Puuttuva pelastusrengas

saratakala_kolumniin

Kun hyvinvointivaltio ei auta, on kirkolla tehtävää.

 

Suomessa on perinteisesti totuttu elämään hyvinvointivaltiossa – ainakin ideologian tasolla. Korkeaa veroprosenttia perustellaan sillä, että hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti valtion tulee huolehtia kansalaisten elintason ja toimeentulon takaamisesta. Yhteisö siis huolehtii yksilöistä valtion välityksellä.

Viime vuosina suomalainen hyvinvointivaltio on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kriisissä taloudellisen taantuman sekä väestöpyramidin kärjelleen kellahtamisen vuoksi. Näissä olosuhteissa talouspolitiikka vaikuttaa ajaneen hyvinvointivaltion ideologian ohi. Mutta kuka huolehtii vähäosaisista, jos valtio ei sitä tee?

 

Lapsuudessani yksi lempielokuvistani oli Disneyn löyhästi Victor Hugon samannimiseen romaaniin perustuva animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja (1996). Jostain syystä muistan erityisen hyvin ne kohtaukset, joissa milloin kukakin hahmo kolkuttaa vuorollaan Notre Damen katedraalin jyhkeitä ovia turvapaikkaa anoen.

Sillä 1400-luvun Pariisissa kirkko oli juuri sitä – valtiollisesta päätöksenteosta irrallinen ja jopa lain kouran ulottumattomissa oleva saareke köyhille, hyljeksityille, rikollisille ja vainotuille.

Kristilliseen maailmankatsomukseen on aina kuulunut keskeisesti ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja muiden ihmisten auttamisesta. Laupeudentyön perinteet ovat pitkät myös kirkkojärjestelmässä, sillä kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille ja vainon kohteena oleville ainakin 500-luvulta lähtien.

Myös 2010-luvun Suomessa kirkolta voi hakea turvaa, apua ja tukea – aivan konkreettisesti. Toisinaan se antaa sitä myös pyytämättä.

 

Tänä talvena kirkko on päättänyt avata ovensa asunnottomille, jotta heidän ei tarvitsisi yöpyä hengenvaarallisessa pakkasessa. Reilu vuosi sitten kirkko kutsui puolestaan suojaansa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita, joille ei löytynyt majoitusta muualta.

Kriittisistäkin äänenpainoista huolimatta kirkko on saanut näiden eleidensä vuoksi paljon kiitosta. Samalla se on osoittanut myös tarpeellisuutensa suomalaisen yhteiskunnan osana.

Turvapaikanhakijoiden ja asunnottomien majoittaminen kirkon seinien suojiin on vain yksi esimerkki siitä, millä tavalla kirkko on valmis kantamaan vastuuta tehtävistä, joista valtio on joko haluton tai kykenemätön huolehtimaan. Toinen esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä sen lähipiirissä toimivien kansalaisjärjestöjen tekemä kehitysyhteistyö, josta Suomen hallitus on siitäkin suuressa viisaudessaan leikannut.

Onko siis niin, että kirkko hoitaa sen, minkä hallitus leikkaa? Missä vaiheessa vastuu yhteiskunnan heikoimmista siirtyi hyvinvointivaltiolta kirkolle?

 

Hyvinvointivaltion sijasta 2010-luvulla tulisikin puhua pikemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomalaista hyvinvointia ei nimittäin tuota pelkästään valtio, vaan myös esimerkiksi lukuisat vapaaehtoiset kansalaiset, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt – sekä Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Kirkko voidaan toki nähdä myös osana hyvinvointivaltiota kansankirkon asemansa, verotusoikeutensa ja osittaisen valtionrahoituksensa vuoksi. Valtionrahoituksen tarkoituksena on kuitenkin huolehtia lähinnä esimerkiksi hautausmaiden ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten ylläpidosta.

Turvapaikanhakijoille tai asunnottomille siitä tuskin riittää. Suomessa arvostetaan kirkon tekemää hyväntekeväisyystyötä, ja siitä on muodostunut muiden auttavien tahojen kanssa kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti nämä valtiota avittavat pelastusrenkaat kertovat lähinnä epäonnistuneesta politiikasta. Ehkä näillä pelastusrenkailla voidaan lopulta pelastaa myös hyvinvointivaltio itse.

 

Sara Takala

Paratiisin varjoisalla puolella

Turistit Aatami ja Eeva tallustelevat paratiisin lämmössä alasti tuntematta häpeää. He humaltuvat ja nauttivat yhteisestä elämästään. Samaan aikaan hiukan syrjemmällä paikalliset jyrsivät mietteliäinä hapanta hedelmää. Se maistuu petokselta. Paratiisin keskellä olevassa puussa lukee: Tervetuloa Kuubaan!

Turisteille tarkoitettu puisto, joka on täynnä ravintoloita.

Turisteille tarkoitettu puisto, joka on täynnä ravintoloita.

Kuuba on jakautunut kahtia. Turisteille Kuuba on unelma. Se on kuin täydellinen kumppani: lämmin, kaunis ja halpa. Paikka, jossa menneet unohtuvat ja ihmismieli voi heittäytyä hetken pyörteeseen. Paratiisi, jonka auringonpaisteessa stressaantunutkin rauhoittuu. Paikallisille Kuuba on kuitenkin erilainen. Siellä ei aurinko aina paista, eikä menneistä ole helppoa päästää irti.

Ricardo on paikallinen kalastaja, joka kalastaa päivittäin Varaderon turistialueen laitamilla. Hän sanoo asuneensa sekä Hollannissa että Espanjassa Kuuban lisäksi. Kuubalaiseksi hän on siis nähnyt maailmaa paljon. Ricardo ei halua esiintyä haastattelussa omalla nimellään, eikä missään nimessä halua kuvaansa julkaistavaksi lehdessä. Hän on kriittinen Kuuban johtoa kohtaan. ”Kuten ovat kaikki muutkin”, hän painottaa.

Vaikka kuubalaisten elämä ei aina olekaan helppoa, he eivät kuitenkaan näytä surullisilta – päinvastoin. Heillä on aina pilke silmäkulmassaan. Ricardon yllätti aluksi Hollannissa se, että ihmiset istuivat busseissa ja muualla surullisen näköisinä. Hänen olisi tehnyt mieli käydä kysymässä jokaiselta ”mikä sinun mieltäsi painaa?”. Myöhemmin hän kuitenkin oppi itsekin arvostamaan omaa rauhaa. Kuubassa yksinäisyys voi nimittäin monelle olla hyvinkin vieras käsite. ”Koti on aina täynnä sukulaisia ja naapuritkin kurkkivat ikkunoista sisään, ovat jatkuvasti lainaamassa jotakin”, Ricardo toteaa naureskellen.

Useat kuubalaiset elävät Yhdysvalloissa asuvien sukulaistensa kuukausittain lähettämillä varoilla, ja yhden katon alla asuu lähes poikkeuksetta kuubalaisia monesta sukupolvesta. Kuubalainen tienaa työnteosta keskimäärin noin 15–20 pesoa kuussa. Yksin asuva kuubalainen ei kykenisi välttämättä sillä maksamaan edes sähkölaskua, puhumattakaan kaikesta muusta maksettavasta. Taloudellinen tilanne siis pakottaa sukulaiset asumaan yhdessä, mutta ei siinä kuubalaisille mitään ihmeellistä ole. Ja miksi pitäisikään olla?

Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Hyvinvointivaltioiden tietynlainen sisäänrakennettu ongelma on se, että ne poistavat laajan läheisverkoston taloudellisen tarpeellisuuden. Kun valtio huolehtii, sukulaiset helposti unohtuvat. Köyhemmissä maissa ihmisillä on yleensä huomattavasti läheisemmät suhteet sukulaisiin ja naapureihin. Kannattaisikohan meidän Suomessa luopua hyvinvointivaltiomme kulmakivestä, veroilla ylläpidettävästä taloudellisesta turvasta, ja sillä tavalla yhdessä puhkua kumoon kasvava yksinäisyysongelmamme? ”En suosittele”, Ricardo sanoo naurahtaen. ”Muistakaa toisianne!”

Juttelen Ricardon kanssa Kuubasta ja Euroopasta, ja seuraan hänen kalastamistaan. Hän pahoittelee, ettei kalaa tule juuri nyt ollenkaan. Noh, eihän se minua haittaa. Kerron, että Suomessa ihmiset voivat hyvinkin kalastaa tuntien ajan, tulla takaisin tyhjin käsin ja silti olla täysin tyytyväisiä, sillä kalastamisessa on monesti kyse lähinnä rentoutumisesta luonnon keskellä. Ricardo sanoo kadehtivansa suomalaisia. ”Täällä ei kaupasta saa kalaa”, hän sanoo. ”Kalastaminen on yksinkertaisesti halvin tapa saada ruokaa ja ainoa tapa saada kalaa ruoaksi”.

Paikallisten asuinalue Varaderon laitamilla

Paikallisten asuinalue Varaderon laitamilla

Ricardo kertoo kalastuksen ohessa monenlaisia esimerkkejä kuubalaisten arkielämästä. Kuubassa ei ole esimerkiksi tukkukauppaa, joten ravintolat joutuvat ostamaan kaiken samoilla hinnoilla kuin muutkin. On helppo kuvitella, miksi kuubalaiset eivät juurikaan käy ulkona syömässä. Eräs toinen mielenkiintoinen piirre Kuuban kommunismissa on se, että valtio omistaa kaikki lehmät. Tarinoiden mukaan lehmän tappamisesta voi saada Kuubassa 20 vuotta vankeutta, ihmisen murhaamisesta voi puolestaan selvitä kymmenellä. Lehmät ovat valtion omaisuutta, joten lehmän tappaminen on ikään kuin tietoista taistelua valtiota vastaan. Valtiota vastaan ei kannata käydä mittaamaan voimiaan, se on Kuubassa itsestäänselvyys.

Myös esimerkiksi bussikuskit ovat Kuubassa täysin erilaisessa asemassa kuin Suomessa. Bussikuski ajaa päivästä toiseen samalla bussilla samaa reittiä. Mikäli bussille tapahtuu jotain, kuskin täytyy käytännössä joko korjata bussi itse tai maksaa sen korjaus itse: muuten bussi istuu valtion bussivarikolla viikkokausia odottamassa korjausta, eikä kuski saa siltä ajalta palkkaa.

Suurin vääryys on ollut tehdä kansasta kerjääjiä

Taloudellisesti paras työ Kuuban kaltaisessa matkailuteollisuusvetoisessa valtiossa on työtä, jossa ollaan suoraan tekemisissä turistien kanssa. Turisteilta saadut tipit muodostavat suurimman osan palkasta, vaikka tipeistäkin joutuu osan maksamaan valtiolle. ”Kuubalaisista on tehty palvelijoita”, Ricardo painottaa pettyneen kuuloisena. Hänen mukaansa valtiota johdetaan monilla tavoin väärin, mutta suurin vääryys on ollut tehdä kansasta kerjääjiä. Ricardon mukaan Kuuban turismikeskeisyys tekee kuubalaiset liian riippuvaisiksi muista. Hän muistuttaa, että almujen kerjääjä tarvitsee lopulta aina almujen antajaa pärjätäkseen.

Kuubassa koulutusta arvostetaan suuresti, se on tasoltaan hyvää ja esimerkiksi yliopistosta valmistuneita on Kuubassa noin puoli miljoonaa. ”Kouluttautuminen on tietenkin hyvä juttu, mutta turismi on kuitenkin se, mikä täällä ihmisiä työllistää”, Ricardo selittää. ”Mekaanikot ajavat turistibusseja ja englanninkielen osaajat seisovat hotellien vastaanottotiskien takana tervehtimässä. Talouden rakenne pitää saada monipuolisemmaksi!”

Ricardo hymyilee. Hän on samanlainen kuin muutkin tapaamani kuubalaiset: hän toivoo muutosta ja vaikka ei olekaan luottavainen muutoksen suhteen, hän pysyy positiivisena. Sitä on kuubalainen mentaliteetti. Jopa köyhyydessä. Ei ikinä yksin.

”Kun menen kotiin, voin kertoa tarinoita eksoottisesta Suomesta. Lapsille aion kertoa, että tapasin aidon viikingin”, Ricardo sanoo hymyillen.

Minä taas kerroin pojalleni tavanneeni henkilön, joka inspiroi minua syvästi.

teksti ja kuvat:Marko Kivikoski