Tuttavallisesti Mallo – Kyyhkynen 2/2014

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan kiinnostus herää oppimisen myötä.

Kirkkohistorian lehtori Marjo-Riitta Antikainen eli tuttavallisemmin Mallo on tuttu kasvo kaikille teologian opiskelijoille ensimmäisen vuoden kirkkohistorian kursseilta lähtien. Hänen nimensä googlettamalla ilmestyy ruudulle ensimmäisenä Vuoden Lehtikuvat 2004 -näyttely ja riehakas kuva, jonka teksti kertoo: ”Tutkija Marjo-Riitta Antikainen Katajanokan vankilasellissä tyttökuvien keskellä”. Kuvaan liittyvää artikkelia ei löydy, joten täytyy tyytyä arvailemaan mitä Mallo tekee sellissä bikinityttöjen kanssa. Hmm…

Marjo-Riitta AntikainenTapaamme kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen yhteisessä kirjastossa. Uusiin tiloihin on kuulemma kotiuduttu. Kaikkia tosin harmittaa henkilökunnan ja tutkijoiden välisen hedelmällisen kahvipöytäyhteyden katkeaminen tutkijoiden siirryttyä eri tiloihin. Sen sijaan kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen välillä on aivan uudenlaista synergiaa.

Antikaisen toi aikanaan Teologiseen tiedekuntaan seurakuntanuoren tausta ja älyllinen kiinnostus aihetta kohtaan. Hän ei ollut niitä opiskelijoita, jotka tuntevat kirkkohistorian omaksi alakseen jo tiedekuntaan tullessaan. Opettajankoulutuksen, uskontotieteen ja muiden kokeilujen kautta hän ajelehti valitsemaan kirkkohistorian pääaineekseen lopulta graduvaiheessa.

Mallon puheissa toistuu usein ja eri yhteyksissä kiinnostuksen herääminen oppimisen myötä. Itse muistan jo kirkkohistorian esseeohjeistuksen yhteydessä lausutut kannustavat sanat. Jos aihe nyt ei vallan kauheasti kiinnostaisikaan, niin todennäköisesti kiinnostus heräilee kyllä sen myötä, kun tietoa ja ymmärystä karttuu. Tapahtuu uppoutuminen ja aihe vie mukanaan. Näin tapahtui Mallolle itselleen gradun parissa: hän sukelsi tutkimuksen tekemiseen ja hänelle kehittyi voimakas tutkijan ammatti-identiteetti.

Arjen kipein haaste tällä hetkellä on se, että opetustyön lisäksi ei tutkimukselle jää aikaa. Se on kova pala. ”Sitä on koko ajan vähän uskoton itselleen ja identiteetilleen”, Mallo toteaa. Hän ei kykene pitkäjänteiseen tutkimuksen tekemiseen niin, että kalenteriin on raivattu tunti sinne ja toinen tänne. Tekeminen vaatisi kotona olemista, sohvalla istumista, sängyllä lukemista, kävelemistä ja asioiden sulattelemista pyykkäämisen ohessa. Ajattelemista, lähteiden kuuntelemista ja tilaa mielikuvitukselle. Se ei onnistu yliopiston työhuoneella muun työn ohessa.

Aikaisempina vuosina, pienen lapsen äitinä, haasteet olivat toisenlaisia. Välillä rahoittajat epäröivät rahoituksen myöntämistä nuorelle naiselle, kun aika menisi kuitenkin lapsen hoitamiseen. ”Vaikka kaikki vanhemmat tietävät, että lapsen myötä ajankäyttö- ja organisointikyky hioutuvat entistä paremmiksi”, Mallo tuhahtaa. Hän päätyi uransa alussa valitsemaan sukupuoleen liittyviä aiheita, koska naishistoria oli uusi ja kiinnostava tutkimusala. Se avasi kirkkohistoriaan aivan uudenlaisen perspektiivin. Antikaisen uran aikana sukupuolentutkimus on muuttunut tutkimuksen valtavirraksi ja näkökulma integroituu luontevasti kaikenlaiseen tutkimukseen. Edelleen suhteet uskonnon, sukupuolen ja aatteiden välillä kiinnostavat Malloa. Parasta sukupuolentutkimuksen näkökulmassa on kuitenkin pääsy arjen historiaan ja siihen, miten ihmiset ovat uskontoa eläneet.

Historian ajoista ja paikoista läheisimpiä Antikaiselle ovat luonnollisesti ne joita hän on tutkinut. Hän on eniten kotonaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. On myös kiinnostuksen kohteita, jotka ovat juuri sopivalla tavalla vieraita synnyttääkseen jännitteisen tunteen siitä, että asiaa pitäisi päästä vähän raaputtamaan. ”Ranskan hugenotit kiehtovat jostain syystä vuodesta toiseen”, Mallo toteaa. ”Ja tietysti keskiajan ihmiset ja tarinat, joihin opettaessa törmään”. Taas tulee esille innostus ja kiinnostus, joka syttyy tekemisen ja tietämisen kautta.

Mikä historiassa viehättää? Eikö sirpaleisien tiedonmurujen kokoaminen koskaan turhauta, kun totuutta on kuitenkin mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida? ”Kaikessa tieteen tekemisessä on rajoituksensa”, Mallo huomauttaa. Hänen mielestään ei ole ongelmaa tyytyä ”historialliseen likiarvoon”, teemmehän tutkimusta omasta ajastamme käsin. Erityisen kiinnostavaksi työn tekee historialle ominainen kaksoisulottuvuus. Kysymys ei ole ainoastaan menneisyydestä, vaan asioita peilataan tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin. Esimerkiksi 90-luvun laman aikana alettiin tutkia erityisen voimakkaasti hyväntekeväisyyttä ja naisjärjestöjä. Aiheet eivät välttämättä tietoisesti valikoituneet siksi, että hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin murentaa, mutta tilanne heijastui historian tutkimukseen vähintäänkin tiedostamattomasti. ”Historia on turvallinen koelaboratorio nykypäivän ihmiselle”, Mallo sanoo. Menneisyyden avulla voi oppia ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri tilanteissa ja hahmottaa tapahtumien merkityksiä.

Jos tilanne sallisi täysimittaisen tutkimukseen uppoutumisen, Antikainen haluaisi jatkaa väitöskirjansa päähenkilön Mathilda Wreden seurassa. ”Harva tietää, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia ennen 1950-lukua.” Mallo haluaisi selvittää Wreden kansainvälistymistä ja verkostoja. Jotakin kertoo vaikkapa se, että kun 1980-luvulla Saksassa julkaistiin sarjakuvasarja protestanttisista uskonsankareista, omat albuminsa saivat esimerkiksi Calvin, J. S. Bach sekä Wrede.

Mitenkäs sen sellin kanssa oli? No sekin liittyy keneenkäs muuhun kuin Mathilda Wredeen. Antikaista haastateltiin aikanaan väitöskirjaan liittyen. Koska Wrede vieraili vankiloissa eri puolilla Suomea vankeja tapaamassa, myös Mallo kiersi vankilat tutkimusta tehdessään. Mikäs olikaan siis tutkijalle luontevampi paikka poseeraamiseen!

Teksti ja kuva: Anu Rask

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014.

Papiksikaan ei pääse pystymetsästä – Kyyhkynen 3/2014

Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.

”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.

Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.

”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”

Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”

Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”

”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.

Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.

Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?

Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.

”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.

”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”

Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”

Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.

Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.

Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.

Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”

Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”

Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”

teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

kuva: Atte Tolonen

Tervetuloa Helsingin asuntomarkkinoille, fuksi! – Kyyhkynen 3/2014

Jokasyksyisiin puheenaiheisiin kuuluu opiskelijoiden asunnot ja erityisesti asunnottomuus. Elo-syyskuussa Hoas (Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö) on tukossa ja yksityiset vuokramarkkinat varsin villejä. Yksistään Helsingin yliopistossa aloittaa vuosittain n. 4000 opiskelijaa, minkä lisäksi Helsingissä toimii yhdeksän muutakin korkeakoulua, osa pienempiä ja osa taas suurempia. Pääsääntöisesti lukuvuosi alkaa yliopistoissa syyskuussa ja muissa korkeakouluissa jo elokuun puolella. Joillakin uusilla opiskelijoilla on jo entuudestaan oma asunto Helsingissä tai naapurikunnissa. Suurimmalla osalla ei ole. He kaikki muuttavat Helsinkiin yhtä aikaa, tai ainakin yrittävät muuttaa.

Helsingin yliopisto itse ei tee asumisen järjestämistä fukseille turhan helpoksi. Fukseille tarjotaan yliopistoon ja opiskelijaelämään tutustumista varten orientoiva viikko, johon osallistumista vahvasti suositellaan. Viikolla lukujärjestys on tehty hyvin väljäksi, jolloin itse infoa on päivisin vain muutaman tunnin verran, ja mukavaa yhdessäoloa sitten vähän enemmän. Orientoiva viikko on aina syyskuun ensimmäistä kokonaista viikkoa edeltävä viikko. Näin on päästy tilanteeseen, jossa orientoiva viikko on aina elokuussa. Muualta kuin Helsingistä tuleville fukseille yliopisto tarjoaa siis seuraavat kolme vaihtoehtoa:

1. älä osallistu orientoivalle viikolle ja jää informaatiosta ja sosiaalisesta toiminnasta paitsi
2. nuku orientoiva viikko kaverin/sukulaisen/tuntemattoman luona
3. maksa orientoivan viikon takia vuokraa koko elokuusta

Tähän väliin on hyvä todeta, ettei Kela maksa opintotukea eikä siten myöskään opintotuen asumislisää yliopiston opiskelijoille elokuulta, vaikka vuokrasopimus alkaisikin jo silloin. Yksi opetusviikko kun ei ole Kelan mielestä riittävä peruste maksaa tukea koko kuukaudelta. Kuukausista, joissa opetusta on alle 18 päivää, ei makseta tukea lainkaan.

Kallion seurakunta ja Helsingin seurakuntien oppilaitostyö yhdessä HYY:n kanssa järjestivät ensimmäistä kertaa syksyllä 2014 kampanjan Sohvalle Stadiin, jossa pyrkivät yhdistämään tilapäistä majoitusta tarvitsevat uudet opiskelijat ja hyväntahtoiset lähimmäiset. Nämä lähimmäiset saattoivat majoittaa entuudestaan tuntemattomia asuntoa tarvitsevia opiskelijoita korkeintaan muutaman viikon sillä aikaa kun nämä etsivät itselleen pysyvämpää asuntoa. Kampanja oli ilmeisen onnistunut, sillä sen ansiosta jopa sata hätämajoitusta kaipaavaa löysi itselleen petipaikan. Vieraanvaraisten kanssaihmisten sohvapaikkojen tarjoaminen ei ole sinänsä uusi idea, koska esimerkiksi Aalto-yliopiston puolella ylioppilaskunnan kansainvälisten opiskelijoiden työmuoto Mosaic on organisoinut vastaavanlaista toimintaa kansainvälisiä opiskelijoita varten jo vuosia. Ainakin palautteiden perusteella molemmat projektit on nähty erittäin hyödyllisiksi.

Ihmisläheiset ruohonjuuritason projektit eivät lopulta poista itse ongelmaa eli asunnottomuutta ja asunnon hankkimisen vaikeutta, vaikka voivatkin lievittää oireita. Helsingissä on sekä Hoasilla että yksityisillä markkinoilla yksinkertaisesti liian vähän kapasiteettia, jotta ne voisivat selvitä syksyn fuksipullistumasta kunnolla. Samaan aikaan yliopisto laittaa kaikki 4000 fuksiaan tulemaan Helsinkiin ja kampukselle jo elokuun puolella, eli samaan aikaan ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden kanssa. Pitkäaikaisin ratkaisu olisi toki opiskelijaystävällisten asuntojen määrän kasvattaminen. Lyhyellä tähtäimellä tehokkainta olisi kuitenkin se, että yliopisto lyhentäisi orientoivaa viikkoa ja siirtäisi sen kokonaan syyskuulle. Silloin yliopisto- ja amk-fuksit eivät kilpailisi asuntomarkkinoilla samaan aikaan, ja säästyisipä monella kuukauden vuokrakin. Se on aika iso summa juuri opiskelemaan muuttaneelle.

teksti: Liisa Halonen

Keitä me olemme? – Kyyhkynen 3/2014

Toimittaja matkusti tapaamaan Pauli Annalaa San Damianon kappeliin Porlammin kylään.

San Damianon kappelissa tuoksuu vienosti terva. Tuoksu tuntuu sopivan huoneen tummiin seinälautoihin ja räsymattojen kotoisasti peittämään lattiaan, mutta Eeva Vitikka-Annala tarkentaa sen kantautuvan vasta tervatusta katosta. Kappeli on tehty Eevan ja Pauli Annalan tontilla sijaitsevaan vanhaan saunarakennukseen ja Irja Askola on vihkinyt sen käyttöön viime vuonna. Alttari on rakennetty rantaan ajautuneista hylkypuista ja sen yläpuolella riippuu San Damianon krusifiksi. Eeva kertoo, että kappelissa toimitetaan joka aamu laudes ja torstai-iltaisin vesper.

Olen matkustanut Porlammin kylälle itäiselle Uudellemaalle tutustuakseni alkutaivaltaan kulkevaan

fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä elävään yhteisöön. San Damianon osuuskunta on perustettu vuonna 2010 ja sillä on tällä hetkellä kuusi jäsentä. Yhteisölle on kunnostettu kauniit tilat vanhaan navettarakennukseen, josta piti aikanaan tulla talli, jonka pilttuista tulikin lopulta seesteisiä makuuhuoneita.

Tutustumiseni alkaa sandamianolaisessa ora et labora -hengessä yhteisen aterian valmistamisella. Saan vieraanvaraisilta isänniltä helpon tehtävän, salaatin aineet löytyvät valmiiksi huuhdottuina ja käsiteltyinä. Kiireetömässä yhdessäolossa ja jutustelussa on tutustumisen ja yhteisöllisyyden ydin. Myös osuuskunnan järjestämissä retriiteissä työskennellään ja aterioidaan yhdessä hetkipalvelusten lomassa.

Pauli Annalan kiinnostus fransiskaanisuutta kohtaan heräsi vuonna 1985 viimeisessä Seppo A. Teinosen pitämässä dogmatiikan seminaarissa, jonka aiheena oli fransiskaanien varhainen spiritualiteetti. Seminaariin liittyi kymmenen päivän matka Italiaan. Sen jälkeen matkoja Assisiin on kertynyt useita. Pauli levittää kartan pöydälle ja esittelee koko perheelle rakkaaksi käyneitä paikkoja. Annalan pariskunta painottaa, että he eivät sinänsä ole innostuneita matkailusta, mutta tämä nimenomainen tienoo jonka maisema on tullut tutuksi, sen kieli ja siellä asuvat ystävät ovat tärkeitä.

Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala San Damianossa

Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala San Damianossa

Pauli Annala ei halua vain luennoida fransiskaanisuudesta. Hän haluaa omien sanojensa mukaan elää todeksi sen veljeyttä ja sisaruutta. Ajatus yhteisöstä, missä hengellisyyttä voisi toteuttaa käytännön elämässä, heräsi ensimmäisen kerran yliopistokollegojen kanssa vietetyssä kevätjuhlassa 80-luvun lopulla. Kun oli vietetty ihana päivä ja syöty yhdessä, muutamat ystävät jäivät ja laulettiin virsi. ”Tuosta illasta jäi mieleen kaipuu paikasta, missä opettajan työn ohella voisin tutkia kuka olen”, Pauli muistelee. Hänen mielestään koulutuksessa pitäisi yhä ottaa huomioon vanha humanistinen periaate, jonka mukaan yliopistossa kasvatetaan ihmistä ja kysytään: ”keitä me olemme?”. Myös mahdollisuus spiritualiteetin opiskelemiseen pitäisi olla aivan eri luokkaa. Pienet kurssit eivät riitä siihen, että tieto todella muuttuu ruumiilliseksi. Luottamuksen synty myös edellyttää yhteisöä.

”Olen halunnut perustaa ja investoida, jotta itse pysyisin hengissä”. Lopulta tarjoutui mahdollisuus tehdä toiveesta totta. Tällä hetkellä osuuskunnan tie on aluillaan ja toiminta pienimuotoista. Päiväpalvelusten lisäksi pidetään retriittejä ja järjestetään kursseja. Rauhalliseen ympäristöön voi tulla myös vaikkapa viimeistelemään graduaan, kunhan sitoutuu yhteisön sääntöihin.

Osuuskunnan perustamisen yhteydessä kirjattiin lyhyesti San Damianon Sääntö, johon sisältyi kolme lyhyttä periaatetta: fransiskaaninen yksinkertaisuuden periaate, kristillinen veljeys ja sisaruus sekä evankelinen kuuliaisuus. Myöhemmin Kalle Hiltunen on sanoittanut säännön pidempään muotoon keskustelujen pohjalta ja onnistunut tavoittamaan osuuskunnan seinään kiinnitetyssä tekstissä jotain oleellista. Sääntö rakentuu hiljalleen, seuraavia mietittäviä ja sanoitettavia kohtia ovat hetkipalveluksen vietto ja opiskelu. Sääntö siis syntyy yhteisön keskellä, sitä ei voi sanella valmiiksi ennen yhteisössä elettyä elämää. ”Onhan meillä toinenkin sääntö”, Pauli naurahtaa ja tarkoittaa osuuskuntalain määräämiä osuuskunnan sääntöjä. Niissä San Damianon toimiala on osuvasti määritelty: ”Jäsenten aineettoman sekä arvon mitasta ja vaihdon välineistä vapaan pääoman kasvattaminen”.

Aurinkoisesta alkusyksyn päivästä jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Kotimatkalla bussissa tuntui, kuin ajatukset olisivat päässä hiukan paremmassa järjestyksessä. San Damianoon ei tietenkään kukaan voi todella tutustua lehtijuttua lukemalla, vaan paikan päälle täytyy mennä. Viikonlopun mittaisin retriittejä järjestetään eri teemoilla monta kertaa vuodessa. Lyhyelle käynnille kannattaa valita torstai-ilta ja ilmoittaa tulostaan etukäteen. Silloin on vesperin jälkeen tarjolla teetä ja keskusteluseuraa.

San Damianon osuuskunnan kotisivuilta http://www.sandamiano.fi/ löytyy tietoa vikonloppuretriiteistä ja koulutuksista.

teksti ja kuvat: Anu Rask

Varjopääkirjoitus 3/2014

”Pappi on töissä heti vihkimyksestään alkaen”, kertoo piispa Askola haastattelussa tässä lehdessä. ”Alusta saakka pitää olla kartalla siinä, mitä seurakuntatyö on.”

Osui tuo haastattelu samaan viikkoon kuin teologian kandidaatin tutkinnon soveltavien opintojen alku. Massaluennot, joiden aikana häveliäästi todettiin sielunhoidossa aina olevan ”läsnä kolme” ja puhuttiin saarnasta kuin se olisi mikä tahansa juhlapuhe, retorista pikkunäppäryyttä. Sanaa evankeliumi en muista saarnan yhteydessä mainitun. Yhdessä ehdimme kyllä pohtia, ”toimiiko ehtoollinen, jos pappi unohtaa asetussanat?” Toimiiko ehtoollinen? Yliopistossa?

On vaikea keksiä mitään turhempaa kuin kristillinen sielunhoito ilman Jeesusta tai saarna ilman evankeliumia ja Pyhää Henkeä. Jos opiskelijoille halutaan opettaa taitoja, jotka eivät tiedeyliopistoon sovi, se tulee tehdä näiden seinien ulkopuolella. Ja jos kirkko kuvittelee opiskelijan näillä ohjeilla pääsevän kartalle, löytävän pappeutensa, se ei voisi olla pahemmin väärässä. Näillä ohjeilla ei löydä edes kompassia.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja