Liian iso telkkariin – Kyyhkynen 2/2014

Yli puoli miljoonaa yhdysvaltalaista on vuodesta 2012 alkaen seurannut säännöllisesti HBO:n Girls-sarjaa. Siinä neljä aikuisuuden kynnyksellä horjuvaa nuorta naista tuskailee epämääräisten seksi- ja parisuhteiden sekä epävarman työelämän kanssa, kreisibailaa ja kärsii pakko-oireista sekä sukupuolitaudeista. Tyttöjen keskustelut ovat välillä turhauttavia, välillä liikuttavia. He ovat yhtä aikaa itsekeskeisiä ja säälittäviä sekä hauskoja ja inspiroivia. Samaistuttavia. Sarja ei kuvaa pelkästään naiseuden aurinkoista puolta, vaan käsittelee myös sen vaivaannuttavia yksityiskohtia. Joillekin sarjan merkittävin puoli ei kuitenkaan ole sen oivaltava tapa käsitellä nuorten naisten elämää. Tärkeämmäksi teemaksi on noussut se, että päähenkilö Hannah Horvath on lievästi ylipainoinen.

Hannahin näyttelijä Lena Dunham, 28, on myös Girlsin luoja, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän on voittanut kaksi Golden Globea sekä ollut ehdolla monien muiden televisiomaailman palkintojen saajaksi. Girlsissä Dunhamin nähdään pukeutuvan luontevasti sellaisiin vaatteisiin, joita naistenlehdet eivät yleensä suosittele hänen kokoisilleen neidoille. Paljastavaa pukeutumistakin enemmän kohahduttaa hänen roolihahmonsa Hannahin alastomuus. Hänen vartaloaan ei todellakaan piilotella. Hän on alasti niin kylvyssä käydessään kuin pöytätennistä pelatessaan.

Lena Dunham alasti

Lena Dunham esiintyi taannoin Saturday Night Liven paratiisisketsissä, luonnollisesti ilkosillaan.

Ylipainoisen Dunhamin alastomuus on nostanut hänet tapetille kerta toisensa jälkeen yhdysvaltalaisessa mediassa. Radiojuontaja Howard Stern kommentoi Girlsiä sanomalla: ”Sarjassa on pieni, lihava tyttö, – – joka riisuutuu jatkuvasti ja se tuntuu vähän kuin raiskaukselta. En halua nähdä sellaista.” Vaikka Stern onkin pyytänyt kommenttiaan anteeksi, tuntuu uskomattomalta, että turhien sukupuolinormien rikkominen voi tulla verratuksi raaimpaan mahdolliseen seksuaalisen alistamisen muotoon. Kriitikoiden joukkoon liittyi myös plastiikkakirurgian runtelema muotitoimittaja Joan Rivers: ”Näytät miltä näytät, ja se on okei, mutta älä esitä, että muiden on okei olla samanlaisia. Koita näyttää paremmalta!” Rivers tietysti itse näyttää kanssasisarilleen kunniakkainta mahdollista esimerkkiä arvokkaasta naiseudesta, joka perustuu vastakkaisen sukupuolen miellyttämiseen ja muiden naisten ulkonäön kommentointiin.

Riversin ja muiden samanmielisten kuoro on vastustanut Dunhamin näkymistä ruuduillaan vedoten muun muassa siihen, että lihavuus on epäterveellistä. Huffington Post -lehden kolumnisti kirjoitti: ”Toivon, että tulevissa jaksoissa [Dunhamin] hahmo löytää tavan palvella ylipainoista sukupolveaan – ei olemalla tyytyväinen painoonsa, vaan tekemällä sille oikeasti jotakin.” Vaikka ylipainoisuus nostaakin esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien riskiä, ei Lena Dunham ole vastuussa kansallisen ylipaino-ongelman kitkemisestä. Girlsiä ei liene tarkoitettu parikymppisen naisen oppikirjaksi tai varsinkaan treeniohjelmaksi, vaan todenmukaiseksi kuvaukseksi nuorten newyorkilaisten elämän sekavuudesta. Osa heistäkin on ylipainoisia.

Reaktiot Dunhamin alastomuuteen ovat myös paljastaneet ihmisten salattuja ajatuksia ylipainoisten ihmisten seksuaalisuudesta. Girlsissä Hannahin rento nakuilu ei aina ole järin eroottista. Tämä on hämmentänyt ja jopa ärsyttänyt sekä nais- että mieskatsojia, jotka ovat tottuneet esimerkiksi – sarjassa nähtävään hekumalliseen alastomuuteen. Toisaalta samat katsojat vaikuttavat pöyristyneiltä siitä, että sarjassa kuvataan myös Hannahin vilkasta seksielämää. Järkytyksen syy piilee siinä, että Hannahin tyyppisillä ylipainoisilla naishahmoilla ei perinteisesti ole ollut seksuaalista puolta – saati muutenkaan aktiivista roolia – länsimaisessa valtavirtaviihteessä, eikä heitä juuri koskaan näytetä alastomana televisioruudulla. Joidenkin mielestä esimerkiksi toisella tuotantokaudella nähty Hannahin yhden yön juttu komean lääkärin kanssa ei olisi edes mahdollinen tosielämässä. Eihän ylipainoisella ihmisellä yksinkertaisesti voi olla minkäänlaista viehätysvoimaa.

Lena Dunham ei vaikuta ottaneen kritiikistä liikaa itseensä. Hän totesi eräässä haastattelussa: ”Pelkoni kävi toteen: ihmiset kutsuivat minua läskiksi ja inhottavaksi, mutta selvisin siitä hengissä. Nyt jatkan elämääni.” Hyvä niin, sillä Dunham on vain parissa vuodessa tehnyt paljon voimauttaakseen ulkonäöstään epävarmoja naisia. Hän on laittanut itsensä likoon vastustaakseen ajatusmallia, jossa nuoren naisen tarvitsee pitää painonsa normien mukaisena tullakseen hyväksytyksi. Lena Dunham on myös luvannut ”elää 105-vuotiaaksi ja esitellä reisiään päivittäin”, joten hänen kriitikoillaan riittänee puhuttavaa vielä pitkään. Elleivät he sitten ala arvioida Dunhamin vartalonmuotojen sijasta hänen ansioitaan taiteilijana ja nuorten naisten äänitorvena.

teksti: Anni Rautanen

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.

Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta – Kyyhkynen 1/2014

Tätä kirjoittaessa Suomi on avannut mitalitilinsä Sotshin olympiakisoissa. Enni Rukajärvi voitti hopeaa slopestyle- nimisessä urheilulajissa. En tiedä, kuka tämä Enni on, enkä varsinkaan tiedä, mitä slopestyle on. Olen kuitenkin Ennin puolesta vilpittömän iloinen, sillä uskon hänen uurastaneen kovasti saavutuksensa eteen. Enni on lisäksi mitalisaavutuksellaan toiminut suomalaisen urheiluviennin lähettiläänä ja vahvistanut Suomen asemaa uusien ja kasvavien lajien piirissä.

Vaikka diggailenkin penkkiurheilua ja urheiluvientiä, näitä kisoja en jaksa katsoa, sillä niissä on paljon taloudellisesti sekä moraalisesti arveluttavia yksityiskohtia. Kyseiset kisat on rankattu maailmanhistorian kalleimpien joukkoon noin kolmen kymmenenkahdeksan miljardin euron budjetilla. Summa on käsittämätön. Jotta ymmärtäisin sen, joudun pilkkomaan sen osaksi käytäntöä. Rahalla voisi kouluttaa ammattiin pyöreästi arvioiden 1,26 miljardia naista, siis suuren osan maailman kehitysmaiden naisista.*

Tietenkin on naiivia ajatella, että homma menisi näin. Naisten nouseminen tasa-arvoisiksi olennoiksi yhteiskunnissa ympäri maailmaa ei tapahdu vain jakamalla rahaa ja kouluttamalla. Siihen tarvitaan suurempien valtarakenteiden muuttumista, koko globaalin maailman läpileikkaavaa arvotarkistusta. Lisäksi tasa-arvon käsite itsessään on monimutkainen eikä ole sovellettavissa sellaisenaan länsimaiden ulkopuolella – kulttuurit, tavat ja perinteet sitovat ihmisiä rakenteisiin, jotka länsimaista katsottuna näyttävät vanhanaikaisilta ja vahingollisilta. Oli miten oli, työtä tasa-arvon saavuttamiseksi tehdään jatkuvasti niin ruohonjuuritasolla kansalaisyhteiskunnassa kuin suurten ylirajaisten organisaatioiden toimesta.

Suomen korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Täällä naisella on yhtäläinen oikeus oppia, kouluttautua ja päästä tärkeisiin hallinnollisiin asemiin valtion ylintä johtoa myöden. Olkoonkin, että tasa-arvokysymyksissä on täälläkin vielä opittavaa, mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Täällä naiset ovat niin hyvässä asemassa, että he jopa osaavat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia perhe- ja työelämässä. Täällä me voimme lukea Hesarista shokeeraavia reportaaseja liittyen naisten ympärileikkaukseen ja ottaa niihin kantaa edes vaivautumatta selvittämään, mistä tämän tavan pysäyttäminen kannattaisi aloittaa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai syyllistää, pakottaa ketään tutustumaan naisten ympärileikkauksen laajaan historiikkiin ennen Facebookissa julkaistua kommenttia. Tarkoitukseni on lähinnä muistuttaa tiedon voimasta. On helppoa olla jotain mieltä, tiedän sen itsekin, ja tämän päivän maailmassa on vielä helpompaa kertoa se yhdeltä istumalta seitsemällesadalle ihmiselle. Yhtä helppoa on kuitenkin kasvattaa omaa tietoisuuttaan siitä, millaisia haasteita naisten aseman vahvistaminen kohtaa maailmalla, ja miten tähän työhön voisi osallistua omista resursseistaan käsin.

Afrikan mannerta edustaa olympialaisissa yhteensä viisi urheilijaa, joista kolme on naisia.Vaikka talviurheilu ei sattuneesta syystä ole Afrikalle erityisen leimallista harrastelua, nämä naiset ovat äärimmäisen onnekkaita ja tärkeässä asemassa. Heillä on ammatti, toimeentulo sekä mahdollisuus toimia muutoksen airuina tasa-arvokysymyksissä. He ovat enemmän kuin urheilijoita, todellisia lähettiläitä ja toivonkin, että myös olympialaisten päätyttyä heidät noteerataan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Olympiaboikotistani huolimatta nostan siis peukut Mathilde-Amivi Petitjeanille, Kenza Tazille sekä Alessia Afri Dipolille (plus vähän myös Enni Rukajärjvelle) ja toivotan heille menestystä sekä kisoissa että elämässä kisojen jälkeen.

* Laskutoimitus perustuu Naisten Pankin toisenlaiseen lahjaan, jossa naisen kouluttaminen ammattiin maksaa 30 euroa.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.