Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius

Veikko Huovinen, Vaikeneva korpikirjailija – Kyyhkynen 1/2009

Tapaan kainuulaisen kirjailijan Veikko Huovisen. Professorin, pakinoitsijan, humoristin, kunniatohtorin, veitikan. Mitä vielä? Toisinajattelijan.

Näillä korkeuksilla on lapsuutensa saanut kuulla lentsuista ja konstapylkkäsistä. Ei olla meteliä pidetty, mutta kotona on toisteltu Huovisen sattuvia sutkauksia ja sitten hymistelty hiljaa. On oltu ylpeitä siitä, että Koirankynnen leikkaajaa katsoo koko Suomi. Se on semmoinen vetäytyvä mies, joku tietää. Ei taida nykyään ruveta haastateltavaksi. Ei se piittaa julkisuudesta ja elelee muutenkin hiljaksiin. Se oli vaikea juttu, se pojan kuolema, sanotaan myötätuntoisesti.

”Minä en sitten mikään kyyhkyläinen ole”, huomauttaa Veikko Huovinen heti ensikättelyssä: ”Minä olen vanha ukko.”

Hyvä näkö, uteliaisuutta ja tarkoitus huumorilla

Penskana pelkäsin naurettavaksi tulemista. Ei mikään rohkaiseva ennusmerkki sille, joka joskus vanhempana tulee kirjoittamaan leikillisiä, jopa naurettavia tarinoita lukijoilleen.. (MM)

”Vai että vasenkätinenkö? Noo, aina niitä jokunen on niitäkin…” Huovinen toteaa yhtäkkiä.

”Se on tämä hyvä näkö, mikä minulla on”, hän selittää: ”Vaikka ovat kaihia leikelleetkin. Ja että on uteliaisuutta.”

Näillä vaatimattomilla avuilla on Huovisen mukaan tullut luotsattua oma kirjailijan tie, aina Suomen tunnetuimpien kirjoittajien joukkoon. Huovinen aloitti kirjallisen uransa opiskeluvuosinaan Helsingissä. Hän oli vähän päälle parikymppinen metsätieteiden ylioppilas, kun vuonna 1950 julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa Hirri. Sitä seurasi mainetta niittänyt ja yhä vain niittävä Havukka-ahon ajattelija (1952).

”Olin Helsingissä yksinäinen kaveri. Mutta silloin oli tarkoitus huumorilla: aika oli vakavaa ja Suomen asema uhanalainen. Minulla oli tahto liennyttää tuota vakavuutta. Ihan yllätyksenä tuli se menestys sitten.”

Huovinen on elämäntyökseen kirjaillut yli kolmekymmentä kirjaa: hamstereista, hitlereistä, korpimaisemista.  Suurmiehistä, herroista ja syrjäseudun elämästä.

Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo häntä luonnehdittaneen tyypiksi, jossa yhdistyvät julistuksellisuus, umpimielisyys, pidättyväisyys ja kuvittelukyky. Kirjailijana häntä on tutkittu ja tulkittu. Välillä annettu arvostusta ja välillä jätetty sopivasti huomiotta.

”Ihmettelen itseäni, kaikenlaista heppulia täällä vaeltaa! Että empä nyt ossaa ylvästellä: kimpuroija on täällä pitäny.”

Huovisen lapsuuden pihapiiri on vain kivenheiton päässä hänen nykyisestä kodistaan. Kauas ei täältä tullut lähdettyä eivätkä kirjailijaa paljon maailman raitit houkuttele. Näissä maisemissa, yhdeltä kylältä käsin, on maailmaa tähyilty, luettu uutisia ja tuumailtu elämänmenoa.

”Toiset sanoisi tätä yksitoikkoiseksi, mutta minä viihdyn kotona. En koskaan tahtoisi lähteä täältä. Helsinki on niin itsekeskeinen paikka, oli jo silloin aikanaan. Tuntui hyvältä pystyä täältä käsin vaikuttamaan. Nyt vanhemmiten on kunto käynyt huonommaksi eivätkä jalat enää kanna edes ympäröivien vaarojen rinteille tai muuten vaan metsän mättäille kuleksimaan.”

Mutta ei luonto karkaa korpikirjailijalta.

”Se on jossakin täällä tallessa kaikki”, hän kopauttaa pääkoppaansa ja hymyilee salaperäisesti.

”Ei minua kiinnosta juosta katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Ihminen se minua kiinnostaa. Ja ihminen on aika lailla samanlainen kaikkialla.”

Kevään mittaan Huovisella täyttyy 82 vuotta tällä maapallolla. Kunnianhimoinen ja kiinnostunut tarkkailija on nähnyt paljon.

”Vaatimattomuuteen on oppinut. Ei sitä osaa kukkoilla. Nuoruudessa sota ja pula-aika hoitivat automaattisesti sen, että oli tyydyttävä vähään. Oli pakko olla niillä ehdoilla, mitkä oli. Pelkoakin oli ja niukkaa kaiken kanssa, kun säännösteltiin. Sodanjälkeisinä vuosina olin vielä savotassa: näin sotainvalideja kahlaamassa hangessa elantoa hankkimassa. Minä en katkeruudella sitä niukkuutta muista, päinvastoin. Minulla oli siellä savotalla hyvä elää.”

Herrat-sana sävähdytti minua. – – Minua ikään kuin hävetti, että minäkin olen niitä herroja, minustakin on tulossa herra. – – Myöhemmin olen usein huomannut, että herraksi tuleminen on hiipivää, salakavalaa; se sujuttaa lonkeroitaan ja imukuppejaan uhrinsa niskaan kuin mammona, kuin kitsaus, velttous, ihraisuus, kuin verenhivutustauti, piittaamattomuus, kuin irrallisuus

kohtuullisista, kunniallisista elämänarvoista… (MM)

”Vanhempana olisi ollut mahdollisuus röyhistelyyn, mutta ei ollut minulla rohkeutta eikä tarmoa semmoiseen. Muina miehinä sitä on tullut eleltyä, rehvakkaamminkin olisi voinut – van kun ei osannut. – Tuskin se ihan omaa valintaa oli.”

Kasvatus ja maan lähihistoria sen tekivät, että tuli oltua vaatimattomasti. Röyhistellä olisi voinut kirjallisen kulttuurielämän johtavilla paikoilla ja olla muutenkin enemmän esillä.

”Ja tulihan sitä oltua tapetilla, tuli kyllä. – Nyt se saa riittää. Viimeisin kirjani (Pojan kuolema 2007) vei hiljaisuuteen, vaiensi tämän humoristin. Ja vuodet ovat tuoneet ikää.”

”Meillä on elämä täällä luontojaan suhteellisen askeettista. Ruuasta ei kyllä ole puutetta: vaimo syöttää epätoivon vimmallakin. Muuten eletään rauhassa. Ei ole niitä kulutushaluja. Se on minulle tärkeätä, että on vakaata, ja että suurin piirtein tietää, mitä milloinkin tapahtuu.”

Arvoista on säilynyt perhe.

”Ehdottomasti. Ja tuo perheen emäntä. Se pitää tämän homman pystyssä. Jotain jos voisin nyt siirtää jälkipolville, se olisi, että vanha elämä pistettäisiin arvoonsa. Se miten omilla ehdoillaan on eletty ja on tultu toimeen. Sitä saisi kyllä kunnioittaa. Mielenrauha, jos semmoisen saavuttaa, tekee autuaaksi. Eipä ole helppo tehtävä ihmiselle… Ja se, että on eletty, mikä on sallittu; tehty nämä temput; koetettu olla mukana. On saanut kolhuja vaan on voittojakin.”

”Omaelämäkertani (Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia 2001) syntyi kun tuntui, että vielä minä muistan. Oli korkea aika kirjoittaa se. Minua pidetään niin käsittämättömänä otuksena, tahdoin osaltani selventää tapahtumia. Sen kirjan tiimoilta elin muistoissa: jollain lailla oli jännittävää huomata, että olin joskus tuommoinenkin… Tulipa tehdyksi sekin.”

Kirjailijan omatunto on aina huono.

Sanottavaa tuntui olevan, vaikka kaikki tuntui hajanaiselta ja ylivoimaiselta. Oli olemassa tavattoman paljon asioita.

Mihin puuttuisin? Minussa kamppailivat pyrkimysvakavamieliseen pohdiskeluun ja ilottelevaan pakinointiin. (MM)

Kun Huovinen kuvaa ihmistä, ei lukijan naama pysy peruslukemilla. Huovista onkin nimitetty humoristiksi. Itse Huovinen tunnustautuu mieluumminkin kirjailijaksi, jonka tuotannosta löytyy huumoria:

”Oma teksti on paikoin aika vakavaakin”, Huovinen toteaa. Henkilöhahmoista tihkuu arjenmakuinen vastuu elämästä, ilmaistiin se sitten naurunhörähdyksellä tai kiivaammin sanakääntein. Humoristista tai ei, on lukijan ainakin myönnettävä, ettei Huovisen kirjojen sisältöä pelkällä naurulla kuitata. Mieluumminkin kotiutuu kirjojen sivuilta hymynkarehuulille:

”Saattaapa käydä sisikunnassa jokunen syväluotaava miete kolkuttelemassa, kun hilpeä sanansäilä heilahtaa lähelle.”

Mutta saarnaamaan Huovinen ei ala.

Aina nuo ovat metsämiehet nimittäin leikin ymmärtäneet. Koin osittain korpiromanttisia elämyksiä, en käsittänyt ehkä kaiken perimmäistä taustaa, näin myös vakavia, järkyttäviä ilmiöitä, kuuntelin sosiaalista omaatuntoani. Aivan hämärissä alkoivat itää kirjalliset aikeeni. (MM)

”Kirjailijan omassatunnossa sitä vasta on miettimistä. Matti Kurjensaarta lainatakseni: `se on aina huono.` Kun on jotain kirjoittanut, ei voi sitä enää korjata. Kaikkea voivat sitten käyttää hyväkseen tai pahakseen. Joskus mietin, olisiko kannattanut mitään kirjoittaa. Kun saisikin pois, ne riehakkaimmat jutut… tai saisi pois edes mielestä. Ja sitten on ne hyvät asiat, joita ei ole uskaltanut käsitellä. Niistäkin on huono omatunto ja kaduttaa. Ei tullut kirjoitettua kunnolla esimerkiksi lapsista. Enää en jaksa kirjoittaa. Maailman tilanne on niin sekava. Mistä löytää enää vakautta, staattisuutta? Mihin tässä voisi tarttua? Minun mielestäni tämä aika on epäkohtia täynnä.”

Onhan niitä toiveita.

Olin jostakin kirjasta lukenut käsitteestä ”taiteilijankamppailu”. Minä olen aina vierastanut tällaisia komeita sanontoja, ne ovat toisia korskeampia, asemastaan tietoisempia varten, ei kirjailijalle joka työskentelee ”muina miehinä” herättääkseen humoristisia mielikuvia lukijoiden iloksi. Mutta kamppailua se totisesti oli. (PK)

Huovisen mukaan, tässä yhteiskunnassa pitäisi taistella.

”Ettei jäisi syrjään. Pitäisi kirjoittaa vihaisia vastineita julkisuuteen, muistuttaa, että vielä minä olen elossa.”

Suomalainen syrjäytyneisyys vilkkaissa kaupunkioloissa kavahduttaa enemmän kuin verkkainen syrjäseutuelämä.

”Tällä maakunnalla on nykyään tämmöinen syrjäisyyden leima, oikein negatiivinen. Vaikka minä väitän kyllä, että täällä ollaan ihan eri lailla valistuneita. Kun minä ajelen jossain Keski-Suomessa, niin minä ajattelen, että siellä se vasta perukka on. Jossain siellä Joutsan tienoilla.”

 Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven sipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Aikoinaan toivoin, että kirjan perimmäisiin sokkeloihin jäisi kuin ilmassa leijumaan hiljainen hymy. Onhan niitä toiveita, harvoin ne toteutuvat.(MM)

 

Anna-Liisa Tolonen

Tekstikatkelmat ovat Veikko Huovisen kirjoista

Muina miehinä – kirjailijan muistelmat, WSOY 2001 (MM)

sekä Pojan kuolema, WSOY 2007 (PK).

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2009.

Ole ihmisiksi, älä radikaali – Vastapääkirjoitus 1/2015

radikaali
1. adj.
(rinn. radikaalinen) perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä kumouksellinen.

Charlie Hebdo –lehden henkilökuntaa murhanneita rikollisia ja piispa Bonnya ei yhdistä mikään. Ei yhtään mikään. Eikä niissä ole mitään radikaalia.

Ei piispa mitään kumousta ajanut. Ei se, että piispa vähän hämmentää yleisöä ja kysyy, onko homoseksuaalien syrjiminen ihan varmasti tarpeen vielä nykyisinkin, ole radikaalia. Se on inhimillistä järkipuhetta.

Eikä radikaalia ola pilapiirtäjän murhaaminenkaan. Ei se, että tapetaan taiteilija, ole erityisen uusi ja maailmaa mullistava keksintö. Ei sillä mitään muutoksia vaadita. Päinvastoin, se on osa järjestelmää.

Ja mitä niihin Charlie Hebdon pilakuviin tulee, niin eivätpä olleet radikaaleja nekään. Ne olivat typeriä ja lapsellisia. Eikä niissä ollut pahinta se, että ne loukkasivat jonkun uskonnollisia tunteita vaan se, että ne toiseuttavat. Ne vahvistavat ennakkoluuloa ihmisryhmien eroista, rakentavat aitaa meidän ja muiden välille. Ja tietysti se, että ne olivat taiteellisesti ala-arvoista paskaa.

paska
1.
uloste, sonta; myös yl. liasta
Kuv. Puhua, jauhaa paskaa joutavia, perättömiä, roskaa.

Olen liian vanha ja liian väsynyt yrittääkseni olla radikaali. Ihan riittävästi tekemistä siinäkin, kun yritän olla ihmisiksi.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Parta-Mooses vai Sissi-Mooses

”Tämän vuosikymmenen uskontoelokuvien viihdearvoa on ilmeisesti nostettava jos ei seksillä niin ainakin väkivallalla.”

Mennyt vuosi jäi elokuvia seuraavan teologin mieleen raamattuelokuvien vuotena. Russell Crowe vanhatestamentillisissa paatinrakennuspuuhissa, Christian Bale Mooseksena, Nicholas Cage ällistelemässä yhtä evankelikaalista versiota maailmanlopusta, ja naulasipa jokin nimettömämpi ryhmä Jeesuksenkin ristille. Kaikkia filmejä yhdisti niiden saama tulenkatkuinen kritiikki jo ennen kuin kukaan oli niitä valmiina nähnytkään. Mutta mitä pitäisi ajatella joukon huomattavimmista ja kalleimmista tuotoksista?

Darren Aronofskyn Noah on hurjan arvostelun uhallakin radikaali ja kunnianhimoinen. Ridley Scottin Exodus: Gods and Kings taas pyrkii olemaan liiankin uskollinen alkuperäistekstille, eikä juonesta löydy juuri yllätyksiä tai kiinnostavaa hahmokehitystä. Kyseessä on kuitenkin tarina, jota on kerrottu kirjaimellisesti tuhansia vuosia. Joku olisi voinut laittaa kätensä Scottin olkapäälle ja kertoa, että on ihan okei olla välillä innovatiivinen.

Silloinkin kun Scott päättää poiketa Raamatun kertomasta, tapahtuu se niin nykyajalle tyypillisillä tavoilla, ettei yllätyksistä voi puhua. Keppiin nojaavan Parta-Mooseksen sijaan Bale esittää Sissi-Moosesta, joka ottaa tarinassa ohjat omiin käsiinsä kouluttamalla orjista vastarintataistelijoita. Lisäksi tekstistä poiketaan palavan pensaan luona, missä mudassa rähmällään makaava Mooses näkee näyn lyötyään ensin päänsä valtavaan kiveen. Raamatunkohdan arvokkuus on tässä luonnollisesti tiessään, ja kohtaus jää kenties pettymykseksi niin uskonnolliselle kuin sekulaarillekin katsojalle.

Sekä Exodusta että Noahia tarkastellessa mieleen tulee heti molempien elokuvien alkuperäistekstejä sotaisampi sisältö. Exodus ei ala kertauksella heprealaisten alkuvaiheista Egyptissä tai edes Mooseksen syntymällä, vaan taistelukohtauksella, jossa jo aikuinen Mooses niittää heettiläisiä sotilaita lakoon vasemmalla ja oikealla. Myös Noah herkuttelee taisteluilla, joiden tarpeellisuudesta tarinalle voisi väitellä. Tämän vuosikymmenen uskontoelokuvien viihdearvoa on ilmeisesti nostettava jos ei seksillä niin ainakin väkivallalla, kuten poskettoman brutaali mutta varsin menestynyt The Passion of The Christ osoitti.
 
Mutta koska en halua antaa ymmärtää, että elokuvaväkivalta olisi mielestäni erityisen paheksuttavaa, on todettava, että sekin täyttää tehtävänsä. Tekstille uskollisemmassa Exodus-kerronnassa minuutteja olisi käytetty Mooseksen ja egyptiläisten noitien välisiin loitsutaisteluihin, mikä olisi ollut useista katsojista kummallista. Sekä Exodus, Noah kuin jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt Passion ovat kuitenkin selkeästi vaihtaneet Hollywoodin vanhat konventiot nykyajan paljon verenhimoisempaan tarinankerrontatapaan.

Noah on ehkä liiankin fantastinen avautuakseen yhdellä katselukerralla, mutta emotionaaliselta sisällöltään se vakuuttaa heti kerrasta. Exodus: Gods and Kingsiä vaivaa tempoileva rytmi ja pannukakuksi jäävä loppukliimaksi, mutta Balen näyttelijäsuoritus ja hienosti toteutetut vitsaukset pelastavat sen pahimmalta keskinkertaisuudelta.

teksti: Ossi Hyvärinen

Näyttelijä sekä teologi

Mikko Parikka, eli Salattujen elämien Jiri Viitamäki aloitti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syksyllä 2013. Selvitimme, miten voi yhdistää näyttelijänuran ja teologian opinnot.

Ensimmäisen kerran Parikka haki lukemaan teologiaa vuonna 2009. Tällöin kuitenkin vakava loukkaantuminen amerikkalaisessa jalkapallossa karkotti lukuinnon pääsykokeisiin, eivätkä yliopiston ovet auenneet.

– Elin silloin melko syvissä vesissä. Olin päättänyt lähteä edellisestä työpaikastani, joten minulla ei ollut oikein mitään. Veljeni, jonka kanssa asuin, päätti ilmoittaa minut Salattujen elämien koekuvauksiin. Ajattelin, että kai sitä voisi kokeilla.

Lopulta Parikka pyrki tiedekuntaamme uudestaan vuonna 2013 haaveenaan valmistua uskonnonopettajaksi ja pääsi sisään. Näyttelijänuran sekä teologian opintojen yhdistäminen on haastavaa, mikä näkyy myös kertyvässä opintopistemäärässä.

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

– Työkaverini Salkkareissa ovat ottaneet opintoni erittäin hyvin vastaan. Tuntuu, että he ovat jopa hiukan ylpeitä siitä, että joku pystyy yhdistämään työt ja yliopisto-opinnot. Myös työnantajani on tullut asiassa vastaan. Esimerkiksi viime vuonna pystyin suorittamaan kreikan opinnot.

Viime vuosina teologiseen tiedekuntaan on päässyt opiskelemaan julkisuudesta tuttuja henkilöitä. Parikan mielestä tätä voisi hyödyntää tuomalla esiin teologian oppiaineiden sisältöä ja tärkeyttä yhteiskunnassamme. Hän ei itse koe, saaneensa erityiskohtelua julkisuudessa esiintymisestään huolimatta.

Mutta ovatko teologian opinnot auttaneet häntä näyttelemisessä, tai kenties päinvastoin?

– Kyllä työ näyttelijänä on antanut tässä tapauksessa enemmän. Esiintyminen ja vuorosanojen harjoittelu ovat antaneet valmiuksia myös yliopistolla toimimiseen. Esiintymiskokemuksesta huolimatta puheviestinnän kurssilla esiintyminen jännitti: ei ollut roolia, jonka taakse piiloutua, ja yleisöä oli vähän.

Kysyttäessä tulevaisuudesta Parikka toteaa, että aikoo suorittaa teologin tutkinnon loppuun saakka, jatkuivat työt Salatuissa elämissä tai eivät. Haastattelun lopuksi on vielä kysyttävä, sopisivatko teologian opinnot Jiri Viitamäelle.

– Hah, eivät varmasti. Jiri on enemmän toiminnan mies, eikä hän pidä opiskelusta.

teksti: Valdemar Artte
kuva: MTV

Oikeus pysyä vaiti – Kyyhkynen 4/2012

VilleRanta_PiispapilakuvaNo niin, olette jo ehkä tässä vaiheessa vilkaissut tämän haastattelun yhteydessä olevaa ”kadonnutta” piirrosta – siinä se nyt on. Mitä seuraavaksi? Onko piirroksen kuvaamista tapahtumista kulunut jo sen verran, että se ei enää hetkauta ketään?

Olisi tietysti hienoa, jos voisimme ylpeillä julkaisseemme jotain tulenarkaa, joka olisi samalla malliesimerkki siitä, miten sensuurin ies on tukahduttanut taiteilijan ilmaisunvapauden. Näin ei kuitenkaan ole.

Pahoittelen, jos latistan tunnelman, mutta todellisuudessa koko asiaan ei ole liittynyt kummempaa dramatiikkaa. Kuten haastattelusta näkyy, kuvan hyllyttäminen tapahtui yhteisymmärryksessä Rannan ja K&K:n välillä. Myös julkaisuoikeuksien luovuttaminen Kyyhkyselle sujui kitkattomasti: Ranta totesikin jo ensimmäistä kertaa kuvasta tiedustellessani, että ”ei se enää kenenkään näppejä polta”.

Miksi Kyyhkynen sitten julkaisee kyseisen piirroksen?

Sitä on turha kiistää, että kuvalla on joka tapauksessa tietty attraktioarvo. Toivon kuitenkin, että yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Rannan haastattelussa esiin tulleet näkemykset sananvapaudesta ja siitä, ketkä sitä käyttävät. Rannan tapauksessa päätoimittaja Simola on toki käyttänyt valtaansa puuttuessaan kuvan sisältöön, mutta samalla on ollut myös kyse hänen sananvapaudestaan: päätoimittaja kantaa vastuun, jos lehden sisällön katsotaan rikkoneen hyviä journalistisia tapoja. Siksi hänen on itsensäkin tähden käytettävä harkintaa julkaistavan materiaalin suhteen.

On helppoa puhua sensuurista, mutta samalla siitä on helppoa puhua väärissä yhteyksissä. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä käytin itse kyseistä sanaa tiedustellessani ensi kerran Huovis-piirroksen julkaisumahdollisuutta. Ranta puuttui sanavalintaani vastausviestissään osapuilleen samoin argumentein, joita hän käytti myös itse haastattelussa. Olen iloinen, että näin kävi, sillä kyseessä oli pieni, mutta tärkeä tarkennus: ilman sitä tätäkään pohdintaa ei olisi syntynyt.

Viime aikoina sananvapauteen on vedottu esimerkiksi silloin, kun erään tietyn puolueen edustajat ovat ilmaisseet epäkorrektein sanankääntein näkemyksiään eri vähemmistöistä ja niitä kohtaan sovellettavista toimenpiteistä. Tässä keskustelussa sananvapaus on kääntynyt oikeudeksi sanoa juuri niin kuin tuntee, ilman turhaa silottelua tai puntaroimista. Filosofisesti ilmaistuna puhutaan siis pelkästään positiivisesta vapaudesta.

Myös negatiivisella vapaudella on kuitenkin merkityksensä, eli sillä, mitä jätetään sanomatta.
Sananvapaus on myös oikeutta valikoida sanansa tai pysyä vaiti, jos siltä tuntuu. Ranta on käyttänyt vapauttaan yhdellä tavalla, Simola toisella – ja niin käyttää myös Kyyhkynen julkaistessaan vihdoin kyseisen kuvan. Nyt on lukijoiden vuoro: naurakaa, suuttukaa tai älkää olko moksiskaan. Teillä on siihen oikeus.

teksti: Olli-Pekka Toivanen
piirros: Ville Ranta

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Kuvia kumartelematon – Kyyhkynen 4/2012

”Sananvapaus vaatii toteutuakseen rajojen venyttämistä”, toteaa Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjä Ville Ranta, jota tuskin tarvitsee kaiken kohun jälkeen enempää esitellä. Kyyhkynen julkaisee nyt ennennäkemättömän, alun perin K&K:n seulaan jääneen piirroksen entisestä Helsingin hiippakunnan piispasta Eero Huovisesta. Lisäksi Ranta itse saa puheenvuoron, jossa käsitellään niin hänen työtään, vaikuttimiaan kuin myös edellä mainitun kuvan taustoja.

Kyyhkynen julkaisi pilakuvan jutun yhteydessä.

”Ville Ranta ei vaikuta epäröivältä väittäessään, että pilapiirroksilla todella on yhteiskunnallista merkitystä. Ne herättävät kiistattomasti huomiota. Tämä on selkeää varsinkin omalla kohdallani, nyt kun töitäni osataan jo valmiiksi lukea sillä silmällä, että niissä otetaan kantaa.”

Pilapiirros on haastava formaatti: yhteen kuvaan on toisaalta saatava sisällytettyä jokin viesti, toisaalta tilaa ei liiemmälti riitä kuvan avaamiseen ja selittämiseen. Väärinymmärtämisen riski on suuri. En voi käyttää liikaa aikaa kantani esittämiseen, joten on pakko hyväksyä, että lukija tulkitsee kuvan niin kuin haluaa. Nykyään on jopa muodissa niin sanottu ’tahallinen väärinkäsitys’, jossa halutaankin ärsyyntyä ja näin hakea vahvistusta omille arvoille. Suomessa on 90 –luvulta lähtien eletty poikkeuksellisen moniarvoista aikakautta, joka tuntuu nyt pelkistyneen omien asenteiden puolustamiseen ja tiukkaan rajanvetoon eri ryhmien välillä.”

Närätystä arvomaailmasta kumpuavat reaktiot näkyvät myös lukijapalautteessa. Lähtökohta tuntuu olevan, että käsittelen esimerkiksi perussuomalaisia miten hyvänsä, niin se tulkitaan pilkkaamiseksi. Olen kuitenkin tehnyt myös piirroksia, joissa olen halunnut puolustaa Teuvo Hakkaraista ja Jussi Halla-ahoa sekä kritisoida jälkimmäisen saamia oikeustuomioita.”

Millaisen viestin Ranta pyrkii sisällyttämään töihinsä? Pilakuvassa voi ensinnäkin olla monia tasoja, viestin ei tarvitse olla yksinkertainen. Moniäänisyyttä voi luoda jo kuvan ja tekstin vastaparisuudella. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat tärkeitä välineitä: tosielämästä lainatut sitaatit on helppo tuoda ironiseen valoon asettamalla ne uusiin yhteyksiin.

”Siinä suhteessa harjoitan tiettyä ammatillista etiikkaa, että pyrin paljastamaan, jos todella olen jotain mieltä. Tämä on vastaisku sellaista kevyttä ironiaa vastaan, jota pilapiirroksissa usein käytetään. Tässä mielessä piirtämistäni voisi sanoa eettiseksi.”

Voisiko Rannan kuvia jaotella sisällöllisesti sen mukaan, miten niissä esitetään joko yksi mahdollinen näkökulma, Rannan henkilökohtainen näkemys tai sitten suora provokaatio? Se kuulostaa ihan pätevältä jaolta. Aiheen henkilökohtaisuus vaikuttaa myös lopputulokseen, silloin jälki on tavallista intensiivisempää. Asia erikseen on sitten raju provosointi, jolloin tarkoitus onkin ärsyttää, vähän kuin härkätaistelija heiluttamassa punaista vaatetta.”

Nykyisestä työpaikastaan Rannalla on vain positiivista sanottavaa. Kirkko ja kaupunki on Suomen uskaliaimpia lehtiä, ja päätoimittaja Seppo Simola on kovanahkainen mies, joka haluaakin herättää keskustelua. Moni muu ei julkaisisi läheskään kaikkea sitä, mitä olen saanut täällä piirtää, joten työolosuhteet ovat hyvät.”

Vaikka toimituksessa joitain piirroksia muutoin säikähdettäisiinkin, niin Simola pysyy pokkana. Välillä tulee tietysti muutosehdotuksia, mutta teen ne mielelläni, jos huomaan ne aiheellisiksi. Jotkin korjaukset tulee sitten taas tehtyä hampaat irvessä. Pääasiallisesti 90 % piirroksista on kuitenkin mennyt läpi.”

Yksi niistä piirroksista, joka ei päässyt lehteen, näkee nyt Kyyhkysessä vihdoin päivänvalon. Mikä on kuvan tarina?

”Kuvan synty sijoittui keskelle kirkon parin vuoden takaista homokeskustelua, jolloin myös Eero Huovinen jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Viimeisenä tekonaan Huovinen hyökkäsi äänekkäästi homoliittoja vastaan, joten piirsin kuvan, jossa tämä esitettiin hyvin kärjistetysti. Sain Simolalta kuitenkin palautetta, jonka mukaan K&K:n ja piispan välit olivat perinteisesti olleet huonot, joten tämän eläkkeelle siirtymisen haluttiin nyt lehden osalta tapahtuvan kaikessa rauhassa. Huovisesta tehtyä karikatyyria olisi ollut vaikea silotella, joten valmis piirros päädyttiin lopulta vaihtamaan toiseen.”

”Haluan korostaa, että tilanne hoitui ilman isompaa selkkausta. Ainoa varsinainen konflikti on liittynyt tekemääni pääsiäispiirrokseen, jota toimitus yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta. K&K:n linjaan kuuluu tärkeiden juhlapyhien, kuten pääsiäisen ja joulun pyhittäminen. Paskaa joulua! -tervehdyksenkin minä sain läpi oikeastaan taktikoimalla niin, että se ilmestyi lehdessä viikkoa ennen varsinaista joulunumeroa. Jouluun mennessä piirroksen julkaisukynnys olisi ollut korkeampi.”

Sensuurin uhriksi Ranta kieltää K&K:n leivissä joutuneensa.

Simolalla on päätoimittajana oikeus käyttää omaa sananvapauttaan sen suhteen, mitä lehdessä julkaistaan ja mitä ei. Asiassa on myös juridinen puoli, minun lisäkseni myös hän joutuisi käräjille, jos kuvani johtaisivat oikeustoimiin. Sen sijaan Kaltio-lehdelle piirtämäni Muhammed-sarjakuva oli toinen juttu: se, että päätoimittajan jo hyväksymä teos vedettiin jälkikäteen levityksestä, oli sensuuria.”

Kritiikin vastapainoksi Ranta on saanut myös konkreettista tunnustusta. Maaliskuussa 2012 kansainvälisen kirjailijaliitto PENin Suomen jaosto palkitsi hänet historiansa ensimmäisellä sananvapauspalkinnolla. Perusteluissa kiitetään Rannan roolia avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolustamisessa. Hän itse suhtautuu saamiinsa kehuihin maanläheisesti.

En ole niinkään puolustanut sananvapautta kuin olen käyttänyt sitä. Sananvapaus vaatii toteutuakseen sen, että sen rajoja voidaan myös venyttää. Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös Paskaa joulua! -piirroksen kohdalla antaa tähän liittyen rohkaisevan viestin. On hienoa, että rajojen kokeilemiseen on mahdollisuus, vaikka sen seurauksena sataakin välillä paskaa niskaan.” Kaiken kaikkiaan työpaikka K&K:ssa on ollut ainakin omalta kannaltani katsoen hyvä diili. Olen saanut piirroksilleni näkyvyyttä ja onnistunut toistaiseksi selviämään kuivin jaloin. Olen tyytyväinen siihen, mitä teen: voi olla, että ovet pysyisivät visusti kiinni, jos ilmaisisin itseäni muulla tavoin kuin pilapiirtäjänä. En myöskään koe työni vuoksi uhkailua tai painostusta toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomi on turvallinen maa.”

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Löylyä ja taidetta – Kyyhkynen 3/2014

Kesäkuu on ollut tavallista kylmempi ja sateisempi. Kolea kostea tuuli vihmoo naamalle Helsinginkadulla. Ilmassa on syksyn tuntua vaikka ollaan vasta kesäkuussa. Sopiva ilma ottaa iltapäivälöylyt. Helsinki tarjoaa siihen monia erilaisia vaihtoehtoja.

Vielä viime vuosisadan puolessavälissä oli Helsingissä reilut parisataa yleistä saunaa, ja vielä muutama vuosikymmen sitten yleiset saunat olivat näkyvä osa kaupunkikuvaa. Tuosta saunojen kulta-ajasta on tultu roimasti alas, taloyhtiöiden ja uimahallien saunojen lisääntymisen myötä. Nyt noista vanhoista saunoista on enää kolme jäljellä. Saunat ovat kyllä edelleenkin erottamaton osa suomalaista kulttuuria, mutta kaupunkilainen saunakulttuuri tuntuu muuttuneen. Helsinkiläinen saunoja tuntuu saunovan kotonaan tai uimahallien saunoissa ”bodaamisen” päätteeksi, jolloin itse saunominen ei ole enää pääasia. Tämä on sääli, koska Helsingin yleiset saunat tuovat ihmisiä aivan eritavalla yhteen.

Toki Helsingissä on runsaasti erilaisia mahdollisuuksia löylyjen ystäville ja myös uusia saunoja avataan. Tuoreimpia ovat vuonna 2013 Hakaniemenrantaan avattu Kulttuurisauna ja kesäisin talkoovoimilla toimiva Sompasauna Kalasatamassa. Vanhinta saunakulttuuria edustaa Kalliossa vuodesta 1929 asti toiminut Arla, joka on yksi kolmesta vanhimmasta yleisestä saunasta Helsingissä.

Yleisissä saunoissa löylyt tuntuvat avain toisenlaisilta kuin uimahallin saunassa tai taloyhtiön saunavuorolla. Yleisessä saunassa itse saunominen on pääasia, ei vain pelkkä peseytymisen muoto. Kuten Arlaan, saunomaan voi mennä rauhassa useammaksi tunniksi ja kadottaa siinä samalla ajantajunsa ja jopa opiskeluhuolensa. Yleisissä saunoissa kohtaa myös monenlaisia ihmisiä.

Keskivertosaunoja ei ole enää keski-ikäinen mies. On opiskelijaa, duunaria, työttömiä sekä kulttuuriväkeä. Myös Helsingin kansainvälistyminen näkyy yleisissä saunoissa. Saunojaa tulee Portugalista ja Meksikosta asti. Sauna Arlaa vuodesta 2006 asti pitänyt Kimmo Helistö näkee myös muutoksen. Hänen mukaansa saunojat eivät ole enää pelkkiä eläkeläisiä, vaan kolme – nelikymppisiä vakioasukkaita Kallion seudulta. Mielenkiintoista on myös havaita, että saunakulttuurit vaihtelevat eri saunojen välillä. Arla edustaa perinteisempää saunaa. Sinne saunomaan voi mennä kaikessa rauhassa, laittaa kännykkä äänettömälle ja nauttia löylyistä. Juttuseuraa saa halutessaan – keskustelut pyörivät usein ajankohtaisten asioiden kuten politiikan ympärillä.

Sompasauna on puolestaan hyvin erilainen. Pitkälti talkoovoimin toimiva sauna kerää kesäpäivinä runsaasti saunojia ja omaa löylyvuoroa voi joutua odottamaan. Samalla voi nauttia merinäkymästä, joka avautuu Korkeasaareen ja Hakaniemeen. Sompasauna on sekasauna mikä voi olla monelle kynnys. Ennakkoluulottomille se on ainutlaatuinen kokemus keskellä kiireistä Helsinkiä.

Saunakuva1Arlassa pääsee löylyjen ja hyvän seuran lisäksi nauttimaan myös kulttuurista. Saunan tiloissa järjestetään muun muassa näyttelyitä, performanssi-esityksiä ja elokuvanäytöksiä. Sellaisenaan Arla tuo myös oivan lisän kaupungin taidegallerioiden joukkoon, vaikka itse saunominen pääasia. On mukavaa nähdä taidetta muuallakin kuin tavallisten taidegallerioiden seinillä. Kulttuuria tarjoava sauna on hyvä esimerkki siitä, ettei taiteen kuluttaminen tarvitse olla pelkkää pönötystä neljän seinän sisällä, vaan se voi olla uutta ja kokeilevaa.

Kesäkuussa Arlassa avattiin Tuukka Haralan 26, piirroksista koostettu näyttely. Näyttely saunassa saattaa aluksi kuulostaa hieman erikoiselta, mutta Arla tarjoaa loistavat puitteen kuvagallerialle. Pieni ja intiimi tila saunan yhteydessä sopii kuville, joiden tyyli on pelkistetty.

Tuukka Harala

Tuukka Harala

Elokuva- ja televisiotuotantoa opiskeleva Harala on piirtänyt omintakeisia kuvia parin vuoden ajan. Kaikki alkoi syntymäpäiväkortista, jonka hän piirsi ystävälleen. Siitä asti piirroksia on syntynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ensimmäisen vuoden ajan kuvia syntyi paljon, mutta sitten tahti on hieman hidastunut. Koskaan Tuukka ei ajatellut, että piirtäminen johtaisi mihinkään suurempaan. Piirtämistä hän pitää enemmänkin henkilökohtaisena terapiana kuin maineen tavoitteluna. Tuukan mukaan kuvat syntyvät parhaiten viinilasillisen äärellä.

Aiheet syntyvät usein samalla kun aloittaa piirtämisen. Joskus aiheena ovat oikeat henkilöt tai tapahtumat. Paras puoli piirtämisessä on se kun työnsä tuloksen näkee heti, toisin kun esimerkiksi elokuvien teossa, Tuukka sanoo. Arlassa työt olivat esillä kolme kuukautta. Vielä ei ole varmuutta näemmekö Tuukan kuvia vielä joskus. Tilanteen mukaan mennään. Kysyntää kuville kuitenkin voisi olla. Kimmo Helistön mukaan kuvat ovat saaneet saunavierailta hyvän vastaanoton. Tuukan haaveena ovat film noir -henkinen sarjakuva ja mahdollinen animaatioelokuva. Mikään kiire niillä ei kuitenkaan ole.

Saunakuva3Arlassa löylyt jatkuvat entiseen tapaan. Kaupunginjohtaja myönsi juuri Arlalle määrärahan sillä ehdolla, että toiminta jatkuu. Syyskuun alussa saunalla järjestettiin myös lyhytelokuvanäytös ja muitakin tapahtumia tulee jatkossa. Opiskelijalta löylyistä peritään 10 euroa. Se saattaa kuulostaa opiskelijan korvassa paljolta, mutta sauna on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Miesten ja Naisten saunat ovat erikseen. Omia juomia saa tuoda mukanaan. Avoinna Arla on keskiviikosta sunnuntaihin. Tarkemmat tiedot löytyvät internetistä http://www.arlansauna.net/ .

teksti ja kuvat: Tuomas Hurme
kuvat: Ville Koivuranta

Panu Hemminki: Pohjalainen surrealisti ja teologi – Kyyhkynen 3/2014

Kyyhkysen 3/2014 kannen maalaukset ovat eteläpohjalaisen Panu Hemmingin siveltimestä. Itsensä pohjalaiseksi surrealistiksi – ainoaksi laatuaan – määrittelevä Hemminki on maalannut vuodesta 1994 alkaen.

Hemmingin tyyli yhdistää perinteisen maisemakuvan alitajunnan elementteihin ja symboleihin. ”Mielikuvitus on tietoa tärkeämpää”, korostaa käytännöllisen teologian gradua Helsingin yliopistossa valmisteleva Hemminki.

Kannessa Panu Hemmingin teokset Haavoittunut körtti ja Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle

Kannen teoksista Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle on vuodelta 2007 ja Haavoittunut körtti vuodelta 2014, juuri ennen Lapuan herättäjäjuhlia. Hemminki ei laske itseään aktiivikörtiksi, mutta kokee herätysliikkeen itselleen läheiseksi.

Körttiaihetta hän on aiemmin käsitellyt mm. körttimuumit -sarjassa. Hemminki on myös maalannut ja lahjoittanut Lapuan lastenkirkon alttarimaalauksen Jeesus siunaa Lapuan lapsia.

Lisää Hemmingin taiteesta: http://www.panuhemminki.fi

Kannessa Panu Hemmingin teokset Haavoittunut körtti ja Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle