Hengellisesti tai teologisesti epämukavuusalueella? – Vastapääkirjoitus 3/2015

En koskaan unohda tutor-ryhmäni ensimmäistä tapaamista. Olimme ehtineet jo vähän jutella kierrellessä yliopiston rakennuksia, jotka pienen fuksin mielessä tuntuivat valtavalta labyrintilta. Tutorimme Rosa veti meille tutustumisleikin, jossa omasta avainnipusta löytyvien avainten avulla kerrotaan asioita itsestä. Itse olin juuri todennut ajatelleeni A1-linjaa, koska papiksi halusin. Sitten tuli se kommentti, jota en koskaan unohda: ”Mutta eihän nainen voi olla pappi.”

Suurinta rikkautta on se, että tiedekunnassamme on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Tämä yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen ja silaukseen empatiaa mahdollistaa rakentavan ja hedelmällisen teologisen keskustelun – joka ei ikinä lopu. Kun keskustelee ihmisen syvintä vakaumusta koskevista asioista, on suuri riski loukata ja tulla loukatuksi. Aluksi se tuntui pelottavalta. Teologisesta täysi-ikäisyydestä kertoo kuitenkin se, että osaa olla menemättä henkilökohtaisuuksiin tai olla ottamatta henkilökohtaisesti mielipiteiden erotessa radikaalisti, vaikka aihe olisi itselle herkkä.

Ihmisten erilaisuus näkyy myös hengellisyyden tasolla. Monesti olen tuntenut olevani myös hengellisesti epämukavuusalueella: se on kuitenkin mahdollistanut kasvamisen. Uusia fukseja kannustan rohkeasti tutustumaan hengelliseen antiin, jota pääkaupungilla on tarjota. Oma hengellinen koti Helsingissä saattaa löytyä seurakunnasta, jota ei itsekään olisi uskonut.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Porthanian valtaajilta puuttuu viesti

Keskiviikkona Docventures otti yhteyttä Porthanian valtaajien leffakerhoon. Valtaajilla oli tilaisuus kertoa Ylen kanavilla, mitä he haluavat sanoa pääministeri Juha Sipilälle.

Valtaajien viesti kuului: ”Me emme käy keskustelua. Me kehotamme muissa yliopistoissa samanlaiseen toimintaan.”

Kukaan ei oikein tiedä, mistä valtaus lähti liikkeelle, kuka on tempauksen takana tai mikä on sen päämäärä. Keskiviikkona selvisi, että valtaajien asenne keskusteluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen on varsin kielteinen.

Tämä on valtauksen ongelma. Sillä ei ole minkäänlaista sanomaa.

Valtaus ei hyödytä ketään eikä mitään mutta haittaa monia. Porthanian vartijat tekevät pitkää päivää – takaraivossaan tieto, että yliopiston ”muuhun henkilökuntaan kohdistuvat” irtisanomiset koskevat kenties juuri heitä. Jos minulla olisi yt:t edessä, ei vallankumouslarppauksen suitsiminen juuri lohduttaisi. Samoin yliopiston opetushenkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa luentosalien vaihteluun ja siitä opiskelijoille tiedottamiseen.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Koulutusleikkauksia valtaus ei mitenkään hidasta. Sipilää ei Portsun valtaus hetkauta. Sipilä tietää, että yliopistoväki on hänelle vihainen. Harvoin pääministerille buuataan yliopiston avajaisissa. Tyhmähän hän on, jos ei ymmärrä, että yliopistolla ollaan syystäkin vihaisia.

Huomionarvoista on ollut HYYn hiljaisuus, vaikka valtaus hankaloittaa jo opiskelijoiden arkea, erityisesti mikäli luentoja joudutaan perumaan. Jotkut eivät ole tulleet yliopistoon hengaillakseen aulatiloissa, vaan kuullakseen tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Olen äärimaltillinen. Mielenosoituksia enemmän uskon vuoropuheluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen. Pidän innovaatioista. Jaan mielelläni somessa Juhana Vartiaisen blogin, jossa tämä ehdottaa opposition laskelmien simulointia.

On hyvä, että yliopistoilla sanotaan kovaan ääneen leikkauksille ”ei käy”. On kuitenkin tehotonta, jos se on ainoa viesti. Yliopistojen vastuulla ei toki ole vaihtoehtojen miettiminen hallituksen leikkauksille – opposition tulee välikysymyksillä ja varjobudjeteilla pitää siitä huolta. Yliopistoyhteisön tehtävä on kuitenkin kertoa, miksi tieteestä ja koulutuksesta ei saa leikata. Sitä eivät valtaajat ole tehneet.

teksti: Ville Hämäläinen
kuva: Samuli Suonpää

kirjoittaja on teologian ja filosofian ylioppilas

Ole ihmisiksi, älä radikaali – Vastapääkirjoitus 1/2015

radikaali
1. adj.
(rinn. radikaalinen) perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä kumouksellinen.

Charlie Hebdo –lehden henkilökuntaa murhanneita rikollisia ja piispa Bonnya ei yhdistä mikään. Ei yhtään mikään. Eikä niissä ole mitään radikaalia.

Ei piispa mitään kumousta ajanut. Ei se, että piispa vähän hämmentää yleisöä ja kysyy, onko homoseksuaalien syrjiminen ihan varmasti tarpeen vielä nykyisinkin, ole radikaalia. Se on inhimillistä järkipuhetta.

Eikä radikaalia ola pilapiirtäjän murhaaminenkaan. Ei se, että tapetaan taiteilija, ole erityisen uusi ja maailmaa mullistava keksintö. Ei sillä mitään muutoksia vaadita. Päinvastoin, se on osa järjestelmää.

Ja mitä niihin Charlie Hebdon pilakuviin tulee, niin eivätpä olleet radikaaleja nekään. Ne olivat typeriä ja lapsellisia. Eikä niissä ollut pahinta se, että ne loukkasivat jonkun uskonnollisia tunteita vaan se, että ne toiseuttavat. Ne vahvistavat ennakkoluuloa ihmisryhmien eroista, rakentavat aitaa meidän ja muiden välille. Ja tietysti se, että ne olivat taiteellisesti ala-arvoista paskaa.

paska
1.
uloste, sonta; myös yl. liasta
Kuv. Puhua, jauhaa paskaa joutavia, perättömiä, roskaa.

Olen liian vanha ja liian väsynyt yrittääkseni olla radikaali. Ihan riittävästi tekemistä siinäkin, kun yritän olla ihmisiksi.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ollako radikaali vai eikö olla? – Pääkirjoitus 1/2015

Viime vuoden lopussa belgialainen piispa Bonny aiheutti hämmästystä ja tyrmistystä katolisessa kirkossa vaatimalla homoseksuaalisten parien tunnustamista kirkon edessä. Hän näki ympärillään olevan todellisuuden ja halusi päästä eroon leimaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen kierteestä. Vastauksena eräs katolinen opiskelijajärjestö syytti piispaa kirkon tunnustuksesta poikkeamisesta ja vaati piispan sekä hänen puolustajiensa ekskommunikoimista.

Vain pari viikkoa tämän jälkeen maailma kuohui Pariisissa Charlie Hebdo –lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun vuoksi. Islamisteille kyse oli vuosia kestäneeseen uskonnollisten tunteiden loukkaamiseen liittyvän vihan purkautumisesta äärimmäisessä muodossa. Länsimainen media teki tapahtumasta ennen kaikkea taistelun sananvapaudesta, antaen kritiikittömälle länsimaalaiselle entistä suuremman syyn muslimeihin kohdistuvaan ksenofobiaan ja syrjintään. Eihän kukaan vitsistä voi suuttua?

Tapauksia yhdistää se, että molemmissa on tavallaan kyse uskontoon liittyvästä radikalismista. Radikalismista, joka on niin tyypillistä omalle ajallemme. Mikään uskonto ei anna oikeutusta väkivaltaan: ei antanut kristityille ristiretkiajan Euroopassa tai vuoden 2001 terrori-iskujen tekijöille New Yorkissa, eikä anna sotilaille kansallisuudesta tai uskontokunnasta riippumatta tämän päivän Irakissa, Palestiinassa tai Syyriassa. Samalla tavalla suuntaan tai toiseen kulkeva radikalismi ei anna kenellekään oikeutta henkiseen tai hengelliseen väkivaltaan, oli mollattavana sitten ”konservatiivi” tai ”liberaali”, kristitty tai muslimi tai ateisti, homoseksuaali tai heteroseksuaali.

Teologeina meidän tehtävämme on toimia sovittelevina osapuolina uskontoon liittyvissä ristiriidoissa. Teologeina meidän on opittava pääsemään lapsellisen konservatiivi-liberaali-jaottelun yli ja kunnioittamaan toisten eriäviä mielipiteitä sen sijaan, että ainoastaan suvaitsisimme niitä. Se ei ole helppoa, sillä keskusteluissa ovat usein läsnä monimuotoiset ja herkät uskonnolliset tunteet, myös omamme. Lisäksi joudumme ottamaan riskin, että joku suuttuu, ja yleensä joku suuttuukin. Kristittyjä kehotetaan löytämään lähimmäisessään Kristuksen kasvot, riippumatta siitä oliko henkilö ”liian konservatiivi tai liberaali”. Puhtaalla järjelläkin ymmärtää, että kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen ja että ”ei kukaan voi ajatella noin” on huono asenne.

Vuonna 2015 Kyyhkynen pyrkii entistä vahvemmin tuomaan esille kirkon ja yhteiskunnan moniäänisyyttä. Tämä toivottavasti näkyy sekä toimituskunnan että artikkelien vaihtelevina näkökulmina.

Vaikka sananvapauden näkökulmasta Charlie Hebdolla oli täysi oikeus pilakuviensa julkaisemiseen, sananvapaudellakin on rajansa: hyvän maun rajat. Lienee aiheellista miettiä, täyttääkö muutenkin silmätikkuna ja kärjistetyssä asemassa olevan vähemmistöuskonnon pyhinä pidetyillä asioilla vitsaileminen nämä rajat. Kriittinenhän voi olla myös ilman, että loukkaa toista.

Ollako siis radikaali vai eikä olla? Ja millä tavalla? Siinäpä pohdittavaa paaston ajalle.

Milla Purosalo, päätoimittaja