Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori

 

#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Kulutuksen uusi musta – Kyyhkynen 2/2013

Surffaan Ekopaasto-kampanjan sivulla. Tänne minut lähetti eräs facebook-tuttava, jonka mielestä kyseessä on ”ihan mielettömän hieno juttu”.

Jo toista kertaa järjestettävä paasto on erilaisten yhteistyöelimien voimainkoitos: internetsivu joka pyrkii yhdistelemään erilaisia kristillisiä paastoperinteitä, ortodoksista, katolista, luterilaista ja vapaakristillistä siten, että kristityt kautta Suomen hiljentyisivät paaston ajaksi pohtimaan suhdettaan ruokaan, liikkumiseen, asumiseen sekä kulutusvalintoihinsa. Viimeinen kiinnostaa minua erityisesti, ne kulutusvalinnat.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan ympäristöongelmat aiheutuvat pääasiallisesti kulutuksesta ja kulutettavien tuotteiden ja palvelujen tuotannosta. Tätä hyvin akateemisesti muotoiltua lausetta voidaan tarkentaa vielä siten, että ympäristö kärsii eniten siitä mitä syöt, millä ajat ja missä asut. Suuret neliömäärät, lihansyönti sekä yksityisautoilu ovat edelleen ne kolme suurinta tekijää, joilla yksityishenkilö voi edistää ilmastonmuutosta. Ympäristökeskus on julkaissut useita tutkimuksia, joiden mukaan vaatteiden ja muiden kulutushyödykkeiden mielihyväshoppailu tulee vasta paljon kauempana perässä.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sillä olisi väliä. UFF:lle lahjoitetaan lähes kymmeniä tuhansia tonneja vaatteita vuosittain. Samaan aikaan vaatekaupat puskevat jatkuvasti uusia tuotteita markkinoille. Eivätkä ainoastaan vaatekaupat. Voisin vaikka vannoa, että Hakaniemen Hemtexillä on ollut alennusmyynti jo vuodesta 2008, vaikka lain mukaan alennusmyyntejä saa olla korkeintaan kolme kuukautta kalenterivuoden mukaan. Alennusmyynteihin on varaa, meillä ostetaan tavaraa ja paljon. Noin kaksikymmentä prosenttia arjen ilmastovaikutuksista syntyy kulutuksesta. Tähän ei ole laskettu ruuan kulutusta, joka on aivan oma lukunsa. Ekopaasto-kampanja kehottaa vaihtamaan kestäviin ja ilmastoystävällisiin ostoksiin ja palveluihin. Kun jokin menee rikki, se kannattaa korjata eikä heti painella lähimpään kauppaan ostamaan uutta. Neuvo on ympäristön kannalta hyvä, mutta ei kovinkaan käytännönläheinen. Kun henkkamaukalta nappaamani kolmen euron teepaita hajoaa, tuntuu fiksummalta sijoittaa toiseen samanmoiseen kuin neulaan ja lankaan.

Mitäs muuta täällä neuvotaan?

”Kysy myyjältä, miten valmistaja varmistaa tuotteen alihankintaketjun sosiaalis-eettisesti ja ympäristönsuojelullisesti vastuullisen toiminnan kehittyvissä maissa.”

Kävelen Aleksanterinkadun Vilaan ja kysyn. Tyttö tiskin takana katsoo minua sen näköisenä että joku toinenkin on joskus kysynyt.

– En kyllä osaa yhtään sanoa. Nämä tuotantoketjut ovat niin pitkiä, ettei varmaan kukaan osaa.

Jatkan matkaa Aleksanterinkatua pitkin ja pysähdyn tuijottamaan Kieppi-merkkisiä talvikenkiäni. Mukava suomalainen nimi tuo Kieppi. Päädyn kenkäkauppaan. Vanhempi mieshenkilö katsoo minua ystävällisesti.

– Anteeksi, mahdatkohan tietää onko nämä kengät tehty Suomessa?

– Eiköhän ne jossain Intiassa ole. Merkki kylläkin on suomalainen.

– Mahdatko tietää alihankintaketjun sosiaalis-eettisyydestä?

– En.

Samoin kuin tyttö Vilan tiskin takana, myös kenkäkaupan myyjä näyttää siltä kuin haluaisi jatkaa aiheesta kanssani. Kotona palaan Ekopaasto-sivustolle. Sivusto ohjaa minua Eko-ostajan oppaaseen, listaan niistä palveluista, jotka on merkitty Pohjoismaisella ja EU:n ympäristömerkeillä sekä tutustumaan Finnwatch-järjestöön. Tunnen itseni typeräksi ja aloitan klikkailun. Kun paaston aika on ohitse, esittelen ylpeänä kaikille uusia hienoja vaelluskenkiäni. Tehty Euroopassa ja käsityönä. Kestävät, laadukkaat ja ah niin eettiset. Ekopaasto-kampanja kiittää kaikkia osallistumisesta, minulla on pollea olo. Tulee mieleen, että tiedostava shoppailu on kulutuksen uusi musta. Samaan aikaan kun kulutustarvikkeita on yhä halvempaa ja helpompaa hankkia, se missä ja miten ne tehdään nouseekin eräänlaiseksi statussymboliksi. Sitä odotellessa.

Ekopaasto-kampanjan nettisivuille oli muuten listattu asioita, joista paastottiin eniten. Rahankäyttö nousi ehdottomaksi ykköseksi. Toisena tuli lihan ja juuston syöminen ja kolmantena oltiin rauhoituttu ja vähennetty tahtia.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Vuosittain järjestettävään ekopaastoon voi tutustua osoitteessa: http://www.ekopaasto.fi/

Filosofin peukalo – Kyyhkynen 1/2011

 

Tässä numerossa on puhuttu paljon peukalosta. Kyyhkynen halusi selvittää, mitä peukalo pohjimmiltaan merkitsee ja kysyi asiaa helsinkiläiseltä filosofilta, Jarkko S. Tuusvuorelta, jolla on tekeillä filosofinen kirja käsistä.

  1. Mistä kirjaprojektissasi on siis kyse?

Ajatus on vanha ja yksinkertainen. Niin vanha, että on vaikea muistaa, mistä tietystä herätteestä tai mistä kaikesta se kumpusi. Erinäisistä maalauksista, runoista, valokuvista, elokuvista, urheilutapahtumista, töistä, vammoista, kosketuksista ja sanoista. Jo yli kymmenen vuotta on ollut määrä laatia yleinen tietokirja käsistä ja kädellisyydestä. Kaikkea toisarvoista on pukannut väliin. Monien käänteiden jälkeen alkaa hahmottua kokonaisuus, jossa pitäisi olla yleistajuisessa muodossa kaikki tähdellinen kädestä ja käsivarresta rakenteineen, toimintoineen ja historioineen. Paitsi itse tunto-, tarttumis-, tutkimis- ja tutustumiselin, pääosassa on käsi- ja käsittelemisperustainen tapa käsittää. Rikostoverina on anatomian emeritusprofessori Risto Santti.

  1. Millaisia mielteitä sanapari “peukku pystyyn” herättää?

Benignejä. Koko skaPeukaloalalla pystybaarista pystypianoon pystyys on hyvää, kunhan vain ei tie nouse siihen asentoon. A propos, haikeaa on liftaamisinstituution näivettyminen. Omaan gestiikkaan peukalon kohottelu ei ole kuulunut vähiin aikoihin, vaikka joskus tuli kyllä suosittua naksautuslähtöistä kaiken oukeijaamista ponkaisevalla peukalolla. Sen sijaan peukun pitäminen toisen puolesta lukeutuu tukitoimista luovuttamattomimpiin. Teemanne on siis mitä keskeisin. Sen fokuksessa oleva ele on täyteläisen taitamisen riemuvoitto väkivallasta, kun erektiivinen peukalo ottaa varmana mutta villinä etäisyyttä nyrkistä.

  1. Mitä peukalo merkitsee filosofille?

Ensinnä sitä, että se on ja ei ole sormi. Ei nimettömälläkään ole suomessa sorminimeä, ei mitään nimeä, mikä jo huutaa uutta teemanumeroa. Silti se on enemmän sormi kuin peukalo, joka on muitten sormien muodostaman hajanaisen hallituksen paksu oppositio. Kaikki keittyy alas sormeilun ja peukaloinnin eroon ja yhteyteen. Näppinsä polttavalla ei peukalo edes kärvähdä. Toisekseen peukalo kuulostaa kummalta, joltain onkalon ja astalon akselille kuuluvalta. Ja lopulta: näyttäähän se, sub specie aeternitatis, huvittavalta.

“Kaikki keittyy alas sormeilun ja peukaloinnin eroon ja yhteyteen.”

  1. Voisiko peukalo olla parempi kuin muut sormet?

Moraalisessa mielessä peukalot tunnetaan jonkin verran muuta digitustoa siveämpinä, mutta hairahtuessaan tahi turmeltuessaan koko joukon riettaimpina, jopa keskisormea, obscenusta, irstaampina. Olisi kuitenkin hyvä, jos pätisi peukalosääntö, jonka mukaan yläraajan rakastettaviin ekstremiteetteihin ei sentään lähdettäisi etiikkaa sotkemaan ilman pakottavaa syytä. Peukalon mahdollista paremmuutta on paras tarkastella ulkomoraalifilosofisesti. Ylivertaisia havainnoitavia ovat tilanteet, joissa joutuu pitelemään tai kantamaan yhtaikaa hyvin monia erimuotoisia ja -painoisia tavaroita: taakan jyvitys käden viiden haarauman kesken käy lähes itsetoimivasti, ja kun homma on hyppysissä, kaikki kymmenen eivät mahdu podiumille kansallislaulua kuulemaan. Peukalo on pätö esimerkiksi ison haavan tukkimisessa. Ja raa’assa voimassaan – kannattaa ihastella peukun jylhää tyveä – peukalo pystyy myös viehkouteen ja tismallisuuteen. Mutta sopuisuus hansikkaan sisällä perustuu viisikantayhteistyöhön, eikä rankijärjestys taikka hierarkkisuus, jollei täysi anarkkisuuskaan, ole kädelle tunnusomaista.

  1. Mikä on peukalon rooli ihmisyyden kannalta?

Ennen muuta se sanoo, ihminen on eläin. Kädellisyys on ihana asia ja kädellisyys kauneinta lahkolaisuutta. Eläimyys on aseistariisuvinta ihmisyydessä. Lisäksi kai ihmispeukku mahdollistaa täydessä vastasormisuudessaan muitten kädellisten käsiin verrattuna monipuolisemmat tekemiset, jotka voidaan palauttaa kahteen päämuotoon: tarkkuus- ja voimaotteeseen. Kuten neuvokkaimmat primatologit tapaavat sanoa, ihmiskäsi on erikoistunut olemaan erikoistumatta. Tästä ei pidä riehaantua palauttamaan ’kulttuuria’ ’luontoon’ tai ’sosiologiaa’ ’evoluutiobiologiaan’. Suositeltavaa sen sijaan on joskus muistuttautua

siitä, että ihmisyhteiskunnat ja -ajattelu, ja viime kädessä ihmiselimistön nykymuotokin, ovat syntyneet yhteistoiminnasta ja vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Ja että kädellisten

tapa toimia ja vuorovaikuttaa on käsipohjainen ja käsikeskeinen.

  1. Mitä neuvoja haluaisit Kyyhkysen lukijoille antaa?

Seuratkaa peukaloitanne ja etsikää nuuskakuoppalihaksenne

Teksti: Antti Virnes

Jarkko S. Tuusvuori julkaisi yhdessä Risto Santin ja Martin Paneliuksen kanssa  Käsikirja-nimisen teoksen vuonna 2013 (Teos).

Hengellisesti tai teologisesti epämukavuusalueella? – Vastapääkirjoitus 3/2015

En koskaan unohda tutor-ryhmäni ensimmäistä tapaamista. Olimme ehtineet jo vähän jutella kierrellessä yliopiston rakennuksia, jotka pienen fuksin mielessä tuntuivat valtavalta labyrintilta. Tutorimme Rosa veti meille tutustumisleikin, jossa omasta avainnipusta löytyvien avainten avulla kerrotaan asioita itsestä. Itse olin juuri todennut ajatelleeni A1-linjaa, koska papiksi halusin. Sitten tuli se kommentti, jota en koskaan unohda: ”Mutta eihän nainen voi olla pappi.”

Suurinta rikkautta on se, että tiedekunnassamme on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Tämä yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen ja silaukseen empatiaa mahdollistaa rakentavan ja hedelmällisen teologisen keskustelun – joka ei ikinä lopu. Kun keskustelee ihmisen syvintä vakaumusta koskevista asioista, on suuri riski loukata ja tulla loukatuksi. Aluksi se tuntui pelottavalta. Teologisesta täysi-ikäisyydestä kertoo kuitenkin se, että osaa olla menemättä henkilökohtaisuuksiin tai olla ottamatta henkilökohtaisesti mielipiteiden erotessa radikaalisti, vaikka aihe olisi itselle herkkä.

Ihmisten erilaisuus näkyy myös hengellisyyden tasolla. Monesti olen tuntenut olevani myös hengellisesti epämukavuusalueella: se on kuitenkin mahdollistanut kasvamisen. Uusia fukseja kannustan rohkeasti tutustumaan hengelliseen antiin, jota pääkaupungilla on tarjota. Oma hengellinen koti Helsingissä saattaa löytyä seurakunnasta, jota ei itsekään olisi uskonut.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Uskalla puhua Jumalasta

”Tähtäsimme pappisvirkaan tai emme, sanoisin, että teologien on osattava ennen kaikkea puhua Jumalasta. Jos teologit eivät puhu Jumalasta, tuo puhe jää helppoheikeille ja puoskareille. Näiden uskonnon pintaliitäjien mielestä opilliset ja eettiset kysymykset voidaan ratkoa copy-pastettamalla omia suosikkikohtia Raamatusta nettifoorumeille.”

Näin osuvasti lausui taannoin teologian maisteri Heikki Uusitalo. Uusitalon kiteytys sai minut näin valmistumisen kynnyksellä pohtimaan haastetta ja mahdollisuutta, jonka kohtaan teologina maailmassa. Uskonnon asiantuntijana kaikkiin tyhjänpäiväisiin rimanalituksiin ei tarvitse ottaa kantaa. Meillä on kuitenkin velvollisuus katkaista uskonnon pintaliitäjien lento säännöllisin väliajoin, lähestyivät he mistä ilmansuunnasta tahansa.

Mutta mitä ilmaus ”osata puhua Jumalasta” tarkoittaa? Itselleni se näyttäytyy paljon muuna kuin kolminaisuusopin asiantuntijuutena. Sitäkin toki olen, kiitos vuoden 2007 raskassoutuisen pääsykoekirjan. Osaaminen edellyttää asiantuntijuuden ja kriittisyyden lisäksi aitoa ymmärrystä ja kykyä suhtautua ihmisiin ja heidän vakaumukseensa kuunnellen ja kunnioittaen. Osaaminen on myös rohkeutta riisua oma akateeminen naamionsa ja kaiken tietämyksen keskellä miettiä, mitä minä itse tästä kaikesta ajattelen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun katson itseäni tai toisia, niin huomaan, että ei ehkä sittenkään.

Kysyin kerran papiksi aikovalta opiskelutoveriltani: Uskotko Jeesukseen? Opiskelutoveri ryhtyi yleisellä tasolla pohtimaan Jeesuksen olemassaoloa ja tarttui kysymykseen akateemisen etäännyttävästi. ”Niin, mutta mitä SINÄ ajattelet?” tivasin ärsyttävästi uudelleen saamatta silti suoraa vastausta. Ajattelen, että emme saa liiaksi väistellä tällaista puhetta uskonnoista ja Jumalasta edes yliopistokontekstissa. Jumalan olemassaolon saati oman vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden tarkastelu ei aina ole helppoa, mutta teologeina meiltä sitä odotetaan.

Kun Raimo Kannelmäestä istuu lähijunassa viereeni ja saa selville, että olen teologi, hän harvoin kaipaa asiantuntijalausuntoani yhtään mistään. Raimo haluaa tietää, mitä ajattelen Jumalasta. (Ja joskus Päivi Räsäsestä.) Saman haluaa kuulla myös kummipoikani, treffikumppanini ja kaverini sisko. Hätä keinot keksii, mutta yliopistoseinien sisältä olen saanut valitettavan vähän valmiuksia arkipäivän tilanteisiin, joita jatkuvasti kohtaan villissä ulkomaailmassa. Monien läheistenkään opiskelutovereiden kanssa en ole puhunut siitä, mitä he ajattelevat Jumalasta.

”Koska Jumalasta ja omasta henkilökohtaisesti vakaumuksesta puhuminen ei kuulu TIEDEyhteisöön!” joku huutaa nyt. Hölynpölyä, sanon minä. Kyllä se kuuluu. Teologinen tiedekunta ei totisesti ole julistamista tai seurakuntayhteyden etsimistä varten, mutta emme saa liukua liiaksi toiseen ääripäähän. Emme ole vähemmän vakavasti otettavia akateemisia analysoidessamme sitä, mitä me kaiken lukemamme, oppimamme ja kokemamme jälkeen itse maailmasta ajattelemme. Päinvastoin. Se, että vaikenemme henkilökohtaisemmasta jumalapuheesta tieteellisyyteen vedoten, on epärehellistä argumentointia eikä valmista meitä ympäröivän maailman tarjoamiin haasteisiin.

Vietin 4. opiskeluvuoteni vaihto-opiskelijana New Orleansissa. Amerikkalaiseen opetustyyliin kuului, että jouduin luennoilla argumentoimaan ja ottamaan kantaa. Eräs opettajani pisti minut alkutöikseni kirjoittamaan esseen omasta maailmankatsomuksestani. Kritisoin tehtävänantoa. Se tuntui sekä vaikealta että epämiellyttävältä. Tyydyin kuitenkin lopulta kohtalooni. Jälkeenpäin ajateltuna vuosi kasvatti minua teologina valtavasti, koska minua jatkuvasti haastettiin antamaan jotain myös itsestäni.

Poliittisessa keskustelukulttuurissa vältetään visusti puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Kierrellään ja kaarrellaan, eikä ytimeen päästä. Kestävyysvaje, täsmäelvytys, tahtotila… hohhoijaa. Pelko siitä, että sanoo jotain väärin ja menettää uskottavuutensa johtaa siihen, että ei uskalla sanoa mitään. Teologin on helppo ajautua samanlaisen etäännyttävän jargonpuheen kierteeseen. Todellinen teologi uskaltaa asiantuntijuutensa luottaen joskus irrottaa otteensa kapulakielestä ja puhua kuin ihminen ihmiselle.

teksti: Maija Halme

Remo Ronkainen: Uusia, liberaalimpia tuulia?

Kristillisdemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Remo Ronkainen, mikä on KD Nuorten asema ja miten sen linja eroaa emopuolueen linjasta?

KD Nuoriin kuuluu 1500 jäsentä ja nuorisopiirejä on ympäri Suomen. Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta. Olemme linkki puolueen ja nuorten sekä opiskelijoiden välillä. Pyrimme myös aktivoimaan nuoria politiikassa ja Kristillisdemokraateissa toimimisessa. Osa näkee meidät liberaalimpana suhteessa emopuolueeseen, sillä olemme pyrkineet profiloitumaan laajemmin yleispoliittisissa teemoissa ja jättäneet tietyt arvokysymykset vähemmälle.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

KD Nuoret on esittänyt perustulomallia, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle ja Suomessa pysyvästi asuvalle henkilölle annettaisiin syntymästä kuolemaan saakka 600 €/kk verottomana. Perustulo korvaisi kaikki ne tuet, jotka eivät perustu eläkkeisiin, sairauteen tai henkilön toimintarajoitteisuuteen. Miksi juuri perustulo?

Perustulo kannustaisi työn vastaanottamiseen. Perustulomalli tasaveroon yhdistettynä estää kannustinloukut ja luo joustavuutta työmarkkinoille. Nykyinen systeemi tekee työnteosta jossain tapauksissa kannattamatonta. Perustulo ratkaisee tämän ongelman.

Mikä on KD Nuorten kanta vapaakauppasopimukseen?

Hyväksyimme sen muutama vuosi sitten. On mahdollista, että asia otetaan uudelleen esille tulevassa vuosikokouksessa. Kaupan turhien esteiden purkaminen on hyvä asia. Asiaan liittyy paljon turhaa pelottelua, kuten investointisuoja. Yritys voi teoriassa haastaa valtion välimiesoikeuteen riitatilanteissa. Se on uhkakuva, jonka realisoituminen voi pelottaa.

KD pyrkii raskaudenkeskeytysten määrän vähentämiseen tarjoamalla tukea raskaana oleville. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan terveydenhuollon henkilöstölle mahdollisuuden kieltäytyä osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin. Miten kommentoisit tätä?

Suomi ja Ruotsi ovat melkein ainoat maat Euroopassa, joissa hoitohenkilökunta ei voi kieltäytyä tekemästä aborttia. Raskauden keskeytyksien suhteen liikutaan vaikeassa eettisissä ja arvokysymyksissä, mutta hoitohenkilökunnalla tulisi olla oikeus kieltäytyä toimenpiteestä uskonnon ja mielipiteen vapauteen nojaten. KD ei halua ajaa tiukempaa aborttilakia, vaan tarjota moniammatillista tukea vaikeassa tilanteessa oleville.

KD Nuoret on ehdottanut indeksikorotusten jäädyttämistä. Mitä tällä haetaan?

Suomi velkaantuu lähes 10 miljardin vuosivauhtia. Vanhusten määrä lisääntyy, ja työikäinen väestö vähenee. Se, ettei leikata mistään, ei ole realistista. Jos jatkamme velkaantumista, lasku tulee lapsillemme maksettavaksi. Alempiin tuloluokkiin voisi harkita verohelpotuksia. Mikäli opintotukikorotukset jäävät tekemättä, se koskettaa opiskelijana myös minun arkeani. Mielestäni on kuitenkin perusteltua, että vaikeassa taloustilanteessa kaikki kantavat jollain tavalla vastuuta yhteisen hyvän puolesta. Toki progressiivisuus olisi tärkeää.

Opiskelijan elämään liittyy myös se, että akateeminen työttömyys on korkeampaa kuin aikoihin, 60000 työtöntä. Esimerkiksi teologinen tiedekunta voisi tarjota laajemmin koulutusta oman yrityksen perustamiseen, sillä kaikki eivät työllisty opettajiksi tai papeiksi. Olisi hienoa nähdä, kun teologit yhdessä teekkarien kanssa ideoisivat ja loisivat uutta! Pelkkä akateeminen sivistys ei välttämättä riitä enää työelämämarkkinoilla.

teksti: Matias Koponen
kuva: Sakari Röyskö

Tietämättömyyttä ja epäluuloa

Kyyhkynen järjesti 26.2.2015 kyselyn teologian opiskelijoiden suhtautumisesta kristillisdemokraatteihin. Kysely järjestettiin käytännöllisen teologian peruskurssin luennolla, jotta paikalla olisi mahdollisimman realistinen otos teologian opiskelijoita. Vastaajat olivat pääasiallisesti toisen vuosikurssin opiskelijoita.

Kysyimme:

  • Oletko äänestänyt kristillisdemokraatteja?
  • Keitä kristillisdemokraatteja tiedät?
  • Mielikuvasi mukaan, ketkä äänestävät kristillisdemokraatteja, millaisia asioita puolue ajaa, ja mitä puolue on saanut aikaiseksi?

Kysyimme myös vastaajan sukupuolta ja kokeeko hän olevansa kristitty.

Kyselyyn vastasi 65 opiskelijaa, joista 34% oli miehiä ja 66% naisia. Kristillisdemokraatteja oli äänestänyt 19% vastaajista. 27% miehistä ja 14% naisista oli äänestänyt puoluetta.

Kristillisdemokraatteja äänestäneitä miehiä ja naisia oli määrällisesti yhtä paljon, ja he kaikki kokivat olevansa kristittyjä. Ei-äänestäneistä naisista 78% koki olevansa kristittyjä, ja ei-äänestäneistä miehistä 81% koki olevansa kristittyjä. Huomattavaa on, että suhteellisesti useampi mies koki itsensä kristityksi ja oli myös äänestänyt kristillisdemokraatteja.

Lähes jokainen vastaaja osasi kertoa Päivi Räsäsen olevan kristillisdemokraatti, ja suurin osa vastaajista mainitsi myös entisen MEP:in Sari Essayahin. Myös hiljattain kokoomukseen siirtynyt Bjarne Kallis oli tuttu nimi vastanneille, kuten jotkin tuntemattomammat KD-suuruudet kuten puoluesihteeri Asmo Maanselkä ja teologian opiskelija Riki Kuivalainen.

Puoluetta äänestäneiden mielikuvien mukaan kristillisdemokraatteja äänestävät vakaumukselliset kristityt, uskonnolliset nuoret ja ennen kaikkea arvokonservatiivit. Puolueen ajamiksi asioiksi äänestäneet mainitsivat kristilliset arvot sekä lapsiperheiden, köyhien ja vanhusten hyvinvoinnin. KD:ta äänestäneet kykenivät listaamaan puolueen konkreettisia saavutuksia, kuten poliisivoimien uudistamisen, kotihoidon tuen säilyttämisen ennallaan ja rahankeräyslain uudistamisen, joka tosin siirtyi seuraavalle kaudelle.

Vastaajat, jotka eivät olleet äänestäneet puoluetta, olivat suurilta osin tietämättömiä puolueen ajamista ja saavuttamista konkreettisista asioista. Alkoholilain tiukennuksesta ja poliisiuudistuksesta jotkut olivat tietoisia – kuten myös sukupuolineutraalin avioliittolain vastustuksesta. Myös eräiden ei-äänestäneiden mielikuvissa puolue ajaa lapsiperheiden asioita, mutta enimmäkseen heidän mielikuvansa kristillisdemokraateista ovat hyvin kielteisiä. Vastaajat, jotka eivät ole äänestäneet Kristillisdemokraatteja kuvailevat puoletta vanhanaikaiseksi, suvaitsemattomaksi, homojen ja edistyksen vastaiseksi, joka on pilannut uskonnon, kirkon ja jopa Jumalan maineen.

teksti: Ossi Hyvärinen
kysely: Kyyhkysen toimituskunta