Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Rakkauden ammattilainen?

Tapaamme Marian työpaikalla, yhdellä niistä. Hänellä on monia työpaikkoja. Nuhruinen pieni huoneisto, kumilla päälystettyine huonekaluineen, hotellihuoneita, ”panokämppiä”. Iltaisin Maria on domina tai huora, päivisin hän tekee hengellistä työtä etelä-suomalaisessa seurakunnassa, virkaansa vihittynä. Eikä Maria ole hänen oikea nimensä. En tiedä oikeaa nimeä. Minä saan valita, millä nimellä häntä kutsun. Iltaisin miehet saavat aina.

– Aloin neljä vuotta sitten myydä itseäni, Maria aloittaa. Minut saa ostaa. Myyn seksiä. Myyn kehoani, kaikenlaista, mikä liittyy erotiikkaan. Mutta en minä huora koe olevani enkä pidä sanasta prostituoitu. Olen erotiikan asiakaspalvelija. Se on työ siinä kuin parturin hommat tai hierojan.

Maria on arviolta minun ikäiseni nainen, keski-ikäinen, hoikka ja kaunis. Hän on ollut naimissa ja eronnut. Hänellä on perhe ja hyvä työpaikka, turvallinen suomalainen elämä. Hän ei ole ollut köyhä, mutta ei rahaa koskaan liiaksikaan ole ollut.

– Neljä vuotta sitten tuli sellainen tilanne, että tarvitsin enemmän rahaa. Halusin myös itselleni jotain. Siksi minä aloitin. Minulla ei ollut siviilissä suhteita, tarvitsin rahaa ja seksiäkin. Ajattelin, että yhdistetään sitten nämä kaksi asiaa, Maria kertoo.

Kukaan ei pakottanut Mariaa seksityöhön. Ei mies eikä köyhyys. Marian avioerosta oli pitempi aika

– Ei minun ole tätä pakko tehdä. Ei siinä mitään dramaattista ollut. Luotan ihmisen vapauteen päättää omasta elämästään. Minä haluan tätä, Maria sanoo.

Maria laittoi nettiin ilmoituksen ja alkoi toteuttaa miesten toiveita.

– Henkisesti se aloittaminen oli tosi helppoa. Itseluottamus oli enemmän ongelma. Olenko minä riittävän hyvä? Epäilin taitojani alussa. Nyt minulle on sanottu, että olen. Tämä on tuonut itseluottamusta, auttaa muutenkin luomaan omat rajat. Eikä seksin ja tunteiden erottaminen minulle ollut koskaan vaikeaa. Avioliiton aikanakin minulla oli muita suhteita. Nekin olivat pelkkiä panoja, ei mitään muuta. Olen ehkä tunneköyhä ihminen, mutta mieli ja keho ovat ihan eri asiat. Mieleen rakastutaan, keho on keho. Kehoa minä tässä käytän.

Maria aloitti ”kinkyjutuilla”, myymällä dominapalvelua. Varsinainen seksi tuli mukaan vasta myöhemmin.

– Se kinky oli tosi helppoa, kun otti ensin selville, miten joku juttu tehdään. Itse asiassa kinky on kuin sielunhoitoa, annetaan asiakkaalle mahdollisuus tehdä asioita, joita hän ei omassa parisuhteessaan voi toteuttaa. Kauniita asuja, piiskaa, sidottuna olemista, alistumista, roolileikkejä, seksiä.

Domina-roolissaan Maria on aina aktiivinen osapuoli. Asiakas maksaa siitä, että häntä satutetaan.

– Se on aina näin päin. Eivat ne minua halua alistaa. Hallitsevat miehet löytävät satutettavia narttuja siviilissäkin, ei siitä tarvitse kenellekään maksaa.

Marian mukaan kinky ja roolileikit eivät ole koskaan hänelle vaarallisia, mutta asiakkaan puolesta pitää usein varoa. Miehet eivät aina ymmärrä rajojaan.

– En halua rikkoa kenenkään mieltä tietoisesti. Piiskata voin, mutta en tykkää tehdä henkistä väkivaltaa. Ja joskus on pakko sanoa, että ethän sinä hyvänen aika voi haluta tuollaista, siihen voi kuolla! Jotain hengityksen kontrollointia ja hirttoköysijuttuja teen kyllä ja pistän neuloilla. Mutta kun on joskus pyydetty, että pistän neulan peniksen läpi tai ruiskutan välilihan kautta vettä kiveksiin, kieltäydyin. Jos en ole varma oikeasta tekniikasta, kieltäydyn. Yritin minä koiraakin kerran etsiä, kun asiakas olisi halunnut. Mutta en löytänyt sopivaa ja se sitten jäi.

Maria puhuu miehen kehosta viileästi ja kuulostaa asiantuntevalta. Hän uskoo, että tietää mikä on turvallista. Maria kertoo lukeneensa lääketieteen oppikirjoja ja tietävänsä tarkasti ”mitä voi työntää ja minne”. Jos minun pitäisi arvata, veikkaisin terveydenhoitoalan koulutusta, ehkä diakonissan.

Maria puhuu asiakkaistaan kunnioittavasti. Hän ei käytä sanaa ”poka”, hän ei moiti asiakaitaan. Eikä moralisoi.

– Jos tämä työ on jotakin tehnyt, niin se on laajentanut kuvaani miehistä. En enää niputa teitä samaan kastiin. Te olette yksilöitä ja teillä on tunteita usein paljon enemmän kuin voitte kotona ilmaista, hän kertoo. Eivät nämä asiakkaat ole mitään onnettomia runkkareita vaan ihan tavallisia suomalaisia miehiä, usein hyvässä työssä ja korkeassa asemassa, kansanedustajiakin. Onhan tässä selvä kaksinaismoraali. Mies säätää päivällä lakia prostituution kieltämisestä ja yöllä maksaa minulle seksistä.

Marian puheessa toistuu ajatus siitä, että miehillä on nykyisin vaikeaa. Miestä pitää ymmärtää ja vähän paijatakin, että ne jaksavat siellä, mihin menevät hänen luotaan. Maria antaa antaa pienen palan illuusiota, hetkeksi. Samaan aikaan Marian miehistä välittämä kuva ei kuitenkaan ole kaunis. Useimmat asiakkaat elävät parisuhteessa. Pettävät vaimojaan, tekevät huorin.

– Ei se kuulu minulle, onko se väärin vaikka niiden vaimoja kohtaan, että ne käyvät minun luonani. Se on niiden ja Jumalan välinen asia ja niiden vaimojen. Usein miehillä on tarpeita, joita ne eivät saa parisuhteessa tyydytettyä. Vaimo voi olla vaikka frigidi tai raskaana. Omassa suhteessani minä en hyväksyisi pettämistä koskaan.

Maria vakuuttaa ymmärtävänsä miehiä ja hyväksyvänsä heidän erikoisetkin tarpeensa. Häntä ei ole koskaan pahoinpidelty tai raiskattu. Uhkaavia tilanteita on ollut, mutta niistä hän on selvinnyt. Ammatin varjopuolia, sanoo Maria.

– Ei koskaan ilman kondomia. Sitä pyydetään ja vaaditaan kyllä, tosi paljon. Ja joskus asiakas yrittää tehdä sen salaa, ottaa kortsun huomaamatta pois ja vetää paljaalla. Se on silloin pahoinpitely.

Minusta se kuulostaisi raiskaukselta. Hän kertoo miehestä, joka yrittää väkisin jäädä yöksi, joka repii Marian vaatteita rikki tai yrittää etsiä Marian ajokortin ja selvittää hänen oikean nimensä. Maria ei silti myönnä pelkäävänsä. Pitää olla valmis erilaisiin tilanteisiin.

– Jos menet vaikka hotellihuoneeseen ja siellä onkin yhden miehen sijaan neljä eikä sieltä pääse pois, niin mitä siinä silloin voisi tehdä? Hymyilet vaan ja käyttäydyt hyvin, annat kaikille mitä ne haluaa niin silloin pääsee ehjänä pois? Naisella pitää olla oikeus puolustaa itseään, rajojaan ja etukäteen sovittuja asioita. Tuollaisen tilanteen päätyttyä lähtisin poliisilaitokselle ja tekisin ilmoituksen. Enkä takuulla olisi ainoa, jolla on kehossa merkkejä mahdolliseswta väkivallasta. Minulla on aina täysi luottamus siihen, että miten minä käyttäydyn, saan sen itse takaisin. Jos minä olen kiltti ja kohtelias niin silloin minullekin ollaan.

Humalaiset asiakkaat ovat pahimpia, mutta yleensä Maria pyrkii tutustumaan asiakkaaseen ja luomaan pitkän suhteen. Kun tapaa samaa asiakasta monta kertaa, tulevat rajat selväksi ja yllätyksiltä vältytään.

– Niin minä yritän työni tehdä, että asiakkaalle jää hyvä olo siitä, haluaa tulla uudestaan. Vaikka joskus asiakas saattaa kiintyä liikaakin. Pahimpia ovat ne, jotka yrittävät tulla osaksi siviilielämääni. Joku voi vaania parkkipaikalla ja yrittää seurata minne menen tai pahimmillaan tulla minun työpaikalleni. Ne eivät ymmärrä, että tämä on rooli, ei tämä ole oikea minä. Aika, jonka asiakas viettää minun kanssani, on hänelle arjesta irrottautumista, lepohetki. Arki on toisenlaista niin hänellä kuin minullakin. Ei kukaan tykkää olla kahlehdittuna patteriin joka päivä tai selkä aina viiruilla ruoskasta. Se on hauskaa hetken, ei jatkuvasti.

Maria kertoo roolin alkavan jo paljon ennen miehen tapaamista ja jäävän joskus päälle pitemmäksi aikaa.

– Kun valmistaudun tapaamiseen ja laittaudun kauniiksi, muutun silloin siihen rooliin. Minusta tulee toinen. Ihan eri nainen kuin olen arjessa. Eikä se muutos takaisin ole ihan nopea sekään. Saatan illalla mennä tietokoneelle tai tiskata, mutta tapaaminen pyörii pitkään päässä. Joskus voin mennä aamulla kahdeksalta päiväduuniin, vaikka olen illalla maannut joidenkin miesten kanssa tai nainut miestä tekopeniksellä. Pitkin päivää tulee mieleen välähdyksiä, mutta ei se ulos näy. Onhan se vähän absurdia kun mieli on yössä ja samaan aikaan käy jotain hengellistä keskustelua.

Maria kertoo, etteivät roolit kuitenkaan koskaan sekotu. Hengellisessä työyhteisössä työskenteleminen ei olisi mitenkään mahdollista, jos siellä tiedettäisiin Marian toisesta työstä. Kinky-palveluiden myyminen voisi vielä kelvatakin, hän arvelee, mutta seksin myyminen sulkisi heti pois työyhteisöstä.

– Minä olen tosi hyvä lokeroimaan asioita. Minulla on ehkä miehen aivot, maskuliininen tapa ajatella, Maria arvelee. Jos nämä toiset jutut käyvätkin mielessä, niin ei sitä kukaan huomaa. Hengellisessä työssä olen aito minä, se ei ole rooli. Minulla on henkilökohtainen usko, rukoilen hiljennyn säännöllisesti, käyn ehtoollisella. Joskus mies voi sängyssä haluta puhua uskostakin ja Jumalasta, se on minulle ihan okei. Kun mies on alasti sängyllä ja sillä on hyvä olo, ne usein puhuvat ihan kaikesta. Enemmän täällä puhutaan elämän vaikeuksista kuin hengellisessä työssä.

Marialle olisi helppo puhua, sen vaistoan itsekin. Hän vaikuttaa naiselta, joka ei tuomitse, jonka edessä ei tarvitse hävetä. Häpeän tunne minulla iskee vasta kun astun ulos ja huomaan ohikulkevan perheenäidin tuijottavan minua kuin tietäen, mistä olen tulossa.

Uskon, etten ole ensimmäinen Marian luota poistuva mies, joka tuntee samoin.

Teksti: Samuli Suonpää

Liian iso telkkariin – Kyyhkynen 2/2014

Yli puoli miljoonaa yhdysvaltalaista on vuodesta 2012 alkaen seurannut säännöllisesti HBO:n Girls-sarjaa. Siinä neljä aikuisuuden kynnyksellä horjuvaa nuorta naista tuskailee epämääräisten seksi- ja parisuhteiden sekä epävarman työelämän kanssa, kreisibailaa ja kärsii pakko-oireista sekä sukupuolitaudeista. Tyttöjen keskustelut ovat välillä turhauttavia, välillä liikuttavia. He ovat yhtä aikaa itsekeskeisiä ja säälittäviä sekä hauskoja ja inspiroivia. Samaistuttavia. Sarja ei kuvaa pelkästään naiseuden aurinkoista puolta, vaan käsittelee myös sen vaivaannuttavia yksityiskohtia. Joillekin sarjan merkittävin puoli ei kuitenkaan ole sen oivaltava tapa käsitellä nuorten naisten elämää. Tärkeämmäksi teemaksi on noussut se, että päähenkilö Hannah Horvath on lievästi ylipainoinen.

Hannahin näyttelijä Lena Dunham, 28, on myös Girlsin luoja, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän on voittanut kaksi Golden Globea sekä ollut ehdolla monien muiden televisiomaailman palkintojen saajaksi. Girlsissä Dunhamin nähdään pukeutuvan luontevasti sellaisiin vaatteisiin, joita naistenlehdet eivät yleensä suosittele hänen kokoisilleen neidoille. Paljastavaa pukeutumistakin enemmän kohahduttaa hänen roolihahmonsa Hannahin alastomuus. Hänen vartaloaan ei todellakaan piilotella. Hän on alasti niin kylvyssä käydessään kuin pöytätennistä pelatessaan.

Lena Dunham alasti

Lena Dunham esiintyi taannoin Saturday Night Liven paratiisisketsissä, luonnollisesti ilkosillaan.

Ylipainoisen Dunhamin alastomuus on nostanut hänet tapetille kerta toisensa jälkeen yhdysvaltalaisessa mediassa. Radiojuontaja Howard Stern kommentoi Girlsiä sanomalla: ”Sarjassa on pieni, lihava tyttö, – – joka riisuutuu jatkuvasti ja se tuntuu vähän kuin raiskaukselta. En halua nähdä sellaista.” Vaikka Stern onkin pyytänyt kommenttiaan anteeksi, tuntuu uskomattomalta, että turhien sukupuolinormien rikkominen voi tulla verratuksi raaimpaan mahdolliseen seksuaalisen alistamisen muotoon. Kriitikoiden joukkoon liittyi myös plastiikkakirurgian runtelema muotitoimittaja Joan Rivers: ”Näytät miltä näytät, ja se on okei, mutta älä esitä, että muiden on okei olla samanlaisia. Koita näyttää paremmalta!” Rivers tietysti itse näyttää kanssasisarilleen kunniakkainta mahdollista esimerkkiä arvokkaasta naiseudesta, joka perustuu vastakkaisen sukupuolen miellyttämiseen ja muiden naisten ulkonäön kommentointiin.

Riversin ja muiden samanmielisten kuoro on vastustanut Dunhamin näkymistä ruuduillaan vedoten muun muassa siihen, että lihavuus on epäterveellistä. Huffington Post -lehden kolumnisti kirjoitti: ”Toivon, että tulevissa jaksoissa [Dunhamin] hahmo löytää tavan palvella ylipainoista sukupolveaan – ei olemalla tyytyväinen painoonsa, vaan tekemällä sille oikeasti jotakin.” Vaikka ylipainoisuus nostaakin esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien riskiä, ei Lena Dunham ole vastuussa kansallisen ylipaino-ongelman kitkemisestä. Girlsiä ei liene tarkoitettu parikymppisen naisen oppikirjaksi tai varsinkaan treeniohjelmaksi, vaan todenmukaiseksi kuvaukseksi nuorten newyorkilaisten elämän sekavuudesta. Osa heistäkin on ylipainoisia.

Reaktiot Dunhamin alastomuuteen ovat myös paljastaneet ihmisten salattuja ajatuksia ylipainoisten ihmisten seksuaalisuudesta. Girlsissä Hannahin rento nakuilu ei aina ole järin eroottista. Tämä on hämmentänyt ja jopa ärsyttänyt sekä nais- että mieskatsojia, jotka ovat tottuneet esimerkiksi – sarjassa nähtävään hekumalliseen alastomuuteen. Toisaalta samat katsojat vaikuttavat pöyristyneiltä siitä, että sarjassa kuvataan myös Hannahin vilkasta seksielämää. Järkytyksen syy piilee siinä, että Hannahin tyyppisillä ylipainoisilla naishahmoilla ei perinteisesti ole ollut seksuaalista puolta – saati muutenkaan aktiivista roolia – länsimaisessa valtavirtaviihteessä, eikä heitä juuri koskaan näytetä alastomana televisioruudulla. Joidenkin mielestä esimerkiksi toisella tuotantokaudella nähty Hannahin yhden yön juttu komean lääkärin kanssa ei olisi edes mahdollinen tosielämässä. Eihän ylipainoisella ihmisellä yksinkertaisesti voi olla minkäänlaista viehätysvoimaa.

Lena Dunham ei vaikuta ottaneen kritiikistä liikaa itseensä. Hän totesi eräässä haastattelussa: ”Pelkoni kävi toteen: ihmiset kutsuivat minua läskiksi ja inhottavaksi, mutta selvisin siitä hengissä. Nyt jatkan elämääni.” Hyvä niin, sillä Dunham on vain parissa vuodessa tehnyt paljon voimauttaakseen ulkonäöstään epävarmoja naisia. Hän on laittanut itsensä likoon vastustaakseen ajatusmallia, jossa nuoren naisen tarvitsee pitää painonsa normien mukaisena tullakseen hyväksytyksi. Lena Dunham on myös luvannut ”elää 105-vuotiaaksi ja esitellä reisiään päivittäin”, joten hänen kriitikoillaan riittänee puhuttavaa vielä pitkään. Elleivät he sitten ala arvioida Dunhamin vartalonmuotojen sijasta hänen ansioitaan taiteilijana ja nuorten naisten äänitorvena.

teksti: Anni Rautanen

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.