Ristiinnaulitun jäljessä – Ignatiaaninen retriitti Intiassa

”Kristuksen sielu, pyhitä minut. Kristuksen ruumis, pelasta minut. Kristuksen veri, huumaa minut. Kristuksen kyljen vesi, pese minut. Kristuksen kärsimys, vahvista minut. Hyvä Jeesus, kuule minua. Haavoihisi kätke minut. Älä salli minun erota sinusta. Pahalta viholliselta varjele minut. Kuolemani hetkellä kutsu minut. Ja käske minun saapua luoksesi, että pyhiesi kanssa ylistäisin sinua 
Iankaikkisesta iankaikkiseen.”

Anima Christi on 1300-luvulta peräisin oleva rukous, jota siteerattaessa usein virheellisesti mainitaan sen olevan peräisin Íñigo Oñaz López de Loyolan eli Pyhän Ignatius de Loyolan kynästä. Se on kuitenkin rukous, jota Ignatius rakasti. Lukemalla ja erityisesti rukoilemalla sen pääsee tuntemaan sitä Kristuksen imitoimisen ja häneen samaistumisen mystiikkaa, josta Hengellisissä harjoituksissa on kyse.

Kävin itse läpi 30 päivän mittaisen retriitin Intian Mumbaissa vuoden 2014 helmi-maaliskuussa. Sen aikana ollaan täydessä hiljaisuudessa lukuun ottamatta päivittäistä messua ja lyhyttä keskustelua ohjaajan kanssa. Minulle noista päivistä jäi käteen vahva usko hengellisen ohjauksen tarpeellisuuteen, 300 käsinkirjoitettua sivua päiväkirjaa sekä halu edistää ignatiaanisen hengellisyyden ymmärrystä protestanttisissa maissa. Sain viettää retriitin Intiassa 60 vuotta asuneen espanjalaisen jesuiittapapin siipien suojassa. Hänen sydämellinen esimerkkinsä ja radikaalisuutensa köyhyyden vastaisessa taistelussa tekivät minuun syvän vaikutuksen. Myös päivittäin jakamamme ehtoollinen alkoi tulla minulle todeksi Anima Christin säkeiden ilmaisemalla tavalla. Yhtäkkiä kaikki uskonnolliset raja-aidat olivat poissa ja jäljellä oli vain kaksi pyhiinvaeltajaa. Toivon todella, että myös Suomessa henkilökohtaisesti ohjatut retriitit yleistyisivät. Se on tapa, jolla Ignatius alunperin tarkoitti Harjoituksensa läpikäytäväksi.

Kirjoittamisen sopivuus retriitin aikaiseksi reflektointikeinoksi yllätti minut. Kirjoitin säännöllisesti joka päivä ja huomasin sen olevan minulle paras tapa käsitellä retriitin aikana esiin nousseita kipeitäkin asioita. Koska retriitin ohjaaja ei ole paikalla sielunhoitoa varten, ei ole tarkoituksenmukaista viedä hänelle sielun taakkoja ja käydä 30 päivää sielunhoidollisia keskusteluita. Kirjoittaessani elämäni asioista koin kohtaavani Jumalani ja vieväni asiani suoraan hänelle.

Ignatius itse antoi seuraavan ohjeen harjoitusten antajalle varoittaen tätä pyrkimästä vaikuttamaan ohjattavaansa: ”…tällaisissa hengellisissä harjoituksissa on Jumalan tahtoa etsittäessä sopivampaa ja paljon parempaa, että Luoja ja Herra itse on yhteydessä hurskaaseen sieluun syleillen häntä rakkaasti omaksi ylistyksekseen ja valmistaen häntä tielle, jolla tämä voi yhä paremmin palvella Jumalaa vastedes.” Kirjoittaminen ja myöhemmin myös valokuvaus auttoivat minua kohtaamaan Luojani, jollekin toiselle muu keino voi sopia paremmin.

Retriitti yllätti myös herkistämällä näkemään luomistyön kauneuden ympärilläni. Kaikki alkoi eräästä sitä käsittelevästä raamattumeditaatiosta. Luettuani tekstin en jäänytkään istumaan kappeliin, vaan otin kameran käteeni ja lähdin ottamaan kuvia retriittikeskuksen kukista ja puista. Olin kävellyt samat polut monta kertaa aiemmin, mutta olin kulkenut silmät kiinni. Vasta kun pysähdyin mieli hiljentyneenä ikuistamaan kaikkia pieniä yksityiskohtia, aloin huomata kauneuden ympärilläni. Olin haltioitunut.

Ignatiuksen alkuperäiset toverit muistelevat hengellisen isänsä esimerkkiä Pedro de Ribadeneiran Ignatiuksen elämänkerrassa: ”Nähdessään jonkun kasvin, kukkasen, lehden, pensaan, hedelmän tai jopa pienen hyönteisen, tuo näky saattoi viedä hänet kontemplaatioon – – josta hän sitten ammensi aiheita hengelliseen ohjaukseensa.” Sain kokea jotain samaa kuin Ignatius: yhteyttä Luojan ja luodun välillä ilman välikäsiä.

Kirjoittaja on teologian kandidaatti, kuusi vuotta helluntaiseurakunnan pastorina Kotkan Karhulassa työskennellyt kirjailija, näyttelijä ja vapaa toimittaja. Parhaillaan hän valmistelee kirjaa Ignatius de Loyolasta ja hänen Hengellisistä harjoituksistaan.

Rukous ja ensimmäinen lainaus: Hengellisiä harjoituksia / Ignatius de Loyola. Suom. Seppo A. Teinonen.

teksti ja kuva: Antti Jääskeläinen

Poljetuista poljetuimmat – Kyyhkynen 3/2014

Miksi Äiti Intia pieksee tyttäriään? Intialaisessa kontekstissa nainen on pahimmillaan kolmesti sorrettu: sekä sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa että kastitaustansa perusteella. Yhteiskunnassa pohjimmalla ovat kastittomat, jotka ovat valinneet itselleen nimen dalit, poljettu. Heidän sisäisessä hierarkiassaan alimpana ovat dalit-naiset, poljetuista poljetuimmat.

Jasmin Ruokolainen: Otin  kuvan, koska "no entry for slow moving" nappasi huomion. Vasta kuvasta huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Jasmin Ruokolainen: Kun Lauri otti kuvan, ”no entry for slow moving” nappasi huomion. Vasta myöhemmin huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Kastiin kuuluvat näkevät kastittomat syntyperältään saastaisina ja siten sosiaalisesti erotettuina heistä. Puhtauden ja saastaisuuden rajoja vedetään käytännössä niin asumisen, aterioimisen, työnteon, avioliiton kuin uskonnon harjoittamisen kohdalla. Sekä kastittoman kanssa aterioinnista kieltäytyvä yläkastinen että dalit-naisen raiskauksen tuomitsematta jättävä poliisi elävät saman kulttuurin vallan alla. Mutta siitä, kuinka asiat maailmassa ovat, ei vielä voi päätellä sitä, kuinka niiden pitäisi olla – edes kulttuurista puhuttaessa. ”It’s not cultural, it’s criminal”, oli erään tapaamani dalit-aktivistin vastaus joukkoraiskauksiin.

Äärimmillään kastittomien koskemattomuus tarkoittaa heidän varjonsakin välttelemistä saastumisen pelossa. Tämän tiedon valossa on ironista, ettei kastittomuus suojele naisia seksuaaliselta hyväksikäytöltä, vaan päinvastoin. Dalit-naisten ruumiiden häpäiseminen on äärimmäinen vaikenemisen vaade koko kastittomien yhteisölle. Siksi dalit-liike tarvitsee koko maailman tukea. Liike on osa kontekstuaalisten kamppailujen globaalia kudelmaa kohti täyttä ihmisyyttä. Tässä kudelmassa yhteen taisteluun sitoutuminen ei vie voimaa toisilta, vaan lisää sitä.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Lauri Savonen

Lisätietoa:

Dalitien solidaarisuusverkosto – Dalit Solidarity Network Finland DSNFi

She’s a lady – Kyyhkynen 3/2014

Iltapäivän aurinko kuultaa naisen sarin kankaan lävitse. Hän kantaa vettä ämpärissä. Naiset ovat töissä, matkalla jonnekin tai miestensä kanssa. Heitä ei tunnu näkyvän ottamissani valokuvissa. Kolkata sykkii elämää, ja illalla aurinko putoaa taivaalta kuin kivi.

Delhissä pelotti. Tunne ei ollut tavallista arkuutta vieraassa paikassa. Seisoin kavereideni kanssa paikallisen alkoholiliikkeen edessä ja luotin auton lukkoihin vähemmän kuin heidän seuraansa kadulla. Jos humalaisia miehiä tulisi useita kerralla, en tiedä mitä voisi tapahtua. Muutama mies käveli tahallaan minua päin. Mies oli paljon pelottavampi kuin ohi kulkevat katukoirat, joita yleensä säikyin. Huivi ja vaatteet eivät kätkeneet naiseuttani. Tiesin etten saisi olla esillä katukuvassa. Olin silti.

DSCN1308kyyhkynenErääseen teoriaan ihmisen sukupuolen asemasta maailmanpolitiikassa sisältyy ajatus kansallisruumista. Sellaisia ovat kielessä käytetyt termit, kuten Suomi-neito, äiti Intia ja isänmaa. Miehen kansallisruumis on suojeleva, aktiivinen ja taisteleva. Naisen ruumis on ylläpitävä ja passiivinen, säilyttävä. Miehen päällä on t-paita ja farkut. Hänen kioskinsa päällä on Nokia-kyltti. Naisen päällä on sari. Hän suorittaa aamusiunauksen. Ruumiillaan he edustavat koko Intiaa.

Kansallisruumista vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi raiskaamalla vieraan kansan nainen. Kunnia, joka on liitetty naisen ruumiin ja olemuksen suojelemiseen, korvautuu häpeällä. Puhutaan sotaraiskauksista. Hindunationalismin nousu ja Intian sisäiset sukupuolten väliset valtarakenteet korostavat raiskauksia myös eräänlaisen kansakunnan sisäisen kontrolloinnin keinona. Tämä on kohdistunut myös ulkomaalaisiin.

Vanha kirjekaverini kieltäytyi tapaamasta minua. Hänen äitinsä oli kertonut, että edellisen kerran, kun joku länsimaalainen oli saapunut Espoon kokoiseen pikkukylään Intiassa, se oli päätynyt lehtiotsikoihin. Kirjekaverilleni ongelma oli siinä, että olen valkoinen ja nainen:

“Look, Jas, it would ruin my life.”

Ihonvärini, naiseuteni ja kulttuuritaustani avulla olisin voinut pilata hänen elämänsä.

Yritän löytää vessaa Kolkatan luonnontieteellisestä puistosta. Naisten vessat on lukittu. Kolkatan Intian kansallismuseossa naisten vessa on varastokoppi. Käyn miesten vessassa.

“Few mahila toilets (=naistenvessat) in city, Centre asks for 370 more.” -Times of India, 18.6.

Kaksi naista on raiskattu ja hirtetty Badaunissa, sillä kylässä ei ollut naistenvessaa. Naiset oli pakotettu astumaan pois turvalliselta, normien hyväksymän käytöksen alueelta, pellon liepeille.

Gender policing tarkoittaa tietynlaisen käytöksen hyväksymistä ja siihen kannustamista. Toisaalta kyse on vääränlaisesta käytöksestä rankaisemista. Eräs keino tähän on raiskaus, tiedottaa No Country for Women.org:

“In the urban culture, where women are out with their boyfriends till late in the night skimpily dressed, rape instances are bound to be higher than in rural areas where women are mostly confined to their homes and are dressed properly.” – Abu Azmin, Samajwadi Party.

Seuraavassa tapauksessa kyse tuskin oli vähäpukeisesta naisesta:

“9-year-old raped by neigbour – – when she was sleeping on the terrace of her house in Anand Parbat. – – Mukesh took advantage of the absence of the girl’s parents.” – Times of India, 18.6.

Ongelman ydin on jossain syvemmällä kuin vaatteiden alla tai vessojen puutteessa.

“Asuin yksin. Naapurini soitti poliisit, koska pidin kotibileet joissa oli sekä tyttöjä ja poikia. Että nyt siellä on tyttöjä ja poikia sekaisin, se on irstasta.” – miespuolinen kirjekaverini Delhissä.

Sari päällä on hankala kävellä, muuten kuin hitaasti, tai kurkottaa. Yritän hyppiä. Leikitän lapsia Kolkatan Institute of Psychological and Educational Researchin tiloissa. Eräs tyttö on palannut kotoaan asuntolaan mustan silmän kanssa, toisella on uusi mekko. Köyhä tyttölapsi on kaksinkertaisesti heikko-osainen. Luen tapausraportteja hyväksikäytetyistä, hylätyistä, myydyistä lapsista lastenkotiyksikössä. Käteni tärisevät. Heistä kasvaa naisia ja miehiä.

“Jokin päivä saat sen sidottua vielä oikein. Minä autan sinua”, sanoo talonmiehen vaimo, ja sitoo sarin viidennen kerran ylleni. Kävelen portaat alas ja avaan luokkahuoneen oven. Lapset tulvivat innostusta täynnä luokkaan. Valo kuultaa sarini kankaan lävitse. Silmistäni kuultaa toivo

Luen: What Young India Wants, Toinen maailmanpolitiikka.
Kuuntelen: Bulla ki jaana – Rabbi Shergill.

teksti ja kuvat: Jasmin Ruokolainen

DSC02130kyyhkynen DSC00986kyyhkynen (1)