Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

Pääkirjoitus 2/2015

”Kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”, minulle sanottiin. ”Ei joka suuntaan voi olla vastuullinen.”

Eivät ole. Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita eikä niitä tule tukea antamalla niille mainostilaa.

Kyyhkynen on Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen jäsenjulkaisu. Yhdistys on sääntöjensä mukaan ”uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton”, niin myös Kyyhkynen. Kyyhkysen reunaehdot tulevat yhdistykseltä, mutta niiden sisällä lehdessä noudatetaan päätoimittajan valitsemaa linjaa.

Lehden linja ilmenee ensisijaisesti pääkirjoituksessa, jossakin määrin myös artikkelivalinnoissa. Meidän linjamme on ollut avoin ja keskusteleva. Lehdessä on vuoden aikana julkaistu kolmen piispan haastattelut sekä annettu Kai Sadinmaan kritisoida kirkkoa sisältä käsin ja Petri Karisman ulkoa. Lehdessä on annettu tilaa myös näkemyksille, joita päätoimittajat jaa. Lehden linjaa on myös se, kenen mainoksia se julkaisee eli keneltä se vastaanottaa rahaa.

Tässä lehdessä ei julkaista Suomen Teologisen Instituutin STI:n mainosta, vaikka TYT oli yrittänyt myydä heille mainostilaa. TYT:n linja on avoimuus, se antaa tilaa erilaisille maksaville näkemyksille. Kyyhkysen linja on tiukempi. On myös vääriä mielipiteitä, jopa vaarallisia. Me voimme kirjoittaa niistä ja meidän toimitukselliseen aineistoomme mahtuu maailman koko mielipiteiden kirjo. Me emme kuitenkaan tue naispappeuden vastustajia myymällä heille mainostilaa.

STI:n perustivat ne, jotka vastustavat naisten mahdollisuutta toimia pappina. Kun muutamaa vuotta myöhemmin uskallettiin puhua homoseksuaaleista, se alkoi vastustaa heitäkin. STI pyrkii siihen, että minusta voisi tulla pappi samalla kun ovi suljettaisiin kahdelta kolmasosalta tämän tiedekunnan opiskelijoista. Naiseus tai homoseksuaalisuus on suurempi este pappeudelle kuin minun tekemäni synnit. STI:n peruskirjan mukainen tarkoitus ei ole vain mielipide, se on syrjintää.

STI ”tukee erityisesti teologian opiskelijoita heidän opinnoissaan ja hengellisessä elämässään” ja sen mukaan ”paimenen virka kuuluu miehelle”. Se on lähes kolmenkymmenen vuoden ajan tukenut opiskelijoita valmistumaan papeiksi, jotka eivät pidä osaa työtovereistaan yhtä arvokkaina, yhtä oikeina pappeina.

Kaikki teologian opiskelijat eivät vastusta STI:n toimintaa. Sen toiminnassa on mukana myös naisia, jopa papiksi pyrkiviä. Kyyhkysen toinen päätoimittaja Milla Purosalokin on eri mieltä ratkaisustani. Heillä on moraalinen oikeus valita itse, ovatko mukana toiminnassa, joka on suunnattu heitä vastaan. Minulla ei ole samaa oikeutta. Minä olen heteroseksuaalinen, konservatiivinen aikuinen mies ja siksi kelpaan STI:lle. Minulle ovet ovat avoinna. Tässä lehdessä ei suljeta ovia miltään ihmisryhmiltä, ellei niitä samalla suljeta minulta.

Lehden toimittaminen ei ole demokraattinen prosessi. Yhdistys voi kokea, ettei ”joka suuntaan voi olla vastuullinen”, mutta lehden sisältö päätetään lehdessä. Kaksi päätoimittajaa tekee työtä yhdessä ja koko toimituskunta voi osallistua, mutta lopullinen päätös on vastaavan päätoimittajan.

Kyyhkynen ei julkaise syrjintään pyrkivien järjestöjen mainoksia, sillä me emme kannusta naispappeuden vastustamiseen tai homoseksuaalien eheyttämiseen.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

A2-linjalta avaimet asiantuntijuuteen

Pappi ja opettaja – siinäkö teologin työllistymisvaihtoehdot? Ei suinkaan; tiedekunnan jatkuvasti kasvava A2-linja valmentaa teologeja uskonnon ja maailmankatsomusten asiantuntijatehtäviin ja tarjoaa laajat työllistymismahdollisuudet. Kyyhkynen tapasi neljä A2-linjan kasvattia, jotka kertoivat omista urapoluistaan.

Median viemää

STT-Lehtikuvan mediapalvelupäällikkö Maija Lappalainen valmistui teologian maisteriksi vuonna 2007 pääaineenaan kirkkososiologia. ”Aluksi toiveammatti vaihteli tiuhaan opettajasta psykologiksi. Opiskelin myös klassiset kielet ja kokeilin kesäteologin työtä. Linjavalintani kuitenkin varmistui perusopintojen aikana”, Lappalainen kertoo ja kuvailee olleensa opiskeluaikoina ”selkeä ajelehtija”.

Maija Lappalainen

Maija Lappalainen

Puhuessaan koulutusohjelmastaan, Lappalainen löytää heti positiivisen vireen. ”A2 antaa mahtavan monipuoliset mahdollisuudet työllistymiselle! Määrätietoisella ja positiivisella asenteella sieltä valmistuva on yhtä hyvissä asemissa työmarkkinoilla kuin muidenkin linjojen teologit”, hän puntaroi.

Koska kirjoittaminen kiinnosti Lappalaista ja toimittajan työ oli tuttua äidin ammatin kautta, oli viestintään painottuminen helppo valinta. Opintojensa ohessa hän avusti Kotimaa-konsernin lehtiä ja juttukeikkojen myötä innostus kasvoi. Ahkera toimittajanalku oli mukana TYT:n hallituksessa ja löysi tiensä myös Nuoret journalistit -ryhmään, josta sai hyödyllistä hiljaista tietoa viestinnän alasta. Viestinnän rinnalla Lappalaisen toisena sivuaineena oli yhteiskuntapolitiikka.

150 henkeä työllistävällä STT-Lehtikuvalla Lappalainen aloitti seitsemän vuotta sitten – vakituinen toimittajan pesti on uutistoimituksessa, mutta nyt hän hoitaa väliaikaisesti mediapalvelupäällikön tehtäviä. ”Ylläpidän asiakaskontakteja, osallistun tuotekehitykseen sekä markkinoin palvelujamme. Työni on mielekästä ja hyvin sosiaalista”, hän hymyilee ja hämmästelee, ettei olisi aiemmin uskonut voivansa innostua jopa IT-projekteista.

Lappalaisen mielestä teologien kannattaa erottautua työnhaussa vieläkin rohkeammin tuomalla esiin tutkintonsa hyvät puolet sekä panostamalla sivuainevalintoihin ja työharjoittelupaikkaan. ”Olin harjoittelijana Yle Urheilussa, josta sain myös töitä neljäksi vuodeksi. Siellä kollegani saattoi olla vaikkapa luokanopettaja; viestinnän tehtävissä erilaisista koulutustaustoista on paljon hyötyä! – Kannattaa perustella itselle, miksi oma tutkinto soveltuu tavoittelemaansa ammattiin sekä selvittää millaiset ihmiset hakevat haluamallesi alalle. Anna elämän kuljettaa ja ole rohkeasti teologi”, Lappalainen kannustaa.

Työharjoittelijasta opintoneuvojaksi

Netta Kärki

Netta Kärki

Netta Kärki sai ensimmäisen työpaikkansa teologian maisterina vain muutama kuukausi valmistumisensa jälkeen. Työ tiedekunnan hallinnossa opintoneuvojana alkoi viime kesänä. 
”Aloittaessani opiskelun halusin edetä A1-linjalla, mutta lopulta koin A2:n kiinnostavampana itselleni”, hän kertoo. Päätökset linjasta sekä uskonnonfilosofian valitsemisesta pääaineeksi vahvistuivat vaihto-opiskelussa Saksan Tϋbingenissa. – Se oli mahtava ja kasvattava kokemus, kannustan kaikkia kansainvälistymiseen, hän hymyilee.

Työnsä myötä Kärki tietää, että A2-linjan suosio kasvaa teologien keskuudessa jatkuvasti. 
”Koulutusohjelma antaa hyvät eväät kohti työllistymistä”, hän kertoo. ”Työnhakua on turha pelätä etukäteen, elämässä asioilla on tapana järjestyä. Ja on hyvä muistaa, että tutkintoa voi jälkeenpäin täydentää erillisopinnoilla vaikkapa kirkon virkavaatimuksia vastaavaksi.”

Kärki suosittelee verkostoitumaan opintojen aikana esimerkiksi opiskelijajärjestöissä. ”Itseltäni jäi tämä puoli kokematta, mutta sen sijaan panostin sivuaineisiin ja työharjoittelupaikkaan.”

Kärki syventyi sekä teoreettiseen filosofiaan että politiikan tutkimukseen ja pääsi maisterivaiheen harjoitteluun teologiseen tiedekuntaan. Kokemus kannatti, sillä se poiki hänelle opintoneuvojan sijaisuuden ja näkökulma vaihtui opiskelijasta tiedekunnan edustajaksi. ”Pystyn eläytymään opiskelijoiden tilanteisiin ja kysymyksiin, koska tutkintorakenne on jo tuttu. Teologin vuorovaikutustaidoista on työssäni hyötyä”, hän arvioi.

Kandidaatin soveltavissa opinnoissa Kärki perehtyi kansainvälisiin tehtäviin, mutta maisterivaiheessa kiinnostus painottui hallinnolliseen puoleen. ”Hallinnolliset tehtävät ovat mielekkäitä, koska ne sopivat persoonaani ja organisatorinen puoleni pääsee esiin. Tulevaisuudessa myös kansainvälinen järjestötyö kiinnostaa, eivätkä myöhemmät opinnot vaikkapa valtiotieteiden parissa ole poissuljettuja”, Kärki pohtii tulevaisuuttaan.

Online-markkinointia kehitysyhteistyöjärjestössä

World Visionilla 3.5 vuotta työskennellyt A. J. Haverinen korostaa, että teologisen koulutuksen keskeinen tarkoitus on luoda humaani suhde ihmisiin ja kulttuuriin. Se on myös syy, miksi hän tekee työtä juuri teologialla. ”Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, Haverinen tiivistää.

A. J. Haverinen

A. J. Haverinen

Haverisen urapolku on mielenkiintoinen, sillä se sisältää aineksia myös teologian ulkopuolelta. Hyvin menneestä harjoittelujaksostaan Unicefilla hän sai myös ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Omien sanojensa mukaan hän ei ole ”yhdestä puusta veistetty”, joten lopulta hän päätyi IT-alalle ja sen jälkeen nykyiseen työpaikkaansa World Visionille online-markkinoinnin asiantuntijaksi. Jokaiseen työpaikkaansa hän pääsi teologisen papereilla, mikä tietoteknisen työtehtävien vuoksi kuulostaa epätavalliselta.

Haverinen myöntääkin harrastelleensa Internet-juttuja jo lukiosta lähtien ja että tällä on ollut suuri merkitys töihin pääsyssä. ”Tietoteknisten taitojen lisäksi vuorovaikutustaidot ja muut hankitut kokemukset ovat olleet merkittäviä asioita työnhaussa. CV:ssä monipuolisuus on plussaa”.

Haastattelun aikana tulee myös vahvasti ilmi kontaktien, suositusten ja verkostojen luomisen tärkeys. Haverinen kuitenkin vakuuttaa, että hän itse pääsi töihin pelkästään etsimällä ja hakemalla – siis yritteliäisyydellä. Hän myös huomauttaa, että opiskelu ei lopu gradun tekoon, vaan taitoja täytyy hankkia sen mukaan, mitä työ vaatii.

Aktiivisesta historiastaan huolimatta Haverinen painottaa, että hänen ei ole tarvinnut raataa yötä päivää opiskelun ja työn eteen. ”Aikaa on jäänyt myös elämiselle. Työt kannattaa tehdä huolella mutta iloiten.”

Kiinnostuksesta teologiaan

Keskiajan tutkimukseen erikoistunut systemaattisen teologian tohtoritukija Jussi Varkemaa on ollut tutkijaksi harvinaisen pitkään urallaan. Hänellä tutkimusten parissa vietettyjä vuosia on kertynyt jo melkein 18. ”Suomessa ei varsinaisesti tutkijauraa edes tunneta, vaan tutkijana oleminen on yleensä vain väliaikainen homma”, Varkemaa huomauttaa ja lisää, että hänellä pitkäaikaisuus johtuu enimmäkseen tutkijatyön osa-aikaisesta luonteesta.

Jussi Varkemaa

Jussi Varkemaa

”Minulla on ollut valmiudet tehdä muitakin töitä ja olenkin aina tehnyt esimerkiksi opettajan töitä tai tiedehallinnon huippuyksikön tieteellisen sihteerin hommia. Ehkä juuri siksi olen voinut jatkaa näin pitkään.” Myös laajat projektit ja tutkimushankkeet ovat pitäneet Varkemaan tutkimusten äärellä.

Tutkijaksi hän päätyi puhtaasti kiinnostuksesta teologiaan. ”Pääainevalinnassa lopulta systemaattinen teologia vei voiton. Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä.” Varkemaa on viihtynyt työssään, mutta myöntää, että on hetkiä, jolloin ainainen istuminen tutkimuksen äärellä ei ole niin innostavaa.

Varkemaan mukaan ei ole olemassa tutkijatyyppiä.”Toki sinnikäs puurtaminen on tutkijan hyvä ominaisuus, mutta collegoistani löytyy kaikenkirjavia ihmisiä”, hän naurahtaa.

Varkemaa on tiedostanut sen, että nykyinen tutkijan työ ei vie häntä eläkkeelle asti. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista haastateltava kohauttaa tyynesti olkiaan. ”Täytyy vain keksiä jotain. Työn pätkittäisyys ei ole tietenkään optimaalinen tilanne, mutta se on jotain sellaista, jonka kanssa pystyy elämään.”

Jos hallinnon ala kiinnostaa, kannattaa hakea tuutoriprojektisihteeriksi tai TYT:n opiskelijaedustajaksi sekä seurata Flamman avoimia työpaikkoja, Kärki vinkkaa.

“Työssäni STT-Lehtikuvalla voin hyödyntää teologin kykyä ajatella kokonaisvaltaisesti sekä taitoa kohdata erilaisia ihmisiä”, Maija Lappalainen kertoo koulutuksensa vahvuuksista.

Netta Kärki toimii teologisen tiedekunnan opintoneuvojana.

Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, A. J. Haverinen tiivistää.

”Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä”, Jussi Varkemaa kertoo uravalinnastaan.

Teksti: Sara Vainikka ja Kaisa Hemminki

Kuvat: Sara Vainikka (Maija Lappalainen ja Netta Kärki), J. Haverinen (A. J. Haverinen), Kaisa Hemminki (Jussi Varkemaa)

Teologinen kirjalista

Kyyhkynen selvitti tiedekunnan professoreilta mitä tieto- ja kaunokirjallisuutta jokaisen teologisen tiedekunnan perustutkinto-opiskelijan pitäisi lukea. Raamatun lisäksi.

Martti Nissinen

Jaakko Hämeen-Anttila, Islamin käsikirja – koska jokaisen teologin täytyy tietää tämän verran islamista
Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla, osat 1-3 – koska se sisältää ”fiktion muotoon puettua välttämätöntä tietoa vain vuosisadan takaisen Suomen vaiheista”

 

Jyrki Knuutila

Tapio Puolimatka, Usko, tieto ja myytit – koska ”opiskelijan on hyvä perehtyä niihin premisseihin, jota Puolimatka käyttää. Vain sillä tavalla hän kykenee kriittiseen keskusteluun”

 

Ville Päivänsalo

Niall Ferguson, Civilization: The Six Killer Apps of Western Power tai The Great Degeneration: How Institutions Decay and Economies Die – koska Fergusonin kirjoista ”voi saada aavistuksen siitä, miten tärkeää olisi yleisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen ymmärtämisen kannalta ymmärtää myös niiden uskonnollisia taustamuuttujia”

Antti Räsänen

Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet – koska kyseessä on ”helppolukuinen ja -tajuinen perusteos, portti kristillisen teologian maailmaan”
Kimmo Oksanen, Kasvonsa menettänyt mies – koska se ”antaa ajateltavaa jokaiselle teologille elämästä, onnesta, menestyksestä ja menetyksistä”

 

Risto Saarinen

Mircea Eliaden omaelämäkerta – koska se ”kuvaa uskontotieteen opiskelijan rakastumisia ja vaelluksia 1920-luvun Romaniasta Intiaan” ja ”esittää 1900-luvun tärkeimmän uskonnontutkijan kehityskaaren”

Jeffrey Eugenides, Naimapuuhia – koska se ”kuvaa teologian opiskelijan rakastumisia ja vaelluksia oman opiskeluaikani, 1980-luvun, Euroopassa ja Amerikassa”

 

Antti Marjanen

Heikki Räisänen, Taistelua ja tulkintaa: Raamatuntutkijan tarina – koska se on ”hyvin kirjoitettu omaelämäkerrallinen ja analyyttinen katsaus suomalaisen tieteellisen raamatuntutkimuksen ja sen popularisoinnin historiaan”
Ulla-Lena Lundberg, Jää – koska se on ”koskettava kertomus avarakatseisen saaristolaispapin elämästä toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta”

 

Elina Vuola

Rosemary Radford Ruether, Religion and Sexism, Gustavo Gutiérrez, A Theology of Liberation ja James Cone: A Black Theology of Liberation – koska ”ensimmäinen teos on feministiteologian klassikko, toinen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian klassikko ja kolmas mustan teologian klassikko”
Jaana Hallamaa

Amos Funkenstein, Theology and the Scientific Imagination from the Middle Ages to the Seventeenth Century – koska teos on ”huolellinen, valtavaan aiheistoon perustuva esitys modernin tieteen teologisista juurista. Funkenstein hallitsee antiikin ja keskiajan juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen”
Thomas Mann, Joosef ja hänen veljensä –sarja – koska se on ”jäänyt perusteetta Mannin muiden kirjojen varjoon”.

 

Miikka Ruokanen

Tuomo Mannermaa, Kaksi rakkautta ja In ipsa fide Christus adest – koska ”olisi upeaa, että uudetkin teologian opiskelijat tuntisivat juuri edesmenneen ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan kaksi klassista, pienimuotoista tutkielmaa; näissä kahdessa teoksessa näkyy suomalaisen luterilaisen teologian omintakeisuus mitä syvällisimmin ja selkeimmin”.

 

Anneli Aejmelaeus

Timothy Michael Law, When God Spoke Greek: The Septuagint and the Making of the Christian Bible – koska teos on ”hauska lukea, mutta sisältää paljon tietoa ja tärkeitä näkökulmia Raamattuun”
Alice Munron Liian paljon onnea ja Kallis elämä ja Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu – koska Munron novellit ”kuvaavat osuvasti ja ymmärtäen ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, usein vaikeissa ja järkyttävissä”, ja Raittilan teoksessa on paljon tarttumapintaa teologeille” ja se on ”omiaan parantamaan lukijan suomenkieltä”

 

Jouko Talonen

Tapio Puolimatka Usko, tieto ja myytit. Professori Puolimatkan teos on tärkeä tieteen/uskonnonfilosofinen puheenvuoro, joka tuo valoa muun muassa ateismin ja teismin kohtaamisen ongelmaan. Teos antaa ajateltavaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ehkä olisi joka asiassa samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen 1985, ja silloisessa elämäntilanteessani se ”kolahti”. Nykyisessä eurooppalaisessa tilanteessa Sinuhe voisi antaa näköaloja historiasta. Fänitän muutenkin Waltaria. Olen paneutunut myös hänen uskonnolliseen maailmaansa. MW:n juhlavuosi 2008 ja Panu Rajalan elämäkertateos Waltarista olivat merkittäviä paaluja Waltari-fänien piirissä. Olen myös Mika Waltari -seuran (tosin varsin passiivinen) jäsen.

 

Teksti: Ella Luoma

 

Uskonnon asemasta konflikteissa

”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi.” – Professori Hallamaa

Religion, Conflict and Dialogue (RCD) on toinen tiedekuntamme kansainvälisistä maisteriohjelmista. Sen opetus alkoi viime syksynä ja siinä tarkastellaan uskontojen monenlaista osallisuutta konflikteissa. Mutta miten ohjelma oikein syntyi? Haastattelin RCD-ohjelman vastuuopettaja Jaana Hallamaata asian tiimoilta.

”RCD syntyi yliopiston tarpeesta luoda kansainvälinen maisteriohjelma.”, Hallamaa aloittaa. ”Ensin tiedekunnassa suunniteltiin Religion and Society -tyyppistä ohjelmaa, mutta suunnitteluryhmässä havaitsimme maailmalla olevan sellaisia jo rutkasti entuudestaan.” Niinpä suunnitteluryhmässä todettiin, että olisi järkevämpää luoda jotain uutta. ”Konfliktien tutkimiseen keskittyviä ohjelmia on muuallakin, mutta ei sellaista, jossa tarkasteltaisiin laajemmin uskonnon asemaa konflikteissa”, Hallamaa lisää.

Idea ohjelmasta syntyi vuoden 2013 keväällä ja sen jälkeen kaikki eteni nopeasti: jo saman vuoden lopulla vastaanotettiin ensimmäisten opiskelijoiden hakemukset ohjelmaan. Hakemuksia saapui lopulta yli 50, joiden joukosta ohjelmaan valikoitui 10 opiskelijaa. Suurin osa oli Aasiasta ja Afrikasta. Seuraavan vuoden haussa hakijoita oli jo yli 70, joista 15 valitaan. ”Hyväksyttyjen määrää päätettiin lisätä, sillä kansainvälinen tilanne on sellainen, että kaikki hyväksytyistä eivät välttämättä lopulta pysty saapumaan Suomeen. Lisäksi opiskelijoiden toisilleen luoma vertaistuki on tällaisessa ryhmässä voimavara”, Hallamaa tarkentaa.

Luennoitsijoiden valitseminen ohjelmaan aloitettiin tarkastelemalla tiedekunnan henkilöstön osaamisalueita. Ne, joilla oli ohjelman teemojen kannalta oleellisinta tietoa, valittiin kurssien vastuuopettajiksi. He ovat tieteentekijöiden ylväitä perinteitä kunnioittaen täydentäneet omaa tietämystään kursseja luodessaan: ”Kaikkia yksiköitä on opetuksessa hyödynnetty ja yhteistyötä tehdään myös ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa”, Hallamaa sanoo.

Ohjelmaa pyritään lisäksi kehittämään jatkuvasti. Esimerkiksi professori Risto Saarisen johtama Reason and Religious Recognition -huippuyksikkö tekee tutkimustyötä, jonka tulokset integroidaan hyödyttämään tulevia RCD-opiskelijoita. ”Huippuyksikkö tulee vastaamaan kahdesta isosta opintojaksosta ja heidän tutkimuspanoksensa hyödyttää suoraan RCD-ohjelmaa”, Hallamaa painottaa.

RCD:n tavoitteena on antaa opiskelijoille valmiudet ymmärtää, millainen rooli uskonnoilla konflikteissa on. ”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi”, Hallamaa toteaa. RCD:n vahvuuksina Hallamaa näkee kansainvälisyyden ja modernin teeman. ”Tätä kautta avautuu koko maailma!”, hän painottaa. ”Ohjelmassa pääsee tutustumaan asioihin, joista muuten kuulisi vain tiedotusvälineiden kautta”.

Hallamaa on oikeassa; konfliktit ovat nykypäivää ja ainakin mediassa uskonnot nousevat monesti niiden keskiöön. Valitettavasti.

Seuraava haku ohjelmaan on joulukuussa 2015.

Minä aion hakea. Entä sinä?

teksti: Marko Kivikoski

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

Teologiangstin jäljillä – myth busted – Kyyhkynen 1/2013

Muutama vuosi sitten Ylioppilaslehti kirjoitti artikkelin naisteologista, joka oli masentunut vakavasti opiskeluaikana. Samassa artikkelissa oli maininta huhusta, jonka mukaan teologit käyttäisivät eniten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Artikkelin mukaan YTHS ei ollut vahvistanut tietoa. Epäselväksi jäi oliko YTHS kieltänyt huhun vai oliko vahvistus jäänyt saamatta. Tarina ei myöskään kerro, mistä tämä teologien kesken kiertänyt legenda alun perin on lähtenyt.

Otin yhteyttä YTHS:n mielenterveystyön johtavaan ylilääkäriin Päivi Pynnöseen. Kysyin häneltä, onko mielenterveyspalveluiden käyttäjistä tilastoja, joiden perusteella huhu voidaan osoittaa todeksi. Pynnösen vastauksesta kävi ilmi, että mielenterveyspalvelujen kävijöistä kyllä pidetään tilastoja. Niitä käytetään kuitenkin vain terveyspalveluyksiköiden terveydenedistämiseen liittyvässä toiminnassa. Toisin sanoen ne eivät ole kenen tahansa tarkasteltavissa.

Tarkkaa numerotietoa siitä, mikä tiedekunta käyttää eniten YTHS:n mielenterveyspalveluita, ei siis ole julkisuudessa.

Hakusanoilla ”teologit” ja ”YTHS” sen sijaan löytyy Googlesta noin 1480 tulosta. Huomiota herättävää on se, että ensimmäisten hakutulosten joukosta löytyy paitsi Ylioppilaslehden artikkeli vuodelta 2009, myös Kyyhkysessä vuonna 2001 ilmestynyt artikkeli. Eikä muutaman sivun selailun jälkeen ole lainkaan epäselvää miksi. Kyyhkysen Minna Ahokkaan ja Matilda Pasasen kirjoittaman artikkelin otsikko kuuluu: ”Teologi on YTHS:n vakioasiakas”. Artikkeli käsittelee YTHS:n mielenterveyspalveluita ja niiden käyttäjiä. Kirjoittajat ovat haastatelleet tuolloista YTHS:n neuvontapsykologia Salli Saarta, joka kommentoi mielenterveyspalvelujen käyttäjistä näin: ”Yliopisto-opiskelijoista taideopiskelijat, teologit ja humanistit ovat suurin kävijäryhmä.” Edellä on selitetty, miten esimerkiksi teknisillä aloilla mielenterveyspalveluja käytetään vähemmän.

Olisiko tässä mahdollisesti Ylioppilaslehden huhun alkuperä?

Pynnönen kommentoi Saaren sanoja seuraavasti: ”Salli Saaren kommentti pitää varmaan paikkansa ainakin osittain, mutta käyttäjäosuuksissa on myös alueellisia ja yksikkökohtaisia eroja. Ne ovat osin riippuvaisia myös palvelujen tarjonnasta, naisten ja miesten suhteesta ynnä muusta sellaisesta.” Pynnösen mukaan naiset käyttävät mielenterveyspalveluja huomattavasti enemmän kuin miehet, mikä muuttaa tilastojen tulkintaa. Jo sukupuolijakauma vaikuttaa siihen, että esimerkiksi humanistit käyttävät palveluita enemmän kuin teknisillä aloilla opiskelevat. Teologinen tiedekunta on myös naisvaltainen. Kokonaan erot eivät sukupuolijakauman perusteella kuitenkaan Pynnösen mukaan selity. Vastaus teologien masentuvuuteen oli siis ympäripyöreä kyllä.

Yliopistopappi Leena Huovinen pitää teologien aktiivisuutta mielenterveyspalvelujen käyttäjänä positiivisena. ”Hyvä, että teologit osaavat hakea apua.” Hän esittää myös oman arvelunsa siitä, mistä teologien aktiivisuus mielenterveyspalvelujen käyttäjänä voisi johtua. ”Teologiseen tiedekuntaan on ehkä yleisesti ottaen hakeutunut porukkaa, joka on kiinnostunut siitä, mitä sielussa tapahtuu ja kuinka voi. He ehkä ovat herkempiä hakemaan apua”, Huovinen selittää. ”Apua hakemalla saa mahdollisesti perspektiiviä omaan olotilaansa.” Lisäksi Huovinen toteaa ihmisen luonteen vaikuttavan siihen, miten herkästi hän tulee hakeneeksi apua ulkopuolisilta. ”Toisten on helpompi puhua kavereille. Toisaalta myös ihmiset, jotka hakevat apua saattavat olla laajasta kaveriporukasta.”

Huovinen ei ole huolissaan teologien tilanteesta, vaan toteaa tekoihin johtamattoman huolipuheen turhaksi. Sen sijaan opiskelijoiden kokeman masennuksen yleisyys herättää hänen mielessään kysymyksen: mikä tässä ajassa on vikana? ”Nykyaikana maailma on valintaviidakko pienestä pitäen”, Huovinen toteaa. Valintaviidakolla hän viittaa kaikkiin niihin valintoihin, joita nuorilla on edessään pienestä pitäen. Pitäisi päättää, mitä haluaa tehdä isona, minne lähteä opiskelemaan, mitä harrastaa… ”Jatkuva valintojen eteen joutuminen on uuvuttavaa. Kysymys kuuluu, missä on lepo?” Huovinen pohtii.

Syksystä 2011 lähtien kandidaatinvaiheensa aloittavat teologit ovat päässeet pohtimaan mielenterveyttä ja sen häiriöitä opintoihinsa liittyen. Tämän on taannut pakolliseksi tullut kahden opintopisteen laajuinen psykiatrian kurssi. Kurssi toteutettiin ensimmäistä kertaa keväällä 2012 ja sille osallistui yhteensä noin 250 fuksia ja uteliasta opiskelijaa. Luentokurssin järjesti Käytännöllisen teologian laitos ja luennoitsijana toimi psykiatri Maria Vuorilehto. Kurssin sisällön tarkan määrittelyn puutteessa päätettiin käsitellä kysymyksiä, jotka saattaisivat tulevalla teologian maisterilla nousta ajankohtaisiksi työelämässä. Toivottuina aiheina oli muun muassa miten tunnistaa mielenterveyshäiriöinen ja minne ohjata hänet hakemaan apua. Lisäksi kurssilla käytiin läpi tavallisimpia mielenterveyden häiriöitä.

Leena Huovisen mielestä on hyvä, että teologeille opetetaan psykiatriaa. Hänen mukaansa kaikenlainen ihmismielen ja erilaisten mielenterveyden häiriöiden tuntemus on hyvästä mahdollisille tuleville papeille ja opettajille. Häiriöiden tunnistaminen helpottaa ohjaamaan asiakkaan hakemaan oikeanlaista apua. Toisaalta mielenterveyden häiriöiden tuntemus auttaa Huovisen mukaan esimerkiksi tulevaa pappia
välttämään niin sanottua häiriön hengellistämistä. Häiriön hengellistämisellä Huovinen tarkoittaa ajattelutapaa, että rukous olisi riittävä hoito mielenterveyshäiriöiselle. ”Pappi ei ole terapeutti”, Huovinen korostaa.

Psykiatrian kurssi perustui pääasiassa opiskelijoiden esittämille kysymyksille. Luennoitsija rohkaisi vuorovaikutuksellisuuteen ensimmäisestä luennosta asti. Kysymyksiä esitettiinkin läjäpäin. Erityisen kiinnostuneita opiskelijat olivat masennukseen ja itsemurhaan liittyvistä kysymyksistä. Kiinnostusta herätti masennuksen oireet, joihin kuuluvat esimerkiksi stressi, univaikeudet, krooninen väsymys, alakuloisuus, motivaatio-ongelmat ja hallitsematon alkoholin tai muiden päihteiden käyttö. Aiheet, jotka sopivat melko hyvin keskiverto-opiskelijaan, ainakin joskus. Psykiatrian luennoitsijan Maria Vuorilehdon mukaan näiden oireiden esiintymistä tuli tarkkailla ja ne tuli ottaa vakavasti.

Huovinen kehottaa sen sijaan olemaan maltillinen masennusoireiden etsimisen kanssa. ”Masennus heitetään kehiin liian helposti”, hän selittää. ”Helppoa elämää ei olekaan. Pienet ongelmat kuuluvat elämään.” Hänen mukaansa monille opiskelijoille tekisi kuitenkin hyvää päästä eroon jatkuvan suorittamisen eetoksesta, kun vähempikin riittäisi. Huovisen mukaan tietty riehakkuus myös kuuluu opiskelijaelämään – tosin ihan kaikkea ei tarvitse kokeilla. ”Tärkeää on löytää itselleen hyvä tapa olla. Toisaalta voimme myös suojella itseämme masentumiselta.” Lähtökohdaksi hän asettaa tietynlaisen huolettomuuden, joka perustuu perustarpeiden tyydyttämiseen: riittävään lepoon, ravintoon ja liikkumiseen. Ja siihen, että kerää ympärilleen tarpeeksi aitoja ihmisiä, joille voi jakaa asioita.

Psykiatrian kurssi herätti opiskelijoissa monenlaisia mielipiteitä. Kaikki psykologian kurssit lukiossa käyneelle se ei tuonut kovin paljon uutta informaatiota. Toiset taas kokivat sen hyödylliseksi. Opiskelijat jakoivat omakohtaisia kokemuksia – tai naapurin tutun kummin kaiman kokemuksia. Toisissa mielenterveyshäiriöiden oireiden läpikäyminen aiheutti lääkärikirjailmiön – miksi nuo oireet vaikuttavat tutuilta?

Mielenkiintoisilta kysymyksiltä ei myöskään vältytty. Eräs opiskelija kysyi kurssilla, miten erottaa mielenterveyshäiriöisen riivatusta. Luennoitsijalla ei ollut sillä erää kysymykseen vastausta. Eksegetiikan ja Raamatun heprean yliopistonlehtori Juha Pakkala sen sijaan vastasi kysymykseen näin: ”Mielenterveyshäiriöt eivät olleet tunnettuja Raamatun maailmassa. Jos joku käyttäytyi omituisesti, pidettiin häntä riivattuna. Kyseessä oli ajalle ominainen tapa puhua asiasta.”

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2013.

Kymmenen muutosta kirkossa – Kyyhkynen 2/2014

Pastori Kai Sadinmaa peräänkuuluttaa kirkon muutosta, mutta mitä tapahtuisi, jos hänen teesinsä todella siirrettäisiin käytäntöön? Kyyhkynen laittaa uudet kymmenen käskyä koetukselle!

Radikaalipappina mediassa profiloitunut Kai Sadinmaa julkaisi huhtikuun aikana kiistakirjoitelmansa 10 käskyä kirkolle. Aiemminkin kärkkäitä mielipiteitään esitellyt pastori on kirjassa tiivistänyt näkemyksensä kymmenen kohdan ohjelmanjulistukseksi, jossa evankelis-luterilaiselle kirkolle esitetään sama viesti kuin muinoin Israelin kansalle: tehkää parannus! Kantaisivatko Tornion profeetan käskyt toteutuessaan hyvää hedelmää, vai kääntyisivätkö hyvät aikomukset itseään vastaan, kuten ihmisten kanssa on usein tapana? Kyyhkysessä ei kaikkea purematta niellä, joten katsoimme parhaaksi ottaa asiasta selvän.

Koska Jumala on osannut olla jakamatta meille profetoimisen lahjoja, niin kustakin käskystä on konstruoitu varmuuden kaksi tulevaisuudenkuvaa, positiivinen ja negatiivinen. Jokaisesta käskystä esitetään tiivistelmä, minkä jälkeen kuvataan mahdolliset seuraukset. Kaikki sitaatit ovat Sadinmaan kirjasta.

1. käsky: Älä valehtele Jeesuksesta

Kirkon on opetettava Jeesuksesta yhteiskuntajärjestystä uhmaavana kapinallisena turvallisen ja pehmeän kiiltokuva-Kristuksen sijaan. Evankeliumin julistamisen tulee tapahtua kaduilla, eikä kirkossa. Positiivi: kirkosta tulee symbolinsa Jeesuksen Kristuksen mittainen, mitä tulee ihmisten tavoittamiseen, jalkautuvaan papintyöhön ja yhteiskunnallisena soraäänenä toimimiseen. Sanonta ”mitä Jeesus tekisi?” lakkaa olemasta kevyttä leikkiä.

Negatiivi: Katusaarnaajien jengeistä ja ex tempore- jumalanpalveluksista tulee uusi järjestyshäiriöiden aiheuttaja kaupungin kaduilla. Jeesus saa uuden visuaalisen ilmiasun seinille taiteilluissa graffiteissa, joissa ”kesytön ja maskuliininen Juudan leijona” tarkkaa katsojaa kuin Che Guevara ja poseeraa ylävartalo paljaana kuin Putin.

2. käsky: Lopeta jäsenten kosiskelu

Kirkon on lakattava toimimasta keski-ikäisten rouvien ompelukerhona ja palveluyrityksenä ja muututtava yhteiskunnan vähäosaisten suojalinnakkeeksi.

Positiivi: kirkko karsii palveluitaan, eikä yritäkään olla kaikkea kaikille. Perustehtävät, kuten sanan ja sakramenttien jako saavat enemmän tilaa.

Negatiivi: kirkko siirtyy marginaaliin ja aloittaa kilpaulinan Vapaa-ajattelijoiden kanssa siitä, ketä sorretaan eniten. Luterilaisuudesta tulee ryppyotsaista nyrkinheristelyä, jonka rinnalla Animaliaaktivismikin alkaa vaikuttaa kevyeltä partiolaistoiminnalta.

3. käsky: Saarnaa poliittista evankeliumia

Kirkon toiminnan on oltava avoimen poliittista, sikäli kuin jo sen olemassaolo on loukkaus vallitsevia olosuhteita kohtaan. Evankeliumia tulee tulkita tästä kontekstista käsin.

Positiivi: kirkko ottaa paikkansa yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, eikä mieti joka sanankäänteessä jäsenmääränsä säilyttämistä. Uusi, rohkeampi linja onnistuu jopa kasvattamaan kirkkoon liittyvien määrää.

Negatiivi: kirkon diakoniatyö loppuu täysin, sillä sellainen on vain myötäilevää reagointia valtapolitiikan lieveilmiöitä kohtaan. Poliittiset allegoriat muodostuvat akateemisessa teologiassa normiksi, josta poikkeaminen kuitataan yhtä naurettavaksi ”kuin, jos naittaisi Neitsyt Marian ja Babylonin porton”.

4. käsky: Lopeta sijoitusbisnes

Kirkon on luovuttava eettisestä sijoittamisesta ja vastustettava talouspolitiikkaa, jonka periaatteet ovat yhteen sopimattomia kristillisen etiikan kanssa.

Positiivi: kirkko sopeutuu uuteen, vähävaraisempaan tilanteeseen, jossa työntekijät tietävät joutuvansa tyytymään keskivertoa pienempiin eläkkeisiin ja karsittuihin työetuihin. Palveluiden supistamisesta (kts. 2. käsky) ja vapaaehtoisista lahjoituksista johtuen kirkko kuitenkin tulee toimeen omillaan.

Negatiivi: kirkon uusköyhyys tuo takaisin erakkokulttuurin, äärimmäisen asketismin ja ruumista kurittavan kilvoittelun, mikä muuttuu omaa hengellisyyttään pönkittävien keskinäiseksi egoiluksi. Pohjoisessa suosituksi muodostuu kisailu siitä, kuka elää pienimmällä määrällä omalla verellä ravittuja sääskiä.

5. käsky: Lopeta rikkaiden suosiminen

Eriarvoisuuden kasvattaminen poliittisin toimin on tämän hetken haitallisimpia ongelmia. Kirkon ei tule myötäillä tätä kehitystä, vaan puolustettava kaikkein heikoimpien ihmisarvoa.

Positiivi: kirkon talouskriittiset linjaukset tuovat uutta kansansuosiota yli aatteellisten- ja puoluerajojen. Jopa vasemmiston uskontokielteiset äänenpainot vaimenevat.
Negatiivi: kaikki yksilötason hyväntekeväisyys muuttuu kirkon parissa paheksutuksi, sillä huomion on kohdistuttava isompiin kokonaisuuksiin. Ei lääkäriäkään kiinnosta potilas, vaan hänen sairautensa.

6. käsky: Älä kumarra valtaa

Kaikki kytkökset kirkon ja valtion välillä on katkaistava, jotta kirkko olisi täysin vapaa puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Positiivi: kirkko vetäytyy julkiselta sektorilta, mikä lopettaa samalla kiistelyn sen julkisoikeudellisesta asemasta. Verotusoikeuden menetys ei suuremmin vaikuta kirkkoon (kts. 4 käsky).

Negatiivi: kirkko muuntuu maanlaajuiseksi, eristäytyneeksi lahkoksi, jonka vakaumuksellisimmat jäsenet katkaisevat kaikki siteensä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Jopa vanhoillislestadiolaiset ovat kauhuissaan uudesta linjasta.

7. käsky: Luovu tekopyhyydestä

Kirkon sisällä tapahtuvat väärinkäytökset on tuomittava ja syylliset saatettava edesvastuuseen. Yhtenäisen kirkon ideaalia ei tule varjella silmien ummistamisella.

Positiivi: kirkko puuttuu kovalla kädellä sisäisiin väärinkäytöksiin ja katsoo, että rikokset myös käsitellään rikoksina.
Negatiivi: ajatus yhtenäisestä kirkosta hylätään, mikä saa kirkon keskushallinnon ja herätysliikkeiden väliset kiistat roihahtamaan ilmiliekkeihin. Suomi muuttuu kristillisen heimosodan taistelutantereeksi.

8. käsky: Luovu messusta ja muusta magiasta

Messun asemasta kristillisen elämän keskuksena tulee luopua. Nykyinen luterilainen messu on vain itsetarkoituksellinen sekoitus magiaa ja teologista siansaksaa.

Positiivi: kirkko lopettaa messuun liittyvän teologisen hiustenhalkomisen ja korostaa sen yhteisöllisyyttä Kristuksen muistoateriana, joka kokoaa yhteen hengellistä ravintoa etsivät.

Negatiivi: messusta luopumisen yhteydessä kirkko hylkää turhana myös kasteen, koska ei Lutherkaan sitä välttämättömänä pitänyt. Sakramentteja kaipaavat hakevat korviketta sunnuntaibrunsseista ja vauvauinneista.

9. käsky: Anna homon rakastaa

Homoseksuaalisuus ei ole ristiriidassa kristillisen opin kanssa, eikä perinteisen avioliittokäsityksen tule sanella kirkon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Positiivi: kirkko luopuu vihkimisoikeudestaan, mutta vihkipareilla on edelleen mahdollisuus hakea liitolleen siunausta, sukupuoleen katsomatta.

Negatiivi: Koska rakkaus ”ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen”, kaikki padot kirkossa murtuvat. Kaiken huipentumana Fedja-setä, kissa, koira ja traktori saavat siunauksen polyamoriselle yhteiselolleen.

10. käsky: Älä tee Raamatusta Jumalaa

Raamattu on ihmisten kirjoittama, ihmisen ja Jumalan suhdetta moninaisesti kuvaava teos, joka ei kuitenkaan ole suoraan Jumalan sanaa.

Positiivi: Raamattu säilyttää asemansa kristillisen uskon todistuksena, mutta sen raadollisia ja inhimillisiä piirteitä ei silotella tai selitetä pois, vaan ne hyväksytään kuvauksina ihmisyyden varjopuolista.

Negatiivi: Raamattu sysätään vitriiniin, ja korvataan uudella, oivallisemmalla teoksella: pyhinä perheet ja seurakunnat ympäri Suomen kokoontuvat kuulemaan ajatonta todistusta siitä, miten Kai Sadinmaan mielestä kaikki oli niin hanurista vielä Herran vuonna 2014.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014

Seurakunta vankilassa – Kyyhkynen 3/2012

Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.

”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.

”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”

Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:

”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”

Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.

Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.

Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.

Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.

Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.

”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”jenna_utriainen

Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.

Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.

”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”

Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.

Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”

Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:

”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”

Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.

Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.

Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.

Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.

Tuttavallisesti Mallo – Kyyhkynen 2/2014

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan kiinnostus herää oppimisen myötä.

Kirkkohistorian lehtori Marjo-Riitta Antikainen eli tuttavallisemmin Mallo on tuttu kasvo kaikille teologian opiskelijoille ensimmäisen vuoden kirkkohistorian kursseilta lähtien. Hänen nimensä googlettamalla ilmestyy ruudulle ensimmäisenä Vuoden Lehtikuvat 2004 -näyttely ja riehakas kuva, jonka teksti kertoo: ”Tutkija Marjo-Riitta Antikainen Katajanokan vankilasellissä tyttökuvien keskellä”. Kuvaan liittyvää artikkelia ei löydy, joten täytyy tyytyä arvailemaan mitä Mallo tekee sellissä bikinityttöjen kanssa. Hmm…

Marjo-Riitta AntikainenTapaamme kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen yhteisessä kirjastossa. Uusiin tiloihin on kuulemma kotiuduttu. Kaikkia tosin harmittaa henkilökunnan ja tutkijoiden välisen hedelmällisen kahvipöytäyhteyden katkeaminen tutkijoiden siirryttyä eri tiloihin. Sen sijaan kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen välillä on aivan uudenlaista synergiaa.

Antikaisen toi aikanaan Teologiseen tiedekuntaan seurakuntanuoren tausta ja älyllinen kiinnostus aihetta kohtaan. Hän ei ollut niitä opiskelijoita, jotka tuntevat kirkkohistorian omaksi alakseen jo tiedekuntaan tullessaan. Opettajankoulutuksen, uskontotieteen ja muiden kokeilujen kautta hän ajelehti valitsemaan kirkkohistorian pääaineekseen lopulta graduvaiheessa.

Mallon puheissa toistuu usein ja eri yhteyksissä kiinnostuksen herääminen oppimisen myötä. Itse muistan jo kirkkohistorian esseeohjeistuksen yhteydessä lausutut kannustavat sanat. Jos aihe nyt ei vallan kauheasti kiinnostaisikaan, niin todennäköisesti kiinnostus heräilee kyllä sen myötä, kun tietoa ja ymmärystä karttuu. Tapahtuu uppoutuminen ja aihe vie mukanaan. Näin tapahtui Mallolle itselleen gradun parissa: hän sukelsi tutkimuksen tekemiseen ja hänelle kehittyi voimakas tutkijan ammatti-identiteetti.

Arjen kipein haaste tällä hetkellä on se, että opetustyön lisäksi ei tutkimukselle jää aikaa. Se on kova pala. ”Sitä on koko ajan vähän uskoton itselleen ja identiteetilleen”, Mallo toteaa. Hän ei kykene pitkäjänteiseen tutkimuksen tekemiseen niin, että kalenteriin on raivattu tunti sinne ja toinen tänne. Tekeminen vaatisi kotona olemista, sohvalla istumista, sängyllä lukemista, kävelemistä ja asioiden sulattelemista pyykkäämisen ohessa. Ajattelemista, lähteiden kuuntelemista ja tilaa mielikuvitukselle. Se ei onnistu yliopiston työhuoneella muun työn ohessa.

Aikaisempina vuosina, pienen lapsen äitinä, haasteet olivat toisenlaisia. Välillä rahoittajat epäröivät rahoituksen myöntämistä nuorelle naiselle, kun aika menisi kuitenkin lapsen hoitamiseen. ”Vaikka kaikki vanhemmat tietävät, että lapsen myötä ajankäyttö- ja organisointikyky hioutuvat entistä paremmiksi”, Mallo tuhahtaa. Hän päätyi uransa alussa valitsemaan sukupuoleen liittyviä aiheita, koska naishistoria oli uusi ja kiinnostava tutkimusala. Se avasi kirkkohistoriaan aivan uudenlaisen perspektiivin. Antikaisen uran aikana sukupuolentutkimus on muuttunut tutkimuksen valtavirraksi ja näkökulma integroituu luontevasti kaikenlaiseen tutkimukseen. Edelleen suhteet uskonnon, sukupuolen ja aatteiden välillä kiinnostavat Malloa. Parasta sukupuolentutkimuksen näkökulmassa on kuitenkin pääsy arjen historiaan ja siihen, miten ihmiset ovat uskontoa eläneet.

Historian ajoista ja paikoista läheisimpiä Antikaiselle ovat luonnollisesti ne joita hän on tutkinut. Hän on eniten kotonaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. On myös kiinnostuksen kohteita, jotka ovat juuri sopivalla tavalla vieraita synnyttääkseen jännitteisen tunteen siitä, että asiaa pitäisi päästä vähän raaputtamaan. ”Ranskan hugenotit kiehtovat jostain syystä vuodesta toiseen”, Mallo toteaa. ”Ja tietysti keskiajan ihmiset ja tarinat, joihin opettaessa törmään”. Taas tulee esille innostus ja kiinnostus, joka syttyy tekemisen ja tietämisen kautta.

Mikä historiassa viehättää? Eikö sirpaleisien tiedonmurujen kokoaminen koskaan turhauta, kun totuutta on kuitenkin mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida? ”Kaikessa tieteen tekemisessä on rajoituksensa”, Mallo huomauttaa. Hänen mielestään ei ole ongelmaa tyytyä ”historialliseen likiarvoon”, teemmehän tutkimusta omasta ajastamme käsin. Erityisen kiinnostavaksi työn tekee historialle ominainen kaksoisulottuvuus. Kysymys ei ole ainoastaan menneisyydestä, vaan asioita peilataan tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin. Esimerkiksi 90-luvun laman aikana alettiin tutkia erityisen voimakkaasti hyväntekeväisyyttä ja naisjärjestöjä. Aiheet eivät välttämättä tietoisesti valikoituneet siksi, että hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin murentaa, mutta tilanne heijastui historian tutkimukseen vähintäänkin tiedostamattomasti. ”Historia on turvallinen koelaboratorio nykypäivän ihmiselle”, Mallo sanoo. Menneisyyden avulla voi oppia ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri tilanteissa ja hahmottaa tapahtumien merkityksiä.

Jos tilanne sallisi täysimittaisen tutkimukseen uppoutumisen, Antikainen haluaisi jatkaa väitöskirjansa päähenkilön Mathilda Wreden seurassa. ”Harva tietää, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia ennen 1950-lukua.” Mallo haluaisi selvittää Wreden kansainvälistymistä ja verkostoja. Jotakin kertoo vaikkapa se, että kun 1980-luvulla Saksassa julkaistiin sarjakuvasarja protestanttisista uskonsankareista, omat albuminsa saivat esimerkiksi Calvin, J. S. Bach sekä Wrede.

Mitenkäs sen sellin kanssa oli? No sekin liittyy keneenkäs muuhun kuin Mathilda Wredeen. Antikaista haastateltiin aikanaan väitöskirjaan liittyen. Koska Wrede vieraili vankiloissa eri puolilla Suomea vankeja tapaamassa, myös Mallo kiersi vankilat tutkimusta tehdessään. Mikäs olikaan siis tutkijalle luontevampi paikka poseeraamiseen!

Teksti ja kuva: Anu Rask

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014.