Kirkkovieraana – Kyyhkynen 1/2014

Lapuan hiippakunta ojensi kättään teologian opiskelijalle ja maksoi kolmipäiväisen koulutuksen lounasta ja illallista myöten. Matkustin Seinäjoki Areenalle puhumaan ja kuulemaan jumalanpalveluksesta, bongaamaan piispoja ja toivottavasti oppimaan jotain. Täyttyikö tavoite?KirkkovierasKontula

Jumalanpalveluspäivät aloittavaan paneeliin oli kutsuttu arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Anna Kontula, YLE:n vastaava tuottaja Anna Simojoki, nuorisotyönohjaaja Petri Katko sekä luottamushenkilö Lauri Kopponen. Keskustelua käytiin hengellisen nälän ympärillä. Millaista nälkää koemme jumalanpalveluksessa? Onko meistä löydettävissä jokin yhteinen kaipuu ja voiko jumalanpalvelus auttaa? Jokaiselta kysyttiin alkuun jotain sellaista kivaa johdattelevaa, kuten mikä on parasta messussa, tai millainen messu on ollut ikimuistoinen.

Anna Kontulalta kysyttiin, mitä mieltä hän on noin niin kuin kilpikonnaihmisenä siitä, että järjestettäisiin kilpikonnien omistajille omia messuja. Kontulan mielestä se olisi siinä mielessä hyvä idea, että kalliolaisia kilpikonnanomistajia on aika vähän. Mitä vähemmän ihmisiä messussa käy, sitä parempi. Kontula sanoi käyvänsä messussa ainoastaan sen ehtoollisen vuoksi. Kaikki muu on turhaa, eikä messusta parhaallakaan tahdolla ole löydettävissä Jumalaa.

Hetken tuntui kuin ympärilläni istuneet kuuntelijat olisivat kohahtaneet samanaikaisesti. Mutta se saattoi olla kuvitelmaa, koska oikeastaan uskonelämän ammattilaiset eivät pienestä pelästy. Jossain muussa yhteydessä oltaisiin voitu harrastettu aktiivista mielensä pahoittamista, mutta jumalanpalveluspäivillä panelistit innostuivat myötäilemään: ”Onhan siinä puolensa, kyllä.”, ”Ja en minäkään niin hirveästi kirkossa käy.”, ”Eikä siitä messusta välttämättä niin kamalasti irti saa.”

Avaus nostatti kysymyksiä siitä, millainen kirkossa kävijä on hyvä kirkossa kävijä. Jossain vaiheessa Lauri Kopponen lanseerasi keskusteluun termin kirkkovieras. Sellainen tyyppi siis, joka ei ole kotoa oppinut olemaan kirkossa, jaksa aktiivisesti osallistua mihinkään ja kokee vieraaksi tämän yhteisöllisyyden muodon kaikkine hankaline kaavoineen. Kokeeko kirkkovieras jumalanpalveluksen kuin niin moni teologi TYT:n? Sellaiseksi sisäpiirivenkuiluksi nimittäin. Ja mitä sellaiselle vieraalle oikeastaan pitäisi tehdä?

Kontula kysyi seuraavaksi, miksei kirkkoon voi mennä koska tahansa. Tai miksei yksityisen ripin mahdollisuutta pidetä näkyvimmin esillä. Reformaatiosta on jo sen verran aikaa, etteikö luterilainenkin kirkko voisi hieman kallistaa päätään vanhojen perinteiden puoleen. Yksi näistä voisi olla vaikka vanha hyvän ajan rippituoli. Tämän ajatuksen kanssa Kontula on samoilla linjoilla Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon kanssa, joka on suunnitellut Kallion kirkkoon niin rippituoleja kuin pidempiä aukioloaikojakin.

Anna Simojoki huomautti, että ihmiset eivät hae jumalanpalvelukselta välttämättä pelkästään helpotusta tunnontuskiin. Se yhteisöllisyys on isossa osassa kaikkea seurakuntaelämää. Kaipuu vahvaan yhteisöllisyyteen on nykyaikaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka oli avannut jumalanpalveluspäivät tunnustamalla, ettei oikeastaan koskaan ehdi kotiseurakuntansa kirkkoon (kun ei töiltään meinaa ehtiä), sanoi ettei oikeastaan osaa antaa erityistä loppukaneettia paneelille. Sen jälkeen hän sanoi muutaman tiivistämän ja harkitun sanan. Jumalanpalveluksen muuttumaton ydin on pyhän kohtaamisessa. Pidetään siitä kiinni. Ja arvatkaa vaan, mistä juteltiin myöhemmin kahvipöydässä.

Teksti: Ella Luoma

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *