Soveltuvuustutkimusten takana

 

Päämäärä Oy:n esimerkki soveltuvuustutkimuksen tuloksista.

Numerossa 4/16 keräsimme teologian opiskelijoiden kokemuksia kirkon työpsykologisista soveltuvuustutkimuksista. Tässä haastattelussa käydään tutkimuksia suorittavan Päämäärä Oy:n edustajan kanssa läpi tutkimusten historiaa ja käytännön toteutusta sekä reflektoidaan palautetta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa soveltuvuustutkimuksia on järjestetty vuodesta 2002 alkaen. Järjestelmä syntyi alun perin sekä teologian opiskelijoiden että hiippakuntien tarpeista saada apuvälineitä papin työn ammatillista arviointia varten. Pappisvihkimystä hakevan oman itsereflektion tukeminen on säilynyt tutkimuksen johtoajatuksena siitä lähtien. Nykyisin tutkimuksesta vastaava Psykologitiimi Päämäärä Oy on vastannut tutkimuksista yhtäjaksoisesti vuodesta 2006 alkaen.

Standardoitujen arviointikriteerien merkityksen voidaankin katsoa kasvaneen nykytilanteessa, jossa työssä jaksamisen ennustettavuus korostuu. Päämäärän toimitusjohtaja Minna Tapojärvi toteaa seurakuntien työllisyystilanteen alueellisten erojen kasvaneen sitten 2000-luvun alun. ”Silloin oli valtakunnallisesti ajateltuna ns. työntekijän markkinat, jossa vapaista työpaikoista ei ollut pulaa. Nyt tilanne on muuttunut: Helsingissä avoimeen papin virkaan saattaa kuulemma hakea kymmeniä henkilöitä.” Siksi joillekin opiskelijoille voi opiskelun loppuvaiheessa tulla korostuneesti sekä urasuunnittelutarpeita että myös työllistymispaineita.

Kirkon panostus tutkimuksen ja reflektointiseminaarien kehittämisessä ja valvonnassa on huomattavan suuri. Soveltuvuustutkimuksen ja reflektointiseminaarien onnistumista arvioidaan ja päivitetään säännöllisesti monikanavaisesti kerättävän palautteen pohjalta. Kahdesti vuodessa kokoontuva kirkon koulutuskeskuksen seurantatyöryhmä kerää tietoa tutkimukseen osallistujilta, yliopistoilta ja hiippakunnilta.

Koepäivä

Mitä soveltuvuustutkimuksessa käytännössä sitten tapahtuu? Tapojärvi ei mene nykyisten järjestelyjen yksityiskohtiin. ”Ne tietävät tietenkin omakohtaisesti, jotka ovat tutkimuksiin osallistuneet.” Kristian Kurikan vuonna 2010 Turun yliopistoon tehty pro gradu-tutkielma Papin vihkimystä hakevien soveltuvuustutkimus – simulaatiomenetelmän luotettavuus sisältää eritellyn kuvauksen tutkimuksen sisällöstä pääpiirteissään. Osallistujat ilmoittautuvat valtakunnallisen haun kautta tutkimuspäivään, joita järjestetään yliopistosta riippuen porrastetusti kevään ja kesän aikana. Tutkimuspaikkana toimivat yleensä hiippakunnan varaamat tilat tai Päämäärän toimitila Turussa.

Varsinaiseen tutkimukseen sisältyy videoitava puhe, strukturoituja persoonallisuutta, kuten luonteenominaisuuksia ja ajattelu- sekä toimintastrategioita mittaavia sekä kognitiivista kapasiteettia mittaavia testejä sekä psykologin haastattelu. Testit mittaavat mm. itsereflektiota ja ajattelun strategisuutta väitelauseiden ja vapaamuotoisen kirjoitelman avulla. Tärkeimmät tulokset on avattu haastattelijan lausunnossa ja niiden lopputulema on visualisoitu graafiseksi nuolikuvioksi, jossa korostettuina ovat sosiaaliset, työn hallintaan ja psyykkiseen kestävyyteen liittyvät valmiudet. Tämä osallistumistodistus toimitetaan hiippakuntaan vihkimystä haettaessa. Tutkimustuloksen muu käyttö esim. rekrytoinnin yhteydessä on kielletty ja vaatii erillistä lupaa.

Tutkimuksen tulokset lähetetään osallistujalle postitse, ja tällä on mahdollisuus saada henkilökohtaista palautetta tuloksista. Syksyllä hiippakunnat järjestävät vielä hiippakunnittain reflektointipäivän, jossa läpikäydään tulosten merkitystä oman ammatillisen suuntautumisen kannalta. Tutkimus on mahdollista suorittaa myöhemmin uudestaan. Tapojärven mukaan ”näin on tähän mennessä tehnyt alle promillen verran tutkituista. Tutkimushan on luonteeltaan ns. varhaisen potentiaalin tunnistamista, siksi myös aiempia tuloksia voi olla hyödyllistä tarkastella uudelleen siinä vaiheessa, kun työelämässä on jo oltu ainakin muutaman vuoden.”

Moniosaaja vai peruspappi?

Aura Nortomaan soveltuvuuskokeita käsittelevässä tuoreessa väitöskirjassa A test to pass or a tool of growth? (Helsingin yliopisto 2016) todetaan, että tutkimukseen osallistujat ovat olleet keskimäärin tyytyväisiä tuloksiinsa, eikä niillä ole ollut todennettavaa yhteyttä pappisvihkimyksen jättämisen tai myöhemmän urapolun kannalta. Myös Tapojärven puheissa korostuu, että kokeiden merkitys on ensisijaisesti yksilöllinen. Tutkimus ei siis ole työpaikkahaastattelu, jossa osallistujia kilpailutetaan, vaan kaikki ovat samalla viivalla.

”Tutkimustulokset on lähtökohtaisesti suunnattu osallistujalle itselleen. Tätä korostaa jo sinä-muodon käyttö kirjallisessa arvioinnissa. Vielä alkuvuosina kokeisiin suhtauduttiin varauksella, nykyisin osallistujat ovat avoimempia ja paremmin tilanteen tasalla, mikä auttaa saamaan tarkempia tuloksia. Ennakkotiedotusta tutkimuksesta kehitetään jatkuvasti avoimuuden vahvistamiseksi”, Tapojärvi sanoo.

Teologien parissa on esitetty kysymyksiä, mitataanko tutkimuksissa riittävästi soveltuvuutta seurakunnan erikoistehtäviin vai onko tavoitteena löytää ennemmin jonkinlainen ”peruspappi”. Tapojärvi pitää huolta aiheettomana.

”Tutkimus mittaa monipuolisesti eri vahvuuksia, useissa keskeisissä seurakuntapapin työn ominaisuuksissa vahvat henkilöt pärjäävät myös monipuolisesti eri tehtävissä. Jos vahvuuksia tulee esille vähemmän, voivat ne silti riittää hyvään jaksamiseen ja onnistumiseen jollakin erityisalalla, mutta laajalla seurakuntapapin työkentällä uupumisen ja epäonnistumisen riskit ovat silloin helpommin korostuneita.”

Omaksi parhaaksi

Kyyhkysen keräämissä vastauksissa kielteisinä kokemuksina mainittiin kirjallisen palautteen kokeminen hyvin suorasukaisena tai ristiriitaisena oman ammatillisen minäkuvan kanssa. Eräs vastaaja kertoi saamastaan suorasta kehotuksesta hakeutua psykoterapiaan, toinen kertoi saaneensa kuulla olevansa ”pelottavan älykäs”. Osa taas ei tunnistanut itseään psykologin kuvauksesta ja sai saman reaktion myös työnantajiltaan ja tuttaviltaan. (Vastauksista ei ilmennyt, olivatko kaikki tutkimukset Päämäärän, eli vuoden 2006 jälkeen tekemiä, joten tässä yhteydessä palautetta reflektoidaan yleisellä tasolla (toim.huom.))

Vastaajan älykkyyttä koskevaa kommenttia Tapojärvi pitää mahdottomana. ”Tällaisia ilmaisuja ei kyllä psykologin raporteissa käytetä.” Sen sijaan kehotus ammattiauttajan apuun turvautumisesta on uskottava ja jopa haastattelijan velvollisuus. ”Jos osallistujalla on selvästi haittaavia käsittelemättömiä asioita, kehoitus niiden työstämiseen on hyvä kirjata palautteeseen. Tutkimuksen tarkoitus on kuitenkin lisätä itsereflektiota ja sen myötä edistää työssä jaksamista pitkällä tähtäimellä. Yleensä osallistujat ovat jo aiemmin harkinneetkin terapiaa, mikä käy usein ilmi palautekeskusteluissa”, Tapojärvi tiivistää.

Mikä sitten selittää osallistujien kokeman epäsuhdan saadun palautteen ja oman ammatillisen kokemuksensa välillä? Tapojärvi epäilee, että henkilö on voinut koetilanteessa olla ”irrallaan itsestään” ja toiminut itselleen epätyypillisesti. ”Meillä kysymykset on tehty selkeiksi, joten tulkinnanvaraa niiden ymmärtämisessä ei oikeastaan ole. Haastattelijalla on analyysin tukena ammattitaitonsa ja intuitionsa, kun taas huonolla itsetuntemuksella varustettu ihminen ei välttämättä osaa reflektoida tuloksia tai itseään”, Tapojärvi toteaa. Seurantatyöryhmän vuosittain systemaattisesti kaikilta tutkituilta keräämä soveltuvuustutkimuksen asiakaspalaute on ollut noin 80 % positiivista, eikä vastaa Kyyhkysen artikkelissa esitettyä 50/50-jakaumaa.

Haastattelun lopuksi Tapojärvi pohtii, miten Kyyhkysen tapa nostaa aihe esille vaikuttaa niihin teologeihin, joilla tutkimuksen suorittaminen on edessä. ”En tiedä, miten se teidän [Kyyhkysen] juttu vaikuttaa opiskelijoihin, että tulevatko he tutkimukseen sitten kriittisin asentein ja huonommilla yhteistyövalmiuksilla.” Soveltuvuustutkimus voi tosiaan olla niitä asioita, joihin on helppo suhtautua ennakkoluuloisesti ilman parempaa tietoa. On siis hyvä, että Päämäärän omaakin ennakkotiedotusta kehitetään jatkuvasti.

Jutussa mainittujen lähteiden lisäksi apuna on käytetty Kirkon koulutuskeskuksen antamia taustatietoja.

Lisää aiheesta

Kyyhkynen 4/16: Sopimaton papiksi?

Sopimaton papiksi?

psykologiset-testit-vilma-myohanen

 

Pappisvihkimykseen vaadittu soveltuvuustutkimus voi torpata urahaaveita

Kirkon työpsykologisen soveltuvuustutkimuksen suorittaminen on tällä hetkellä yksi pappisvihkimyksen edellytys. Tulokset voivat kuitenkin olla täystyrmäys urasuunnitelmille. Kyyhkynen avaa keskustelun kirkon soveltuvuustutkimuksista opiskelijoiden omakohtaisilla kokemuksilla.

Nykymallissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon soveltuvuustutkimuksista vastaa yritysten ja korkeakoulujen henkilövalintoihin erikoistunut Päämäärä Oy. Pappisvihkimyksen lisäksi yrityksen vastuulla ovat myös esim. seurakuntatyön johtamistehtäviin liittyvät soveltuvuustutkinnot. Kirkon lisäksi tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat erityisesti terveys- ja sosiaalialojen ammattitutkintoihin erikoistuneet korkeakoulut.

Päämäärän kuvauksen mukaan soveltuvuustutkimus mittaa niitä työssä jaksamisen ja menestymisen tekijöitä, joita opintomenestys sinänsä ei kerro. Testien tarkoitus on kartoittaa vahvuuksia ja kehityskohteita, joiden reflektio ohjaa opiskelijan päätöstä vihkimyksestä. Varsinaiseen tutkimukseen kuuluu kuvauksen mukaan joukko sosiaalisia ja työn hallintaan liittyviä valmiuksia sekä psyykkistä kestävyyttä mittaavia testejä. Lisäksi mukaan sisältyy käytännön työelämään liittyvä “case-tilanne” ja psykologin haastattelu. Tarkemmista sisällöistä tai työhön liittyvistä erityispiirteistä kuvaukset eivät kerro. Opiskelijan omavastuuosuus on 60 €, (15 % kokonaiskuluista), uusinta-arvioinnin opiskelija kustantaa yksin.

Seuraavat otteet ovat toimittajan avoimeen kyselyyn tulleita vapaamuotoisia vastauksia tutkimukseen osallistuneilta. Vastauksista ilmenee seikkoja, joihin tulemme jatkossa haastattelemaan sekä Päämäärän että kirkon teologikoulutustoimikunnnan edustajia.

 

Teologien kokemuksia soveltuvuustutkimuksesta

”Lisäsi mun itseluottamusta”

”Täähän oli kolmas vastaavanlainen testi, johon osallistuin. Niistä selkeästi laajin, todellakin vastinetta rahalle. Mutta tosiaan, testitulokset oli mun osaltani tosi hyvät. Hiippakuntapastori oli tosi kiinnostunu ottamaan mut töihin, kunnes tuli puhetta virkakysymyksestä Tulokset oli melko pitkälti linjassa aikasempien tulosten kanssa ja lisäs mun itsetuntemusta nimenomaan sen testin syvällisyyden takia. Kehittämiskohteet oli testin perusteella selvästi löydettävissä ja niihin oon koittanut panostaa jo nyt. Ei kait mulla muuta, hyvä testi. Kiitokset vaan kirkolle, kun maksoivat nuo vaikkeivät haluakaan mua töihin.”

”Luin nivaskan läpi itkua nieleskellen”
”Odotin itse testiä jännittyneenä ja hyvillä mielin. Testin jälkeen oli sellainen fiilis, että se meni hyvin, ja ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, millaisia tuloksia tulisi. Kun ne lopulta saapuivat, luin koko nivaskan läpi itkua nieleskellen. En tunnistanut itseäni kovista ja kylmistä sanoista, haaveet kirkon työstä romuttuivat hetkeksi ja tuntui siltä, ettei minussa ole mitään hyvää. Alalta saadut työtodistukset, suositukset ja kokemukset ovat testien kanssa voimakkaasti ristiriidassa, enkä oikein tiedä, että kumpaa uskoisin.”

”Tulokset eivät yllättäneet”
”Odotin soveltuvuuskokeita innolla. Mielestäni jo osallistuminen oli kivaa ja mielenkiintoista. Ehkä oma korostunut mielenkiinto itseni tutkiskeluun vaikutti asiaan. Tuloksia odottelin ihan kuumeisesti enkä olisi millään malttanut odottaa niitä. Kun paksu kirjekuori kolahti postiluukusta, siinä meni koko iltapäivä tuloksia ahmien ja niitä pohtiessa.

Teologi-identiteetin kannalta soveltuvuuskokeista on ollut se hyöty, että on ollut helpompaa huomata omaan jaksamiseen liittyviä tekijöitä. Ja samalla myös huomata se, että jotkut piirteet itsessäni ovat ok, koska ne kuuluvat luonteeseen ja tekevät minusta minut. Esimerkiksi se, että oma ihmiskiinnostus ei ole ihan tapissaan ja täysin 100-prosenttinen ei tee minusta huonompaa teologia. Nyt osaan tunnistaa sen, miksi väsyn ja on hyväkin, jos saan järjesteltyä omaa työtäni tukemaan niitä vahvuuksia, joita minulla on. Toisaalta hyvin konkreettisesti sai tajuta myös sen, että teologeja (ja ihmisiä!) on joka junaan. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Tärkeintä on tuntea itsensä, jotta voi olla alttiimmin palvelemassa toisia. Omien piirteiden tunteminen antaa parhaan mahdollisen lähtökohdan tehdä työtä omalla persoonallaan.
Kokeet oli järjestetty hyvin. Hyvää oli monipuoliset tehtävät, joista ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Vaikea keksiä mitään huonoa tai kehitettävää soveltuvuuskokeesta. Se on selvästi ammattilaisten järjestämä.
Tulokset eivät yllättäneet. Tunnistin tekstistä hyvin itseni ja suhtauduin tulokseen mielenkiinnolla. Toki kun oman huonotkin piirteet ovat paperilla, kyllä niitä tuli ensin vähän kauhisteltua ja mietittyä, onko tuo todellakin minä. Mutta ei siinä auta muuta kuin myöntää, että onhan se. Itsetuntemukseni sai tulosten kautta vahvistusta ja soveltuvuuskokeen tulokset ovat varmaan pitkään jatkossakin peilinä omassa elämässä.”

”Tuntui, että negatiivisia puoliani liioiteltiin”
”Tunnistin kyllä kokeiden tuloksista osittain itseni, mutta jotkin asiat niissä harmittivat silti kovasti. Tuntui siltä, että negatiivisia puoliani liioiteltiin, ja kehotus psykoterapiaan hakeutumisesta järkytti. Olen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta olen aina pärjännyt työelämässäni ja ihmissuhteissani, enkä ole seurakuntatyössäkään juuri saanut negatiivista palautetta. Arvio siitä, että en soveltuisi seurakuntatyöhön, tuntui siksi epäreilulta ja kohtuuttomalta. Olen tehnyt sitä koko opiskeluaikani – nytkö pitäisi yhden parin tunnin testin perusteella mennä psykoterapiaan ja hylätä haaveet kirkon työstä? Eihän siinä ole mitään järkeä!”

”Hyvät tulokset sain”
”Koe oli rankka paikka. En pidä kallonkutistajista, joten pylpyröiden väritteleminen turhautti, ja kysymyksiinkin vastaillessa tuntui siltä, että sanat menivät solmuun. Hyvät tulokset sain kuitenkin, joten usko systeemiin vähän palasi. Nyt kohti valmistumista ja toivon mukaan myös sitä työelämää!”

”Testeissä haettiin tietynlaista pappia”
”Minusta kokeet oli järjestetty huonosti, ihan jo käytännössäkin: Käskettiin varata aikaa 5 tuntia (?), mutta niihin meni vain 3.

Minkäänlaista hyötyä niistä ei ole ollut. En ymmärrä, miten jollekulle voisi niistä nimenomaan teologi-identiteetin suhteen mitään hyötyä ollakaan, koska testit eivät tietääkseni olleet mitenkään erityisesti teologeja varten kehitettyjä.

Sain lopputulemaksi uskomattoman huonot pisteet (2/10). Tunnustan, että yltiösuorittajana se harmittaa toki varmaan jo ihan sinälläänkin, mutta koin lisäksi, että testeissä haetaan jotenkin tietynlaista pappia. Sellaista hiljaista sielunhoitajaa ja ymmärtäjää. Itse olen kuitenkin selkeästi opettaja ja omimmillani selittäessäni ihmisille asioita (riparilla, saarnatuolissa, raamattutunnilla tai luentosalissa).
Kirjallisesta arviosta en tunnistanut itseäni alkuunkaan. Olen näyttänyt sitä lisäksi minut pitkään tunteneelle papille, joka on hyvä ystäväni, sekä hiippakuntadekaanillemme. Kumpikaan heistä ei tunnistanut minua kuvauksesta.

Mieleeni on jäänyt läystäkkeestä erityisesti seuraavaa: Olen testin analysoijan mukaan ’pelottavan älykäs’ ja kaamean itsekriittinen. Pitänee paikkansa. Tästä testissä pääteltiin kuitenkin, että en kykene laskeutumaan ’normaalien’ ihmisten tasalle ja että minun olisi vaikea kommunikoida kenenkään kanssa. Tätä en sulata edelleenkään, sillä minulla on uskomattomat määrät ystäviä ja tuttavia, joiden en usko kaikkien pitävän minua epäempaattisena autistina. Eikä minulla ole myöskään ongelmia opiskelijoiden tai seurakuntalaisten kanssa. En muka kykenisi myöskään tekemään asioita huonosti tai vähemmällä prioriteetilla, joten nuukahtaisin seurakuntatöissä alta aikayksikön.

En koe, ettenkö osaisi laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. (Muuten olisin varmasti hajonnut yliopistotöissäkin, joissa tulee ihan eri tavalla arvostelluksi koko ajan ja hommia on enemmän kuin ehtii tehdä.) Olisi ehkä hedelmällisempää muutenkin ilmaista tällaisia pelkoja eri näkökulmasta: Koska olet niin itsekriittinen, sinun pitäisi erityisesti huolehtia työssä jaksamisestasi ja huolehtia työnohjauksesta. Vastaavanlaisista ehdotuksista tulisi varmaan itse kullekin parempi mieli kun siitä, että niitataan jonkun ongelman tai ominaisuuden vuoksi välittömästi epäkelpojen joukkoon.”

Millaisia kokemuksia sinulla on soveltuvuustutkimuksista? Osallistu keskusteluun Kyyhkysen nettisivuilla.

Lähteet: 

Päämäärä: Pappisvihkimyksen tutkimukset

Sakasti: soveltuvuustutkimus

Lisää aiheesta:

Teologia.fi: Aura Nortomaan tuore väitöskirja soveltuvuusarvioiden vaikutuksista

Nortomaan väitöskirja E-thesis – palvelussa

 

Edit 6.1.2017 klo 10.38: Päämäärä Oy:n edustajat haluavat korostaa, että soveltuvuustutkimuksista kerätty asiakaspalaute on ollut 80 % positiivista, eikä vastaa tekstissä esitettyä jakaumaa. Vastaajien artikkelissa esittämät näkemykset ovat kokemukseen perustuvia, joten lainaukset omista tuloksista saattavat olla epätarkkoja. Kyyhkynen on yhteydessä Päämäärään mahdollisen syventävän jatkoartikkelin tiimoilta.  

Edit. 6.1.-17 klo 22.48: tekstiin päivitetty linkit taustalähteisiin ja soveltuvuusarvioita käsittelevään tuoreeseen väitöskirjaan.

Miina Hakonen & Olli-Pekka Toivanen

 

#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Hengellisesti tai teologisesti epämukavuusalueella? – Vastapääkirjoitus 3/2015

En koskaan unohda tutor-ryhmäni ensimmäistä tapaamista. Olimme ehtineet jo vähän jutella kierrellessä yliopiston rakennuksia, jotka pienen fuksin mielessä tuntuivat valtavalta labyrintilta. Tutorimme Rosa veti meille tutustumisleikin, jossa omasta avainnipusta löytyvien avainten avulla kerrotaan asioita itsestä. Itse olin juuri todennut ajatelleeni A1-linjaa, koska papiksi halusin. Sitten tuli se kommentti, jota en koskaan unohda: ”Mutta eihän nainen voi olla pappi.”

Suurinta rikkautta on se, että tiedekunnassamme on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Tämä yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen ja silaukseen empatiaa mahdollistaa rakentavan ja hedelmällisen teologisen keskustelun – joka ei ikinä lopu. Kun keskustelee ihmisen syvintä vakaumusta koskevista asioista, on suuri riski loukata ja tulla loukatuksi. Aluksi se tuntui pelottavalta. Teologisesta täysi-ikäisyydestä kertoo kuitenkin se, että osaa olla menemättä henkilökohtaisuuksiin tai olla ottamatta henkilökohtaisesti mielipiteiden erotessa radikaalisti, vaikka aihe olisi itselle herkkä.

Ihmisten erilaisuus näkyy myös hengellisyyden tasolla. Monesti olen tuntenut olevani myös hengellisesti epämukavuusalueella: se on kuitenkin mahdollistanut kasvamisen. Uusia fukseja kannustan rohkeasti tutustumaan hengelliseen antiin, jota pääkaupungilla on tarjota. Oma hengellinen koti Helsingissä saattaa löytyä seurakunnasta, jota ei itsekään olisi uskonut.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Uskalla puhua Jumalasta

”Tähtäsimme pappisvirkaan tai emme, sanoisin, että teologien on osattava ennen kaikkea puhua Jumalasta. Jos teologit eivät puhu Jumalasta, tuo puhe jää helppoheikeille ja puoskareille. Näiden uskonnon pintaliitäjien mielestä opilliset ja eettiset kysymykset voidaan ratkoa copy-pastettamalla omia suosikkikohtia Raamatusta nettifoorumeille.”

Näin osuvasti lausui taannoin teologian maisteri Heikki Uusitalo. Uusitalon kiteytys sai minut näin valmistumisen kynnyksellä pohtimaan haastetta ja mahdollisuutta, jonka kohtaan teologina maailmassa. Uskonnon asiantuntijana kaikkiin tyhjänpäiväisiin rimanalituksiin ei tarvitse ottaa kantaa. Meillä on kuitenkin velvollisuus katkaista uskonnon pintaliitäjien lento säännöllisin väliajoin, lähestyivät he mistä ilmansuunnasta tahansa.

Mutta mitä ilmaus ”osata puhua Jumalasta” tarkoittaa? Itselleni se näyttäytyy paljon muuna kuin kolminaisuusopin asiantuntijuutena. Sitäkin toki olen, kiitos vuoden 2007 raskassoutuisen pääsykoekirjan. Osaaminen edellyttää asiantuntijuuden ja kriittisyyden lisäksi aitoa ymmärrystä ja kykyä suhtautua ihmisiin ja heidän vakaumukseensa kuunnellen ja kunnioittaen. Osaaminen on myös rohkeutta riisua oma akateeminen naamionsa ja kaiken tietämyksen keskellä miettiä, mitä minä itse tästä kaikesta ajattelen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun katson itseäni tai toisia, niin huomaan, että ei ehkä sittenkään.

Kysyin kerran papiksi aikovalta opiskelutoveriltani: Uskotko Jeesukseen? Opiskelutoveri ryhtyi yleisellä tasolla pohtimaan Jeesuksen olemassaoloa ja tarttui kysymykseen akateemisen etäännyttävästi. ”Niin, mutta mitä SINÄ ajattelet?” tivasin ärsyttävästi uudelleen saamatta silti suoraa vastausta. Ajattelen, että emme saa liiaksi väistellä tällaista puhetta uskonnoista ja Jumalasta edes yliopistokontekstissa. Jumalan olemassaolon saati oman vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden tarkastelu ei aina ole helppoa, mutta teologeina meiltä sitä odotetaan.

Kun Raimo Kannelmäestä istuu lähijunassa viereeni ja saa selville, että olen teologi, hän harvoin kaipaa asiantuntijalausuntoani yhtään mistään. Raimo haluaa tietää, mitä ajattelen Jumalasta. (Ja joskus Päivi Räsäsestä.) Saman haluaa kuulla myös kummipoikani, treffikumppanini ja kaverini sisko. Hätä keinot keksii, mutta yliopistoseinien sisältä olen saanut valitettavan vähän valmiuksia arkipäivän tilanteisiin, joita jatkuvasti kohtaan villissä ulkomaailmassa. Monien läheistenkään opiskelutovereiden kanssa en ole puhunut siitä, mitä he ajattelevat Jumalasta.

”Koska Jumalasta ja omasta henkilökohtaisesti vakaumuksesta puhuminen ei kuulu TIEDEyhteisöön!” joku huutaa nyt. Hölynpölyä, sanon minä. Kyllä se kuuluu. Teologinen tiedekunta ei totisesti ole julistamista tai seurakuntayhteyden etsimistä varten, mutta emme saa liukua liiaksi toiseen ääripäähän. Emme ole vähemmän vakavasti otettavia akateemisia analysoidessamme sitä, mitä me kaiken lukemamme, oppimamme ja kokemamme jälkeen itse maailmasta ajattelemme. Päinvastoin. Se, että vaikenemme henkilökohtaisemmasta jumalapuheesta tieteellisyyteen vedoten, on epärehellistä argumentointia eikä valmista meitä ympäröivän maailman tarjoamiin haasteisiin.

Vietin 4. opiskeluvuoteni vaihto-opiskelijana New Orleansissa. Amerikkalaiseen opetustyyliin kuului, että jouduin luennoilla argumentoimaan ja ottamaan kantaa. Eräs opettajani pisti minut alkutöikseni kirjoittamaan esseen omasta maailmankatsomuksestani. Kritisoin tehtävänantoa. Se tuntui sekä vaikealta että epämiellyttävältä. Tyydyin kuitenkin lopulta kohtalooni. Jälkeenpäin ajateltuna vuosi kasvatti minua teologina valtavasti, koska minua jatkuvasti haastettiin antamaan jotain myös itsestäni.

Poliittisessa keskustelukulttuurissa vältetään visusti puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Kierrellään ja kaarrellaan, eikä ytimeen päästä. Kestävyysvaje, täsmäelvytys, tahtotila… hohhoijaa. Pelko siitä, että sanoo jotain väärin ja menettää uskottavuutensa johtaa siihen, että ei uskalla sanoa mitään. Teologin on helppo ajautua samanlaisen etäännyttävän jargonpuheen kierteeseen. Todellinen teologi uskaltaa asiantuntijuutensa luottaen joskus irrottaa otteensa kapulakielestä ja puhua kuin ihminen ihmiselle.

teksti: Maija Halme

Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Pastori viikon verran

”Ehkä kaikkein kivointa on ollut ajatella, että tämä on työ, jossa on itse vain välikappale.” –Hesso

Heikki Hesson hyppäys teologian opiskelijan hupparista pastorin kasukkaan oli nopea. Hän palautti Religious Roots of Europe -maisteriohjelmassa kypsyttelemänsä gradun 31. lokakuuta ja löysi itsensä Länsi-Porin seurakunnan työhaastattelusta jo marraskuun neljäntenä. Samana iltana hän sai tietää saaneensa työpaikan. Sitten oli kiire tavoittaa sapattivapaalla ollut graduohjaaja Antti Marjanen opintojen rekisteröimislomakkeen allekirjoittamista varten, huolehtia kaikkien opintojen rekisteröinnistä, varata aika piispan haastatteluun, antaa saarna- ja vuorovaikutusnäytteet omaan seurakuntaan ja palauttaa liuta papereita. Vanha koti täytyi irtisanoa ja vuokrata uusi Porista. ”Se meni tosi tiukasti, deadline deadlinelta”, Heikki kuvaa muutaman kuukauden takaista hyppäystään teologian opiskelijasta pastoriksi.

Vihkimyksessä ilme vakavana

Vihkimyksessä ilme vakavana

Haku päällä

”Huonoista mahdollisuuksistani vähiten huono oli hakea tänne”, Heikki kertoo Länsi-Porin seurakuntaan hakemisesta. Kiristyvässä kilpailussa vasta vihittävät teologian maisterit eivät ole seurakunnille halutuimpia työntekijöitä, mutta neljän vuoden takainen seurakuntaharjoittelukokemus samasta seurakunnasta antoi Heikille itseluottamusta hakea Poriin lapsityön pastoriksi: ”Kyllä se harjoittelu painoi tosi paljon. Ilmeisesti jotain olin tehnyt siinä oikein.”

Sunnuntai 18.1. – Vihkimys

Vihkimyspäivä oli Heikille merkityksellinen, mutta hän ei halua nähdä sitä elämänsä käännekohtana: ”Ei se minussa ihmisenä nyt kauheasti mitään muuttanut.” Heikin kokemuksen mukaan kätten pään päälle laskeminen ei ollut kuitenkaan mikään hento kosketus. Ikiaikainen kristillinen symboliikka antoi Heikille henkisiä välineitä viran vastaanottamiseen. Hän koki Jeesuksen sanat ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Matt. 11:28-30) messutilanteessa elävinä: harteille aseteltu stoola oli kuin ies, ja Kristus oli läsnä sanomassa sanansa hänelle. Helsingistä Turkuun asti matkanneiden opiskelukavereiden ja muiden läheisten läsnäolo messussa tuntui hyvältä. Heidän tukensa lisäksi Heikkiä auttaa nöyryys itseään suuremman edessä: ”Ehkä kaikkein kivointa on ollut ajatella, että tämä on työ, jossa on itse vain välikappale.”

Maanantai 19.1. – Vapaalla

Heikin ensimmäinen päivä pappina oli ruumiin ravintoa – liikuntaa. Niin seurakunnan perehdyttäjä kuin aiemmin papiksi vihityt kaverit olivat neuvoneet Heikkiä varaamaan oman ajan etukäteen kalenteriin, joten Heikki haki vauhtia ensimmäiseen työviikkoonsa urheilemalla.

Tiistai 20.1. – Hallintohäikkää

Seuraava päivä avautui Heikille moninaisena. Oli siirrettävää tietoa seurakunnan internetsivuille ja muuta ”hallintohäikkää”, kastetoimituksen hahmottelua ja viime tingassa peruuntunut aikuisrippikoulun tapaaminen. Peruuntuneet kaksi tuntia olisi voinut käyttää vaikka ruokailuun tai urheiluun, mutta Heikki ei malttanut lähteä virastolta tauolle: ”Muistan, etten syönyt kauhean hyvin tuona päivänä. Se on asia, joka pitäisi itse opetella.” Illalla edessä oli vielä seurakuntaneuvoston kokous, jossa Heikki toimi sihteerinä. Kokous toimi ikkunana seurakunnan sisäiseen päätöksentekoon, sen rikkauteen ja ristiriitoihin. Heikki haluaisi olla omana itsenään pappi kaikkia varten: ”Ettei päästäisi itseään liian helpolla. Edessä voi olla tilanne, jossa ainoa vastapuolen kanssa teologisesti yhdistävä tekijä on se, että olemme molemmat kirkon jäseniä ja kristittyjä. Tuolla seurakuntalaisella on oikeus siihen, että pappi palvelee häntä.” Toisaalta työtä ei jaksa, ellei pidä kiinni omasta persoonastaan ja rajoistaan. Heikki on valmistautunut siihenkin, että juuri hän ei aina kykene antamaan jokaiselle seurakuntalaiselle heidän tarvitsemaansa hengellistä ravintoa.

Keskiviikko 21.1. – Kohtaamisia

Keskiviikkona Heikin työpäivä alkoi perhemessun suunnittelulla lapsityönohjaajan, lastenohjaajien ja kanttorin kanssa. Perhemessussa saarnaamisen ote eroaa oleellisesti paperista luetuista pitkistä saarnoista – ovathan kuulijoina lapset vanhempineen. ”Oli tosi tärkeää, että sen sai tehdä rauhassa”, Heikki kiittelee. Suunnittelun jälkeen työpöydällä odotti eilisen kokouksen pöytäkirja puhtaaksi kirjoittamista varten. Iltapäivällä Heikki suuntasi ensimmäiseen kastekeskusteluunsa. ”Tuo oli semmoista papin ydintyötä: ihmisten tapaamista, sakramenttiin valmistautumista. Ja seurakuntaan liittämistä”, Heikki intoilee. Hänen mukaansa teologisessa koulutuksessa kypsyvä paradoksien taju voi auttaa esimerkiksi kastekodin keskelle menemisessä. Synnytys ja syntymä voivat tuoda perhe-elämään muitakin kuin iloisia sävyjä.

Torstai 22.1. ja perjantai 23.1. – Hetkellinen paluu opiskelija-arkeen

Heikki vietti loppuviikon vapaansa Helsingissä: näki ystäviä, kävi kirjastossa lainaamassa teologiaa ja palauttamassa viimeistä gradukirjallisuutta.

Lauantai 24.1. – Sakramentin äärellä

Lauantaina Heikin työviikko jatkui monen muun suomalaisen aloitellessa viikonloppuaan. Aamupäivällä oli kiirehdittävä kirkolle hakemaan alba ja stoola ennen siellä alkanutta muistotilaisuutta. Sitten Heikki huomasi, ettei ollut tallentanut kastepuhetta ja kasteen johdantosanoja tietokoneelleen. ”Se on aika saavutus, ja tätä on tapahtunut mulle ennenkin muun muassa graduprosessin aikana”, Heikki tunnustaa. Ei auttanut kuin kirjoittaa puhe uudelleen ennen saman päivän kastetta. Ennen kasteen sakramenttia Heikin tapasi perheen ja kummit sekä tasapainoili oman jännityksensä kanssa. Hän päätyi viettämään kastekodissa lopulta kolme tuntia, mihin papilla ei yleensä ole aikaa. ”Siinä sai palvella ja olla osa niiden ihmisten iloista juhlaa”, Heikki kertoo kiitollisena. Monenlaisiin tilanteisiin heittäytyminen on papin ydinosaamista: ”Papin homma on tosi käytännöllistä. Teologisessa oppii kirjoittamaan, ja puheen voi kirjoittaa valmiiksi, mutta se pitää vielä puhua seurakuntalaisille tietyssä tilanteessa.”

Sunnuntai 25.1. – Seurakunnan keskellä

Pyhäaamuna Heikki toimi ehtoollisavustajana eteläpohjalaisten kirkkopyhässä ja jatkoi sieltä onnittelukäynnille vanhainkodissa asuvan, jo puhekykynsä menettäneen seurakuntalaisen luo. ”On ihmisiä, joita eivät läheiset käy lainkaan katsomassa, joten tällainen on tärkeää”, Heikki kuvaa. Hänen työnäkynsä mukaan pappi ei voi mestaroida seurakuntalaisten uskoa, vaan jokainen on viime kädessä yksin oman uskonsa ja jumalasuhteensa kanssa. Papin ainoa auktoriteetti on Jumalan armon ja ihmisen arvon julistaminen seurakuntalaisille. ”Sen, mitä puhun, pitäisi olla elämää ylläpitävää”, Heikki näkee. Sunnuntain työpäivä jatkui vielä Porin häämessuilla. Heikki on tyytyväinen siihen, ettei kirkko enää pyri ohjailemaan elämää ylhäältäpäin vaan on vankasti sitoutunut ihmisten arkeen. ”Papin työ ei ole voittaa sieluja tai ihmisiä kirkolle, vaan tuoda toivoa, että edes yhden päivän jaksaa eteenpäin”, tuore pastori tiivistää.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Eevert Sippola

Kuvitettu kirkonmies

Olen saapunut Kallion Sivukirjastoon tarkoituksena tehdä haastattelu teemalla ”tatuoinnit ja kristinusko”. Jossain muussa yhteydessä Visa Viljamaan olemus saattaisi aluksi hämätä. Rotevan, parrakkaan miehen vasen kyynärvarsi on koristettu ankkurilla ja majakalla. Mustavalko-raidallisen t-paidan kauluksesta pilkistää myös osia rintakehän peittävästä sydän-kuviosta. Pappiahan tänne tultiin tapaamaan, eikä merimiestä?

Visan tatuointi

Kuva: Visa Viljamaa

Kyllä vain. Viljamaa on tänä keväänä Helsingin yliopistosta valmistunut teologian maisteri ja kesällä papiksi vihitty Kallion seurakunnan työntekijä. Tarkoitus on ruotia varsinkin Viljamaan vielä työstövaiheessa olevan, jo nyt vaikuttavan näköisen selkätatuoinnin yksityiskohtia. Lokakuussa aloitettu työ on rahoitettu valmistumisen yhteydessä kerätyllä kolehdilla.

– Tatuointi oli toinen kahdesta asiasta, joihin toivoin kavereiden lahjoittavan rahaa: toinen taas oli Suomen Lähetysseuran kohde Botswanassa. Molemmat ovat omalla tavallaan pysyviä asioita. Hetki tuntui myös oikealta ottaa vihdoin iso ja näyttävä kuva selkäpuolelle, Viljamaa kertoo.

Ensimmäiset tatuointinsa Viljamaa otti parikymppisenä. Inspiraatio syttyi kuitenkin jo 15-vuotiaana, vaikka ennakkotapauksia ei omasta perhepiiristä juuri löytynyt. Isäkään ei ollut aluksi ajatuksesta mielissään, mutta suhtautuu asiaan nykyään neutraalisti. Kun Viljamaa alkoi kokea kutsumusta pappeuteen, isä varoitti ottamasta kuvia liian näkyville paikoille, ”jotta ne eivät herättäisi turhia tunteita”. Ohje on pitänyt, ja käsivarsien tatuoinnit peittyvät tarvittaessa pitkillä hihoilla.

– Rippileirillä saunassa nuoret saattavat esittää kysymyksiä, mutta tatuoinnithan ovat heille jo arkinen asia. Kallion alueella ollaan taas sen verran elämää nähneitä, että ei siellä tulla kyselemään. En todellakaan ole yksin tatuointieni kanssa viisikymppisten miesten joukossa, seurakunnan miestyöstä vastaava Viljamaa lisää naureskellen.

Aihepiiri tuntuu silti olevan edelleen hieman tabu. Esimerkiksi voi nostaa saarnaaja Markku Veilon vuonna 2012 pitämän esitelmän tatuoinneista paholaisen tienä ihmiseen (YouTubessa nimellä ”Tatuointien salaisuus”). Verkosta löytää pikahaulla useita konservatiivisia äänenpainoja, jotka todistavat tatuointien syntisyyttä. Taustatukea haetaan kristinuskon ja juutalaisuuden historiasta, jossa tatuoinnit on yhdistetty pakanakansoihin tai moraalisesti muuten epäilyttäviin väestönosiin. Unohtaa ei sovi myöskään Kolmannen Mooseksen kirjan suoraa tatuointikieltoa (19:28).

Viljamaa ei kuitenkaan pidä asiaa ongelmana .– On tuota Mooseksen kirjan kohtaa siteerattu kerran minullekin. Itse ajattelen, että tällaiset käskyt on täytetty Kristuksen tuomassa uudessa liitossa. Kyse on enemmän siitä, mitä kuva kertoo kyseisen henkilön arvoista, Viljamaa miettii. Vuohenpää tai risti ylösalaisin kertovat toista kuin perinteiset kristilliset symbolit. Puheeksi tulevat myös alakulttuurit, kuten vankila- tai jengitatuoinnit, joissa uskonnolliseen kuvastoon on kietoutunut muita kulttuurisia merkityksiä.

Tiivistämme keskustelun siihen, että kuva itsessään ei ole hyvä tai paha, vaan se, mihin sen mielessään liittää. Tatuoinnit voivat kertoa kantajastaan jotain, tai olla olemassa silkan estetiikan vuoksi. Viljamaa ei kuitenkaan lähde kyseenalaistamaan kenenkään motiiveja. – Sinänsä vaikea kuvitella, että kukaan ottaisi itselleen vaikka ristiä ilman mitään syytä. Toisaalta, mikä nyt olisi se vakaumuksen mittari tällaisissa asioissa?

P.S. Tatuointi-myönteisiä kommentteja Raamatusta löytyy esimerkiksi Jesajan kirjan jakeista 44:5 ja 49:16.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen