Rasismi kaikkoaa kirkosta – Pääkirjoitus 3/2015

”No nyt ne pantakaulat auttavat pakolaisiakin siellä kirkoissa. Perkele. Minäpä eroan.”

Tämä kuulosti vitsiltä vielä pari päivää sitten. Tänään Eroakirkosta.fi –palvelu kuitenkin tiedotti kirkosta eroamisen taas hetkellisesti kiihtyneen. Kun yleensä syyskuussa on eronnut keskimäärin kahdeksankymmentä ihmistä päivässä, nyt vauhti on kiihtynyt. Lauantaina 5.9.2015 eroajia oli jo lähes 200. Syy oli selvä: seurakunnat eri puolilla Suomea ovat nähneet lähimmäisten hädän, majoittavat ja vaatettavat turvapaikanhakijoita ja kirkon johto puolustaa pakolaisten oikeutta päästä turvaan.

Eroakirkosta.fi –palvelu kerää erojen yhteydessä tietoa eron syistä. Viime päivien palautteet ovat jäätävää luettavaa:

“En hyväksy että kirkko alkaa majoittamaan näitä pakolaisia.”

“Seurakunnat hyysäävät liikaa ulkomaalaisia tänne Suomeen.”

“Muslimeiden tukeminen”

“en halua maksaa kirkollisveroa sellaisten pakolaisten auttamiseksi, jotka eivät ole heikkoja lapsia ja naisia vaan isänmaansa ja perheensä hyljänneitä miehiä”

“seurakunnat auttavat maahanmuuttajia”

“Nyt riitti toi pakolaisten hyysääminen, jos ei riitä raha avustus vaan kirkko alkaa jo majoittamaankin minun verorahoilla nii kiitos ei.”

Vielä vähän aikaa sitten eropiikkejä aiheuttivat Päivi Räsäsen lausunnot ja kirkon käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona. On tapahtunut merkittävä käänne. Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kirjoitti Helsingin Sanomissa, ettei estettä homoparien vihkimiselle ei olisikaan, seurakuntalaiset keräävät vaatelahjoituksia pakolaisille, kolehteja ohjataan painotetusti kirkon ulkomaanavulle ja piispojen mielestä hädänalaisia on aina autettava. Nyt kirkosta erotaan, koska kirkko tekee oikein. Myös kirkkoon liittyminen on kiihtynyt, palaajat haluavat tukea kirkkoa, jonka pitkästä aikaa kokevat omakseen.

Samaan aikaan pakolaisia auttavia uhkaillaan, kirkon ja seurakuntien verkkosivuille tungetaan kommentteja suoraan MV-lehdestä ja tänään uskonnonvapauden puolustamiseksi perustetun Eroakirkosta.fi -palvelun ykköskäyttäjäryhmä ovat vihaiset rasistit.

Tilanne on uusi myös palvelun perustajalle Petri Karismalle. Hän iloitsee sekä kirkon työstä, että jäsenmäärän laskusta. Hän ei suostu rintamalinjan toiselle puolelle vaan katsoo nyt tekevänsä samaa työtä suvaitsevaisuuden puolesta yhdessä kirkon kanssa. Karisma uskoo, että Eroakirkosta.fi –palvelu on osaltaan auttanut tekemään Suomesta yhteiskunnan, johon mahtuu erilaisia uskoja ja katsomuksia: ”Suomi tulee varmasti kestämään nämä nyt tulevat uudet vaikutteet, onhan Suomi kestänyt myös sen, että Suomessa on nykyään lähes puolitoista miljoonaa mihinkään uskontokuntaa kuulumatonta.”

Näinkö helppoa se olisi? Kristityt, muslimit, uskonnottomat yhdessä suvaitsevaisuuden puolella, vastassaan ahdasmieliset rasistit uskontokuntaan katsomatta? Lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus yhdistää enemmän kuin uskonto erottaa.

Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että me voisimme voittaa.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ennen kuin heitän – Vastapääkirjoitus 2/2015

Takapajuisessa Suomessamme homoparit saavat nykyään kävellä rauhassa. Ihmiset ehkä puhuvat ja leimaavat, mutta sitähän he aina tekevät. Ihmettelevät keskenään, että: ”Tuo naapurin Matti on sellainen homo.” Vähän samaan tyyliin kuin: ”Tuosta meidän Millasta tulee sellainen pappi.”

On aivan okei olla vaikka mitä. Liberaalissa yhteiskunnassamme voisi kuvitella kaikille olevan tilaa. Mutta jos mainitsee liberaalissa huippuyliopistossa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittoa saati sitten naispappeutta, siitä vasta leiman saakin. Sillä leimalla vasta suljetaan (jopa kirkon) ovia, pakotetaan ihmisiä rakentamaan omia linnakkeita tai tehostamaan niiden muureja. Ja ovien sulkeminen on ihan okei, niin kauan kuin ketään ”meidän kuplassa” ei satu.

Tänään ensimmäisen kiven saa konservatiivi. Mutta kysymys herää, mitä kivien heittäjät kuvittelevat rakentavansa.

Ihan sama oletko konservatiivi tai liberaali: minä uskon sinuun, vaikka sinä et ehkä uskoisikaan siihen, mitä minusta (jos Luoja suo) tulee. Minä uskon, että tahdolla ja keskinäisellä ymmärryksellä voi rakentaa paljon ja että töitä voi tehdä yhdessä, vaikka olisikin eri mieltä.

Sen sijaan minä en usko, että mitään yhteisöä rakennetaan kiviä heittämällä.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Miksen kelpaa kirkolle? – Minna – Kyyhkynen 1/2014

Minnan löytäminen ei ollut vaikeaa. Hänen äänensä kuulee nurkan takaakin ja – siltä minusta on tuntunut – puheenaihe on aina sama. ”No kun minä olen lesbo, niin…” Olin joskus kysynyt häneltä määrittääkö hän elämäänsä ja persoonaansa kokonaan seksuaalisuuden kautta. ”No olethan sinäkin tuollainen valkoihoinen, keski-ikäinen heteromies. Mitä muuta sä muka oot?” Yritin silloin vastata, että opiskelija, isä ja teologi. Tai venäläisen surrealismin ystävä, some-addikti ja tuleva pappi. ”Niin just. Sulla on tohon mahdollisuus. Mulla ei. Kun mä oon lesbo. Ei tässä ole muulle tilaa niin kauan kuin sille lesboudelle ei ole. En mä uskalla pappeudesta vielä haaveillakaan, ei täällä homopappeja kukaan kaipaa.” Eipä kai, mutta hyvä pappi sinusta tulee, väitin. Ja toivottavasti minun kirkkooni.

Heti haastattelun alussa Minna pyytää, että haastattelu tehtäisiin anonyymisti. Pyyntö yllättää minut täysin ja sanonkin sen. Miksi tässä pitäisi nimettä olla, Minnahan pitää sateenkaaripinssiä ja tuntuu jatkuvasti julistavan lesbouttaan. ”Se on eri asia. Tää on ihan toinen maailma tää tiedekunta kuin kirkko. En mä halua kirkon virkaa lesbona tavoitella enkä naisenakaan vaan teologina.” Minnan mielestä teologit yliopistolla elävät kuplassa. ”Täällä varmaan kolme neljäsosaa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja ne loput ymmärtävät pitää turpansa kiinni.” No sehän on hyvä, ehdotan. Tulevaisuus on tasa-arvon ja avoimuuden? ”Ei se niin mene. Sitten kun ne valmistuu täältä ne pakenee kirkon virallisen linjan taakse ja tämä nuoruuden idealismi unohtuu.”

Minulle se kirkon virallinen linja ei oikein ole auennut. Kirkon mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta homoja ei saa sortaa. Ja homous on ominaisuus, ei päätös. Ja kaikille ihmisille toivotaan onnellista parisuhdetta. Homojen parisuhdetta ei kuitenkaan siunata, mutta heidän kanssaan voi rukoilla. ”Niin, mutta mitä siinä sitten rukoiltaisiin?”, kysyy Minna. ”Sitäkö, että olkaa iloisia ja onnellisia mutta älkää olko homoja? Tai voimia pitää se suhteenne piilossa ettei meidän muiden tarvitse nähdä että maailmassa on homouttakin?”

Hienoa olisi, jos osaisin vastata. Sen huomaa Minnakin. ”No, nyt kun kerrankin olet hetken hiljaa, saanko vähän puhua siitä pappeudestakin? Sen takiahan sinä tätä haastattelua pyysit.” No ole hyvä vain. ”Toi epätietoisuus tässä vaikeinta on. Kun minä en oikeasti tiedä mitä mieltä kirkko on minusta! Arkkipiispa on aamulla yhtä mieltä ja illalla toista. Ja muut eivät sano suoraan.”

”Nyt se menee niin, että jos mä pidän suuni kiinni ja otan tän pinssin pois, mä varmaan saan vihkimyksen. Ainakin osalta piispoista. Mutta ei se oikein käy että mut vihittäisiin, mutta mun parisuhdettani ei. Eihän siinä mitään järkeä olisi että pappi eläisi synnissä. Minä joko kelpaan kirkolle tai sitten en kelpaa. Kokonaisena.”

Eikös Helsingin piispan kanssa nyt pitäisi kuitenkin olla asiat hyvin, tarjoan vielä. ”No ei me kaikki Helsinkiin voida hakeutua? Ei yhdestä Helsingistä mitään erillistä homohiippakuntaa voi tehdä!” Yritän sanoa, että niinhän se naispappeudenkin kanssa oli. Hiippakunnissa oli eroja, Rimpiläinen ei naisia papiksi vihkinyt. ”Sehän tässä mua pelottaakin. Että kun on 30 vuotta puhuttu naispapeista niin nyt alettaisiin puhua homopapeista. Jos mä joskus saan vihkimyksen, olenko mä sitten naispappi vai homopappi vai naishomopappi? Miksen mä saa vaan olla pappi?” Niinpä, Minna. Mikset saisikin. Hyvän papin me sinustakin saamme – jonakin päivänä.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Toisessa osassa haastateltiin naispappeutta vastustava Harri.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Kuvia kumartelematon – Kyyhkynen 4/2012

”Sananvapaus vaatii toteutuakseen rajojen venyttämistä”, toteaa Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjä Ville Ranta, jota tuskin tarvitsee kaiken kohun jälkeen enempää esitellä. Kyyhkynen julkaisee nyt ennennäkemättömän, alun perin K&K:n seulaan jääneen piirroksen entisestä Helsingin hiippakunnan piispasta Eero Huovisesta. Lisäksi Ranta itse saa puheenvuoron, jossa käsitellään niin hänen työtään, vaikuttimiaan kuin myös edellä mainitun kuvan taustoja.

Kyyhkynen julkaisi pilakuvan jutun yhteydessä.

”Ville Ranta ei vaikuta epäröivältä väittäessään, että pilapiirroksilla todella on yhteiskunnallista merkitystä. Ne herättävät kiistattomasti huomiota. Tämä on selkeää varsinkin omalla kohdallani, nyt kun töitäni osataan jo valmiiksi lukea sillä silmällä, että niissä otetaan kantaa.”

Pilapiirros on haastava formaatti: yhteen kuvaan on toisaalta saatava sisällytettyä jokin viesti, toisaalta tilaa ei liiemmälti riitä kuvan avaamiseen ja selittämiseen. Väärinymmärtämisen riski on suuri. En voi käyttää liikaa aikaa kantani esittämiseen, joten on pakko hyväksyä, että lukija tulkitsee kuvan niin kuin haluaa. Nykyään on jopa muodissa niin sanottu ’tahallinen väärinkäsitys’, jossa halutaankin ärsyyntyä ja näin hakea vahvistusta omille arvoille. Suomessa on 90 –luvulta lähtien eletty poikkeuksellisen moniarvoista aikakautta, joka tuntuu nyt pelkistyneen omien asenteiden puolustamiseen ja tiukkaan rajanvetoon eri ryhmien välillä.”

Närätystä arvomaailmasta kumpuavat reaktiot näkyvät myös lukijapalautteessa. Lähtökohta tuntuu olevan, että käsittelen esimerkiksi perussuomalaisia miten hyvänsä, niin se tulkitaan pilkkaamiseksi. Olen kuitenkin tehnyt myös piirroksia, joissa olen halunnut puolustaa Teuvo Hakkaraista ja Jussi Halla-ahoa sekä kritisoida jälkimmäisen saamia oikeustuomioita.”

Millaisen viestin Ranta pyrkii sisällyttämään töihinsä? Pilakuvassa voi ensinnäkin olla monia tasoja, viestin ei tarvitse olla yksinkertainen. Moniäänisyyttä voi luoda jo kuvan ja tekstin vastaparisuudella. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat tärkeitä välineitä: tosielämästä lainatut sitaatit on helppo tuoda ironiseen valoon asettamalla ne uusiin yhteyksiin.

”Siinä suhteessa harjoitan tiettyä ammatillista etiikkaa, että pyrin paljastamaan, jos todella olen jotain mieltä. Tämä on vastaisku sellaista kevyttä ironiaa vastaan, jota pilapiirroksissa usein käytetään. Tässä mielessä piirtämistäni voisi sanoa eettiseksi.”

Voisiko Rannan kuvia jaotella sisällöllisesti sen mukaan, miten niissä esitetään joko yksi mahdollinen näkökulma, Rannan henkilökohtainen näkemys tai sitten suora provokaatio? Se kuulostaa ihan pätevältä jaolta. Aiheen henkilökohtaisuus vaikuttaa myös lopputulokseen, silloin jälki on tavallista intensiivisempää. Asia erikseen on sitten raju provosointi, jolloin tarkoitus onkin ärsyttää, vähän kuin härkätaistelija heiluttamassa punaista vaatetta.”

Nykyisestä työpaikastaan Rannalla on vain positiivista sanottavaa. Kirkko ja kaupunki on Suomen uskaliaimpia lehtiä, ja päätoimittaja Seppo Simola on kovanahkainen mies, joka haluaakin herättää keskustelua. Moni muu ei julkaisisi läheskään kaikkea sitä, mitä olen saanut täällä piirtää, joten työolosuhteet ovat hyvät.”

Vaikka toimituksessa joitain piirroksia muutoin säikähdettäisiinkin, niin Simola pysyy pokkana. Välillä tulee tietysti muutosehdotuksia, mutta teen ne mielelläni, jos huomaan ne aiheellisiksi. Jotkin korjaukset tulee sitten taas tehtyä hampaat irvessä. Pääasiallisesti 90 % piirroksista on kuitenkin mennyt läpi.”

Yksi niistä piirroksista, joka ei päässyt lehteen, näkee nyt Kyyhkysessä vihdoin päivänvalon. Mikä on kuvan tarina?

”Kuvan synty sijoittui keskelle kirkon parin vuoden takaista homokeskustelua, jolloin myös Eero Huovinen jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Viimeisenä tekonaan Huovinen hyökkäsi äänekkäästi homoliittoja vastaan, joten piirsin kuvan, jossa tämä esitettiin hyvin kärjistetysti. Sain Simolalta kuitenkin palautetta, jonka mukaan K&K:n ja piispan välit olivat perinteisesti olleet huonot, joten tämän eläkkeelle siirtymisen haluttiin nyt lehden osalta tapahtuvan kaikessa rauhassa. Huovisesta tehtyä karikatyyria olisi ollut vaikea silotella, joten valmis piirros päädyttiin lopulta vaihtamaan toiseen.”

”Haluan korostaa, että tilanne hoitui ilman isompaa selkkausta. Ainoa varsinainen konflikti on liittynyt tekemääni pääsiäispiirrokseen, jota toimitus yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta. K&K:n linjaan kuuluu tärkeiden juhlapyhien, kuten pääsiäisen ja joulun pyhittäminen. Paskaa joulua! -tervehdyksenkin minä sain läpi oikeastaan taktikoimalla niin, että se ilmestyi lehdessä viikkoa ennen varsinaista joulunumeroa. Jouluun mennessä piirroksen julkaisukynnys olisi ollut korkeampi.”

Sensuurin uhriksi Ranta kieltää K&K:n leivissä joutuneensa.

Simolalla on päätoimittajana oikeus käyttää omaa sananvapauttaan sen suhteen, mitä lehdessä julkaistaan ja mitä ei. Asiassa on myös juridinen puoli, minun lisäkseni myös hän joutuisi käräjille, jos kuvani johtaisivat oikeustoimiin. Sen sijaan Kaltio-lehdelle piirtämäni Muhammed-sarjakuva oli toinen juttu: se, että päätoimittajan jo hyväksymä teos vedettiin jälkikäteen levityksestä, oli sensuuria.”

Kritiikin vastapainoksi Ranta on saanut myös konkreettista tunnustusta. Maaliskuussa 2012 kansainvälisen kirjailijaliitto PENin Suomen jaosto palkitsi hänet historiansa ensimmäisellä sananvapauspalkinnolla. Perusteluissa kiitetään Rannan roolia avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolustamisessa. Hän itse suhtautuu saamiinsa kehuihin maanläheisesti.

En ole niinkään puolustanut sananvapautta kuin olen käyttänyt sitä. Sananvapaus vaatii toteutuakseen sen, että sen rajoja voidaan myös venyttää. Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös Paskaa joulua! -piirroksen kohdalla antaa tähän liittyen rohkaisevan viestin. On hienoa, että rajojen kokeilemiseen on mahdollisuus, vaikka sen seurauksena sataakin välillä paskaa niskaan.” Kaiken kaikkiaan työpaikka K&K:ssa on ollut ainakin omalta kannaltani katsoen hyvä diili. Olen saanut piirroksilleni näkyvyyttä ja onnistunut toistaiseksi selviämään kuivin jaloin. Olen tyytyväinen siihen, mitä teen: voi olla, että ovet pysyisivät visusti kiinni, jos ilmaisisin itseäni muulla tavoin kuin pilapiirtäjänä. En myöskään koe työni vuoksi uhkailua tai painostusta toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomi on turvallinen maa.”

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.