Tuttavallisesti Mallo – Kyyhkynen 2/2014

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan kiinnostus herää oppimisen myötä.

Kirkkohistorian lehtori Marjo-Riitta Antikainen eli tuttavallisemmin Mallo on tuttu kasvo kaikille teologian opiskelijoille ensimmäisen vuoden kirkkohistorian kursseilta lähtien. Hänen nimensä googlettamalla ilmestyy ruudulle ensimmäisenä Vuoden Lehtikuvat 2004 -näyttely ja riehakas kuva, jonka teksti kertoo: ”Tutkija Marjo-Riitta Antikainen Katajanokan vankilasellissä tyttökuvien keskellä”. Kuvaan liittyvää artikkelia ei löydy, joten täytyy tyytyä arvailemaan mitä Mallo tekee sellissä bikinityttöjen kanssa. Hmm…

Marjo-Riitta AntikainenTapaamme kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen yhteisessä kirjastossa. Uusiin tiloihin on kuulemma kotiuduttu. Kaikkia tosin harmittaa henkilökunnan ja tutkijoiden välisen hedelmällisen kahvipöytäyhteyden katkeaminen tutkijoiden siirryttyä eri tiloihin. Sen sijaan kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen välillä on aivan uudenlaista synergiaa.

Antikaisen toi aikanaan Teologiseen tiedekuntaan seurakuntanuoren tausta ja älyllinen kiinnostus aihetta kohtaan. Hän ei ollut niitä opiskelijoita, jotka tuntevat kirkkohistorian omaksi alakseen jo tiedekuntaan tullessaan. Opettajankoulutuksen, uskontotieteen ja muiden kokeilujen kautta hän ajelehti valitsemaan kirkkohistorian pääaineekseen lopulta graduvaiheessa.

Mallon puheissa toistuu usein ja eri yhteyksissä kiinnostuksen herääminen oppimisen myötä. Itse muistan jo kirkkohistorian esseeohjeistuksen yhteydessä lausutut kannustavat sanat. Jos aihe nyt ei vallan kauheasti kiinnostaisikaan, niin todennäköisesti kiinnostus heräilee kyllä sen myötä, kun tietoa ja ymmärystä karttuu. Tapahtuu uppoutuminen ja aihe vie mukanaan. Näin tapahtui Mallolle itselleen gradun parissa: hän sukelsi tutkimuksen tekemiseen ja hänelle kehittyi voimakas tutkijan ammatti-identiteetti.

Arjen kipein haaste tällä hetkellä on se, että opetustyön lisäksi ei tutkimukselle jää aikaa. Se on kova pala. ”Sitä on koko ajan vähän uskoton itselleen ja identiteetilleen”, Mallo toteaa. Hän ei kykene pitkäjänteiseen tutkimuksen tekemiseen niin, että kalenteriin on raivattu tunti sinne ja toinen tänne. Tekeminen vaatisi kotona olemista, sohvalla istumista, sängyllä lukemista, kävelemistä ja asioiden sulattelemista pyykkäämisen ohessa. Ajattelemista, lähteiden kuuntelemista ja tilaa mielikuvitukselle. Se ei onnistu yliopiston työhuoneella muun työn ohessa.

Aikaisempina vuosina, pienen lapsen äitinä, haasteet olivat toisenlaisia. Välillä rahoittajat epäröivät rahoituksen myöntämistä nuorelle naiselle, kun aika menisi kuitenkin lapsen hoitamiseen. ”Vaikka kaikki vanhemmat tietävät, että lapsen myötä ajankäyttö- ja organisointikyky hioutuvat entistä paremmiksi”, Mallo tuhahtaa. Hän päätyi uransa alussa valitsemaan sukupuoleen liittyviä aiheita, koska naishistoria oli uusi ja kiinnostava tutkimusala. Se avasi kirkkohistoriaan aivan uudenlaisen perspektiivin. Antikaisen uran aikana sukupuolentutkimus on muuttunut tutkimuksen valtavirraksi ja näkökulma integroituu luontevasti kaikenlaiseen tutkimukseen. Edelleen suhteet uskonnon, sukupuolen ja aatteiden välillä kiinnostavat Malloa. Parasta sukupuolentutkimuksen näkökulmassa on kuitenkin pääsy arjen historiaan ja siihen, miten ihmiset ovat uskontoa eläneet.

Historian ajoista ja paikoista läheisimpiä Antikaiselle ovat luonnollisesti ne joita hän on tutkinut. Hän on eniten kotonaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. On myös kiinnostuksen kohteita, jotka ovat juuri sopivalla tavalla vieraita synnyttääkseen jännitteisen tunteen siitä, että asiaa pitäisi päästä vähän raaputtamaan. ”Ranskan hugenotit kiehtovat jostain syystä vuodesta toiseen”, Mallo toteaa. ”Ja tietysti keskiajan ihmiset ja tarinat, joihin opettaessa törmään”. Taas tulee esille innostus ja kiinnostus, joka syttyy tekemisen ja tietämisen kautta.

Mikä historiassa viehättää? Eikö sirpaleisien tiedonmurujen kokoaminen koskaan turhauta, kun totuutta on kuitenkin mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida? ”Kaikessa tieteen tekemisessä on rajoituksensa”, Mallo huomauttaa. Hänen mielestään ei ole ongelmaa tyytyä ”historialliseen likiarvoon”, teemmehän tutkimusta omasta ajastamme käsin. Erityisen kiinnostavaksi työn tekee historialle ominainen kaksoisulottuvuus. Kysymys ei ole ainoastaan menneisyydestä, vaan asioita peilataan tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin. Esimerkiksi 90-luvun laman aikana alettiin tutkia erityisen voimakkaasti hyväntekeväisyyttä ja naisjärjestöjä. Aiheet eivät välttämättä tietoisesti valikoituneet siksi, että hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin murentaa, mutta tilanne heijastui historian tutkimukseen vähintäänkin tiedostamattomasti. ”Historia on turvallinen koelaboratorio nykypäivän ihmiselle”, Mallo sanoo. Menneisyyden avulla voi oppia ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri tilanteissa ja hahmottaa tapahtumien merkityksiä.

Jos tilanne sallisi täysimittaisen tutkimukseen uppoutumisen, Antikainen haluaisi jatkaa väitöskirjansa päähenkilön Mathilda Wreden seurassa. ”Harva tietää, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia ennen 1950-lukua.” Mallo haluaisi selvittää Wreden kansainvälistymistä ja verkostoja. Jotakin kertoo vaikkapa se, että kun 1980-luvulla Saksassa julkaistiin sarjakuvasarja protestanttisista uskonsankareista, omat albuminsa saivat esimerkiksi Calvin, J. S. Bach sekä Wrede.

Mitenkäs sen sellin kanssa oli? No sekin liittyy keneenkäs muuhun kuin Mathilda Wredeen. Antikaista haastateltiin aikanaan väitöskirjaan liittyen. Koska Wrede vieraili vankiloissa eri puolilla Suomea vankeja tapaamassa, myös Mallo kiersi vankilat tutkimusta tehdessään. Mikäs olikaan siis tutkijalle luontevampi paikka poseeraamiseen!

Teksti ja kuva: Anu Rask

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *