Kuusikymmentä vuotta sitten Helsingin Alppilan Diakonia-ammattikorkeakoulu oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Siellä asui nuoria naisia, jotka kiristivät hiuksensa nutturalle ja hiipivät käytävillä hiljaisuuden jälkeen. Kyyhkysen toimittaja tapasi 81-vuotiaan Helenan, joka opiskeli aikoinaan Alppilassa, silloisessa Diakonissalaitoksessa.
Kun kerron mitä Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa tapahtuu 2000-luvun Helsingissä Helena 81, kuuntelee kiinnostuneena:
”Kaikki oli silloin omana aikana niin erilaista.”
Silloin eli noin puoli vuosisataa sitten, kun 19-vuotias Helena lähti opiskelemaan sairaanhoitoa Helsinkiin. Omat vaatteet vaihdettiin laitoksen yhteneviin pukuihin, hiukset kiristettiin tiukalle nutturalle ja pieniin huoneisiin majoitettiin kolme tyttöä kerrallaan. Välillä vanhemmat sairaanhoitajat kävivät kurkistelemassa sisälle ja hiljaisuus laskeutui kello kymmenen.
Helenan mukaan kirjeet luettiin etukäteen:
”Ne kävivät sellaisen sensuurin, että kenelle kirjoitetaan ja millaisia juttuja saa oikein laittaa kuoreen.”
Helena ei tiedä millaista on olla nunna, mutta uskoo kuitenkin päässeensä melko lähelle. Uskonto ei kuitenkaan ollut se ahdistava tekijä, Helena on aina ollut syvästi uskonnollinen. Myös opetus oli laadukasta ja mielenkiintoista ja yhteisöllisyys loi turvaa.
”Mutta se ainainen tunne siitä, että mitään ei saa tehdä ilman lupaa ja että aina joku tarkkailee… olihan se nuorelle tytölle sellainen luostari.” Helena muistelee.
Hän muistaa kuinka housut eivät olisi naisilla tulleet vapaa-ajallakaan kysymykseen. Tai hiusten laittaminen sitä ainaista nutturaa lukuun ottamatta:
”Nykyään niillä tytöillä on vaikka millaisia kampauksia, se on niin erilaista. Ja sitten niillä on myös omat perheet.”
Hämmästyn korostusta.
“Eikö silloin teidän aikananne ollut perheellisiä sairaanhoitajia?”
Helena pudistaa päätään. Viiden vuoden koulutuksen päätteeksi, jos mieli jäädä töihin ja kehittyä urallaan Diakonissalaitoksella, ei saanut seurustella. Tai mennä naimisiin. Tai hankkia lapsia. Vanhat sairaanhoitajat olivat vanhoja piikoja, mutta hyvin taitavia työssään. Sellainen sopi joillekin naisille. Helena muistaa, että erityisesti Pohjanmaalta tuli monia körttihenkisiä tyttöjä, jotka suorittivat viiden vuoden koulutuksen kunnialla loppuun.
Sitten oli niitä muita, joilta se jäi kesken. Rahat loppuivat, toisinaan myös into tarkkaan valvotussa ilmapiirissä.
Helena pakkasi laukkunsa kahden vuoden opiskelujen päätteeksi. Jos hän olis ollut vanhempi ja varakkaampi, koulutus olisi kenties tullut käytyä loppuun. Kaupungilta tilatut tuntiopettajat olivat iso asia tytölle, jolla ei ollut mahdollisuuksia opiskeluun.”Oliko teillä lukukausimaksuja?”
Helena ei muista, vain sen ettei rahaa oikein ollut muutenkaan. Eikä kukaan ainakaan jälkeenpäin tullut kinuamaan mitään saataviaan.
Myöhemmin, hakiessaan apulaissairaanhoitajan paikkaa, Helena vaikeana myönsi, ettei ollut suorittanut Diakonissalaitoksen tutkintoa. Se ei kuulemma haitannut: tärkeintä oli, että oli joskus opiskellut siellä.
1950-luvulla Helsingin Diakonissalaitoksella oli sairaanhoitoa ja lasten sairaanhoitoa. Nykyään Diakonia-ammattikorkeakoulua puhututtavat syrjäytyminen, huumeidenkäyttö ja alkoholista aiheutuneet ongelmat. Helenan mielestä on omituista ajatella kuinka aika muuttuu. Hän muistaa kuinka uutisissa kerrottiin joskus ammattikorkeakoulun ympärilläpyörineestä huumekaupasta:
”Voin kuvitella kuinka ne huoneisiin kurkistelevat ja hiljaisuutta valvovat hoitajat pyörivät haudassaan.”
Teksti ja kuvat: Ella Luoma
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012
