Papiksikaan ei pääse pystymetsästä – Kyyhkynen 3/2014

Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.

”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.

Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.

”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”

Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”

Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”

”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.

Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.

Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?

Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.

”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.

”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”

Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”

Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.

Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.

Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.

Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”

Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”

Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”

teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

kuva: Atte Tolonen

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Tonttuna Suomen suvessa – Kyyhkynen 3/2014

Teologi löysi itsensä kertomasta satuja lapsille.

Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Linnanmäen Joulumaa on ilmainen. Kierros alkaa huoneesta, jossa on Suomen talvelle tyypillisiä asioita, kuten keinolunta, puumökkejä ja revontulia. Siellä tonttu kertoo joulun taiasta ja koputtaa seuraavalle ovelle, jos vaikka pukki olisi paikalla. Ja siellähän hän on. Pukin syliin voi istahtaa ja ottaa yhteisen valokuvan. Mutta mitä joulupukki tekee Linnanmäellä keskellä kesää?

Anna HjerpLinnanmäen joulumaassa työskentelevillä tontuilla kertomuksen runko on yhteinen, mutta myös luovuudelle jätetään tilaa. Tärkeää on se, etteivät tarinat mene ristiin toisten tonttujen kertomusten kanssa. Joulupukilla on tietenkin kesäloma ja hän haluaa nähdä lapsia. Mikäs sen parempi paikka lasten tapaamiseen kuin Linnanmäki. Korvatunturilta kesälomaansa viettävä pukki on osa suomalaisen joulupukin brändäystä.

Anna Hjerp näki netti-ilmoituksen, jossa haettiin kesätonttua Santa Claus Finlandin riveihin ja päätti hakea. Hakemuksen lähetystä seurasi haastattelurumba, joka vastasi opettajalinjalle pyrkivien teologien taivalta: puhelinhaastattelu, ryhmähaastattelu ja lopulta vielä yksilöhaastattelu. Tämän jälkeen Anna työllistyi huhtikuun loppupuolella Linnanmäellä ensimmäistä kesää avatun joulumaan tontuksi. Annan mukaan erityisesti ryhmähaastattelu oli erityisen positiivinen kokemus. Tontut viettävät koko kesän tiivisti yhdessä ja jo haastattelussa sai tuntumaan siihen, mikä porukka sopisi hyvin yhteen. Työtä tehdään kolmessa vuorossa ja yksi tontun vetämä kierros kestää noin kymmenen minuuttia. Ensin kerrotaan hieman yleisesti joulusta ja lopuksi päästään tapaamaan joulupukkia. Joulumaan yhteydessä on puoti, jonka tuotoista osa menee hyväntekeväisyyteen.

Annan mielestä parasta kesäisessä tonttuilussa on sen tarjoama luovuus. Jokainen päivä ja kierros ovat erilaisia ja mielikuvitus omaan tonttuidentiteettiin liittyen saa juosta vapaana. Töissä Anna on 161-vuotias, suhteellisen nuori tonttu nimeltään Hehku. Nimensä Hehku on saanut siitä, että aina kun tämä saa todella hyvän idean, tontun lakin kulkunen alkaa hehkua. Mielikuvituksesta on tontun työssä paljon hyötyä. Joskus joulupukkia joutuu odottelemaan toisen ryhmän vuoksi ja silloin tontun tehtävänä on keksiä tikusta asiaa. Lisäksi lapset kyselevät paljon, kuten Oletteko te syntyneet tähdistä? ja Miten pääsee tontuksi?

Mitä teologiaan tulee, kulttuurihistorian tuntemisesta on ollut joulumaassa hyötyä. Useat kierroksella käytetyt tarinat pohjautuvat suomalaiseen kansanuskoon. Ja mikä yhdistääkään niin tiivisti erilaisia kulttuuritaustoja kuin joulu? Suomalaisten lisäksi joulumaahan on eksynyt vieraita useista eri maista. Joulumaa ei toimi minkään uskonnon edustajana ja teologina Anna uskoo olevansa erityisen tarkkasilmäinen mitä tulee muiden kulttuuritaustojen huomioon ottamiseen.

Kesätonttuilussa parasta on tarjota lapsille elämys. Annan mukaan on hienoa katsella, kun silmät oikein loistavat innosta. Silloin ei ole niin mukavaa, kun lasta selkeästi pelottaa tai jos lapsi alkaa itkeä. Tonttuilu vaatii jokaisen ryhmän ja erilaisten lasten kohdalla pelisilmää siitä, miten joulupukkia lähestytään. Palatessaan teologiseen, Anna tuo mukanaan työssä kehittyneet vuorovaikutus- ja esiintymistaidot. Enkä usko että yleinen satuilu akateemisessa maailmassa ainakaan opintoja viivyttää.

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Voisitko pitää jonkun aamusaarnan?

Joskus käy niinkin, että teologian opiskelijat eivät työllisty kesäteologeiksi. Kyyhkynen tapasi heistä kolme. Aloittakaamme vaikka teologian ylioppilaasta, joka vietti kesänsä Keravalla, lasipullojen parissa.

Antti Pollari korkkaa Karhun lasipullon kuin vanha tekijä ja istuu seuraani kesäiselle terassille. Hän on tulossa töistä Sinebrychoffin tehtaalta Keravalta, tarkemmin tehtaan täyttöosastolta, vielä tarkemmin lasipullolinjalta. Siellä tehdään vain yhtä vuoroa, Suomen kansa on siirtynyt tölkkiaikaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Pollarin vahtimien linjojen kautta olut kulkisi. Yksi laite puskee tunnissa ulos noin 40 000 pulloa. Se on paljon. Tölkkipuolella töitä tehdään parhaimmillaan kolmessa vuorossa ja koneet puskevat ulos 70 000 tölkkiä. Voi turvallisesti todeta, että kuluttajien oluen tarve tyydytetty ainakin joksikin aikaa.

Onko olut jo alkanut kyllästyttää?

Antti PollariEi kun ei sitä töissä saa juoda. Lisäksi Antti muistuttaa, ettei Sinebrychoffilla pulloteta ainoastaan olutta. Karhun, Koffin ja monen muun Keravalla valmistuvan oluen sekä Sinebrychoffin maahantuomien oluiden (mm. Guinness) lisäksi rekkoihin lastataan muun muassa myös Sommersbytä, Crowmoorea, Coca-Colaa, Fantaa ja Bonaquaa. Tehtaan varasto on noin kahden yliopiston päärakennuksen kokoinen. Myös lasipullolinjalla pullotettava tuote vaihtelee. Antin hommana on vahtia pullojen kulkua ja laitteiden toimintaa. Hän tulee aamulla töihin, napsauttaa koneet päälle ja katsoo että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Antti Pollari ajoi junalla Keravalle ensimmäisen kerran jo vapun jälkeisenä maanantaina. Perehdytyksessä pidettiin pieni esittelykierros, kuka oli ja mitä opiskeli: Kemiaa, kemiaa, prosessointi kemiaa, teologiaa, kemiaa. Tauolla teologilta kysyttiin tuleeko susta pappi, mitä mieltä oot homoliitoista ja, että voisitko pitää jonkin aamusaarnan. Antti uskoo tämän jälkeen murtaneensa joitain teologeihin liitettyjä ennakkoluuloja. Etenkin niitä, jotka tuntuivat perustuvan siihen, miten teologiaa oli opiskeltu 1800-luvulla.

Tehdastyö on kasvattava kokemus. Siinä kettumaista on oikeastaan vain aikainen aamuherätys. Parasta on Antin mukaan ollut tutustuminen sellaisiin ihmisiin, joihin ei välttämättä törmäisi muuten. Vaikka työ on tavallaan yksinäisempää kuin kesäteologina koheesion keskellä, taukohuoneessa vaihtuvat mielipiteet tiuhaan ja vissyvesi kuluu. Akateemisia perinteitä voisi levittää suviuunojen (=kesätyöntekijöiden) keskuuteen vaikka vissysitsien merkeissä. Lisäksi pieni insinööri Antin sisällä on herännyt. On kiehtovaa miten sellaiset määrät olutta ja muita virvokkeita päätyvät kuluttajille.

Kun Antti kesän loputtua lähtee Sinebrychoffilta, hän myös tietää enemmän suomalaisesta juomakulttuurista:

”Katsellessani ihmisten lomakuvia, kiinnittyy huomioni usein käsissä oleviin juomiin. Usein tulee sellainen olo, että jotenkin on ollut ihmisten kesässä aktiivinen osapuoli. Se tuntuu mukavalta.”

teksti: Ella Luoma
k
uva: Samuli Suonpää

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Pääkirjoitus 3/2014

Tänä kesänä haravoin lehtiä, työnsin ruohonleikkuria, nypin kukkia ja mylläsin multaa. Kuuntelin Yle Puhetta, hytisin villapaidassa ja paksussa takissa kesäkuussa ja katselin kuinka Lahdenväylällä nousi vesihöyryä. Hikoilin heinäkuun helteillä, pudotin painoa huomaamatta ja tapasin läjäpäin uusia, erittäin innostuneita ja innostavia ihmisiä. Malmin hautausmaan puistotyöntekijän arki oli melkoista herkkua suorituspaineiden ja epävarman tulevaisuuden kanssa ahdistelevalle opiskelijalle.

Kesätöissä muistui mieleen se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan: ulkona työskentelemisen, suhteellisen kevyen ruumiillisen rasituksen tuomaa hyvä olo, metsä ja luonnon tarjoamat tuhannet vihreän sävyt. Kuinka hyvältä voi tuntua tuijottaa loppumattomaan vihreyteen? Vastaan että ihan älyttömän hyvältä. Siksi puristaa rinnasta joka kerta kun joku innokas selittää kuinka suomalaisen luonnon hiljaisuuden ja puhtauden voisi myydä kiinalaisille. Raukoilla kun ei siellä talouskasvun keskellä ole enää kuin saasteista ruskeaa hengitysilmaa. Meidän juustomme sen sijaan eivät pääse Venäjälle, joten raha ei olisi pahitteeksi. Hymähtelin joskus Chisun kappaleelle Baden Baden, kunnes siitä tuli Suomen ulkopolitiikkaa. Nyt ei kauheasti naurata.

Miten puhdas luonto ja hiljaisuus muutetaan rahaksi? Kuka määrittää sen hinnan? Sen ihastelemiseksi ainakin lentokoneet lentävät toiselta puolelta maailmaa varmistaen sen, ettei luonto enää puhtaammaksi muutu. Melkoista meluakin ne pitävät. Me siis maksamme turismin saasteilla ja melulla. Siitä palkkioksi vähän lisää rahaa, jota kuluttaa muovitavaraan?

Tässä lehdessä kuljetetaan hyvin löyhänä teemaa työstä ja työllistymisestä. Puhutaan ainakin kesätöistä, papin töistä ja Jeesuksesta. Etsitään omaa paikkaa ja vieraillaan toisten hiekkalaatikoilla. Fiilistellään erilaisia ratkaisuja. Yritetään olla ottamatta mitään itsestäänselvyytenä. Ollaan tulevaisuuden suhteen epävarmoja. Kaiken epävarman tulevaisuuspuheen keskellä voi helposti käydä niin, että turvattomuus saa tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Sellaisena näen puhtaan luonnon näkemisen myyntiartikkelina. Lyhytnäköisyyttä siis välttäkäämme, valppaina tässä maailmassa kulkekaamme.

Ella Luoma, päätoimittaja