”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. -Uuno Kailas

Isälläni diagnosoitiin syöpä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2006. Maksakasvain. Pääsiäinen 2011. Syöpä oli uusiutunut. Lääkitys aloitettiin. Etäpesäkkeitä löytyi sydämen takaa. Syöpää ei voi leikata, eikä pelkkä lääkehoito riitä. Isäni oli terminaalisesti sairas. Sairauden huomasi oikeastaan vain laihtumisesta. Isäni hiuksetkaan eivät olleet missään vaiheessa kärsineet. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät istuneet stereotyyppiseen kuvaan syöpäsairaasta. Tammikuussa 2013 hänen kuntonsa alkoi nopeasti rapautua. Löytyi lisää etäpesäkkeitä, tällä kertaa nielusta. Maaliskuun viimeisellä viikolla isäni siirtyi kotoaan Terhokotiin saattohoitoon.

Terhokotiin pääseminen oli isäni oma tahto. Hän halusi päästä saattohoitoon, ja oli yksi niistä harvoista, jotka sinne pääsevät. Olen pohtinut paljon, miksi hänelle oli niin tärkeää päästä saattohoitoon muualle, pois kotoa. Kivun pelko, kotiin kahliutuminen ja kenties pelko taakkana olemisesta. Isäni vastusti painokkaasti sitä, että äitini olisi jäänyt kotiin häntä hoitamaan. Isäni oli kovin itsenäinen ja omapäinen, monella tavalla samanlainen kuin minä. Apua on helpompi pyytää vieraalta kuin läheiseltä.

Kävin ensimmäistä kertaa Terhokodissa isäni oltua siellä jo päivän. Oli hermostuttavaa ja pelottavaa astua sisään niistä ovista. Minut vastaanotti hiljaisuus ja rauhallisuus. Ihmiset eivät kiirehtineet, ikkunoista siilautui kevättalven valoa sisälle. Terhokoti ei ollut enää kuolemakuvapelottava tai hermostuttava. Se oli rauhan saareke. Aika kulki eri tahtia, ja Terhokodissa oli elämää.

Isäni vietti elämänsä viimeiset viikot Terhokodissa, ja niin monella tavalla vietimme mekin ne viimeiset viikot siellä. Päivittäiset rutiinit muuttuivat. Luentojen jälkeen lähdinkin Pohjois-Haagaan. Töissä ollessa ajatukset olivat muualla. Opin M-junan aikataulut. Kävin useammin kaupassa Pohjois-Haagassa kuin omassa lähikaupassani. Opin olemaan läsnä. Opin kuuntelemaan ja opin antamaan tilaa. Rutiinit eivät kuitenkaan kaikki rikkoutuneet. Katsoin edelleen isäni kanssa Sydämen asialla-ohjelman, luimme iltapäivälehdet ja juttelimme.

Välillä törmäsin lehdissä juttuihin, joissa ihminen julistaa ”näin voitin syövän” ”Ilman positiivista ajattelua ja tahdonvoimaa en olisi selvinnyt”. Suututti ja suututtaa edelleen. Ihminen ei voita syöpää, koska jos näin, niin onko siihen kuoleva silloin häviäjä ja luovuttaja? Tätä sairautta ei saa pois positiivisella ajattelulla. Syöpä vaatii paljon ajatustyötäkin, mutta realistista sellaista. Piti yrittää hyväksyä ajatus lähestyvästä kuolemasta. Meidän kaikkien tuli yrittää sitä, isäni, äitini, veljeni ja minun. Jostain syystä kuitenkin ajattelin koko kevään 2013, että vasta isäni kuoltua lumet lähtevät.

26.4.2013, kello 21.30. Isäni on kuollut. Hän oli nukkunut pois rauhallisesti, äitini ollessa vieressä. 27.4.2013 lumet alkavat sulaa lopullisesti.

29.4.2013 menen katsomaan isäni arkkuunpanoa. Purskahdan itkuun lähes välittömästi nähdessäni kasvot, jotka olivat kerran isäni. Sairaus on ohi. Se keho ei ole enää hänen kotinsa. Uskovaiselle siitä kehosta olisi lähtenyt sielu. Minä käytän mielummin sanaa minuus. Laulamme Terhokodin kappelissa äitini kanssa virren Oi Herra, jos mä matkamies maan. Suru on lähes elävä organismi, laulaessa kyyneleet tukahduttavat ääntä, mutta virren tuttuus, rituaalisuus ja kauneus luovat selittämätöntä lohtua. Rakkaus on täällä, muistona ja tunteena, siteenä välillämme. Vaikka olen ateisti, niin kuoleman kohdalla kirkolla on paikka minun elämässäni. Kirkollisten hautajaisten rituaalisuus, hartaus ja lohtu ovat oikein. Ne ovat minun, meidän, surussa pysyvyyttä edustava ankkuri, ne ovat arvokkaat. Ne antavat kunnioittavan lopun isäni elämälle.

En näe isääni enää koskaan. En kuule hänen ääntään, en tunne hänen läsnäoloaan. Isäni on silti edelleen osa arkeani. Puhun hänestä, muistelen häntä, suren häntä. Käyn haudalla, leivon sellaisen kakun, josta hän olisi pitänyt isänpäiväksi muistoa kunnioittaakseni. Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni aattoillan hartaudessa. Tämän tein äitini takia, äitini surutyön tukena. Minulle se tilaisuus ei enää tuonut mitään. Hartauden jälkeen haudalle sytytetty kynttilä ja sadat muut tuikkivat valot hautausmaalla, se rauhoitti sydäntä. Se hiljaisuus oli samaa kuin Terhokodissa. Hautausmaa on rauhan saareke. Aika kulkee eri tahdissa. Hautakivet kertovat eletystä elämästä.

Teksti: Katja Itäpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

Petri Karisma – ärsyttävän mukava mies – Kyyhkynen 2/2014

Kyyhkysen toimittajat lähtivät roustaamaan tyhmää vapaa-ajattelijaa. Metsään meni, kun vapaa-ajattelija ei ollutkaan tyhmä.

Ella:
Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja Petri Karisma meuhkaa Teemu Laajasalon kanssa Suvivirrestä Ylen taajuuksilla. Keskustelu kiertää kehää ja vaikuttaa muutenkin typerältä. Kuten vapaa-ajattelijat yleensäkin: jotain ihme elämänkieltäjiä, jotka vaihtavat raamattuja pornolehtiin kompensoidakseen vanhoja koulun uskonnontunneilta saatuja traumoja. Kun Samuli ehdottaa Karisman henkilöhaastattelua, kirjoitan paperille nokkelia kysymyksiä ja valmistaudun saivartelemaan. Ensimmäinen kädenpuristus Petri Karisman kanssa ehtii jo osoittaa minut vääräksi.Petri Karisma- kuva

Samuli:

Miksi, Petri?

Tämä oli se kysymys, joka minulle annettiin useaan kertaan kun kerroin, että aiomme haastatella Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajaa. ”Miksi helvetissä se rähjää? Mitä sillä on kirkkoa vastaan? Kiusasiko uskonnonopettaja sitä?”

Saman kysymyksen Karisma kysyy minulta ja kirkolta: ”Miksi?” Ei sillä, että hän jotenkin pitäisi uskonnollisuuttani pahana asiana. Ei se häntä kiusaa eikä hän kehtaa sitäkään sanoa, jos pitää uskonnollisuutta tyhmänä. Mutta hän ei vaan tosissaan ymmärrä sitä. ”Miksi ihminen yhä olisi uskonnollinen kun ei siihen ole mitään tarvetta?”

Ella:

Petri Karisma on eloisa ja hyväntahtoinen ammattikoulun opettaja, kasvissyöjä ja eroakirkosta.fi-sivuston perustaja, jonka mielestä uskonto on ennen kaikkea yksityisasia. Samalla tavalla kuin seksuaalinen suuntautuminen, politiikka tai ammattiyhdistykseen kuuluminen. Julkisen sektorin, kuten koululaitoksen ei tule asettua minkään uskonnon puolelle. Kun niin tehdään, loukkaantunut vanhempi ottaa yhteyttä vapaa-ajattelijoihin. Siitä syntyy kantelu, kuten nyt tästä Suvivirrestä. Karisman mielestä vapaa-ajattelijat ovat ennen kaikkea ateistien etujärjestö: ”Ei me mitään vaadita. Me vaan halutaan olla samaa mieltä kuin laki.” Eikä lain mukaan ketään saa pakottaa harjoittamaan uskontoa omantuntonsa vastaisesti.

Mutta eikö tämä nyt mene Suvivirren kohdalla naurettavaksi hiustenhalkomiseksi? Mitä jos koulussa soitetaan vaikka Mikko Kuustosen Enkelit lentää sun uniin? Kyllähän siinäkin kristillisiä symboleja viljellään. Karisman mielestä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Populaarimusiikki viljelee kaikenlaisia kuvastoja ja sitä voi kuunnella kun huvittaa. Suvivirsi on kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluva osa, jonka aikana noustaan kunnioittamaan Jumalaa: ”Kyllä tyhmempikin tajuaa, mikä siinä on uskonnonharjoitusta.” Karisman mukaan kulttuuri ja uskonto ovat kaksi täysin erillistä asiaa, joista ensimmäinen tarkoittaa esimerkiksi kristillisten kirkkojen ihastelemista lomamatkalla Roomassa. Se siitä saivartelusta sitten.

Samuli:

Alan ymmärtää Karisman ajattelua. Karisma ei ole ylioppilas. Tie vei ammattikoulun kautta tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Sen jälkeen hän on työskennellyt miesvaltaisella alalla, miesten keskellä. ”No onhan siellä meillä ammattikoulussa pakko ottaa aika äijäasenne”, hän nauraa kun huomaa vahingossa kiroilleensa.

Ella:

Karisman puheessa vilahtelee jatkuvasti termi valistus. Lisäksi mies on tamperelainen diplomi-insinööri. Itse asiassa suuri osa vapaa-ajattelijoista tunnustautuu insinööreiksi. Vuonna 2003 perustettu eroakirkosta.fi lienee sekin eräänlainen insinöörityön taidonnäyte: ”Emmä tiedä, ehkä meillä insinööreillä on jotenkin samanlainen tapa ajatella asioita.” Olisiko tämä samanlainen tapa jonkinlaista kehitysoptimismia? Sitä Karisma ei suostu myöntämään, mutta puhuu samalla uskonnoista historiallisina vaiheina, jotka tulevat kuolemaan itsestään kun länsimainen sekulaariyhteiskunta kehittyy tarpeeksi pitkälle: ”Minä uskon että alunperin, tuhansia vuosia sitten ihminen oli animistinen ja eikös siitä sitten kehittynyt polyteismi. Monoteismissa on sitten enää yksi jumala ja minusta on ihan luonnollista että jumalien määrä laskee edelleen kohti nollaa.”

Karisma ei väitä mallia tieteelliseksi teoriaksi. ”Mutta on ihan luonnollista että ihmiskunta kehittyy.” Karisman maailmassa aatehistoriat seuraavat toisiaan marxilaisella vääjäämättömyydelllä. Samuli mainitsee marxilaisuuden, mutta sitä Karisma kavahtaa. ”Kommunismi olisi minulle samanlainen peikko kuin uskonnollinen totalitarismi. Mulle on tärkeää, että ihminen saa vapaasti olla oma itsensä. Myös oikeus yksityisyyteen on tärkeä.”

Samuli:

Karisman mukaan: ”Uskonto on ollut liian keskeisessä roolissa kansakunnan rakentajana.” Tuntuu jopa hämmentävältä kuulla uskontokeskustelun ykköskasvon sanovan: ”Minusta uskonto ei oikeastaan ole ollut kovin kiinnostava ilmiönä.”

Ella:

Teologisesta tiedekunnasta Karisma ei osaa sanoa oikein mitään, kun ei ole tutustunut aiheeseen. Mutta yliopistot saavat kuitenkin kovaa peukutusta. Mitä tahansa saa tutkia, kunhan lähtökohdat ovat tieteelliset. Lisäksi Karisma korostaa keskusteluyhteyden merkitystä. Vapaa-ajattelijat ovat tempauksillaan hakeneet median huomiota ja pyrkineet edistämään keskustelua. Nykyisin provokatiiviset keskustelunavaukset ovat vähentyneet, mediaa kiinnostaa muutenkin jo valmiiksi.

Samuli:

Suhde marxilaisuuteen tulee esiin uudelleen kun kysyn, mikä vapaa-ajattelijain toimintaa on viime vuosikymmeninä aktivoinut. ”No vuoteen 1991 oli oikeastaan yhteinen sopimus, ettei keikuteta venettä.” Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteyttä tarvittiin, kun rajan takana vaani ”se vanha vainooja, kavala kauhea”.

”YYA-Suomessa ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä, kun Neuvostoliitto oli vahvoilla, ei täällä uskallettu instituutioita arvostella. Vasta nyt on muutaman vuoden ajan oltu itsenäisiä: nyt ei tarvitse turvata mihinkään. Neuvostoliitto oli arvaamaton, ehkä se saattoikin olla ihan hyvää politiikkaa. Nyt Suomi on toinen.” Nyt Suomessa on paremmin tilaa vapaa-ajattelulle. Nyt voidaan puhua uskonnosta julkisessa tilassa, kirkon roolista ja siitä suvivirrestäkin.

Mutta miksi, Petri? Sitä sä et vielä kertonut. ”No kun tää on oikein, tää meidän työ. Tämä on tärkeää. En minä kenenkään uskonnollisuutta halua vähentää”, hän vastaa. ”Mutta tässä maassa pitää olla tilaa elää uskonnottomastikin – tai kertomatta mitään uskonnollisuudesta. En minä yritä maailmaa muuttaa, minä haluan että täällä noudatetaan lakia. Se on vapaa-ajattelijoiden tavoite.”

Karisma ei lopultakaan halua selittää tarkemmin, rautalangasta hän ei väännä. ”Tajuathan sinä itsekin.”

Ja tajuanhan minä, totta puhuen.

Karismajuttuun kuvitusta.

Kai Sadinmaa: Petri Karisma on nasaretilaisen asialla

Ella:

Keskustelua olisi voinut jatkaa ties kuinka kauan, mutta Karismalla on jo kiire toisaalle. Karisma vaikuttaa tyytyväiseltä ja huikkaa vielä ovelta, että kaikesta on tärkeää voida keskustella. Sitä ei lähtökohtaisesti vapaa-ajattelijalta odottanut.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

Haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014