Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori

 

Veikko Huovinen, Vaikeneva korpikirjailija – Kyyhkynen 1/2009

Tapaan kainuulaisen kirjailijan Veikko Huovisen. Professorin, pakinoitsijan, humoristin, kunniatohtorin, veitikan. Mitä vielä? Toisinajattelijan.

Näillä korkeuksilla on lapsuutensa saanut kuulla lentsuista ja konstapylkkäsistä. Ei olla meteliä pidetty, mutta kotona on toisteltu Huovisen sattuvia sutkauksia ja sitten hymistelty hiljaa. On oltu ylpeitä siitä, että Koirankynnen leikkaajaa katsoo koko Suomi. Se on semmoinen vetäytyvä mies, joku tietää. Ei taida nykyään ruveta haastateltavaksi. Ei se piittaa julkisuudesta ja elelee muutenkin hiljaksiin. Se oli vaikea juttu, se pojan kuolema, sanotaan myötätuntoisesti.

”Minä en sitten mikään kyyhkyläinen ole”, huomauttaa Veikko Huovinen heti ensikättelyssä: ”Minä olen vanha ukko.”

Hyvä näkö, uteliaisuutta ja tarkoitus huumorilla

Penskana pelkäsin naurettavaksi tulemista. Ei mikään rohkaiseva ennusmerkki sille, joka joskus vanhempana tulee kirjoittamaan leikillisiä, jopa naurettavia tarinoita lukijoilleen.. (MM)

”Vai että vasenkätinenkö? Noo, aina niitä jokunen on niitäkin…” Huovinen toteaa yhtäkkiä.

”Se on tämä hyvä näkö, mikä minulla on”, hän selittää: ”Vaikka ovat kaihia leikelleetkin. Ja että on uteliaisuutta.”

Näillä vaatimattomilla avuilla on Huovisen mukaan tullut luotsattua oma kirjailijan tie, aina Suomen tunnetuimpien kirjoittajien joukkoon. Huovinen aloitti kirjallisen uransa opiskeluvuosinaan Helsingissä. Hän oli vähän päälle parikymppinen metsätieteiden ylioppilas, kun vuonna 1950 julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa Hirri. Sitä seurasi mainetta niittänyt ja yhä vain niittävä Havukka-ahon ajattelija (1952).

”Olin Helsingissä yksinäinen kaveri. Mutta silloin oli tarkoitus huumorilla: aika oli vakavaa ja Suomen asema uhanalainen. Minulla oli tahto liennyttää tuota vakavuutta. Ihan yllätyksenä tuli se menestys sitten.”

Huovinen on elämäntyökseen kirjaillut yli kolmekymmentä kirjaa: hamstereista, hitlereistä, korpimaisemista.  Suurmiehistä, herroista ja syrjäseudun elämästä.

Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo häntä luonnehdittaneen tyypiksi, jossa yhdistyvät julistuksellisuus, umpimielisyys, pidättyväisyys ja kuvittelukyky. Kirjailijana häntä on tutkittu ja tulkittu. Välillä annettu arvostusta ja välillä jätetty sopivasti huomiotta.

”Ihmettelen itseäni, kaikenlaista heppulia täällä vaeltaa! Että empä nyt ossaa ylvästellä: kimpuroija on täällä pitäny.”

Huovisen lapsuuden pihapiiri on vain kivenheiton päässä hänen nykyisestä kodistaan. Kauas ei täältä tullut lähdettyä eivätkä kirjailijaa paljon maailman raitit houkuttele. Näissä maisemissa, yhdeltä kylältä käsin, on maailmaa tähyilty, luettu uutisia ja tuumailtu elämänmenoa.

”Toiset sanoisi tätä yksitoikkoiseksi, mutta minä viihdyn kotona. En koskaan tahtoisi lähteä täältä. Helsinki on niin itsekeskeinen paikka, oli jo silloin aikanaan. Tuntui hyvältä pystyä täältä käsin vaikuttamaan. Nyt vanhemmiten on kunto käynyt huonommaksi eivätkä jalat enää kanna edes ympäröivien vaarojen rinteille tai muuten vaan metsän mättäille kuleksimaan.”

Mutta ei luonto karkaa korpikirjailijalta.

”Se on jossakin täällä tallessa kaikki”, hän kopauttaa pääkoppaansa ja hymyilee salaperäisesti.

”Ei minua kiinnosta juosta katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Ihminen se minua kiinnostaa. Ja ihminen on aika lailla samanlainen kaikkialla.”

Kevään mittaan Huovisella täyttyy 82 vuotta tällä maapallolla. Kunnianhimoinen ja kiinnostunut tarkkailija on nähnyt paljon.

”Vaatimattomuuteen on oppinut. Ei sitä osaa kukkoilla. Nuoruudessa sota ja pula-aika hoitivat automaattisesti sen, että oli tyydyttävä vähään. Oli pakko olla niillä ehdoilla, mitkä oli. Pelkoakin oli ja niukkaa kaiken kanssa, kun säännösteltiin. Sodanjälkeisinä vuosina olin vielä savotassa: näin sotainvalideja kahlaamassa hangessa elantoa hankkimassa. Minä en katkeruudella sitä niukkuutta muista, päinvastoin. Minulla oli siellä savotalla hyvä elää.”

Herrat-sana sävähdytti minua. – – Minua ikään kuin hävetti, että minäkin olen niitä herroja, minustakin on tulossa herra. – – Myöhemmin olen usein huomannut, että herraksi tuleminen on hiipivää, salakavalaa; se sujuttaa lonkeroitaan ja imukuppejaan uhrinsa niskaan kuin mammona, kuin kitsaus, velttous, ihraisuus, kuin verenhivutustauti, piittaamattomuus, kuin irrallisuus

kohtuullisista, kunniallisista elämänarvoista… (MM)

”Vanhempana olisi ollut mahdollisuus röyhistelyyn, mutta ei ollut minulla rohkeutta eikä tarmoa semmoiseen. Muina miehinä sitä on tullut eleltyä, rehvakkaamminkin olisi voinut – van kun ei osannut. – Tuskin se ihan omaa valintaa oli.”

Kasvatus ja maan lähihistoria sen tekivät, että tuli oltua vaatimattomasti. Röyhistellä olisi voinut kirjallisen kulttuurielämän johtavilla paikoilla ja olla muutenkin enemmän esillä.

”Ja tulihan sitä oltua tapetilla, tuli kyllä. – Nyt se saa riittää. Viimeisin kirjani (Pojan kuolema 2007) vei hiljaisuuteen, vaiensi tämän humoristin. Ja vuodet ovat tuoneet ikää.”

”Meillä on elämä täällä luontojaan suhteellisen askeettista. Ruuasta ei kyllä ole puutetta: vaimo syöttää epätoivon vimmallakin. Muuten eletään rauhassa. Ei ole niitä kulutushaluja. Se on minulle tärkeätä, että on vakaata, ja että suurin piirtein tietää, mitä milloinkin tapahtuu.”

Arvoista on säilynyt perhe.

”Ehdottomasti. Ja tuo perheen emäntä. Se pitää tämän homman pystyssä. Jotain jos voisin nyt siirtää jälkipolville, se olisi, että vanha elämä pistettäisiin arvoonsa. Se miten omilla ehdoillaan on eletty ja on tultu toimeen. Sitä saisi kyllä kunnioittaa. Mielenrauha, jos semmoisen saavuttaa, tekee autuaaksi. Eipä ole helppo tehtävä ihmiselle… Ja se, että on eletty, mikä on sallittu; tehty nämä temput; koetettu olla mukana. On saanut kolhuja vaan on voittojakin.”

”Omaelämäkertani (Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia 2001) syntyi kun tuntui, että vielä minä muistan. Oli korkea aika kirjoittaa se. Minua pidetään niin käsittämättömänä otuksena, tahdoin osaltani selventää tapahtumia. Sen kirjan tiimoilta elin muistoissa: jollain lailla oli jännittävää huomata, että olin joskus tuommoinenkin… Tulipa tehdyksi sekin.”

Kirjailijan omatunto on aina huono.

Sanottavaa tuntui olevan, vaikka kaikki tuntui hajanaiselta ja ylivoimaiselta. Oli olemassa tavattoman paljon asioita.

Mihin puuttuisin? Minussa kamppailivat pyrkimysvakavamieliseen pohdiskeluun ja ilottelevaan pakinointiin. (MM)

Kun Huovinen kuvaa ihmistä, ei lukijan naama pysy peruslukemilla. Huovista onkin nimitetty humoristiksi. Itse Huovinen tunnustautuu mieluumminkin kirjailijaksi, jonka tuotannosta löytyy huumoria:

”Oma teksti on paikoin aika vakavaakin”, Huovinen toteaa. Henkilöhahmoista tihkuu arjenmakuinen vastuu elämästä, ilmaistiin se sitten naurunhörähdyksellä tai kiivaammin sanakääntein. Humoristista tai ei, on lukijan ainakin myönnettävä, ettei Huovisen kirjojen sisältöä pelkällä naurulla kuitata. Mieluumminkin kotiutuu kirjojen sivuilta hymynkarehuulille:

”Saattaapa käydä sisikunnassa jokunen syväluotaava miete kolkuttelemassa, kun hilpeä sanansäilä heilahtaa lähelle.”

Mutta saarnaamaan Huovinen ei ala.

Aina nuo ovat metsämiehet nimittäin leikin ymmärtäneet. Koin osittain korpiromanttisia elämyksiä, en käsittänyt ehkä kaiken perimmäistä taustaa, näin myös vakavia, järkyttäviä ilmiöitä, kuuntelin sosiaalista omaatuntoani. Aivan hämärissä alkoivat itää kirjalliset aikeeni. (MM)

”Kirjailijan omassatunnossa sitä vasta on miettimistä. Matti Kurjensaarta lainatakseni: `se on aina huono.` Kun on jotain kirjoittanut, ei voi sitä enää korjata. Kaikkea voivat sitten käyttää hyväkseen tai pahakseen. Joskus mietin, olisiko kannattanut mitään kirjoittaa. Kun saisikin pois, ne riehakkaimmat jutut… tai saisi pois edes mielestä. Ja sitten on ne hyvät asiat, joita ei ole uskaltanut käsitellä. Niistäkin on huono omatunto ja kaduttaa. Ei tullut kirjoitettua kunnolla esimerkiksi lapsista. Enää en jaksa kirjoittaa. Maailman tilanne on niin sekava. Mistä löytää enää vakautta, staattisuutta? Mihin tässä voisi tarttua? Minun mielestäni tämä aika on epäkohtia täynnä.”

Onhan niitä toiveita.

Olin jostakin kirjasta lukenut käsitteestä ”taiteilijankamppailu”. Minä olen aina vierastanut tällaisia komeita sanontoja, ne ovat toisia korskeampia, asemastaan tietoisempia varten, ei kirjailijalle joka työskentelee ”muina miehinä” herättääkseen humoristisia mielikuvia lukijoiden iloksi. Mutta kamppailua se totisesti oli. (PK)

Huovisen mukaan, tässä yhteiskunnassa pitäisi taistella.

”Ettei jäisi syrjään. Pitäisi kirjoittaa vihaisia vastineita julkisuuteen, muistuttaa, että vielä minä olen elossa.”

Suomalainen syrjäytyneisyys vilkkaissa kaupunkioloissa kavahduttaa enemmän kuin verkkainen syrjäseutuelämä.

”Tällä maakunnalla on nykyään tämmöinen syrjäisyyden leima, oikein negatiivinen. Vaikka minä väitän kyllä, että täällä ollaan ihan eri lailla valistuneita. Kun minä ajelen jossain Keski-Suomessa, niin minä ajattelen, että siellä se vasta perukka on. Jossain siellä Joutsan tienoilla.”

 Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven sipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Aikoinaan toivoin, että kirjan perimmäisiin sokkeloihin jäisi kuin ilmassa leijumaan hiljainen hymy. Onhan niitä toiveita, harvoin ne toteutuvat.(MM)

 

Anna-Liisa Tolonen

Tekstikatkelmat ovat Veikko Huovisen kirjoista

Muina miehinä – kirjailijan muistelmat, WSOY 2001 (MM)

sekä Pojan kuolema, WSOY 2007 (PK).

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2009.

”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. -Uuno Kailas

Isälläni diagnosoitiin syöpä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2006. Maksakasvain. Pääsiäinen 2011. Syöpä oli uusiutunut. Lääkitys aloitettiin. Etäpesäkkeitä löytyi sydämen takaa. Syöpää ei voi leikata, eikä pelkkä lääkehoito riitä. Isäni oli terminaalisesti sairas. Sairauden huomasi oikeastaan vain laihtumisesta. Isäni hiuksetkaan eivät olleet missään vaiheessa kärsineet. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät istuneet stereotyyppiseen kuvaan syöpäsairaasta. Tammikuussa 2013 hänen kuntonsa alkoi nopeasti rapautua. Löytyi lisää etäpesäkkeitä, tällä kertaa nielusta. Maaliskuun viimeisellä viikolla isäni siirtyi kotoaan Terhokotiin saattohoitoon.

Terhokotiin pääseminen oli isäni oma tahto. Hän halusi päästä saattohoitoon, ja oli yksi niistä harvoista, jotka sinne pääsevät. Olen pohtinut paljon, miksi hänelle oli niin tärkeää päästä saattohoitoon muualle, pois kotoa. Kivun pelko, kotiin kahliutuminen ja kenties pelko taakkana olemisesta. Isäni vastusti painokkaasti sitä, että äitini olisi jäänyt kotiin häntä hoitamaan. Isäni oli kovin itsenäinen ja omapäinen, monella tavalla samanlainen kuin minä. Apua on helpompi pyytää vieraalta kuin läheiseltä.

Kävin ensimmäistä kertaa Terhokodissa isäni oltua siellä jo päivän. Oli hermostuttavaa ja pelottavaa astua sisään niistä ovista. Minut vastaanotti hiljaisuus ja rauhallisuus. Ihmiset eivät kiirehtineet, ikkunoista siilautui kevättalven valoa sisälle. Terhokoti ei ollut enää kuolemakuvapelottava tai hermostuttava. Se oli rauhan saareke. Aika kulki eri tahtia, ja Terhokodissa oli elämää.

Isäni vietti elämänsä viimeiset viikot Terhokodissa, ja niin monella tavalla vietimme mekin ne viimeiset viikot siellä. Päivittäiset rutiinit muuttuivat. Luentojen jälkeen lähdinkin Pohjois-Haagaan. Töissä ollessa ajatukset olivat muualla. Opin M-junan aikataulut. Kävin useammin kaupassa Pohjois-Haagassa kuin omassa lähikaupassani. Opin olemaan läsnä. Opin kuuntelemaan ja opin antamaan tilaa. Rutiinit eivät kuitenkaan kaikki rikkoutuneet. Katsoin edelleen isäni kanssa Sydämen asialla-ohjelman, luimme iltapäivälehdet ja juttelimme.

Välillä törmäsin lehdissä juttuihin, joissa ihminen julistaa ”näin voitin syövän” ”Ilman positiivista ajattelua ja tahdonvoimaa en olisi selvinnyt”. Suututti ja suututtaa edelleen. Ihminen ei voita syöpää, koska jos näin, niin onko siihen kuoleva silloin häviäjä ja luovuttaja? Tätä sairautta ei saa pois positiivisella ajattelulla. Syöpä vaatii paljon ajatustyötäkin, mutta realistista sellaista. Piti yrittää hyväksyä ajatus lähestyvästä kuolemasta. Meidän kaikkien tuli yrittää sitä, isäni, äitini, veljeni ja minun. Jostain syystä kuitenkin ajattelin koko kevään 2013, että vasta isäni kuoltua lumet lähtevät.

26.4.2013, kello 21.30. Isäni on kuollut. Hän oli nukkunut pois rauhallisesti, äitini ollessa vieressä. 27.4.2013 lumet alkavat sulaa lopullisesti.

29.4.2013 menen katsomaan isäni arkkuunpanoa. Purskahdan itkuun lähes välittömästi nähdessäni kasvot, jotka olivat kerran isäni. Sairaus on ohi. Se keho ei ole enää hänen kotinsa. Uskovaiselle siitä kehosta olisi lähtenyt sielu. Minä käytän mielummin sanaa minuus. Laulamme Terhokodin kappelissa äitini kanssa virren Oi Herra, jos mä matkamies maan. Suru on lähes elävä organismi, laulaessa kyyneleet tukahduttavat ääntä, mutta virren tuttuus, rituaalisuus ja kauneus luovat selittämätöntä lohtua. Rakkaus on täällä, muistona ja tunteena, siteenä välillämme. Vaikka olen ateisti, niin kuoleman kohdalla kirkolla on paikka minun elämässäni. Kirkollisten hautajaisten rituaalisuus, hartaus ja lohtu ovat oikein. Ne ovat minun, meidän, surussa pysyvyyttä edustava ankkuri, ne ovat arvokkaat. Ne antavat kunnioittavan lopun isäni elämälle.

En näe isääni enää koskaan. En kuule hänen ääntään, en tunne hänen läsnäoloaan. Isäni on silti edelleen osa arkeani. Puhun hänestä, muistelen häntä, suren häntä. Käyn haudalla, leivon sellaisen kakun, josta hän olisi pitänyt isänpäiväksi muistoa kunnioittaakseni. Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni aattoillan hartaudessa. Tämän tein äitini takia, äitini surutyön tukena. Minulle se tilaisuus ei enää tuonut mitään. Hartauden jälkeen haudalle sytytetty kynttilä ja sadat muut tuikkivat valot hautausmaalla, se rauhoitti sydäntä. Se hiljaisuus oli samaa kuin Terhokodissa. Hautausmaa on rauhan saareke. Aika kulkee eri tahdissa. Hautakivet kertovat eletystä elämästä.

Teksti: Katja Itäpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat: