskemattomuus tarkoittaa heidän varjonsakin välttelemistä saastumisen pelossa. Tämän tiedon valossa on ironista, ettei kastittomuus suojele naisia seksuaaliselta hyväksikäytöltä, vaan päinvastoin. Dalit-naisten ruumiiden häpäiseminen on äärimmäinen vaikenemisen vaade koko kastittomien yhteisölle. Siksi dalit-liike tarvitsee koko maailman tukea. Liike on osa kontekstuaalisten kamppailujen globaalia kudelmaa kohti täyttä ihmisyyttä. Tässä kudelmassa yhteen taisteluun sitoutuminen ei vie voimaa toisilta, vaan lisää sitä.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Lauri Savonen

Lisätietoa:

Dalitien solidaarisuusverkosto – Dalit Solidarity Network Finland DSNFi

She’s a lady – Kyyhkynen 3/2014

Iltapäivän aurinko kuultaa naisen sarin kankaan lävitse. Hän kantaa vettä ämpärissä. Naiset ovat töissä, matkalla jonnekin tai miestensä kanssa. Heitä ei tunnu näkyvän ottamissani valokuvissa. Kolkata sykkii elämää, ja illalla aurinko putoaa taivaalta kuin kivi.

Delhissä pelotti. Tunne ei ollut tavallista arkuutta vieraassa paikassa. Seisoin kavereideni kanssa paikallisen alkoholiliikkeen edessä ja luotin auton lukkoihin vähemmän kuin heidän seuraansa kadulla. Jos humalaisia miehiä tulisi useita kerralla, en tiedä mitä voisi tapahtua. Muutama mies käveli tahallaan minua päin. Mies oli paljon pelottavampi kuin ohi kulkevat katukoirat, joita yleensä säikyin. Huivi ja vaatteet eivät kätkeneet naiseuttani. Tiesin etten saisi olla esillä katukuvassa. Olin silti.

DSCN1308kyyhkynenErääseen teoriaan ihmisen sukupuolen asemasta maailmanpolitiikassa sisältyy ajatus kansallisruumista. Sellaisia ovat kielessä käytetyt termit, kuten Suomi-neito, äiti Intia ja isänmaa. Miehen kansallisruumis on suojeleva, aktiivinen ja taisteleva. Naisen ruumis on ylläpitävä ja passiivinen, säilyttävä. Miehen päällä on t-paita ja farkut. Hänen kioskinsa päällä on Nokia-kyltti. Naisen päällä on sari. Hän suorittaa aamusiunauksen. Ruumiillaan he edustavat koko Intiaa.

Kansallisruumista vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi raiskaamalla vieraan kansan nainen. Kunnia, joka on liitetty naisen ruumiin ja olemuksen suojelemiseen, korvautuu häpeällä. Puhutaan sotaraiskauksista. Hindunationalismin nousu ja Intian sisäiset sukupuolten väliset valtarakenteet korostavat raiskauksia myös eräänlaisen kansakunnan sisäisen kontrolloinnin keinona. Tämä on kohdistunut myös ulkomaalaisiin.

Vanha kirjekaverini kieltäytyi tapaamasta minua. Hänen äitinsä oli kertonut, että edellisen kerran, kun joku länsimaalainen oli saapunut Espoon kokoiseen pikkukylään Intiassa, se oli päätynyt lehtiotsikoihin. Kirjekaverilleni ongelma oli siinä, että olen valkoinen ja nainen:

“Look, Jas, it would ruin my life.”

Ihonvärini, naiseuteni ja kulttuuritaustani avulla olisin voinut pilata hänen elämänsä.

Yritän löytää vessaa Kolkatan luonnontieteellisestä puistosta. Naisten vessat on lukittu. Kolkatan Intian kansallismuseossa naisten vessa on varastokoppi. Käyn miesten vessassa.

“Few mahila toilets (=naistenvessat) in city, Centre asks for 370 more.” -Times of India, 18.6.

Kaksi naista on raiskattu ja hirtetty Badaunissa, sillä kylässä ei ollut naistenvessaa. Naiset oli pakotettu astumaan pois turvalliselta, normien hyväksymän käytöksen alueelta, pellon liepeille.

Gender policing tarkoittaa tietynlaisen käytöksen hyväksymistä ja siihen kannustamista. Toisaalta kyse on vääränlaisesta käytöksestä rankaisemista. Eräs keino tähän on raiskaus, tiedottaa No Country for Women.org:

“In the urban culture, where women are out with their boyfriends till late in the night skimpily dressed, rape instances are bound to be higher than in rural areas where women are mostly confined to their homes and are dressed properly.” – Abu Azmin, Samajwadi Party.

Seuraavassa tapauksessa kyse tuskin oli vähäpukeisesta naisesta:

“9-year-old raped by neigbour – – when she was sleeping on the terrace of her house in Anand Parbat. – – Mukesh took advantage of the absence of the girl’s parents.” – Times of India, 18.6.

Ongelman ydin on jossain syvemmällä kuin vaatteiden alla tai vessojen puutteessa.

“Asuin yksin. Naapurini soitti poliisit, koska pidin kotibileet joissa oli sekä tyttöjä ja poikia. Että nyt siellä on tyttöjä ja poikia sekaisin, se on irstasta.” – miespuolinen kirjekaverini Delhissä.

Sari päällä on hankala kävellä, muuten kuin hitaasti, tai kurkottaa. Yritän hyppiä. Leikitän lapsia Kolkatan Institute of Psychological and Educational Researchin tiloissa. Eräs tyttö on palannut kotoaan asuntolaan mustan silmän kanssa, toisella on uusi mekko. Köyhä tyttölapsi on kaksinkertaisesti heikko-osainen. Luen tapausraportteja hyväksikäytetyistä, hylätyistä, myydyistä lapsista lastenkotiyksikössä. Käteni tärisevät. Heistä kasvaa naisia ja miehiä.

“Jokin päivä saat sen sidottua vielä oikein. Minä autan sinua”, sanoo talonmiehen vaimo, ja sitoo sarin viidennen kerran ylleni. Kävelen portaat alas ja avaan luokkahuoneen oven. Lapset tulvivat innostusta täynnä luokkaan. Valo kuultaa sarini kankaan lävitse. Silmistäni kuultaa toivo

Luen: What Young India Wants, Toinen maailmanpolitiikka.
Kuuntelen: Bulla ki jaana – Rabbi Shergill.

teksti ja kuvat: Jasmin Ruokolainen

DSC02130kyyhkynen DSC00986kyyhkynen (1)