Rakas gradupäiväkirja 4 – Kyyhkynen 4/2014

IMG_1262Helsingin yliopisto myöntää vuosittain Gradut valmiiksi – stipendejä sellaisille opiskelijoille, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän ulkopuolista rohkaisua sinänsä järkevältä vaikuttavan gradunsa loppuun saattamiseksi. Viikoksi tai kahdeksi jollekin Helsingin yliopiston tutkimusasemalle ilmaisen majoituksen ja ruokailun turvin nauttimaan optimaalisesta kirjoitusympäristöstä. Olin tänä vuonna yksi näistä onnekkaista stipendin saaneista. Toiveeni mukaisesti sijoituspaikaksi valikoitui Värriön tutkimusasema Savukoskella Itä-Lapin erämaassa ja 1090 kilometrin päässä Helsingistä. Nimi yksinkertaisesti kuulosti kaikista vaihtoehdoista hauskimmalta. Lisäksi, mitä syrjäisempi paikka, sitä todennäköisemmin välttyisin kaikenlaisilta häiriötekijöiltä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että kukaan muu stipendin saaneista ei ollut toivonut kohteekseen kerrassaan hauskalta kuulostavaa Värriötä.  Tutkimusasemalle soitetun puhelun jälkeen en enää juurikaan ihmetellyt miksi:

 

Maija: Kuinka paljon tutkijoita ja graduntekijöitä mahtaa olla paikalla silloin, kun itse olen siellä?

Tutkimusaseman työntekijä: Ei täällä ole ketään muita, olet yksin. Harvoin on ruuhkaa muutenkaan.

M: Vai niin… Kai jotain henkilökuntaa täytyy silti olla paikalla?

T: No emäntä on. Hän tekee sinulle ruuat. Emännän lisäksi hänen aviomiehensä ja koiransa ovat paikalla. Koiraa ei saa silittää.

M: Selvä. Mitenkäs nuo majoitustilat?

T: Saat oman huoneen, kun ei täällä ketään muita ole. Sitten sinulla on ulkovessa.

M: Anteeksi, nyt taitaa puhelu pätkiä.. ulko… mikä?

T: Juu, ulkohuussi siis löytyy.

M: …

T: Mihinkäs aihepiiriin liittyen teet gradua?

M: Tutkin uusateismia.

T: Jahas. Itse vierailen loppuviikosta asemalla, ja meillä saattaa sitten olla keskusteltavaa. Olen nimittäin uskovainen kristitty.

M: Se sopii. Selvennän kuitenkin, että vaikka tutkin ateismia, niin se ei toki tarkoita, että välttämättä määrittelisin itseni ateistiksi.

T: Jaa, että yrität sitten tutkia ihan objektiivisesti vai?

M: Kyllä, juuri näin.

T: Jaa…

M: Oliskohan jotain muuta, mitä mun pitäis tietää?

T: Lähtiessäsi voit patikoida 8 kilometriä luonnonpuiston läpi tien varteen. Postiauto ottaa sut sitten kyytiin ja vie Savukoskelle.

M: Ka ka kahdeksan? Hmm… no mutta kiitoksia tiedoista ja oikein mukavaa viikonloppua sinne Lappiin.

T: Kiitos. Hei hei.

 

Kerrassaan hämmentävästä puhelukeskustelusta huolimatta tai toisaalta juuri sen vuoksi pakkasin rinkkani päättäväisesti täyteen gradukirjoja ja villasukkia ja suuntasin loppusyksyisenä perjantai-iltana kohti pohjoista. GPS näytti matka-ajaksi vaatimattomat 14 tuntia. Oma sisäinen GPS:ni oli aiemmin optimistisesti arvioinut, että ajomatka kestäisi ”noin kahdeksan tuntia”. Onneksi poikaystäväni oli suuressa erehdyksessään lupautunut mukaan markkinoimalleni ”kivalle pohjoisen reissulle” ja lähti uljaalla valkealla ratsullaan eli tuttavallisemmin Toyotallaan viemään minua kohteeseen. Takaisin saisin kuulemma tulla omin nokkineni, sillä tässä reissussa ei ollut oikein ”mitään helvetin järkeä”.

Ensin suuntasimme Helsingistä Lahden ja Mikkelin kautta Kuopioon. Jo tässä vaiheessa olimme ehtineet olla eri mieltä siitä, mikä on paras reittivalinta, mitä musiikkia ajomatkan aikana kuunnellaan ja sopiiko kylmäsavulohi eväsleipien täytteeksi.  Poikaystäväni alkuillasta lätkäkatsomossa nauttimat ”muutamat kannustusoluet” aiheuttivat myös sen, että sain kunnian ajaa ensimmäiset kuusi tuntia.

Siilinjärven ja Kajaanin välillä lumi ja järvien yllä lentävät viimeisten muuttolintujen parvet ympäröivät meidät. Astuimme ensimmäisen kerran ylös autosta Iisalmen jälkeisellä huoltoasemalla. Talvitakki oli kaivettava tässä vaiheessa takakontista ja nautittava lihis kolmella nakilla rekkamiesten öisessä pyhätössä.

Hyrynsalmen kohdalla päätimme pysähtyä hetkeksi auton takapenkille nukkumaan paikallisen S-marketin parkkipaikalle. Hetki venyi lähes viideksi tunniksi ja heräsimme kylmästä vapisten siihen, että joku hakkasi auton huurteista ikkunaa. S-marketin työntekijä kurkkasi sisään ja kysyi, onko meillä kaikki ihan hyvin. Vastasin kaiken olevan mainiosti ja totesin, että olemme vain pysähtyneet levähtämään gradumatkalla Lappiin. Hän tyytyi hetken tuijottamisen jälkeen vastaukseen ja toivotti hämmentyneenä hyvää aamunjatkoa.

Väänsin herätyksen saatuamme auton lämmityksen täysille, hyppäsin etupenkille ja jatkoin kohti Kuusamoa Dannyn kappaletta hyräillen:

 

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo

sieltä vaan mä rauhani saan”

 

Biisi puhutteli. Ainoa ongelma oli, että meillä oli Kuusamon rauhasta huolimatta perinteiseen helsinkiläiseen tapaan kiire. Tajusimme olevamme jonkin verran aikataulusta myöhässä. Huristelimme Oulangan kansallispuiston ohi tuhatta ja sataa ehtiäksemme hyvissä ajoin valoisan aikaan Sallan kautta Savukoskelle.  Kurvasimmekin lopulta kimiräikkösmäiseen tyyliin jo aikaisin lauantai-iltapäivästä Savukosken kylälle. Korkkasimme heti alkajaisiksi teet paikallisessa Lyytin Bubissa. Pohjoisessa pubi nähtävästi kirjoitetaan bubi.

Löysimme bubin IMG_1266kulmilta paikallisen poromiehen, joka ohjeisti meille reitin loppumatkaa varten. Lähdimme hänen ohjeitaan seuraten köröttelemään tutkimusasemaa kohden, mikä tarkoitti käytännössä vielä lähes 100 kilometrin pituisen hiekkatieviidakon valloittamista. Viimeinenkin S- ja K-market jäivät taakse. Edessä siinsivät tuntureiden huiput. Porot hyppelivät tiellä ja taloja näkyi yhä harvemmassa.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme lopulta pienen metsäautotien varteen. Koko illan, yön ja päivän matkustamisen jälkeen edessä olisi vielä kahdeksan kilometrin tarpominen metsien ja soiden läpi tutkimusasemalle. Pakkailin metsän keskellä viimeisiä tavaroitani rinkkaan ja tutkailin iPadiin turvautuen vielä viime hetken reittiohjeita, jotka valistivat siitä, että matkan varrella maamerkkejä olisivat muun muassa kirkasvetinen puro, pitkospuiden viitoittama keskivälinjänkä, suuressa kuusessa oleva iso linnunpönttö sekä poroaidan veräjä. Aloin olla varma, että apurahan täytyi olla vain peitenimi Helsingin yliopiston ja erityisesti teologisen tiedekunnan ja oman graduohjaajani keinolle päästä minusta lopullisesti eroon.

Poikaystäväni päätti onnekseni patikoida kanssani asemalle ja otti parin surkealta näyttävän askeleeni jälkeen myös kiitettävän painavan rinkkani kantaakseen: ”Sä et muuten pääse ikinä perille ennen pimeää vaan jäädyt tänne metsään”.  Siinä vaiheessa viimeisetkin kuvitelmani eksoottisesta gradumatkasta aikoivat haihtua. Reilusti toista tuntia tarvoimme metsien ja soiden poikki hiljaisuuden vallitessa. Vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Seurasimme uskollisesti lumista polkua ja liukastelimme jäisillä pitkospuilla. Lopulta lähes vuorokauden kestänyt matkanteko palkittiin ja metsän reunassa kajasti valo. Olin vihdoin saapunut gradukotiini!

Matkanteon aikana mieleen hiipinyt hienoinen epätoivo vaihtui raukeaan tyytyväisyyteen. Tutkimusasema oli viihtyisä. Sain oman vaatimattoman huoneeni lisäksi pienen seminaarihuoneen käyttööni, koska paikassa ei tosiaan ollut isäntäpariskunnan lisäksi ketään muita. Minut pidettiin päivien aikana ruuassa ja lämmössä. Aamuisin kaurapuuro odotti aina liedellä. Sen jälkeen lueskelin koiruligradukirjallisuutta ja artikkeleja, kirjoittelin muistiinpanoja, kävin ympäröivässä luonnonpuistossa kävelyretkillä, syötin salaa aseman vahtikoiralle poron kuivalihaa ja saavuin lopulta päivällispöytään ja nautin aterian lisäksi emännän pelkästään minua varten valmistamia herkullisia jälkiruokaleipomuksia letuista korvapuusteihin. Iltaisin rentouduin erämaajärven rannalla olevassa saunassa ja venyttelin gradunteosta jäykistyneitä jäseniäni ja viiltävän terävästä ajatustyöstä rasittunutta mieltäni. Huussikin osoittautui keskivertoa tunnelmallisemmaksi.

Eräs ilta saunasta tullessani tähtitaivaan yllä avautui ihmeellinen näky. Vihreät revontulet peittivät koko taivaankannen ja valojen uskomaton tanssi pimeän metsän keskellä mykisti täysin. Viimeistään tämä luonnonihme vakuutti minut siitä, että gradumatkassa pohjoiseen oli sittenkin jotain järkeä. Kiloja graduretriitissä taisi kyllä loppujen lopuksi kertyä uusia gradusivuja enemmän.

 

Teksti & kuvat: Maija Halme

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Arkistojen kätköistä – Kyyhkynen 2/2013

Pitkiä kokouksia ja asianmukaisia kokous- ja neuvottelumenettelyjä kohtaa moni viimeistään työelämässä, mutta monelle yliopistolaiselle järjestöjyrälle nämä tulevat tutuksi jo opiskeluaikana. Niin tutuksi, että kokoustamisen virallisista käytännöistä väännetään nörttipöytäkirjamäistä vitsiä, joka huvittaa lähinnä vihkiytyneitä. TYT:ssä on kokoustettu virallisen ja päätösvaltaisen osuuden ulkopuolella huumorin siivittämänä näköjään jo 70-luvulla. Oheinen kieli poskessa laadittu varjopöytäkirja varmasti huvittaa lähinnä ainejärjestössä, osakunnalla tai muussa ylioppilasliikkeen osasessa kokoustamiseen tottuneita konkareita, mutta osoittaa sen järjestötoiminnan tärkeimmän puolen, että yhdessä tekeminen on kuitenkin mukavaa. Niin mukavaa, että sitä kokopöytäkirjaustaa vaikka puolenyön jälkeenkin, luultavasti jopa ”läpällä ja kännissä”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti & Kuva: Antti Virtanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2013

Rasistiseminaari yliopistolla?

Helsingin yliopistolla järjestetään 16.3.2016 Rajat kiinni! –henkinen seminaari. Yliopisto ei tähän ole antanut lupaa, mutta tiloja vuokrattaessa ei aina käyttötarkoituksen perään kysellä.

tieto_lisaa_tuskaa

Tieto lisää tuskaa -seminaarin mainos tapahtuman Facebook-sivulla

Tieto lisää tuskaa, lupaa seminaarimainoksen otsikko. ”Alustajina mm. Ingrid Carlqvist Ruotsista, geopolitiikan tutkija Jukka Davidsson, kansalaisaktivisti Junes Lokka, islamtuntija Jukka-Pekka Rahkonen, Ylöjärven kunnanvaltuutettu Matti Ylitalo ja mediapersoona Seppo Huhta.”

Mainoksen mukaan tilaisuuden järjestää Harri Eerola. Tapahtumapaikka on Fabianinkatu 33, 4. kerros.

Alustajien luettelo vaikuttaa vähän Rajat kiinni! –henkiseltä, mutta kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Tuo osoite vaan tuntuu kovin tutulta.

Osoitteessa Fabianinkatu 33 on Helsingin yliopiston päärakennus, Suomen vanhimman ja merkittävimmän yliopiston perinteikkäät tilat, suomalaisen tieteen kaikkein pyhin. Mistä seminaarissa on kyse?

Lyhyt puhelinkeskustelu yliopiston tilapalveluiden kanssa ei juuri lisää tietoa. ”Joo on meillä täällä varaus. Siinä lukee että Harri Eerola ja joku Rusnakone Oy. Me katsottiin netistä, että ne tekee jotain junaradan korjaustöitä.” Mitään muuta tietoa järjestettävän seminaarin luonteesta tai aihepiiristä ei ole. Yliopistolla säästetään ja tiloja on hyvä hyödyntää monipuolisesti. Tuskin sillä tätä kuitenkaan on tarkoitettu?

Rusnakone Oy:ssä ei myöskään osata auttaa. ”Joo en kyllä oikein tiedä, kuulostaa joltain Harrin jutuilta”, vastaa toimitusjohtaja Tero Hyyryläinen ja viittaa yhtiön entiseen toimitusjohtajaan Harri Eerolaan.

Harri Eerola vastaa kysymyksiin puhelimitse. Hän kertoo olevansa Rusnakone Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja vahvistaa, että tila on Rusnakoneen vuokraama. ”Me olemme tässä tilaisuudessa sponsorina ja haluamme tukea mahdollisuutta keskusteluun. Me siis maksamme vuokran. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikilla, joita asia kiinnostaa.”

Tilaisuuden teemana on Euroopan ja Suomen tilanne, josta on Eerolan mukaan vaikea saada täsmällistä kuvaa. ”Olen yrittäjänä todella huolissani maailman tilanteesta”, Eerola kertoo. ”Jokainen, joka hiukankin seuraa median kautta sitä, mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtuu, ymmärtää, että olemme todella huonossa jamassa. Suomessakin vastakkainasettelu on kiihtynyt maahanmuuton ja pakolaisten takia ja on muitakin vastakkainasetteluja, oikeisto ja vasemmisto, äärioikeisto ja muut ääripäät.”

Vastakkainasettelun sijaan suomalaisille pitäisi tarjota kunnollista tietoa. ”Siksi me olemme tätä seminaaria tukemassa”, Eerola korostaa. ”Me olemme yrittäneet saada tähän puhujia, jotka osaavat kertoa ihmisille Euroopan tilanteesta monelta tasolta. Tässä on mukana puhujia, jotka tietävät asioista omalta kannaltaan ja osaavat sen kertoa.”

Pelkästään yhden totuuden varaan Eerola ei halua kuulijoitaan jättää. ”Jokainen, joka tulee paikalle, saa olla omaa mieltään ja toivottavasti on tässä saanut tietoa lisää.”

Muuta tietoa tapahtuman sisällöstä ja alustusten aiheista ei ole tarjolla, tähän tapahtumaan tullaan nimekkäiden alustajien vuoksi kuulemaan ”monipuolisia näkemyksiä” – ja näkemyksiä alustajilla onkin tarjolla enemmän kuin asiantuntemusta.

Ingrid Carlqvist on ruotsalainen toimittaja, jonka verkkolehti Dispatch International on oman kuvauksensa mukaan ”islamkriittinen” ja ”julkaisee juttuja, jotka valtamedia jättää raportoimatta”. Dispatch Internationalin retoriikka on luonteeltaan vähintäänkin äärioikeistolaista. Lehti on siistimpi ja ammattimaisemman näköinen kuin MV-lehti.

Jukka Davidsson on kotisivujensa mukaan geopolitiikan tarkkailija ja ydinperheajattelun kannattaja. Hän on kirjoittanut ”islamistien invaasiosta”. Davidssonin mukaan ”Suomen hallinto on valinnut puolensa”, joka on ”rikollismafian tosiasiallisesti johtama osakeyhtiö, natsien kyhäämä ukkokerho, koostuen homoiluun ja Vatikaani vetoisten uhraustilaisuuksien pitämiseen ihastuneista sekä pankkiirimafian käyttämä sotilaallinen organisaatio.”

Junes Lokka on videoreportaaseja tekevä ”kansalaisaktivisti”.

Jukka-Pekka Rahkonen haluaa kumota tasa-arvoisen avioliittolain, hän oli Aito Avioliitto –hankkeen puuhamiehiä. Hän on myös ollut järjestämässä Espoon helluntaiseurakunnan Takaisin miehuuteen –seminaaria. Se, miksi Rahkosta pidettäisiin islam-tuntijana, ei aivan selvää. Hän on nettikirjoituksessaan vaatinut islamin harjoittamisen kriminalisoimista, mutta mitään akateemisesti tunnustettua islam-osaamista hänellä ei näyttäisi olevan.

Matti Ylitalo on ylöjärveläinen taksiyrittäjä ja entinen kirkkovaltuutettu. Ylöjärven seurakunnan kirkkovaltuutetut esittivät Ylitalon erottamista useista luottamustoimista tämän rasististen puheiden vuoksi. Ura kirkkovaltuustossa päättyi lopullisesti, kun Ylitalo erosi kirkosta protestina kohtelulleen ja sille, että Ylöjärven seurakunta auttaa turvapaikanhakijoita. Kun Ylitalo oli uhannut ajaa taksillaan ”suvakkien ja matujen päälle”, alkoi Taksiliittokin pitää miehen puheita ongelmallisina.”Suvakeille” oli Ylitalolta tarjolla myös ”luoti kalloon tai hukuttaminen”.

Seppo Huhta on perussuomalainen, Espoon kaupunginvaltuuston jäsen. Ei sinänsä yllättävää.

Yliopiston tiloissa suunnitellaan siis järjestettävän Rajat kiinni! –henkinen tapahtuma. Tapahtuman luonne selvisi yliopistollekin vasta, kun tietoja tätä kirjoitusta varten selvitettiin.

Yliopiston tilojen vuokraaminen ulkopuolisille ei ole tavatonta. Tilat ovat kalliita ja yliopisto on kroonisessa rahapulassa. Ohjeiden mukaan tiloja ”vuokrataan  tiedeyhteisöjen sekä julkisten ja yleishyödyllisten yhteisöjen, yhdistysten ja kansalaisjärjestöjen käyttöön”. Seminaaria tuskin voi pitää yleishyödyllisenä kansalaisjärjestötomintana ja mitään yhteyttä tiedeyhteisöön näillä alustajilla ei ole. ”Puoluepoliittisiin tai uskonnollisiin tilaisuuksiin” tilaisuuksiin tiloja ei tavallisesti vuokrata lainkaan.

Yliopistolle ei tämän seminaarin osalta ole annettu tietoa siitä, mitä seminaari sisältää. Edes seminaarin nimi ja aihe eivät olleet tiedossa. Yliopistolta näyttäisi siis saavan tilan käyttöönsä varsin helposti. Kun seminaari järjestetään yliopiston tiloissa, on seminaariin osallistuvan vaikea hahmottaa miten uskottavasta tapahtumasta on kyse. Kun ”geopolitiikan tuntija” tai ”islamtuntija” luennoi Helsingin yliopiston päärakennuksessa, hän voi hetken vaikuttaa vakavasti otettavalta asiantuntijalta.

Uskottavuuden lisäksi riskinä on turvallisuus. Tämä tapahtuma tulee kutsumaan kuulijoiksi varsin sekalaisen seurakunnan ja jos yliopistolla ei ole tietoa tapahtuman luonteesta, on turvallisuudesta vaikea huolehtia. Tuskin haluamme Soldiers of Odin –katupartiota järjestysmiehiksi yliopistolle? Vahtimestareiden työtä lisää sekin, että osa opiskelijoista todennäköisesti kokoontuisi ainakin aulatiloihin osoittamaan mieltään seminaaria vastaan – elleivät samalla päädy valtaamaan koko rakennusta.

Omalla Facebook –seinällään ”islamtuntija” Davidsson mainostaa tapahtumaa ja ehdottaa että kiinnostuneet ilmoittautuisivat nopeasti, sillä vain 200–300 ensimmäistä mahtuu paikalla. Tilaisuuden tavoitteena on Davidssonin mukaan selvittää ”mitä Suomessa tapahtuu ja mitä voimme tehdä tälle menolle? Tupa pitää saada täyteen.”

Säästöt ovat iskeneet Helsingin yliopistoon rajusti. Ehkä tilojen vuokraamista kannattaa silti vielä harkita.

teksti: Samuli Suonpää

Kirjoittaja on Kyyhkysen entinen päätoimittaja ja opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Artikkelia päivitetään, mikäli yliopisto ryhtyy toimenpiteisiin seminaarin suhteen.

Lisäys 23.2.2016. Yliopisto on ilmoittanut peruuttaneensa salivarauksen, sillä tilaisuuden arvioitiin olevan yliopiston arvojen vastainen. Yliopiston twiitti:

peruutus

Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori

 

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Porthanian valtaajilta puuttuu viesti

Keskiviikkona Docventures otti yhteyttä Porthanian valtaajien leffakerhoon. Valtaajilla oli tilaisuus kertoa Ylen kanavilla, mitä he haluavat sanoa pääministeri Juha Sipilälle.

Valtaajien viesti kuului: ”Me emme käy keskustelua. Me kehotamme muissa yliopistoissa samanlaiseen toimintaan.”

Kukaan ei oikein tiedä, mistä valtaus lähti liikkeelle, kuka on tempauksen takana tai mikä on sen päämäärä. Keskiviikkona selvisi, että valtaajien asenne keskusteluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen on varsin kielteinen.

Tämä on valtauksen ongelma. Sillä ei ole minkäänlaista sanomaa.

Valtaus ei hyödytä ketään eikä mitään mutta haittaa monia. Porthanian vartijat tekevät pitkää päivää – takaraivossaan tieto, että yliopiston ”muuhun henkilökuntaan kohdistuvat” irtisanomiset koskevat kenties juuri heitä. Jos minulla olisi yt:t edessä, ei vallankumouslarppauksen suitsiminen juuri lohduttaisi. Samoin yliopiston opetushenkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa luentosalien vaihteluun ja siitä opiskelijoille tiedottamiseen.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Koulutusleikkauksia valtaus ei mitenkään hidasta. Sipilää ei Portsun valtaus hetkauta. Sipilä tietää, että yliopistoväki on hänelle vihainen. Harvoin pääministerille buuataan yliopiston avajaisissa. Tyhmähän hän on, jos ei ymmärrä, että yliopistolla ollaan syystäkin vihaisia.

Huomionarvoista on ollut HYYn hiljaisuus, vaikka valtaus hankaloittaa jo opiskelijoiden arkea, erityisesti mikäli luentoja joudutaan perumaan. Jotkut eivät ole tulleet yliopistoon hengaillakseen aulatiloissa, vaan kuullakseen tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Olen äärimaltillinen. Mielenosoituksia enemmän uskon vuoropuheluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen. Pidän innovaatioista. Jaan mielelläni somessa Juhana Vartiaisen blogin, jossa tämä ehdottaa opposition laskelmien simulointia.

On hyvä, että yliopistoilla sanotaan kovaan ääneen leikkauksille ”ei käy”. On kuitenkin tehotonta, jos se on ainoa viesti. Yliopistojen vastuulla ei toki ole vaihtoehtojen miettiminen hallituksen leikkauksille – opposition tulee välikysymyksillä ja varjobudjeteilla pitää siitä huolta. Yliopistoyhteisön tehtävä on kuitenkin kertoa, miksi tieteestä ja koulutuksesta ei saa leikata. Sitä eivät valtaajat ole tehneet.

teksti: Ville Hämäläinen
kuva: Samuli Suonpää

kirjoittaja on teologian ja filosofian ylioppilas

Get angry, get organized: Teologina yliopistovaltauksessa

”On mahtavaa, et meidän ei enää tarviii jauhaa siitä suurten sukupolvien good-old-fucking Vanhan valtauksesta”, hörähtää toimittaja Sami Kuusela Docventures-ohjelmassa syyskuun 23. päivänä. Suomen historian pisin yliopistovaltaus on juuri päässyt suoraan lähetykseen kertomaan kuulumisiaan. Tavoitteita ovat:

  1. Vastustetaan koulutusleikkauksia ja koko leikkauspolitiikkaa ylipäätään
  2. Vaaditaan suoraa demokratiaa ja kolmikantaa koko koulutusjärjestelmään
  3. Vastustetaan koulutuksen kaupallistamista. Yliopistovaltaus kutsuu kaikkia yleislakkoon.

Helsingin yliopiston Porthania on siis vallattu, mutta mistä oikeastaan on kyse?

Valtaajat Porthanian pihalla

Valtaajat Porthanian pihalla

Get angry, get organized

Aloitetaanpa alusta. Perjantaina 18.9 Helsingin Rautatientori kuhisee. Hallituksen ”kipeiksi” kuvaamat leikkauspäätökset saavat laajaa vastarintaa STOP-mielenilmauksessa. Olen paikalla seuraamassa tilannetta: Pyörin ympäriinsä OAJ:n ilmapallojen alla, etsien sopivaa paikkaa. Ohitan opettajia, metallityöntekijöitä, palomiehiä… lopulta löydän yliopisto-opiskelijoita.

Paikalla ollaan syystä. Samat sanelupäätökset, joita hallitus uuskielellään kutsuu myös ”uudistuksiksi”, osuvat nimittäin erityisen kipeästi, arviolta noin 3 miljardin euron osalta koulutukseen. Yksi kovimmista yksittäisistä maksajista on Helsingin yliopisto, joka 16.9. tiedottikin aloittavansa yt-neuvottelut ja irtisanovansa 1200 työntekijää.

Mielenilmauksen jälkeen noin 300 aiheesta kiinnostunutta siirtyy Porthaniaan yleiskokoukseen, josta iso osa jää puuhaamaan työryhmiä. Vasta edellisenä päivänä yliopistolaisten yleiskokouksessa oli päätetty, että perjantaina vallataan. Nyt ollaan sitten valtaamassa, yötä-päivää: Paikalle ilmestyy päivystysvuoroja ja siivouslistoja, pystytetään tili Facebookiin ja Twitteriin, organisoidaan siivoaminen, hankitaan pääosin dyykattua ruokaa, sovitaan turvallisemman tilan ohjeet ja täytetään päivät ohjelmalla. ”Pyramidin pohja, alas valuu paska”, räppää perjantain bileissä esiintyvä Julma H. Loput valtauksesta toteutetaan rauhallisemmin, ohjelmassa on muun muassa keskusteluja, luentoja ja dokumentteja. Itse olen monen muun tavoin osa-aikainen valtaaja, osan öistä nukun kotona, osan luentosalin kylmällä lattialla.

Konsensusta metsästämässä

”Yleiskokous on päättävä elin, siellä muodostetaan meidän kantamme, ja se on ruohonjuuritason. Meillä on yleiskokouksessa päätetyt tavoitteet ja metodit, kaikki jotka ovat mukana tässä liikkeessä allekirjoittavat ne. Muuten mielipiteet saattavat erota tosi paljon”, toteaa alusta asti mukana ollut sosiologian opiskelija Inkeri Rönnberg. “Näen tämän liikkeen tosi tärkeänä. Mitä me teemme ja ennen kaikkea miten me teemme asioita on uskomattoman hienoa. Meillä on täällä niin laaja kirjo ihmisiä, jotka jaksavat istua kokouksissa ja keskustella asioista kunnes löydetään yhteisymmärrys. Kaikki antavat kaikkensa ja se on uskomatonta.”

Liikkeessä ollaan tarkkoja, ettei puhuta muiden suulla mitään, mitä ei ole yhteisesti konsensuspäätöksellä varmistettu. Ylioppilaskuntaan tai muihin organisaatioihin yleiskokouksella ei ole kantaa. “Tämä on suoran demokratian paikka, jossa päätetään konsensusmetodilla. Tapa tehdä asioita on täysin erilainen. Meillä on kuitenkin ollut paljon HYYn jäseniä mukana”, Rönnberg kertoo.

“Hetkinen, tää on vallattu!”Valtaajien kirjasto

Valtauksen keskiössä on päivittäinen yleiskokous. Tiistain suuressa yleiskokouksessa oli jo yli 300 ihmistä. Siellä tukensa ja terveisensä toivat mm. HYY, YHL ry, Tieteentekijöiden liitto, eileikata.fi ja Suomen Talousdemokratia ry. Tukijoita löytyy myös yliopiston henkilökunnasta: Porthanian valtaajille lahjoitettujen kirja- ja pyyhekassien takana on liikehdintää tukeva soveltavan tilastotieteen dosentti Kimmo Vehkalahti: “Sanoin, että jätän kaiken tähän ja saa jäädä, eikä tarvi palauttaa.” Hän törmäsi valtaukseen käytännön tasolla: “Mooc-kurssini ison pajan piti olla ykkössalissa, kun tajusin että hetkinen, tää on vallattu!” Luentosalin puuttumisesta huolimatta Vehkalahti tukee aktiivisuutta, kunhan kritiikki on suunnattu oikein: “Sipilän hallitus leikkaa. Rehtori joutuu vain toteuttamaan, joten se ei ole oikea osoite.”

Luennoilla kuulee silloin tällöin muminaa valtauksesta, mutta kysyessäni kantoja harva edes on varma mistä on kyse, vielä harvempi haluaa kommentoida. Lopulta ryhmätyötä Porthaniassa tekevä joukko englantilaisen filologian fukseja tarttuu haasteeseen: ”Puolesta kai, kai niillä on oikeus tehdä mitä haluavat. Mutta toimiiko toi?” pohtii Dahat Dara ryhmänsä kanssa. Ulkona jään Punaisen ristin työntekijöiden kynsiin, mutta käännän keskustelun valtaukseen. ”Pakko kai olla samaa mieltä”, sanoo feissarina toimiva Ruslan, ”koulutuksesta ei pitäis leikata.” Kollega Sahcie komppaa: ”En tiedä tai vastusta kaikkia leikkauksia, mutta koulutukseen ja tutkimukseen pitäisi panostaa.”

Yliopistovaltaus päättyi Porthaniassa lauantaina 26.9. klo 18. Liikehdintä jatkaa toimintaansa, seuraava yleiskokous pidetään 7. lokakuuta. Liikkeen tulevaisuus ja vaikutukset ovat epävarmoja. Varmaa on vain se, että Porthanian valtaus jää pysyväksi osaksi Helsingin yliopiston historiaa.

teksti: Emilia Kuusisto
kuva: Hilla Kurki (valtaus pihassa), Kimmo Vehkalahti (valtauskirjasto)

Kirjoittaja on yliopistovaltaukseen osallistunut N:n vuoden opiskelija.

Tietämättömyyttä ja epäluuloa

Kyyhkynen järjesti 26.2.2015 kyselyn teologian opiskelijoiden suhtautumisesta kristillisdemokraatteihin. Kysely järjestettiin käytännöllisen teologian peruskurssin luennolla, jotta paikalla olisi mahdollisimman realistinen otos teologian opiskelijoita. Vastaajat olivat pääasiallisesti toisen vuosikurssin opiskelijoita.

Kysyimme:

  • Oletko äänestänyt kristillisdemokraatteja?
  • Keitä kristillisdemokraatteja tiedät?
  • Mielikuvasi mukaan, ketkä äänestävät kristillisdemokraatteja, millaisia asioita puolue ajaa, ja mitä puolue on saanut aikaiseksi?

Kysyimme myös vastaajan sukupuolta ja kokeeko hän olevansa kristitty.

Kyselyyn vastasi 65 opiskelijaa, joista 34% oli miehiä ja 66% naisia. Kristillisdemokraatteja oli äänestänyt 19% vastaajista. 27% miehistä ja 14% naisista oli äänestänyt puoluetta.

Kristillisdemokraatteja äänestäneitä miehiä ja naisia oli määrällisesti yhtä paljon, ja he kaikki kokivat olevansa kristittyjä. Ei-äänestäneistä naisista 78% koki olevansa kristittyjä, ja ei-äänestäneistä miehistä 81% koki olevansa kristittyjä. Huomattavaa on, että suhteellisesti useampi mies koki itsensä kristityksi ja oli myös äänestänyt kristillisdemokraatteja.

Lähes jokainen vastaaja osasi kertoa Päivi Räsäsen olevan kristillisdemokraatti, ja suurin osa vastaajista mainitsi myös entisen MEP:in Sari Essayahin. Myös hiljattain kokoomukseen siirtynyt Bjarne Kallis oli tuttu nimi vastanneille, kuten jotkin tuntemattomammat KD-suuruudet kuten puoluesihteeri Asmo Maanselkä ja teologian opiskelija Riki Kuivalainen.

Puoluetta äänestäneiden mielikuvien mukaan kristillisdemokraatteja äänestävät vakaumukselliset kristityt, uskonnolliset nuoret ja ennen kaikkea arvokonservatiivit. Puolueen ajamiksi asioiksi äänestäneet mainitsivat kristilliset arvot sekä lapsiperheiden, köyhien ja vanhusten hyvinvoinnin. KD:ta äänestäneet kykenivät listaamaan puolueen konkreettisia saavutuksia, kuten poliisivoimien uudistamisen, kotihoidon tuen säilyttämisen ennallaan ja rahankeräyslain uudistamisen, joka tosin siirtyi seuraavalle kaudelle.

Vastaajat, jotka eivät olleet äänestäneet puoluetta, olivat suurilta osin tietämättömiä puolueen ajamista ja saavuttamista konkreettisista asioista. Alkoholilain tiukennuksesta ja poliisiuudistuksesta jotkut olivat tietoisia – kuten myös sukupuolineutraalin avioliittolain vastustuksesta. Myös eräiden ei-äänestäneiden mielikuvissa puolue ajaa lapsiperheiden asioita, mutta enimmäkseen heidän mielikuvansa kristillisdemokraateista ovat hyvin kielteisiä. Vastaajat, jotka eivät ole äänestäneet Kristillisdemokraatteja kuvailevat puoletta vanhanaikaiseksi, suvaitsemattomaksi, homojen ja edistyksen vastaiseksi, joka on pilannut uskonnon, kirkon ja jopa Jumalan maineen.

teksti: Ossi Hyvärinen
kysely: Kyyhkysen toimituskunta

Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari