Kun viranomaisen pelko uhkaa opiskelijoiden henkeä ja terveyttä

”Hei. Samuli Suonpää -niminen valopää kiusaa koko keskustoimistoa, kun on saanut tietää noista huumauskeisseistä. Jos se kysyy teiltä, niin sanokaa, että ohjaa kysymykset mulle. Se haluaa urkkia tietoja saadakseen HYY:n huonoon valoon.” – HYY:n hallituksen jäsen

Huhtikuussa opiskelijajärjestölleni tiedotettiin, että Uudella Ylioppilastalolla on tavattu asiattomia kulkijoita. Talon ulko-ovi on useiden juhlien aikana jätetty auki ja ulkopuoliset ovat päässeet tiloihin. Tapahtumien aikana on naulakoilla käyty varkaissa – ja bileissä on juomiin laitettu ulkopuolisten toimesta huumeita.

Kysyessäni lisätietoa HYYn hallituksen jäseniltä, ensimmäisenä nousi esiin huoli siitä, miksi asiasta ylipäänsä on puhuttu julkisesti. Tämä piti pitää vain pienen piirin tiedossa.

Se poika kompastui portaissa ja löi päänsä kurjan näköisesti. Menin paikalle, siihen tuli muutamia muitakin. Päästä tuli vähän verta ja poika puhui sekavia. Aivotärähdykseltä se minusta näytti, joku alkoi soittaa ambulanssia. Paikalle ilmestyi isäntä tai joku muu yli-innokas päällysmies ja alkoi määräillä: ”Ei tänne mitään ambulanssia pitäisi kutsua.” Oli kuitenkin kutsuttu jo. En ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta mies jatkoi: ”Kantakaa se ulos.” Lähimmät tottelivat ja kantoivat pojan kauemmas bileistä, vaikka kaatuneen olisi pitänyt antaa olla paikallaan. Varmasti enemmistö opiskelijoista toimisi oikein noissa tilanteissa, mutta auktoriteettiusko on usein sokeaa. Huomasin ajattelevani Milgramin tottelevaisuuskokeita. –Mies, n. 25 vuotta

Muille HYYn hallituksen jäsenille esitetyt kysymykset eivät myöskään auta eteenpäin. Ensimmäinen reaktio kysymyksiin on puhelinsoitto HYYn hallituksen jäseneltä: ”Samuli hei, mikä juttu tää on, että teologi kyselee hallitukselta jostain huumausjutuista?” Osa hallituksen jäsenistä kertoo, ettei tiedä asiasta mitään. Kysymykset pyydetään ohjaamaan järjestöasiantuntijoille.

Yleinen käsitys on, että ”tyrmäystipoiksi” kuvailtuja aineita olisivat toisten laseihin laittaneet ”ulkopuoliset”. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi päätelmään ulkopuolisista on päädytty – vai onko kyse toiveajattelusta. Asiasta on kevään aikana keskusteltu lähinnä suljetuissa piireissä. Tämä keskustelu näyttää saaneen absurdeja muotoja. Muistutetaan ohjeesta, jonka mukaan kaikilta sisään pyrkijöiltä pitäisi edellyttää opiskelijakorttia tai järjestönauhaa. Tällä keinolla voitaisiin nimittäin estää siviilipukuisten poliisien pääsy juhliin. Kukaan ei kuitenkaan ole epäillyt poliiseja tyrmäystippojen käytöstä.

Näyttää siltä, että poliisin pelko on jo ohittanut opiskelijoiden turvallisuuden merkityksen. Siksi ambulanssiakaan ei aina uskalleta kutsua. HYYn vastaukset ja huoli asian tutkimisesta puolestaan kertovat, että hallituksen ensisijainen huolenaihe on ylioppilaskunnan maineessa, jonka turvallisuusongelmista kertominen uhkaa pilata.

”Hei katsokaa, Minna on ihan kännissä”, kuulin jonkun nauravan. En tiennyt sen tarkoittavan minua, enhän ollut juonut kuin kaksi lasillista viiniä. Samalla huomasin kaatuvani, makasin lattialla enkä päässyt ylös. Seinät pyörivät ympärilläni. ”Se oksentaa kohta, viekää joku se vessaan!” Joku vei. Onneksi ystäväni löysi minut vessasta ja kysyi, mikä minua vaivaa. Sanoin, etten tiedä, olen vaan ihan sekaisin. ”Olikohan lasissani jotain ylimääräistä?” Ystäväni tiesi, etten ollut juonut paljoa ja pyysi apua vessaan. Kuulin hänen selittävän jollekin huumeista lasissani ja pyytävän ambulanssia ja poliisia. Sammuin tässä vaiheessa ja heräsin vasta sairaalassa. Siellä ystäväni kertoi tuoneensa minut sinne taksilla. ”Ei ne halunneet sinne ambulanssia eikä poliisia. Mutta ollaan nyt iloisia siitä, että sulla on kaikki hyvin.” –Nainen, n. 25 vuotta

Ylioppilaskunta korostaa tapahtumien järjestäjän eli opiskelijoiden vastuuta tapahtumaan sisään päästettävien valvonnassa. ”Jokaisella ylioppilastalolla juhlia järjestävällä taholla on velvollisuus tarkastaa jokaisen sisäänpyrkijän opiskelijastatus ja se, onko tällä asiaa tilaisuuteen”, HYY linjaa. Helsingissä on yli 60.000 opiskelijaa eikä opiskelijajärjestöjen toimijoita ole mitenkään koulutettu tunnistamaan henkilöä kuvasta, ei myöskään opiskelijakortista. Myös ajatus siitä, että opiskelupaikan saaminen ja vastaanottaminen tekisi ihmisestä automaattisesti turvallisen, on omituinen. Ylioppilaskunnalla ja opiskelijajärjestöillä ei ole mitään syytä olettaa, että väkivaltaa tilaisuuksissa harjoittavat ainoastaan ulkopuoliset. Se, että tilaisuudessa on läsnä vain opiskelijoita, ei yksin takaa osallistujien turvallisuutta.

Heräsin siihen, kun sen käsi oli mun hameeni alla ja repi multa pikkuhousuja pois. En ensin tajunnut, missä olen, mutta sitten muistin jääneeni osakuntatalolle nukkumaan bileiden jälkeen. Olin humalassa, mutten niin humalassa, ettenkö olisi tiennyt tuon käden olevan väärässä paikassa. Aloin huutaa, ihmiset viereisillä sohvilla heräsivät. Mies otti kätensä pois ja pyysi anteeksi, minä nyyhkytin hysteerisesti. Joku tuli rauhoittelemaan minua. Sanoin, että se yritti raiskata minut. ”Hei, se on vaan Mikko, se on joskus vähän tuollainen. Älä nyt tee tästä mitään isoa ongelmaa, eihän mitään tapahtunut. Siitä tulisi vaan ongelmia osakunnalle.” Menin kotiin, itkin ja yritin unohtaa koko asian. Osakuntatalolle en mennyt enää koskaan. –Nainen, n. 25 vuotta

Saamme muualta tietoa helmikuisista juhlista, joihin epäily tyrmäystipoista on liittynyt. Yksin niissä uhreja kerrotaan olleen kolme. Paikalla olleista haastatelluista kukaan ei muista nähneensä ambulanssia tai lääkintähenkilökuntaa. ”Bileiden järjestäjät ottivat uhrin hoivaansa”, kertoo yksi juhliin osallistunut. ”Mitään bileitä ei kyllä lopetettu vaan meno jatkui.” Haastateltu kertoo yhden uhreista hakeutuneen itsenäisesti vatsahuuhteluun. Helsingin järjestyspoliisin mukaan kuvatun kaltaisista tapauksista ei ole tehty rikosilmoituksia.

Maanantaina HYYn keskustoimiston avauduttua taas viikonlopun jälkeen Kyyhkynen saa HYYltä asiallisemman vastauksen. Viestin mukaan ”helmikuinen tapaus on erittäin valitettava ja harvinainen”.

HYY ilmeisesti katsoo, että sen toiminta asiassa on ollut riittävää. ”HYY on tapauksen jälkeen vaatinut kaikkia Uuden ylioppilastalon tiloja käyttäviä tahoja noudattamaan poikkeuksetta niitä koskevia turvallisuusvaatimuksia ja tiukentanut valvontaa tiloissaan. Muita vastaavanlaisia häiriötapauksia ei ole sittemmin tullut tietoomme.” Jos onnistumisen mittarina käytetään sitä, että viimeisen kahden kuukauden aikana HYYn tietoon ei ole tullut uusia tapauksia, joissa opiskelija olisi yritetty huumata tai raiskata, on tuo onnistumisen rima kovin matalalla.

HYYn hallituksen jäsen esittää myös painokasta kritiikkiä lehteä kohtaan, kun kokee ettei saanut tietoa mahdollisesta lehtijutusta riittävän ajoissa. Viestissä viitattiin journalistin ohjeisiin. Näiden ohjeiden mukaan tiedonhankinnan avoimuudesta voitaisiin kuitenkin tinkiä, mikäli kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta. Kolmen ihmisen huumaamista Suomen suurimman ylioppilaskunnan tiloissa ja tämän ylioppilaskunnan tapaa käsitellä tapahtunutta jälkikäteen ei ilmeisesti pidetä yhteiskunnallisesti merkittävänä.

Päätös jutun kirjoittamisesta tehtiin vasta ensimmäisten tiedustelujen jälkeen. Lähetettäessä HYYn hallitukselle kysymyksiä niiden yhteydessä kerrottiin, että lehti harkitsee jutun tekemistä.

Viestissä HYY vastasi kolmeen lehden esittämästä seitsemästä kysymyksestä. Viestissä todettiinkin: ”Ilman HYYn vastauksia tai kommentteja esittämiisi kysymyksiin sinulla ei ole riittävästi aineistoa jutun julkaisemiseen.” Samaan aikaan HYYn hallituksen jäsen pommitti useita eri henkilöitä ylioppilaskunnassa pyynnöllä olla kommentoimatta Kyyhkyselle mitään. Harvan kirjoittamani jutun julkaisemisen estämiseen on nähty yhtä paljon vaivaa.

Viranomaisten pelko ja opiskelijajärjestöjen maineen suojeleminen vaarantaa kaikkien tilaisuuksiin osallistuvien turvallisuuden.

HYY – tule tänne, tyrmää tyttö. Emme kerro kenellekään. –Nainen, n. 25 vuotta

Lainaukset väkivaltaa opiskelijajärjestöjen tapahtumissa Helsingissä kokeneiden tai nähneiden henkilöiden kertomuksista. Tapauksiin ei järjestöissä reagoitu asianmukaisesti.

Teksti: Samuli Suonpää

HYY VASTAA KYYHKYSEN JUTTUUN UUDEN YLIOPPILASTALON TURVALLISUUDESTA

Jeesus on yks Aku Ankka – Kyyhkynen 3/2014

Kyyhkysen toimituskunta kävi kysymässä helsinkiläisten mielipiteitä uskomisesta, kirkosta ja ennen kaikkea Jeesuksesta. Kuinkas siinä kävikään?

Itähelsinkiläinen matkaoppaamme Saimi on johdattanut joukkomme urhean Kontulan Hima-baariin. Istun nurkkapöydässä ja lipitän hermostuneena olutta. Tuoppi tyhjenee viidessä minuutissa ja koko idea tuntuu kaikessa levottomuudessaan harvinaisen typerältä. Mennään hei istumaan iltaa helsinkiläisiin baareihin ja jutellaan siellä satunnaisten illanistujien kanssa Jeesuksesta. Miksi menin tuollaista ehdottamaan? Oluen kilahtaessa kupoliin, myös jännitys helpottaa. Huomaan Annan jo avanneen keskustelun vieressään istuvan miehen kanssa. Kai sitä pitää itsekin uskaltaa. Roudaan lähes tyhjän tuoppini koripalloa seuraavan miehen luo.

”Moikka, voiks mä tulla jutteleen?” Mies nyökkää. ”Tota mää opiskelen teologiaa ja tota… öö… mitämieltäsääootjeesuksestaniinku?” Mies virnistää kysymykselle jotenkin tuskaisesti. ”Emmää siis mitään käännytä tai mitään, yritän vaan tässä ihan tällai kysyä…” aloitan levottoman höpinän, kun mies keskeyttää: ”Mää olen ihan ateisti, kävin kerran Israelissa ja se riitti. Erosin kirkosta.” Miehen silmät seuraavat peliä, seuraava kommentti on hallittu: ”Siinä ei ole mitään järkeä, että ihmiset tappavat toisiaan käytännössä saman jumalan nimeen.” Keskustelu on päättynyt.

Kontulan Hima-baarissa pelataan bilistä, katsotaan peliä ja annetaan keskiviikkoillan kulua. Tiskin takana myyjä on sitä mieltä, että uskonto ja politiikka ovat kaksi asiaa joihin täällä ei kannata puuttua. Me olemme eri mieltä. Anna tapaa viisikymppisen kirkosta eronneen miehen, jolle kirkkomusiikki ja kuorolaulu ovat kuitenkin olleet aina vahva osa elämää. Muuten uskominen ei vain tuntunut omalta jutulta. Kirkkokuorossa kukaan ei koskaan kysynyt kirkkoon kuulumisesta. Eräälle nuorelle miehelle Jeesus oli yks Aku Ankka. Hänkään ei kuulu kirkkoon. Sen sijaan yhytämme tupakkapaikalta kirkkoon kuuluvan miehen, jolle Jeesus oli melkoinen oman aikansa Houdini. Eikä siitä sitten ole muuta sanottavaa. Jumalasta sitäkin enemmän. Jumala on kaikki energia ympärillämme, mutta erotuksena kuitenkin ihmisen sielusta joka on ikuinen. Kirkkoon mies kuuluu, koska kirkko tekee niin paljon hyvää. ”Niil on kyll paljon rahaa”, mies toteaa ja pitää miettimistauon: ”Mutt tiiä sit mihin se kaikki menee.”

Olli-Pekka tapaa kaksi naista, joista toinen ei usko Jeesukseen lainkaan ja toinen hyväksyy Nasaretilaisen historiallisena henkilönä. Jälkimmäinen mainitsee 11-vuotiaan lapsensa, joka uskoo Jumalaan. Naisen mukaan lapsenusko on kaunis asia. Siihen ei sovi puuttua. Vessojen viereisellä nurkkapöydän seurueella sen sijaan vastaus on paljon yksiselitteisempi.

”Mitä mieltä te ootte Jeesuksesta?”
”Täyttä paskaa!”

Hyppäämme metroon ja päätämme siirtyä Kallioon. Kävelemme Vaasankadun päähän ja astumme sisään ravintola Molotoviin. Joukko tulevia eläinlääkäreitä suorittaa jotain rastitehtävää tiskillä vihreissä haalareissa. Joku porukka pelaa yatzya. Täällä ei ole telkkareita joista katsoa peliä. Yhytän terassin poikaporukan. Keskustelu alkaa soljua lähes saman tien:

”Tarkoitatsä Jeesusta niinku historiallisessa mielessä vai…?”
”Ihan missä mielessä tahansa.”

akuankka_2Ennen kuin huomaankaan, keskustelu siirtyy käsittelemään Jeesuksen elämästä tehtyjä elokuvia. Uskontotiedettäkin opiskellut sosiologi on juuri nähnyt Matteuksen evankeliumin Kai Sadinmaan saatesanoilla ja suosittelee sitä lämpimästi. Hänen vieressään istuva käsikirjoittajanalku ei pääse ylitse siitä, että tutussa Gibsonin Jeesusleffassa Passion of the Christ Jeesus keksii pöydän: ”Siis, ihan tosissaan!” Pohdimme miksiköhän Jeesus kuvataan elokuvissa usein vihaisena hahmona. Kai se on sitä ihmisyyttä. Pojat huomioivat, että Kristuksen viimeisessä kiusauksessa Jeesus on häkeltynyt ja hämmentynyt saamastaan tehtävästä: ”Se on vihainen siitä, että se laitettu toteuttaan tehtävää, jota se ei vaan ymmärrä”. Matteuksen evankeliumin Jeesus on puhtaammin vihainen hahmo.

Toisaalla puhutaan siitä, miksi kirkko ei oikein istu nykyihmisen maailmankuvaan: ”Kirkko on niinkuin demarit, yrittää miellyttää kaikkia, muttei sitt miellytä ketään.”

Kello lähentelee yhdeksää, kun päätämme nostaa panoksia. Ravintola Tornin kalliit viinilasit ja kansainväliset vieraat lienevät omiaan venyttämään mukavuusaluettamme vielä vähän pidemmälle. Tilaamme viiniä, katselemme ihmisiä ja Tornista levittäytyvää Helsinkiä. Kynnys lähestyä ketään on yhtäkkiä kovin korkealla. Päätän tervehtiä nuorehkoa suomalaiselta vaikuttavaa miesseuruetta. Miksiköhän sitä nuorena naisena lähestyy herkemmin miehiä?

”Moi, tuota saisko teiltä kysyä vähän uskomiseen, uskoon ja kirkkoon liittyä asioita?” Kaikki katsovat tehokkaasti muualle. ”Jos ei”, sanoo yksi seurueen jäsenistä lopulta: ”Ei kuulu meidän genreen.” Ensimmäinen hylkäys. Olo tuntuu jälleen hölmöltä, tekee mieli luovuttaa. Samassa viereen pöllähtää eläkeikäisten espoolaisten joukko. ”Tytöt, tytöt, ette te täällä Tornissa saa mitään kantakapunkilaista tutkimusotosta, mekin olemme Espoosta”, meitä neuvotaan.

(Huomautan lukijoille, että Olli-Pekka on tällä hetkellä toisaalla, kuuntelemassa englannikielistä debattia kahden roomalaiskatolisen, yhden buddhalaisen ja yhden metodistin välillä).

Espoolaiset sedät jatkavat: ”Missä teidän muistiinpanovälineet sitä paitsi ovat?” Jeesuspuheeseen miehet eivät oikein taivu, mutta sen sijaan keskustelemme lähetystyöstä (jota pidetään kulttuurihistoriallisessa mielessä tuomittavana), diakoniasta (jota pidetään yhteiskunnallisesti merkittävänä), kirkon omaisuudesta (johon tulee suhtautua vastuullisesti) ja Palestiinan tilanteesta: ”Se on käsittämätöntä, että minä olen 69 ja koko sen ajan Israel ja Palestiina ovat vääntäneet kättä!”

Tornin hississä summaamme iltaa yhteen. Hyvin pienestä sosioekonomisesta otoksestamme päädymme seuraaviin yleisiin huomioihin:

1. Mielipiteet uskonnoista ja uskonnollisuudesta eivät vaihtele niinkään siitä riippuen, missä päin Helsinkiä ollaan. Vaihtelu riippuu enemmänkin siitä, minkä ikäisiä ihmisiä tulee puhutettua. Vanhemmille vastaajille kirkon yhteiskunnallinen asema nousee keskeisemmälle paikalle kuin nuoremmille, jotka puhuvat enemmän abstrakteista kokonaisuuksista.akuankka_1

2. Mitä mieltä sä oot Jeesuksesta on vaikea kysymys ihan kaikille.

Kyyhkysen baariekskursiolle osallistuivat päätoimittaja Ella Luoma sekä tähtitoimittajat Anna Hiekkataipale ja Olli-Pekka Toivanen. Itähelsinkiläisenä matkaoppaana toimi teologian ylioppilas Saimi Kautonen.

Kyyhkysen toimitus haluaa muistaa lämmöllä myös teologian maisteri Juha Leinosta, joka on muistanut vuosien varrella kysyä useammaltakin yllättyneeltä opiskelijalta, että mitä mieltä tämä on Jeesuksesta.

teksti: Ella Luoma
kuvat: Joona Raudaskoski