Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.
Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.
Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.
Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.
Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.
Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella
hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.
Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.
Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät
mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.
Helsingin yliopistolla järjestetään 16.3.2016 Rajat kiinni! –henkinen seminaari. Yliopisto ei tähän ole antanut lupaa, mutta tiloja vuokrattaessa ei aina käyttötarkoituksen perään kysellä.
Tieto lisää tuskaa -seminaarin mainos tapahtuman Facebook-sivulla
Tieto lisää tuskaa, lupaa seminaarimainoksen otsikko. “Alustajina mm. Ingrid Carlqvist Ruotsista, geopolitiikan tutkija Jukka Davidsson, kansalaisaktivisti Junes Lokka, islamtuntija Jukka-Pekka Rahkonen, Ylöjärven kunnanvaltuutettu Matti Ylitalo ja mediapersoona Seppo Huhta.”
Mainoksen mukaan tilaisuuden järjestää Harri Eerola. Tapahtumapaikka on Fabianinkatu 33, 4. kerros.
Alustajien luettelo vaikuttaa vähän Rajat kiinni! –henkiseltä, mutta kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Tuo osoite vaan tuntuu kovin tutulta.
Osoitteessa Fabianinkatu 33 on Helsingin yliopiston päärakennus, Suomen vanhimman ja merkittävimmän yliopiston perinteikkäät tilat, suomalaisen tieteen kaikkein pyhin. Mistä seminaarissa on kyse?
Lyhyt puhelinkeskustelu yliopiston tilapalveluiden kanssa ei juuri lisää tietoa. ”Joo on meillä täällä varaus. Siinä lukee että Harri Eerola ja joku Rusnakone Oy. Me katsottiin netistä, että ne tekee jotain junaradan korjaustöitä.” Mitään muuta tietoa järjestettävän seminaarin luonteesta tai aihepiiristä ei ole. Yliopistolla säästetään ja tiloja on hyvä hyödyntää monipuolisesti. Tuskin sillä tätä kuitenkaan on tarkoitettu?
Rusnakone Oy:ssä ei myöskään osata auttaa. ”Joo en kyllä oikein tiedä, kuulostaa joltain Harrin jutuilta”, vastaa toimitusjohtaja Tero Hyyryläinen ja viittaa yhtiön entiseen toimitusjohtajaan Harri Eerolaan.
Harri Eerola vastaa kysymyksiin puhelimitse. Hän kertoo olevansa Rusnakone Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja vahvistaa, että tila on Rusnakoneen vuokraama. ”Me olemme tässä tilaisuudessa sponsorina ja haluamme tukea mahdollisuutta keskusteluun. Me siis maksamme vuokran. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikilla, joita asia kiinnostaa.”
Tilaisuuden teemana on Euroopan ja Suomen tilanne, josta on Eerolan mukaan vaikea saada täsmällistä kuvaa. ”Olen yrittäjänä todella huolissani maailman tilanteesta”, Eerola kertoo. ”Jokainen, joka hiukankin seuraa median kautta sitä, mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtuu, ymmärtää, että olemme todella huonossa jamassa. Suomessakin vastakkainasettelu on kiihtynyt maahanmuuton ja pakolaisten takia ja on muitakin vastakkainasetteluja, oikeisto ja vasemmisto, äärioikeisto ja muut ääripäät.”
Vastakkainasettelun sijaan suomalaisille pitäisi tarjota kunnollista tietoa. ”Siksi me olemme tätä seminaaria tukemassa”, Eerola korostaa. ”Me olemme yrittäneet saada tähän puhujia, jotka osaavat kertoa ihmisille Euroopan tilanteesta monelta tasolta. Tässä on mukana puhujia, jotka tietävät asioista omalta kannaltaan ja osaavat sen kertoa.”
Pelkästään yhden totuuden varaan Eerola ei halua kuulijoitaan jättää. ”Jokainen, joka tulee paikalle, saa olla omaa mieltään ja toivottavasti on tässä saanut tietoa lisää.”
Muuta tietoa tapahtuman sisällöstä ja alustusten aiheista ei ole tarjolla, tähän tapahtumaan tullaan nimekkäiden alustajien vuoksi kuulemaan ”monipuolisia näkemyksiä” – ja näkemyksiä alustajilla onkin tarjolla enemmän kuin asiantuntemusta.
Ingrid Carlqvist on ruotsalainen toimittaja, jonka verkkolehti Dispatch International on oman kuvauksensa mukaan ”islamkriittinen” ja ”julkaisee juttuja, jotka valtamedia jättää raportoimatta”. Dispatch Internationalin retoriikka on luonteeltaan vähintäänkin äärioikeistolaista. Lehti on siistimpi ja ammattimaisemman näköinen kuin MV-lehti.
Jukka Davidsson on kotisivujensa mukaan geopolitiikan tarkkailija ja ydinperheajattelun kannattaja. Hän on kirjoittanut ”islamistien invaasiosta”. Davidssonin mukaan ”Suomen hallinto on valinnut puolensa”, joka on ”rikollismafian tosiasiallisesti johtama osakeyhtiö, natsien kyhäämä ukkokerho, koostuen homoiluun ja Vatikaani vetoisten uhraustilaisuuksien pitämiseen ihastuneista sekä pankkiirimafian käyttämä sotilaallinen organisaatio.”
Junes Lokka on videoreportaaseja tekevä ”kansalaisaktivisti”.
Seppo Huhta on perussuomalainen, Espoon kaupunginvaltuuston jäsen. Ei sinänsä yllättävää.
Yliopiston tiloissa suunnitellaan siis järjestettävän Rajat kiinni! –henkinen tapahtuma. Tapahtuman luonne selvisi yliopistollekin vasta, kun tietoja tätä kirjoitusta varten selvitettiin.
Yliopistolle ei tämän seminaarin osalta ole annettu tietoa siitä, mitä seminaari sisältää. Edes seminaarin nimi ja aihe eivät olleet tiedossa. Yliopistolta näyttäisi siis saavan tilan käyttöönsä varsin helposti. Kun seminaari järjestetään yliopiston tiloissa, on seminaariin osallistuvan vaikea hahmottaa miten uskottavasta tapahtumasta on kyse. Kun ”geopolitiikan tuntija” tai ”islamtuntija” luennoi Helsingin yliopiston päärakennuksessa, hän voi hetken vaikuttaa vakavasti otettavalta asiantuntijalta.
Uskottavuuden lisäksi riskinä on turvallisuus. Tämä tapahtuma tulee kutsumaan kuulijoiksi varsin sekalaisen seurakunnan ja jos yliopistolla ei ole tietoa tapahtuman luonteesta, on turvallisuudesta vaikea huolehtia. Tuskin haluamme Soldiers of Odin –katupartiota järjestysmiehiksi yliopistolle? Vahtimestareiden työtä lisää sekin, että osa opiskelijoista todennäköisesti kokoontuisi ainakin aulatiloihin osoittamaan mieltään seminaaria vastaan – elleivät samalla päädy valtaamaan koko rakennusta.
Omalla Facebook –seinällään ”islamtuntija” Davidsson mainostaa tapahtumaa ja ehdottaa että kiinnostuneet ilmoittautuisivat nopeasti, sillä vain 200–300 ensimmäistä mahtuu paikalla. Tilaisuuden tavoitteena on Davidssonin mukaan selvittää ”mitä Suomessa tapahtuu ja mitä voimme tehdä tälle menolle? Tupa pitää saada täyteen.”
Säästöt ovat iskeneet Helsingin yliopistoon rajusti. Ehkä tilojen vuokraamista kannattaa silti vielä harkita.
teksti: Samuli Suonpää
Kirjoittaja on Kyyhkysen entinen päätoimittaja ja opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Artikkelia päivitetään, mikäli yliopisto ryhtyy toimenpiteisiin seminaarin suhteen.
Lisäys 23.2.2016. Yliopisto on ilmoittanut peruuttaneensa salivarauksen, sillä tilaisuuden arvioitiin olevan yliopiston arvojen vastainen. Yliopiston twiitti:
”No nyt ne pantakaulat auttavat pakolaisiakin siellä kirkoissa. Perkele. Minäpä eroan.”
Tämä kuulosti vitsiltä vielä pari päivää sitten. Tänään Eroakirkosta.fi –palvelu kuitenkin tiedotti kirkosta eroamisen taas hetkellisesti kiihtyneen. Kun yleensä syyskuussa on eronnut keskimäärin kahdeksankymmentä ihmistä päivässä, nyt vauhti on kiihtynyt. Lauantaina 5.9.2015 eroajia oli jo lähes 200. Syy oli selvä: seurakunnat eri puolilla Suomea ovat nähneet lähimmäisten hädän, majoittavat ja vaatettavat turvapaikanhakijoita ja kirkon johto puolustaa pakolaisten oikeutta päästä turvaan.
Eroakirkosta.fi –palvelu kerää erojen yhteydessä tietoa eron syistä. Viime päivien palautteet ovat jäätävää luettavaa:
“En hyväksy että kirkko alkaa majoittamaan näitä pakolaisia.”
“Seurakunnat hyysäävät liikaa ulkomaalaisia tänne Suomeen.”
“Muslimeiden tukeminen”
“en halua maksaa kirkollisveroa sellaisten pakolaisten auttamiseksi, jotka eivät ole heikkoja lapsia ja naisia vaan isänmaansa ja perheensä hyljänneitä miehiä”
“seurakunnat auttavat maahanmuuttajia”
“Nyt riitti toi pakolaisten hyysääminen, jos ei riitä raha avustus vaan kirkko alkaa jo majoittamaankin minun verorahoilla nii kiitos ei.”
Vielä vähän aikaa sitten eropiikkejä aiheuttivat Päivi Räsäsen lausunnot ja kirkon käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona. On tapahtunut merkittävä käänne. Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kirjoitti Helsingin Sanomissa, ettei estettä homoparien vihkimiselle ei olisikaan, seurakuntalaiset keräävät vaatelahjoituksia pakolaisille, kolehteja ohjataan painotetusti kirkon ulkomaanavulle ja piispojen mielestä hädänalaisia on aina autettava. Nyt kirkosta erotaan, koska kirkko tekee oikein. Myös kirkkoon liittyminen on kiihtynyt, palaajat haluavat tukea kirkkoa, jonka pitkästä aikaa kokevat omakseen.
Samaan aikaan pakolaisia auttavia uhkaillaan, kirkon ja seurakuntien verkkosivuille tungetaan kommentteja suoraan MV-lehdestä ja tänään uskonnonvapauden puolustamiseksi perustetun Eroakirkosta.fi -palvelun ykköskäyttäjäryhmä ovat vihaiset rasistit.
Tilanne on uusi myös palvelun perustajalle Petri Karismalle. Hän iloitsee sekä kirkon työstä, että jäsenmäärän laskusta. Hän ei suostu rintamalinjan toiselle puolelle vaan katsoo nyt tekevänsä samaa työtä suvaitsevaisuuden puolesta yhdessä kirkon kanssa. Karisma uskoo, että Eroakirkosta.fi –palvelu on osaltaan auttanut tekemään Suomesta yhteiskunnan, johon mahtuu erilaisia uskoja ja katsomuksia: “Suomi tulee varmasti kestämään nämä nyt tulevat uudet vaikutteet, onhan Suomi kestänyt myös sen, että Suomessa on nykyään lähes puolitoista miljoonaa mihinkään uskontokuntaa kuulumatonta.”
Näinkö helppoa se olisi? Kristityt, muslimit, uskonnottomat yhdessä suvaitsevaisuuden puolella, vastassaan ahdasmieliset rasistit uskontokuntaan katsomatta? Lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus yhdistää enemmän kuin uskonto erottaa.
Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että me voisimme voittaa.
Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.
Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.
Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?
Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.
Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?
Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.
UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.
