Ihminen ihmiselle

 

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla on jatkunut helmikuusta 2017 alkaen, eikä loppua näy. Mielenosoituksen vapaaehtoistyöntekijän mukaan kyse on ihmisoikeustaistelusta.

Tiistainen huhtikuun päivä Rautatientorin teltoilla on leuto ja harmaa. Paikalla on keltaliivisten vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi ohikulkijoita, jotka keskustelevat turvapaikanhakijoiden kanssa ilmaisen tee- tai kahvikupillisen äärellä. Telttoja ympäröivät banderollit, joista osa on nostettu muutamaa päivää aiemmin (7.4) tapahtuneen Tukholman terrori-iskun uhrien muistolle. Teltan vierestä oikaiseville erottuu englanniksi kirjoitettu viesti: “Turvapaikanhakija ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita!”

Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimii Stop Deportations-verkosto. Verkoston vapaaehtoistyöntekijän Nour Jamalin mukaan verkosto on kyennyt kätevästi järjestämään turvapaikanhakijoille erilaista tarvittavaa apua. “Verkostoon kuuluu esim. lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.” Ruoka- ja muita tarvikkeita on saatu verkoston sisäisen Facebook-ryhmän kautta.

Mielenosoituksessa alusta asti paikalla ollut Jamal saapui Suomeen pakolaisena Irakista syksyllä 2015 vanhempiensa ja sisarensa kanssa.”Odotimme lähes 1 ½ vuotta haastatteluun pääsyä. Lopulta vanhempani saivat oleskeluluvan Suomessa, mutta minä ja sisareni emme. Odotan edelleen Maahanmuuttoviraston päätöstä”, Jamal kuvailee.

Suurin osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin tavoin joko Irakista tai Afganistanista. Maahanmuuttoviraston linjaukset toukokuussa 2016 lakkauttivat humanitaarisen suojelun turvapaikan perusteena ja määrittivät Afganistanin, Irakin ja Syyrian turvallisiksi maiksi. Yksi mielenosoituksen tavoite on saada viranomaiset tunnustamaan kyseiset alueet vaarallisiksi. Jamalin mukaan ennen päätöksiä oli tarkoitus järjestää kiitosmielenosoitus turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, mutta suunnitelmat menivät uusiksi linjausten myötä.

Stop Deportations on järjestänyt monenlaista toimintaa Rautatientorilla tilanteen pitkittyessä. Tilaisuudet ovat vaihdelleet aina mielenilmauksesta pääsiäismunien maalaukseen. Huhtikuun alussa järjestettyyn paneelikeskusteluuun nationalismista ja maahanmuuttopolitiikasta puhujana oli mm. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen. Tilaisuus syntyi lähes sattumalta.

“Törmäsin Teivaiseen ollessamme molemmat Suomen Sosiaalifoorumilla, ja idea seminaarista syntyi keskustellessamme. Paikalle saatiin lähes 30 osallistujaa”, Jamal tiivistää. Tämän kaltaisia tilaisuuksia olisi tarkoitus järjestää jatkossa lisää.

Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut aktiivinen turvapaikanhakijoiden suhteen. Erilaisten tarvikkeiden ja hätämajoituksen järjestämisen lisäksi heitä on kutsuttu myös kirkon jumalanpalveluksiin. “Olemme olleet tervetulleita kirkkoon siinä missä muutkin, ja olemme myös osallistuneet”, Jamal kertoo. Osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin mukaan uskonnollisia pakolaisia: joukossa on kristittyjä ja muslimeita, jotka ovat joutuneet pakenemaan Irakin ekstremistisiä liikkeitä. Itsensä Jamal määrittelee muslimiksi: “Usko Jumalaan on auttanut tilanteen keskellä”, hän toteaa, vaikka ei koe olevansa “suuri uskovainen”.

Haastattelua edeltävällä viikolla tapahtuivat kohua herättäneet Afganistanin pakkopalautukset, joissa palautettavien joukossa piti olla mm. raskaana oleva perheenäiti alaikäisen lapsensa kanssa.  Palautuksia vastustavat mielenosoitukset alkoivat Pasilan poliisiasemalla ja jatkuivat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jamal itse oli paikalla Pasilassa ja sai seuranneessa mellakassa lieviä naarmuja poliisikoiralta. Tämän lisäksi hän välitti tilannetta koskevia viestejä tutuille poliitikoille ja toimittajille illan aikana.

Mielenosoitusten jälkeisessä julkisessa keskustelussa kirkon asemoitumista maahanmuuttopolitiikassa on (jälleen kerran) kritisoitu. Miksi kirkko auttaa vieraan uskonnon edustajia, miksi sotkea uskontoa politiikkaan? Jamalin näkemys Rautatientorin tilanteesta on yksinkertainen: “Kyse ei ole uskonnosta, vaan ihmisoikeuksista. Ne, jotka osoittavat meille täällä tukensa, tekevät sen ihmisinä, eivät kirkon edustajina.”

Lisätietoa:
Right to Live – Aylum seekers demonstration in Helsinki
Stop Deportations Facebookissa

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Olli-Pekka Toivanen

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara