Pääkirjoitus 2/2015

”Kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”, minulle sanottiin. ”Ei joka suuntaan voi olla vastuullinen.”

Eivät ole. Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita eikä niitä tule tukea antamalla niille mainostilaa.

Kyyhkynen on Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen jäsenjulkaisu. Yhdistys on sääntöjensä mukaan ”uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton”, niin myös Kyyhkynen. Kyyhkysen reunaehdot tulevat yhdistykseltä, mutta niiden sisällä lehdessä noudatetaan päätoimittajan valitsemaa linjaa.

Lehden linja ilmenee ensisijaisesti pääkirjoituksessa, jossakin määrin myös artikkelivalinnoissa. Meidän linjamme on ollut avoin ja keskusteleva. Lehdessä on vuoden aikana julkaistu kolmen piispan haastattelut sekä annettu Kai Sadinmaan kritisoida kirkkoa sisältä käsin ja Petri Karisman ulkoa. Lehdessä on annettu tilaa myös näkemyksille, joita päätoimittajat jaa. Lehden linjaa on myös se, kenen mainoksia se julkaisee eli keneltä se vastaanottaa rahaa.

Tässä lehdessä ei julkaista Suomen Teologisen Instituutin STI:n mainosta, vaikka TYT oli yrittänyt myydä heille mainostilaa. TYT:n linja on avoimuus, se antaa tilaa erilaisille maksaville näkemyksille. Kyyhkysen linja on tiukempi. On myös vääriä mielipiteitä, jopa vaarallisia. Me voimme kirjoittaa niistä ja meidän toimitukselliseen aineistoomme mahtuu maailman koko mielipiteiden kirjo. Me emme kuitenkaan tue naispappeuden vastustajia myymällä heille mainostilaa.

STI:n perustivat ne, jotka vastustavat naisten mahdollisuutta toimia pappina. Kun muutamaa vuotta myöhemmin uskallettiin puhua homoseksuaaleista, se alkoi vastustaa heitäkin. STI pyrkii siihen, että minusta voisi tulla pappi samalla kun ovi suljettaisiin kahdelta kolmasosalta tämän tiedekunnan opiskelijoista. Naiseus tai homoseksuaalisuus on suurempi este pappeudelle kuin minun tekemäni synnit. STI:n peruskirjan mukainen tarkoitus ei ole vain mielipide, se on syrjintää.

STI ”tukee erityisesti teologian opiskelijoita heidän opinnoissaan ja hengellisessä elämässään” ja sen mukaan ”paimenen virka kuuluu miehelle”. Se on lähes kolmenkymmenen vuoden ajan tukenut opiskelijoita valmistumaan papeiksi, jotka eivät pidä osaa työtovereistaan yhtä arvokkaina, yhtä oikeina pappeina.

Kaikki teologian opiskelijat eivät vastusta STI:n toimintaa. Sen toiminnassa on mukana myös naisia, jopa papiksi pyrkiviä. Kyyhkysen toinen päätoimittaja Milla Purosalokin on eri mieltä ratkaisustani. Heillä on moraalinen oikeus valita itse, ovatko mukana toiminnassa, joka on suunnattu heitä vastaan. Minulla ei ole samaa oikeutta. Minä olen heteroseksuaalinen, konservatiivinen aikuinen mies ja siksi kelpaan STI:lle. Minulle ovet ovat avoinna. Tässä lehdessä ei suljeta ovia miltään ihmisryhmiltä, ellei niitä samalla suljeta minulta.

Lehden toimittaminen ei ole demokraattinen prosessi. Yhdistys voi kokea, ettei ”joka suuntaan voi olla vastuullinen”, mutta lehden sisältö päätetään lehdessä. Kaksi päätoimittajaa tekee työtä yhdessä ja koko toimituskunta voi osallistua, mutta lopullinen päätös on vastaavan päätoimittajan.

Kyyhkynen ei julkaise syrjintään pyrkivien järjestöjen mainoksia, sillä me emme kannusta naispappeuden vastustamiseen tai homoseksuaalien eheyttämiseen.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

A2-linjalta avaimet asiantuntijuuteen

Pappi ja opettaja – siinäkö teologin työllistymisvaihtoehdot? Ei suinkaan; tiedekunnan jatkuvasti kasvava A2-linja valmentaa teologeja uskonnon ja maailmankatsomusten asiantuntijatehtäviin ja tarjoaa laajat työllistymismahdollisuudet. Kyyhkynen tapasi neljä A2-linjan kasvattia, jotka kertoivat omista urapoluistaan.

Median viemää

STT-Lehtikuvan mediapalvelupäällikkö Maija Lappalainen valmistui teologian maisteriksi vuonna 2007 pääaineenaan kirkkososiologia. ”Aluksi toiveammatti vaihteli tiuhaan opettajasta psykologiksi. Opiskelin myös klassiset kielet ja kokeilin kesäteologin työtä. Linjavalintani kuitenkin varmistui perusopintojen aikana”, Lappalainen kertoo ja kuvailee olleensa opiskeluaikoina ”selkeä ajelehtija”.

Maija Lappalainen

Maija Lappalainen

Puhuessaan koulutusohjelmastaan, Lappalainen löytää heti positiivisen vireen. ”A2 antaa mahtavan monipuoliset mahdollisuudet työllistymiselle! Määrätietoisella ja positiivisella asenteella sieltä valmistuva on yhtä hyvissä asemissa työmarkkinoilla kuin muidenkin linjojen teologit”, hän puntaroi.

Koska kirjoittaminen kiinnosti Lappalaista ja toimittajan työ oli tuttua äidin ammatin kautta, oli viestintään painottuminen helppo valinta. Opintojensa ohessa hän avusti Kotimaa-konsernin lehtiä ja juttukeikkojen myötä innostus kasvoi. Ahkera toimittajanalku oli mukana TYT:n hallituksessa ja löysi tiensä myös Nuoret journalistit -ryhmään, josta sai hyödyllistä hiljaista tietoa viestinnän alasta. Viestinnän rinnalla Lappalaisen toisena sivuaineena oli yhteiskuntapolitiikka.

150 henkeä työllistävällä STT-Lehtikuvalla Lappalainen aloitti seitsemän vuotta sitten – vakituinen toimittajan pesti on uutistoimituksessa, mutta nyt hän hoitaa väliaikaisesti mediapalvelupäällikön tehtäviä. ”Ylläpidän asiakaskontakteja, osallistun tuotekehitykseen sekä markkinoin palvelujamme. Työni on mielekästä ja hyvin sosiaalista”, hän hymyilee ja hämmästelee, ettei olisi aiemmin uskonut voivansa innostua jopa IT-projekteista.

Lappalaisen mielestä teologien kannattaa erottautua työnhaussa vieläkin rohkeammin tuomalla esiin tutkintonsa hyvät puolet sekä panostamalla sivuainevalintoihin ja työharjoittelupaikkaan. ”Olin harjoittelijana Yle Urheilussa, josta sain myös töitä neljäksi vuodeksi. Siellä kollegani saattoi olla vaikkapa luokanopettaja; viestinnän tehtävissä erilaisista koulutustaustoista on paljon hyötyä! – Kannattaa perustella itselle, miksi oma tutkinto soveltuu tavoittelemaansa ammattiin sekä selvittää millaiset ihmiset hakevat haluamallesi alalle. Anna elämän kuljettaa ja ole rohkeasti teologi”, Lappalainen kannustaa.

Työharjoittelijasta opintoneuvojaksi

Netta Kärki

Netta Kärki

Netta Kärki sai ensimmäisen työpaikkansa teologian maisterina vain muutama kuukausi valmistumisensa jälkeen. Työ tiedekunnan hallinnossa opintoneuvojana alkoi viime kesänä. 
”Aloittaessani opiskelun halusin edetä A1-linjalla, mutta lopulta koin A2:n kiinnostavampana itselleni”, hän kertoo. Päätökset linjasta sekä uskonnonfilosofian valitsemisesta pääaineeksi vahvistuivat vaihto-opiskelussa Saksan Tϋbingenissa. – Se oli mahtava ja kasvattava kokemus, kannustan kaikkia kansainvälistymiseen, hän hymyilee.

Työnsä myötä Kärki tietää, että A2-linjan suosio kasvaa teologien keskuudessa jatkuvasti. 
”Koulutusohjelma antaa hyvät eväät kohti työllistymistä”, hän kertoo. ”Työnhakua on turha pelätä etukäteen, elämässä asioilla on tapana järjestyä. Ja on hyvä muistaa, että tutkintoa voi jälkeenpäin täydentää erillisopinnoilla vaikkapa kirkon virkavaatimuksia vastaavaksi.”

Kärki suosittelee verkostoitumaan opintojen aikana esimerkiksi opiskelijajärjestöissä. ”Itseltäni jäi tämä puoli kokematta, mutta sen sijaan panostin sivuaineisiin ja työharjoittelupaikkaan.”

Kärki syventyi sekä teoreettiseen filosofiaan että politiikan tutkimukseen ja pääsi maisterivaiheen harjoitteluun teologiseen tiedekuntaan. Kokemus kannatti, sillä se poiki hänelle opintoneuvojan sijaisuuden ja näkökulma vaihtui opiskelijasta tiedekunnan edustajaksi. ”Pystyn eläytymään opiskelijoiden tilanteisiin ja kysymyksiin, koska tutkintorakenne on jo tuttu. Teologin vuorovaikutustaidoista on työssäni hyötyä”, hän arvioi.

Kandidaatin soveltavissa opinnoissa Kärki perehtyi kansainvälisiin tehtäviin, mutta maisterivaiheessa kiinnostus painottui hallinnolliseen puoleen. ”Hallinnolliset tehtävät ovat mielekkäitä, koska ne sopivat persoonaani ja organisatorinen puoleni pääsee esiin. Tulevaisuudessa myös kansainvälinen järjestötyö kiinnostaa, eivätkä myöhemmät opinnot vaikkapa valtiotieteiden parissa ole poissuljettuja”, Kärki pohtii tulevaisuuttaan.

Online-markkinointia kehitysyhteistyöjärjestössä

World Visionilla 3.5 vuotta työskennellyt A. J. Haverinen korostaa, että teologisen koulutuksen keskeinen tarkoitus on luoda humaani suhde ihmisiin ja kulttuuriin. Se on myös syy, miksi hän tekee työtä juuri teologialla. ”Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, Haverinen tiivistää.

A. J. Haverinen

A. J. Haverinen

Haverisen urapolku on mielenkiintoinen, sillä se sisältää aineksia myös teologian ulkopuolelta. Hyvin menneestä harjoittelujaksostaan Unicefilla hän sai myös ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Omien sanojensa mukaan hän ei ole ”yhdestä puusta veistetty”, joten lopulta hän päätyi IT-alalle ja sen jälkeen nykyiseen työpaikkaansa World Visionille online-markkinoinnin asiantuntijaksi. Jokaiseen työpaikkaansa hän pääsi teologisen papereilla, mikä tietoteknisen työtehtävien vuoksi kuulostaa epätavalliselta.

Haverinen myöntääkin harrastelleensa Internet-juttuja jo lukiosta lähtien ja että tällä on ollut suuri merkitys töihin pääsyssä. ”Tietoteknisten taitojen lisäksi vuorovaikutustaidot ja muut hankitut kokemukset ovat olleet merkittäviä asioita työnhaussa. CV:ssä monipuolisuus on plussaa”.

Haastattelun aikana tulee myös vahvasti ilmi kontaktien, suositusten ja verkostojen luomisen tärkeys. Haverinen kuitenkin vakuuttaa, että hän itse pääsi töihin pelkästään etsimällä ja hakemalla – siis yritteliäisyydellä. Hän myös huomauttaa, että opiskelu ei lopu gradun tekoon, vaan taitoja täytyy hankkia sen mukaan, mitä työ vaatii.

Aktiivisesta historiastaan huolimatta Haverinen painottaa, että hänen ei ole tarvinnut raataa yötä päivää opiskelun ja työn eteen. ”Aikaa on jäänyt myös elämiselle. Työt kannattaa tehdä huolella mutta iloiten.”

Kiinnostuksesta teologiaan

Keskiajan tutkimukseen erikoistunut systemaattisen teologian tohtoritukija Jussi Varkemaa on ollut tutkijaksi harvinaisen pitkään urallaan. Hänellä tutkimusten parissa vietettyjä vuosia on kertynyt jo melkein 18. ”Suomessa ei varsinaisesti tutkijauraa edes tunneta, vaan tutkijana oleminen on yleensä vain väliaikainen homma”, Varkemaa huomauttaa ja lisää, että hänellä pitkäaikaisuus johtuu enimmäkseen tutkijatyön osa-aikaisesta luonteesta.

Jussi Varkemaa

Jussi Varkemaa

”Minulla on ollut valmiudet tehdä muitakin töitä ja olenkin aina tehnyt esimerkiksi opettajan töitä tai tiedehallinnon huippuyksikön tieteellisen sihteerin hommia. Ehkä juuri siksi olen voinut jatkaa näin pitkään.” Myös laajat projektit ja tutkimushankkeet ovat pitäneet Varkemaan tutkimusten äärellä.

Tutkijaksi hän päätyi puhtaasti kiinnostuksesta teologiaan. ”Pääainevalinnassa lopulta systemaattinen teologia vei voiton. Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä.” Varkemaa on viihtynyt työssään, mutta myöntää, että on hetkiä, jolloin ainainen istuminen tutkimuksen äärellä ei ole niin innostavaa.

Varkemaan mukaan ei ole olemassa tutkijatyyppiä.”Toki sinnikäs puurtaminen on tutkijan hyvä ominaisuus, mutta collegoistani löytyy kaikenkirjavia ihmisiä”, hän naurahtaa.

Varkemaa on tiedostanut sen, että nykyinen tutkijan työ ei vie häntä eläkkeelle asti. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista haastateltava kohauttaa tyynesti olkiaan. ”Täytyy vain keksiä jotain. Työn pätkittäisyys ei ole tietenkään optimaalinen tilanne, mutta se on jotain sellaista, jonka kanssa pystyy elämään.”

Jos hallinnon ala kiinnostaa, kannattaa hakea tuutoriprojektisihteeriksi tai TYT:n opiskelijaedustajaksi sekä seurata Flamman avoimia työpaikkoja, Kärki vinkkaa.

“Työssäni STT-Lehtikuvalla voin hyödyntää teologin kykyä ajatella kokonaisvaltaisesti sekä taitoa kohdata erilaisia ihmisiä”, Maija Lappalainen kertoo koulutuksensa vahvuuksista.

Netta Kärki toimii teologisen tiedekunnan opintoneuvojana.

Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, A. J. Haverinen tiivistää.

”Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä”, Jussi Varkemaa kertoo uravalinnastaan.

Teksti: Sara Vainikka ja Kaisa Hemminki

Kuvat: Sara Vainikka (Maija Lappalainen ja Netta Kärki), J. Haverinen (A. J. Haverinen), Kaisa Hemminki (Jussi Varkemaa)

Teologinen kirjalista

Kyyhkynen selvitti tiedekunnan professoreilta mitä tieto- ja kaunokirjallisuutta jokaisen teologisen tiedekunnan perustutkinto-opiskelijan pitäisi lukea. Raamatun lisäksi.

Martti Nissinen

Jaakko Hämeen-Anttila, Islamin käsikirja – koska jokaisen teologin täytyy tietää tämän verran islamista
Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla, osat 1-3 – koska se sisältää ”fiktion muotoon puettua välttämätöntä tietoa vain vuosisadan takaisen Suomen vaiheista”

 

Jyrki Knuutila

Tapio Puolimatka, Usko, tieto ja myytit – koska ”opiskelijan on hyvä perehtyä niihin premisseihin, jota Puolimatka käyttää. Vain sillä tavalla hän kykenee kriittiseen keskusteluun”

 

Ville Päivänsalo

Niall Ferguson, Civilization: The Six Killer Apps of Western Power tai The Great Degeneration: How Institutions Decay and Economies Die – koska Fergusonin kirjoista ”voi saada aavistuksen siitä, miten tärkeää olisi yleisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen ymmärtämisen kannalta ymmärtää myös niiden uskonnollisia taustamuuttujia”

Antti Räsänen

Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet – koska kyseessä on ”helppolukuinen ja -tajuinen perusteos, portti kristillisen teologian maailmaan”
Kimmo Oksanen, Kasvonsa menettänyt mies – koska se ”antaa ajateltavaa jokaiselle teologille elämästä, onnesta, menestyksestä ja menetyksistä”

 

Risto Saarinen

Mircea Eliaden omaelämäkerta – koska se ”kuvaa uskontotieteen opiskelijan rakastumisia ja vaelluksia 1920-luvun Romaniasta Intiaan” ja ”esittää 1900-luvun tärkeimmän uskonnontutkijan kehityskaaren”

Jeffrey Eugenides, Naimapuuhia – koska se ”kuvaa teologian opiskelijan rakastumisia ja vaelluksia oman opiskeluaikani, 1980-luvun, Euroopassa ja Amerikassa”

 

Antti Marjanen

Heikki Räisänen, Taistelua ja tulkintaa: Raamatuntutkijan tarina – koska se on ”hyvin kirjoitettu omaelämäkerrallinen ja analyyttinen katsaus suomalaisen tieteellisen raamatuntutkimuksen ja sen popularisoinnin historiaan”
Ulla-Lena Lundberg, Jää – koska se on ”koskettava kertomus avarakatseisen saaristolaispapin elämästä toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta”

 

Elina Vuola

Rosemary Radford Ruether, Religion and Sexism, Gustavo Gutiérrez, A Theology of Liberation ja James Cone: A Black Theology of Liberation – koska ”ensimmäinen teos on feministiteologian klassikko, toinen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian klassikko ja kolmas mustan teologian klassikko”
Jaana Hallamaa

Amos Funkenstein, Theology and the Scientific Imagination from the Middle Ages to the Seventeenth Century – koska teos on ”huolellinen, valtavaan aiheistoon perustuva esitys modernin tieteen teologisista juurista. Funkenstein hallitsee antiikin ja keskiajan juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen”
Thomas Mann, Joosef ja hänen veljensä –sarja – koska se on ”jäänyt perusteetta Mannin muiden kirjojen varjoon”.

 

Miikka Ruokanen

Tuomo Mannermaa, Kaksi rakkautta ja In ipsa fide Christus adest – koska ”olisi upeaa, että uudetkin teologian opiskelijat tuntisivat juuri edesmenneen ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan kaksi klassista, pienimuotoista tutkielmaa; näissä kahdessa teoksessa näkyy suomalaisen luterilaisen teologian omintakeisuus mitä syvällisimmin ja selkeimmin”.

 

Anneli Aejmelaeus

Timothy Michael Law, When God Spoke Greek: The Septuagint and the Making of the Christian Bible – koska teos on ”hauska lukea, mutta sisältää paljon tietoa ja tärkeitä näkökulmia Raamattuun”
Alice Munron Liian paljon onnea ja Kallis elämä ja Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu – koska Munron novellit ”kuvaavat osuvasti ja ymmärtäen ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, usein vaikeissa ja järkyttävissä”, ja Raittilan teoksessa on paljon tarttumapintaa teologeille” ja se on ”omiaan parantamaan lukijan suomenkieltä”

 

Jouko Talonen

Tapio Puolimatka Usko, tieto ja myytit. Professori Puolimatkan teos on tärkeä tieteen/uskonnonfilosofinen puheenvuoro, joka tuo valoa muun muassa ateismin ja teismin kohtaamisen ongelmaan. Teos antaa ajateltavaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ehkä olisi joka asiassa samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen 1985, ja silloisessa elämäntilanteessani se ”kolahti”. Nykyisessä eurooppalaisessa tilanteessa Sinuhe voisi antaa näköaloja historiasta. Fänitän muutenkin Waltaria. Olen paneutunut myös hänen uskonnolliseen maailmaansa. MW:n juhlavuosi 2008 ja Panu Rajalan elämäkertateos Waltarista olivat merkittäviä paaluja Waltari-fänien piirissä. Olen myös Mika Waltari -seuran (tosin varsin passiivinen) jäsen.

 

Teksti: Ella Luoma

 

Kun viranomaisen pelko uhkaa opiskelijoiden henkeä ja terveyttä

”Hei. Samuli Suonpää -niminen valopää kiusaa koko keskustoimistoa, kun on saanut tietää noista huumauskeisseistä. Jos se kysyy teiltä, niin sanokaa, että ohjaa kysymykset mulle. Se haluaa urkkia tietoja saadakseen HYY:n huonoon valoon.” – HYY:n hallituksen jäsen

Huhtikuussa opiskelijajärjestölleni tiedotettiin, että Uudella Ylioppilastalolla on tavattu asiattomia kulkijoita. Talon ulko-ovi on useiden juhlien aikana jätetty auki ja ulkopuoliset ovat päässeet tiloihin. Tapahtumien aikana on naulakoilla käyty varkaissa – ja bileissä on juomiin laitettu ulkopuolisten toimesta huumeita.

Kysyessäni lisätietoa HYYn hallituksen jäseniltä, ensimmäisenä nousi esiin huoli siitä, miksi asiasta ylipäänsä on puhuttu julkisesti. Tämä piti pitää vain pienen piirin tiedossa.

Se poika kompastui portaissa ja löi päänsä kurjan näköisesti. Menin paikalle, siihen tuli muutamia muitakin. Päästä tuli vähän verta ja poika puhui sekavia. Aivotärähdykseltä se minusta näytti, joku alkoi soittaa ambulanssia. Paikalle ilmestyi isäntä tai joku muu yli-innokas päällysmies ja alkoi määräillä: ”Ei tänne mitään ambulanssia pitäisi kutsua.” Oli kuitenkin kutsuttu jo. En ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta mies jatkoi: ”Kantakaa se ulos.” Lähimmät tottelivat ja kantoivat pojan kauemmas bileistä, vaikka kaatuneen olisi pitänyt antaa olla paikallaan. Varmasti enemmistö opiskelijoista toimisi oikein noissa tilanteissa, mutta auktoriteettiusko on usein sokeaa. Huomasin ajattelevani Milgramin tottelevaisuuskokeita. –Mies, n. 25 vuotta

Muille HYYn hallituksen jäsenille esitetyt kysymykset eivät myöskään auta eteenpäin. Ensimmäinen reaktio kysymyksiin on puhelinsoitto HYYn hallituksen jäseneltä: ”Samuli hei, mikä juttu tää on, että teologi kyselee hallitukselta jostain huumausjutuista?” Osa hallituksen jäsenistä kertoo, ettei tiedä asiasta mitään. Kysymykset pyydetään ohjaamaan järjestöasiantuntijoille.

Yleinen käsitys on, että ”tyrmäystipoiksi” kuvailtuja aineita olisivat toisten laseihin laittaneet ”ulkopuoliset”. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi päätelmään ulkopuolisista on päädytty – vai onko kyse toiveajattelusta. Asiasta on kevään aikana keskusteltu lähinnä suljetuissa piireissä. Tämä keskustelu näyttää saaneen absurdeja muotoja. Muistutetaan ohjeesta, jonka mukaan kaikilta sisään pyrkijöiltä pitäisi edellyttää opiskelijakorttia tai järjestönauhaa. Tällä keinolla voitaisiin nimittäin estää siviilipukuisten poliisien pääsy juhliin. Kukaan ei kuitenkaan ole epäillyt poliiseja tyrmäystippojen käytöstä.

Näyttää siltä, että poliisin pelko on jo ohittanut opiskelijoiden turvallisuuden merkityksen. Siksi ambulanssiakaan ei aina uskalleta kutsua. HYYn vastaukset ja huoli asian tutkimisesta puolestaan kertovat, että hallituksen ensisijainen huolenaihe on ylioppilaskunnan maineessa, jonka turvallisuusongelmista kertominen uhkaa pilata.

”Hei katsokaa, Minna on ihan kännissä”, kuulin jonkun nauravan. En tiennyt sen tarkoittavan minua, enhän ollut juonut kuin kaksi lasillista viiniä. Samalla huomasin kaatuvani, makasin lattialla enkä päässyt ylös. Seinät pyörivät ympärilläni. ”Se oksentaa kohta, viekää joku se vessaan!” Joku vei. Onneksi ystäväni löysi minut vessasta ja kysyi, mikä minua vaivaa. Sanoin, etten tiedä, olen vaan ihan sekaisin. ”Olikohan lasissani jotain ylimääräistä?” Ystäväni tiesi, etten ollut juonut paljoa ja pyysi apua vessaan. Kuulin hänen selittävän jollekin huumeista lasissani ja pyytävän ambulanssia ja poliisia. Sammuin tässä vaiheessa ja heräsin vasta sairaalassa. Siellä ystäväni kertoi tuoneensa minut sinne taksilla. ”Ei ne halunneet sinne ambulanssia eikä poliisia. Mutta ollaan nyt iloisia siitä, että sulla on kaikki hyvin.” –Nainen, n. 25 vuotta

Ylioppilaskunta korostaa tapahtumien järjestäjän eli opiskelijoiden vastuuta tapahtumaan sisään päästettävien valvonnassa. ”Jokaisella ylioppilastalolla juhlia järjestävällä taholla on velvollisuus tarkastaa jokaisen sisäänpyrkijän opiskelijastatus ja se, onko tällä asiaa tilaisuuteen”, HYY linjaa. Helsingissä on yli 60.000 opiskelijaa eikä opiskelijajärjestöjen toimijoita ole mitenkään koulutettu tunnistamaan henkilöä kuvasta, ei myöskään opiskelijakortista. Myös ajatus siitä, että opiskelupaikan saaminen ja vastaanottaminen tekisi ihmisestä automaattisesti turvallisen, on omituinen. Ylioppilaskunnalla ja opiskelijajärjestöillä ei ole mitään syytä olettaa, että väkivaltaa tilaisuuksissa harjoittavat ainoastaan ulkopuoliset. Se, että tilaisuudessa on läsnä vain opiskelijoita, ei yksin takaa osallistujien turvallisuutta.

Heräsin siihen, kun sen käsi oli mun hameeni alla ja repi multa pikkuhousuja pois. En ensin tajunnut, missä olen, mutta sitten muistin jääneeni osakuntatalolle nukkumaan bileiden jälkeen. Olin humalassa, mutten niin humalassa, ettenkö olisi tiennyt tuon käden olevan väärässä paikassa. Aloin huutaa, ihmiset viereisillä sohvilla heräsivät. Mies otti kätensä pois ja pyysi anteeksi, minä nyyhkytin hysteerisesti. Joku tuli rauhoittelemaan minua. Sanoin, että se yritti raiskata minut. ”Hei, se on vaan Mikko, se on joskus vähän tuollainen. Älä nyt tee tästä mitään isoa ongelmaa, eihän mitään tapahtunut. Siitä tulisi vaan ongelmia osakunnalle.” Menin kotiin, itkin ja yritin unohtaa koko asian. Osakuntatalolle en mennyt enää koskaan. –Nainen, n. 25 vuotta

Saamme muualta tietoa helmikuisista juhlista, joihin epäily tyrmäystipoista on liittynyt. Yksin niissä uhreja kerrotaan olleen kolme. Paikalla olleista haastatelluista kukaan ei muista nähneensä ambulanssia tai lääkintähenkilökuntaa. ”Bileiden järjestäjät ottivat uhrin hoivaansa”, kertoo yksi juhliin osallistunut. ”Mitään bileitä ei kyllä lopetettu vaan meno jatkui.” Haastateltu kertoo yhden uhreista hakeutuneen itsenäisesti vatsahuuhteluun. Helsingin järjestyspoliisin mukaan kuvatun kaltaisista tapauksista ei ole tehty rikosilmoituksia.

Maanantaina HYYn keskustoimiston avauduttua taas viikonlopun jälkeen Kyyhkynen saa HYYltä asiallisemman vastauksen. Viestin mukaan ”helmikuinen tapaus on erittäin valitettava ja harvinainen”.

HYY ilmeisesti katsoo, että sen toiminta asiassa on ollut riittävää. ”HYY on tapauksen jälkeen vaatinut kaikkia Uuden ylioppilastalon tiloja käyttäviä tahoja noudattamaan poikkeuksetta niitä koskevia turvallisuusvaatimuksia ja tiukentanut valvontaa tiloissaan. Muita vastaavanlaisia häiriötapauksia ei ole sittemmin tullut tietoomme.” Jos onnistumisen mittarina käytetään sitä, että viimeisen kahden kuukauden aikana HYYn tietoon ei ole tullut uusia tapauksia, joissa opiskelija olisi yritetty huumata tai raiskata, on tuo onnistumisen rima kovin matalalla.

HYYn hallituksen jäsen esittää myös painokasta kritiikkiä lehteä kohtaan, kun kokee ettei saanut tietoa mahdollisesta lehtijutusta riittävän ajoissa. Viestissä viitattiin journalistin ohjeisiin. Näiden ohjeiden mukaan tiedonhankinnan avoimuudesta voitaisiin kuitenkin tinkiä, mikäli kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta. Kolmen ihmisen huumaamista Suomen suurimman ylioppilaskunnan tiloissa ja tämän ylioppilaskunnan tapaa käsitellä tapahtunutta jälkikäteen ei ilmeisesti pidetä yhteiskunnallisesti merkittävänä.

Päätös jutun kirjoittamisesta tehtiin vasta ensimmäisten tiedustelujen jälkeen. Lähetettäessä HYYn hallitukselle kysymyksiä niiden yhteydessä kerrottiin, että lehti harkitsee jutun tekemistä.

Viestissä HYY vastasi kolmeen lehden esittämästä seitsemästä kysymyksestä. Viestissä todettiinkin: ”Ilman HYYn vastauksia tai kommentteja esittämiisi kysymyksiin sinulla ei ole riittävästi aineistoa jutun julkaisemiseen.” Samaan aikaan HYYn hallituksen jäsen pommitti useita eri henkilöitä ylioppilaskunnassa pyynnöllä olla kommentoimatta Kyyhkyselle mitään. Harvan kirjoittamani jutun julkaisemisen estämiseen on nähty yhtä paljon vaivaa.

Viranomaisten pelko ja opiskelijajärjestöjen maineen suojeleminen vaarantaa kaikkien tilaisuuksiin osallistuvien turvallisuuden.

HYY – tule tänne, tyrmää tyttö. Emme kerro kenellekään. –Nainen, n. 25 vuotta

Lainaukset väkivaltaa opiskelijajärjestöjen tapahtumissa Helsingissä kokeneiden tai nähneiden henkilöiden kertomuksista. Tapauksiin ei järjestöissä reagoitu asianmukaisesti.

Teksti: Samuli Suonpää

HYY VASTAA KYYHKYSEN JUTTUUN UUDEN YLIOPPILASTALON TURVALLISUUDESTA

Uskonnon asemasta konflikteissa

”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi.” – Professori Hallamaa

Religion, Conflict and Dialogue (RCD) on toinen tiedekuntamme kansainvälisistä maisteriohjelmista. Sen opetus alkoi viime syksynä ja siinä tarkastellaan uskontojen monenlaista osallisuutta konflikteissa. Mutta miten ohjelma oikein syntyi? Haastattelin RCD-ohjelman vastuuopettaja Jaana Hallamaata asian tiimoilta.

”RCD syntyi yliopiston tarpeesta luoda kansainvälinen maisteriohjelma.”, Hallamaa aloittaa. ”Ensin tiedekunnassa suunniteltiin Religion and Society -tyyppistä ohjelmaa, mutta suunnitteluryhmässä havaitsimme maailmalla olevan sellaisia jo rutkasti entuudestaan.” Niinpä suunnitteluryhmässä todettiin, että olisi järkevämpää luoda jotain uutta. ”Konfliktien tutkimiseen keskittyviä ohjelmia on muuallakin, mutta ei sellaista, jossa tarkasteltaisiin laajemmin uskonnon asemaa konflikteissa”, Hallamaa lisää.

Idea ohjelmasta syntyi vuoden 2013 keväällä ja sen jälkeen kaikki eteni nopeasti: jo saman vuoden lopulla vastaanotettiin ensimmäisten opiskelijoiden hakemukset ohjelmaan. Hakemuksia saapui lopulta yli 50, joiden joukosta ohjelmaan valikoitui 10 opiskelijaa. Suurin osa oli Aasiasta ja Afrikasta. Seuraavan vuoden haussa hakijoita oli jo yli 70, joista 15 valitaan. ”Hyväksyttyjen määrää päätettiin lisätä, sillä kansainvälinen tilanne on sellainen, että kaikki hyväksytyistä eivät välttämättä lopulta pysty saapumaan Suomeen. Lisäksi opiskelijoiden toisilleen luoma vertaistuki on tällaisessa ryhmässä voimavara”, Hallamaa tarkentaa.

Luennoitsijoiden valitseminen ohjelmaan aloitettiin tarkastelemalla tiedekunnan henkilöstön osaamisalueita. Ne, joilla oli ohjelman teemojen kannalta oleellisinta tietoa, valittiin kurssien vastuuopettajiksi. He ovat tieteentekijöiden ylväitä perinteitä kunnioittaen täydentäneet omaa tietämystään kursseja luodessaan: ”Kaikkia yksiköitä on opetuksessa hyödynnetty ja yhteistyötä tehdään myös ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa”, Hallamaa sanoo.

Ohjelmaa pyritään lisäksi kehittämään jatkuvasti. Esimerkiksi professori Risto Saarisen johtama Reason and Religious Recognition -huippuyksikkö tekee tutkimustyötä, jonka tulokset integroidaan hyödyttämään tulevia RCD-opiskelijoita. ”Huippuyksikkö tulee vastaamaan kahdesta isosta opintojaksosta ja heidän tutkimuspanoksensa hyödyttää suoraan RCD-ohjelmaa”, Hallamaa painottaa.

RCD:n tavoitteena on antaa opiskelijoille valmiudet ymmärtää, millainen rooli uskonnoilla konflikteissa on. ”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi”, Hallamaa toteaa. RCD:n vahvuuksina Hallamaa näkee kansainvälisyyden ja modernin teeman. ”Tätä kautta avautuu koko maailma!”, hän painottaa. ”Ohjelmassa pääsee tutustumaan asioihin, joista muuten kuulisi vain tiedotusvälineiden kautta”.

Hallamaa on oikeassa; konfliktit ovat nykypäivää ja ainakin mediassa uskonnot nousevat monesti niiden keskiöön. Valitettavasti.

Seuraava haku ohjelmaan on joulukuussa 2015.

Minä aion hakea. Entä sinä?

teksti: Marko Kivikoski

Uskontodialogia, ekoteologiaa ja messuja – hengellinen opiskelijatoiminta

Hengellinen opiskelijatoiminta – mitä se on? Tunnustuksettomassa pohjoismaisessa yliopistossa sitä tuskin löytyy yliopistolta, vai löytyykö? Kyyhkysen toimittajat haastattelivat kolmea Kirkko & Kampus -toiminnassa mukana olevaa opiskelijaa ja totesivat, että yliopiston hengellistä opiskelijatoimintaa löytyy, kun sitä etsii. Työmuotojen kirjavuus yllätti: mahdollisuuksia on koirakävelyistä uskontodialogiin.

Eläinlääketiedettä opiskeleva Jenni Nieminen on ollut aktiivisesti mukana yliopistopappien järjestämässä toiminnassa. ”Erityisesti koirakävelyt ovat olleet kivoja. Kun on ollut mukana useamman vuoden, on oppinut tuntemaan porukkaa.” Maanantai-illan koirakävelylle tullaan yleensä oman koiran kanssa, mutta toki myös ihmiset ilman koiraa ovat tervetulleita. ”Lauralla, kävelyjä järjestävällä papilla, on itsellään kaksi koiraa. Niitä saa sitten ulkoiluttaa, jos ei ole omaa mukana.”, Jenni kertoo. ”On helppo tulla mukaan, kun omaa koiraa ei tarvitse jättää yksin pitkän koulupäivän jälkeen.” Yhteislenkillä jutellaan kaikenlaista, usein vähemmän hengellisistä asioista: ”Kävellessä keskustellaan ihan tavallisista jutuista – opiskeluista, harrastuksista ja ajankohtaisista uutisista, sekä tietysti koirista.”

Ennen joulua järjestettävää eläinten jouluhartautta Jenni kuvailee hauskaksi tilaisuudeksi. ”Viikin kirkon pihassa pidetyssä hartaudessa lauletaan eläinaiheisia joululauluja ja rukoillaan eläinten puolesta. Myös lyhyt puhe liittyy eläimiin. Tarjolla on glögiä ja koirankeksejä, minkä jälkeen lähdetään vielä yhdessä kävelylle.” Hartauteen saa tulla oman lemmikin kanssa, mutta mukana on Jennin mukaan ollut paljon ihmisiä myös ilman lemmikkiä. ”Yleensä paikalla on ollut noin kaksikymmentä koiraa, kerran oli yksi kissa”, hän nauraa. ”Joillakin on mukana lemmikin kuva ja muistot siitä”, Jenni kertoo.

Kerran kuussa järjestetyt ekoteologiaillat ovat Jennin mukaan aina synnyttäneet hyviä keskusteluja. ”Ilta on jostakin luontoon liittyvästä aiheesta usealla kirkolla kuukauden eri päivinä.” Aluksi on lyhyt alustus, jonka jälkeen aiheesta keskustellaan yhdessä. ”Kerran aiheena oli ’Onko eläin Jumalan kuva?’ Keskustelimme muun muassa siitä, pääsevätkö eläimet taivaaseen ja mitä niistä mainitaan Raamatussa.” Toinen Jennin mieleen jäänyt teema on ollut kysymys luonnon pyhyydestä.

Ekoteologiailloissa on Jennin mukaan käynyt hyvin vaihtelevan ikäistä väkeä, itse hän kokee olleensa nuorimmasta päästä. ”Ihmisiä on vähän, eikä mitään ääriryhmiä ole tullut esille”. Aiheet ovat kuitenkin herättäneet myös vastakkaisia mielipiteitä. Jenni kertoo aina saaneensa uusia näkökulmia asioihin, joista on jo muodostanut jonkinlaisen näkemyksen. ”Mietin teemaa usein pyöräillessäni kirkolle, mutta illan jälkeen mielipide saattaa olla ihan toinen. Opetus avaa asiaa aina enemmän kuin oma pohdinta.”, hän pohtii. ”Siellä ei kuitenkaan anneta mitään oikeita vastauksia, vaan pääpaino on keskustelussa, mikä on hyvä.”

Hartausvaelluksella

Hartausvaelluksella

Neljättä vuotta teologiaa opiskeleva Riki Kuivalainen on löytänyt yliopistopappien järjestämästä toiminnasta paitsi matalan kynnyksen hengellisen kohtaamispaikan, myös vahvistusta omalle pappisidentiteetilleen.

Kallion kirkossa tiistaisin järjestettävää opiskelijamessua Riki kuvailee erilaiseksi ja nuorekkaaksi – kirkko täyttyy pääosin alle nelikymppisistä, ja kohderyhmä on huomioitu monella tapaa. Messussa esimerkiksi urut on korvattu kitara- ja pianosäestyksellä. Lisäksi tilaisuutta valmistelemaan ja toteuttamaan on toivottu opiskelijoita. ”Opiskelijoiden toteuttamassa messussa on uusia näkökulmia, vähemmän rutiinia”, siellä itsekin joskus saarnannut Riki pohtii. ”Monet nuoret tykkäävät uudesta, siksi messussa on paljon modernia. Kuitenkin myös perinteistä pitävä voi viihtyä opiskelijamessussa, kyseessä on selvästi hengellinen tilaisuus”, hän lisää.

Yliopistopappien järjestämään toimintaan on Rikin mukaan helppo lähteä vapaaehtoiseksi. Erityisesti pappeudesta haaveilevalle tämä voi olla hyödyllistä myös tulevaisuuden kannalta. ”Kynnys lähteä toimijaksi on erittäin matala, kun messussa ei ole paljon väkeä ja opiskelijoita todella toivotaan paitsi kävijöiksi myös toteuttajiksi.”

Riparin kertausharjoitukset on ollut Rikille tärkeä lepohetki arjen keskellä. Kyseessä on syksyisin järjestetty viikonlopun mittainen retriitti, jonka aikana pohditaan uskoa ja Jumalaa, luetaan Raamattua, hiljennytään ja vietetään rentoa vapaa-aikaa. Kertausharjoituksilla isosenakin toiminut Riki on ollut mukana kolmesti ja aikoo palata myös ensi syksynä.

”Koska retriitillä käy vuosittain jonkin verran samoja ihmisiä, ohjelmassa on aina jotakin erilaista ja uutta.” Viikonlopun aikana keskitytään rentouteen ja lepoon – oppitunteja ei perinteiseen riparityyliin ole. ”Meditoidaan, ulkoillaan ja lauletaan Punaisesta veisukirjasta. Onnistunut riparikokemus ilman nuoruuteen kuuluvaa sähellystä”, Riki pohtii. ”Kerran vedin gospelbicciä ja joskus kamppailulajityyppistä”, hän muistelee pitämiään liikunnallisia hartauksia. Mieleen on jäänyt myös harjoitus, jossa luomiskertomusta käytiin läpi teatterin keinoin. ”Esitin häpeää ja liihottelin ympäriinsä syntiinlankeemuksen jälkeen”, hän nauraa.

Rennon ohjelman lomassa retriitillä on käsitelty myös hankalia ja vaikeita asioita. Viikonlopun aikana on syntynyt ilmapiiri, jossa on helppo puhua syvistäkin aiheista. ”Sopivan hartaudellista aikuisempaan makuun”, Riki tiivistää retriitin merkityksen.

Yliopistopappien järjestämän toiminnan kautta Riki on päässyt toteuttamaan erilaisia hengellisiä tilaisuuksia. ”Esirukousta pohtiessa ja hartauksia tai opiskelijamessun saarnaa kirjoittaessa asioita tulee miettineeksi paljon syvemmin kuin yksin.” Vapaaehtoisuuden myötä hän on paitsi saanut vahvistusta omalle spiritualiteetilleen, myös oivaltanut oman kutsumuksensa. ”Olen ymmärtänyt, mitä todella haluan tehdä.”

Riki Kuivalainen kuvaa hengellistä opiskelijatoimintaa matalan kynnyksen hengelliseksi kohtaamispaikaksi.

Riki Kuivalainen kuvaa hengellistä opiskelijatoimintaa matalan kynnyksen hengelliseksi kohtaamispaikaksi.

Konkreettisena esimerkkinä yliopisto-opiskelijoiden välisestä uskontodialogista toimii muun muassa Kirkko&Kampus-työn ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY:n) yhteisesti järjestämä kerran kuussa kokoontuva Interfaith Café. Kruunuhaassa SKY:n toimistolla järjestetävään dialogikahvilaan eri tavoin uskovat opiskelijat tai muuten uskontodialogista kiinnostuneet voivat kokoontua yhteen siemailemaan kahvia ja keskustelemaan solidaarisuuden ja vuorovaikutuksen hengessä. ”Tilaisuudella on yleensä teema ja alustus, jonka pohjalta keskustelua lähdetään rakentamaan”, SKY:n pääsihteeri Minna Mannert selostaa. Esimerkiksi helmikuun illassa keskustelun alustuksena toimi Ruth Broyde-Sharonen elokuva “God & Allah Need to Talk: A Film for Healing and Reconciliation”, joka kuvaa juutalaisten, kristittyjen ja muslimien rauhanponnisteluista New Yorkin terrori-iskujen jälkeisessä USAssa.

Interfaith Café kokoaa eri uskontokuntiin kuuluvia nuoria aikuisia.

Tästä huolimatta Mannert lisää painokkaasti, että Interfaith Café on erittäin matalan kynnyksen toimintamuoto, eivätkä tapaamiset todellakaan koostu akateemisista puheista tai korkealentoisista dogmaattisista väittelyistä: yliopistot ovat sitä varten.

Käytännössä kahvila tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden ruohonjuuritason keskusteluun, jossa voidaan pohtia eri uskontojen näkemyksiä ja tutustua toinen toisiinsa. Illan päätteeksi pidetään päätöshetki, jossa voidaan lukea eri uskontojen perinteisiä tekstejä. ”Mitään valmiita malleja toiminnalle ei ole. Selvää kuitenkin on, ettemme voi esimerkiksi rukoilla yhdessä. Tilaisuutta ei myöskään voi verrata kristilliseen hartauteen. Tärkeintä on uskontoperinteiden kunnioitus.”

Kiinnostusta löytyessä voidaan järjestää myös isompia tempauksia, kuten ekskursioita ja vierailuja. Yhteistyössä ovat mukana myös Helsingin Nuorten uskontodialogiverkosto, Suomen Ekumeenisen Neuvoston Nuorisojaosto sekä Suomen Islamilainen Neuvosto. Tärkeää olisi myös, että opiskelijoita tulee kahvittelemaan kaikilta aloilta.

Interfaith Café kokoaa eri uskontokuntiin kuuluvia nuoria aikuisia.

teksti: Emilia Kallioniemi ja Kaisa Hemminki
kuvat: Riki Kuivalainen (vaellus), Emilia Kallioniemi (Riki) ja Helmi Saarela (uskontodialogikahvila)

Näyttelijä sekä teologi

Mikko Parikka, eli Salattujen elämien Jiri Viitamäki aloitti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syksyllä 2013. Selvitimme, miten voi yhdistää näyttelijänuran ja teologian opinnot.

Ensimmäisen kerran Parikka haki lukemaan teologiaa vuonna 2009. Tällöin kuitenkin vakava loukkaantuminen amerikkalaisessa jalkapallossa karkotti lukuinnon pääsykokeisiin, eivätkä yliopiston ovet auenneet.

– Elin silloin melko syvissä vesissä. Olin päättänyt lähteä edellisestä työpaikastani, joten minulla ei ollut oikein mitään. Veljeni, jonka kanssa asuin, päätti ilmoittaa minut Salattujen elämien koekuvauksiin. Ajattelin, että kai sitä voisi kokeilla.

Lopulta Parikka pyrki tiedekuntaamme uudestaan vuonna 2013 haaveenaan valmistua uskonnonopettajaksi ja pääsi sisään. Näyttelijänuran sekä teologian opintojen yhdistäminen on haastavaa, mikä näkyy myös kertyvässä opintopistemäärässä.

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

– Työkaverini Salkkareissa ovat ottaneet opintoni erittäin hyvin vastaan. Tuntuu, että he ovat jopa hiukan ylpeitä siitä, että joku pystyy yhdistämään työt ja yliopisto-opinnot. Myös työnantajani on tullut asiassa vastaan. Esimerkiksi viime vuonna pystyin suorittamaan kreikan opinnot.

Viime vuosina teologiseen tiedekuntaan on päässyt opiskelemaan julkisuudesta tuttuja henkilöitä. Parikan mielestä tätä voisi hyödyntää tuomalla esiin teologian oppiaineiden sisältöä ja tärkeyttä yhteiskunnassamme. Hän ei itse koe, saaneensa erityiskohtelua julkisuudessa esiintymisestään huolimatta.

Mutta ovatko teologian opinnot auttaneet häntä näyttelemisessä, tai kenties päinvastoin?

– Kyllä työ näyttelijänä on antanut tässä tapauksessa enemmän. Esiintyminen ja vuorosanojen harjoittelu ovat antaneet valmiuksia myös yliopistolla toimimiseen. Esiintymiskokemuksesta huolimatta puheviestinnän kurssilla esiintyminen jännitti: ei ollut roolia, jonka taakse piiloutua, ja yleisöä oli vähän.

Kysyttäessä tulevaisuudesta Parikka toteaa, että aikoo suorittaa teologin tutkinnon loppuun saakka, jatkuivat työt Salatuissa elämissä tai eivät. Haastattelun lopuksi on vielä kysyttävä, sopisivatko teologian opinnot Jiri Viitamäelle.

– Hah, eivät varmasti. Jiri on enemmän toiminnan mies, eikä hän pidä opiskelusta.

teksti: Valdemar Artte
kuva: MTV

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

Teologiangstin jäljillä – myth busted – Kyyhkynen 1/2013

Muutama vuosi sitten Ylioppilaslehti kirjoitti artikkelin naisteologista, joka oli masentunut vakavasti opiskeluaikana. Samassa artikkelissa oli maininta huhusta, jonka mukaan teologit käyttäisivät eniten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Artikkelin mukaan YTHS ei ollut vahvistanut tietoa. Epäselväksi jäi oliko YTHS kieltänyt huhun vai oliko vahvistus jäänyt saamatta. Tarina ei myöskään kerro, mistä tämä teologien kesken kiertänyt legenda alun perin on lähtenyt.

Otin yhteyttä YTHS:n mielenterveystyön johtavaan ylilääkäriin Päivi Pynnöseen. Kysyin häneltä, onko mielenterveyspalveluiden käyttäjistä tilastoja, joiden perusteella huhu voidaan osoittaa todeksi. Pynnösen vastauksesta kävi ilmi, että mielenterveyspalvelujen kävijöistä kyllä pidetään tilastoja. Niitä käytetään kuitenkin vain terveyspalveluyksiköiden terveydenedistämiseen liittyvässä toiminnassa. Toisin sanoen ne eivät ole kenen tahansa tarkasteltavissa.

Tarkkaa numerotietoa siitä, mikä tiedekunta käyttää eniten YTHS:n mielenterveyspalveluita, ei siis ole julkisuudessa.

Hakusanoilla ”teologit” ja ”YTHS” sen sijaan löytyy Googlesta noin 1480 tulosta. Huomiota herättävää on se, että ensimmäisten hakutulosten joukosta löytyy paitsi Ylioppilaslehden artikkeli vuodelta 2009, myös Kyyhkysessä vuonna 2001 ilmestynyt artikkeli. Eikä muutaman sivun selailun jälkeen ole lainkaan epäselvää miksi. Kyyhkysen Minna Ahokkaan ja Matilda Pasasen kirjoittaman artikkelin otsikko kuuluu: ”Teologi on YTHS:n vakioasiakas”. Artikkeli käsittelee YTHS:n mielenterveyspalveluita ja niiden käyttäjiä. Kirjoittajat ovat haastatelleet tuolloista YTHS:n neuvontapsykologia Salli Saarta, joka kommentoi mielenterveyspalvelujen käyttäjistä näin: ”Yliopisto-opiskelijoista taideopiskelijat, teologit ja humanistit ovat suurin kävijäryhmä.” Edellä on selitetty, miten esimerkiksi teknisillä aloilla mielenterveyspalveluja käytetään vähemmän.

Olisiko tässä mahdollisesti Ylioppilaslehden huhun alkuperä?

Pynnönen kommentoi Saaren sanoja seuraavasti: ”Salli Saaren kommentti pitää varmaan paikkansa ainakin osittain, mutta käyttäjäosuuksissa on myös alueellisia ja yksikkökohtaisia eroja. Ne ovat osin riippuvaisia myös palvelujen tarjonnasta, naisten ja miesten suhteesta ynnä muusta sellaisesta.” Pynnösen mukaan naiset käyttävät mielenterveyspalveluja huomattavasti enemmän kuin miehet, mikä muuttaa tilastojen tulkintaa. Jo sukupuolijakauma vaikuttaa siihen, että esimerkiksi humanistit käyttävät palveluita enemmän kuin teknisillä aloilla opiskelevat. Teologinen tiedekunta on myös naisvaltainen. Kokonaan erot eivät sukupuolijakauman perusteella kuitenkaan Pynnösen mukaan selity. Vastaus teologien masentuvuuteen oli siis ympäripyöreä kyllä.

Yliopistopappi Leena Huovinen pitää teologien aktiivisuutta mielenterveyspalvelujen käyttäjänä positiivisena. ”Hyvä, että teologit osaavat hakea apua.” Hän esittää myös oman arvelunsa siitä, mistä teologien aktiivisuus mielenterveyspalvelujen käyttäjänä voisi johtua. ”Teologiseen tiedekuntaan on ehkä yleisesti ottaen hakeutunut porukkaa, joka on kiinnostunut siitä, mitä sielussa tapahtuu ja kuinka voi. He ehkä ovat herkempiä hakemaan apua”, Huovinen selittää. ”Apua hakemalla saa mahdollisesti perspektiiviä omaan olotilaansa.” Lisäksi Huovinen toteaa ihmisen luonteen vaikuttavan siihen, miten herkästi hän tulee hakeneeksi apua ulkopuolisilta. ”Toisten on helpompi puhua kavereille. Toisaalta myös ihmiset, jotka hakevat apua saattavat olla laajasta kaveriporukasta.”

Huovinen ei ole huolissaan teologien tilanteesta, vaan toteaa tekoihin johtamattoman huolipuheen turhaksi. Sen sijaan opiskelijoiden kokeman masennuksen yleisyys herättää hänen mielessään kysymyksen: mikä tässä ajassa on vikana? ”Nykyaikana maailma on valintaviidakko pienestä pitäen”, Huovinen toteaa. Valintaviidakolla hän viittaa kaikkiin niihin valintoihin, joita nuorilla on edessään pienestä pitäen. Pitäisi päättää, mitä haluaa tehdä isona, minne lähteä opiskelemaan, mitä harrastaa… ”Jatkuva valintojen eteen joutuminen on uuvuttavaa. Kysymys kuuluu, missä on lepo?” Huovinen pohtii.

Syksystä 2011 lähtien kandidaatinvaiheensa aloittavat teologit ovat päässeet pohtimaan mielenterveyttä ja sen häiriöitä opintoihinsa liittyen. Tämän on taannut pakolliseksi tullut kahden opintopisteen laajuinen psykiatrian kurssi. Kurssi toteutettiin ensimmäistä kertaa keväällä 2012 ja sille osallistui yhteensä noin 250 fuksia ja uteliasta opiskelijaa. Luentokurssin järjesti Käytännöllisen teologian laitos ja luennoitsijana toimi psykiatri Maria Vuorilehto. Kurssin sisällön tarkan määrittelyn puutteessa päätettiin käsitellä kysymyksiä, jotka saattaisivat tulevalla teologian maisterilla nousta ajankohtaisiksi työelämässä. Toivottuina aiheina oli muun muassa miten tunnistaa mielenterveyshäiriöinen ja minne ohjata hänet hakemaan apua. Lisäksi kurssilla käytiin läpi tavallisimpia mielenterveyden häiriöitä.

Leena Huovisen mielestä on hyvä, että teologeille opetetaan psykiatriaa. Hänen mukaansa kaikenlainen ihmismielen ja erilaisten mielenterveyden häiriöiden tuntemus on hyvästä mahdollisille tuleville papeille ja opettajille. Häiriöiden tunnistaminen helpottaa ohjaamaan asiakkaan hakemaan oikeanlaista apua. Toisaalta mielenterveyden häiriöiden tuntemus auttaa Huovisen mukaan esimerkiksi tulevaa pappia
välttämään niin sanottua häiriön hengellistämistä. Häiriön hengellistämisellä Huovinen tarkoittaa ajattelutapaa, että rukous olisi riittävä hoito mielenterveyshäiriöiselle. ”Pappi ei ole terapeutti”, Huovinen korostaa.

Psykiatrian kurssi perustui pääasiassa opiskelijoiden esittämille kysymyksille. Luennoitsija rohkaisi vuorovaikutuksellisuuteen ensimmäisestä luennosta asti. Kysymyksiä esitettiinkin läjäpäin. Erityisen kiinnostuneita opiskelijat olivat masennukseen ja itsemurhaan liittyvistä kysymyksistä. Kiinnostusta herätti masennuksen oireet, joihin kuuluvat esimerkiksi stressi, univaikeudet, krooninen väsymys, alakuloisuus, motivaatio-ongelmat ja hallitsematon alkoholin tai muiden päihteiden käyttö. Aiheet, jotka sopivat melko hyvin keskiverto-opiskelijaan, ainakin joskus. Psykiatrian luennoitsijan Maria Vuorilehdon mukaan näiden oireiden esiintymistä tuli tarkkailla ja ne tuli ottaa vakavasti.

Huovinen kehottaa sen sijaan olemaan maltillinen masennusoireiden etsimisen kanssa. ”Masennus heitetään kehiin liian helposti”, hän selittää. ”Helppoa elämää ei olekaan. Pienet ongelmat kuuluvat elämään.” Hänen mukaansa monille opiskelijoille tekisi kuitenkin hyvää päästä eroon jatkuvan suorittamisen eetoksesta, kun vähempikin riittäisi. Huovisen mukaan tietty riehakkuus myös kuuluu opiskelijaelämään – tosin ihan kaikkea ei tarvitse kokeilla. ”Tärkeää on löytää itselleen hyvä tapa olla. Toisaalta voimme myös suojella itseämme masentumiselta.” Lähtökohdaksi hän asettaa tietynlaisen huolettomuuden, joka perustuu perustarpeiden tyydyttämiseen: riittävään lepoon, ravintoon ja liikkumiseen. Ja siihen, että kerää ympärilleen tarpeeksi aitoja ihmisiä, joille voi jakaa asioita.

Psykiatrian kurssi herätti opiskelijoissa monenlaisia mielipiteitä. Kaikki psykologian kurssit lukiossa käyneelle se ei tuonut kovin paljon uutta informaatiota. Toiset taas kokivat sen hyödylliseksi. Opiskelijat jakoivat omakohtaisia kokemuksia – tai naapurin tutun kummin kaiman kokemuksia. Toisissa mielenterveyshäiriöiden oireiden läpikäyminen aiheutti lääkärikirjailmiön – miksi nuo oireet vaikuttavat tutuilta?

Mielenkiintoisilta kysymyksiltä ei myöskään vältytty. Eräs opiskelija kysyi kurssilla, miten erottaa mielenterveyshäiriöisen riivatusta. Luennoitsijalla ei ollut sillä erää kysymykseen vastausta. Eksegetiikan ja Raamatun heprean yliopistonlehtori Juha Pakkala sen sijaan vastasi kysymykseen näin: ”Mielenterveyshäiriöt eivät olleet tunnettuja Raamatun maailmassa. Jos joku käyttäytyi omituisesti, pidettiin häntä riivattuna. Kyseessä oli ajalle ominainen tapa puhua asiasta.”

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2013.

Näin meillä Belgiassa – Kyyhkynen 4/2013

Helsingin teologisessa tiedekunnassa opiskelevana tottuu tiettyihin oletuksiin. Esimerkiksi keskiverto teologian opiskelijan ajattelee olevan parikymppinen, suomalainen luterilainen. Oletettavasti hän on maallikko, papiksi pääsemiseen kun tarvitsee teologian maisterin koulutuksen.Täällä Belgiassa kansainvälisen ohjelman kursseilla lähtökohta on hyvin erilainen: maisterikursseilla kurssikaverit muodostuvat pääosin intialaisista ja afrikkalaisista katolisista papeista ja nunnista. Skandinaavina, blondina, parikymppisenä, protestanttina ja tulevana naispappina saa todella tuntea itsensä outolinnuksi. Etenkin, kun monille täällä protestantismi tarkoittaa samaa kuin fundamentalismi.

Milla Purosalo - BelgiassaMitä opiskeluun tulee, ainakin tulen tänä vuonna oppimaan paljon. Luentojen sisällössä katolinen painotus on vahva ja siksi suomalaiselle periluterilaiselle haasteellinen – kanonisen lain ja paavin kiertokirjeiden tuntemus kun tulee usein oletuksena. Onneksi Wikipedia pelastaa. Myös opetustyyli poikkeaa tottumastani. Opettajat ilmaisevat omat näkemyksensä hyvin voimakkaasti samalla, kun varoittelevat omien mielipiteiden lausumisesta eräistä sosiaalieettisistä kysymyksistä. Opiskelijoiden erilaisten kulttuuritaustojen ansiosta keskustelut ovat kultaa.

Opiskelijalounaan kohdalla Belgia-stereotypiat pitävät paikkaansa. Siihen nimittäin sisältyy rajoittamaton määrä ranskalaisia, mutta – Unicafeen tottuneen kauhistukseksi – ei lainkaan salaattia. Juomana voi tavallisen veden sijaan nauttia esimerkiksi viiniä tai olutta.

Paikallisia opiskelijoita luonnehditaan usein melko samalla tavalla kuin suomalaisia, hiljaisiksi ja syrjäänvetäytyviksi – mikä pitää paikkansa. Hämmentävintä heissä kuitenkin on heidän itsenäisyytensä taso – sen puute. Flaamiopiskelijat asuvat opiskelija-asunnoissaan ainoastaan sunnuntain ja perjantain väliset yöt ja katoavat vanhempiensa luokse joka viikonloppu tyhjentämään jääkaapin ja pesettämään pyykkinsä. Monet vanhemmat maksavat opiskelevien lastensa vuokran ja puhelinlaskun.

Kaksi tuhatta kilometriä kuulostaa pitkältä matkalta, mutta tehdessään sen Euroopan rajojen sisäpuolella kuvittelee helposti eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin huolehtivan siitä, että asiat sujuisivat suurin piirtein samalla tavalla kuin Suomessa. Näin minäkin kuvittelin. Hieman pintaa syvemmälle katsottuani huomaan kuitenkin, etteivät asiat ole näin mustavalkoisia. Maassa maan tavalla, oli Euroopan Unioni tai ei. Parin kuukauden kokemuksella voin vain todeta: Belgia, olet niin outo! Mutta jo nyt olet antanut minulle unohtumattomia kokemuksia. Loving my life in Leuven!

Teksti: Milla Purosalo, Leuven, Belgia

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 4/2013.