Elämäni ryhmämatkalla

Viimeinenkin matkaaja saapui lentokoneeseen, ja koko ryhmä huokaisi helpotuksesta. Frankfurtiin jääminen oli ollut muutamasta minuutista kiinni. TYT:n vuoden 2014 opintomatkan viimeinen lento oli alkamassa, eikä ensimmäistä kertaa koko viikon aikana mikään voinut enää mennä vikaan. Nyt oli matkanjohtajankin helppo hymyillä.

Alusta asti oli selvää, että Transilvanian kiertomatkan onnistuminen selviäisi vasta kohteessa. Reitissä oli yhä monta kysymysmerkkiä, eikä matkatoimisto ollut vastannut yhteydenottoihini bussikuskin kielitaidosta. Lopulta yhteisiksi kieliksemme jäivätkin epämääräiset käsieleet, yksittäiset italian kielen sanat ja turistioppaan liitteestä löytyvä suomi-romania sanasto.

Matka taittui bussilla ajaen.

Matka taittui bussilla ajaen.

Koko viikon aikataulu meni uusiksi ensimmäisenä iltana kuskimme ilmoittaessa, ettei viimeiselle ajopäivälle kaavailtua reittiä pysty kulkemaan. Pikaisessa paniikkipalaverissa rakensimme koko matkan raamit uudelleen. Mukanaolijoiden tulostamat reissuaikataulut muuttuivat puhtaan viitteellisiksi ja pahimmillaan tarkastimme pysähdyspaikat edellisenä iltana googlesta. Kerta toisensa jälkeen saimme kuitenkin kaiken kuulostamaan vakaalta ja huolellisesti suunnitellulta.

Ryhmäämme ei kuulunut yhtään Romania-asiantuntijaa, vaan matkaoppaana toimi vuorotellen jokainen seurueen jäsen. Viikon aikana kuulimme esitelmiä esimerkiksi Romanian vaiheista toisen maailmansodan aikana, goottilaisesta kirkkoarkkitehtuurista, uniaattikirkosta, uuszalmoksianismista, sekä siitä oliko Romania valmis EU:n jäseneksi. Kohteena Romania jaksoi yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti. Katseltavaa riitti Etelä-Karpaattien päätähuimaavien maisemien lisäksi kauniissa kaupungeissa, jylhissä linnoissa ja mahtavassa määrässä eri kirkkokuntien kirkkoja, joita maan värikäs historia on jättänyt jälkeensä keskiajoilta aina nykypäiviin asti.

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näistä yksi – Sibiun kaupungin luterilainen katedraali – oli remontin vuoksi suljettu alttarin kuoriosaa lukuun ottamatta. Käskyjä ja kieltonauhoja uhmaten päätimme matkatoverin kanssa tutkia koko aution ja auki revityn kirkon läpikotaisin. Huteria puuportaita pitkin nousimme 1500-luvulla valmistuneen katedraalin yli 70 metrin korkuiseen kirkontorniin, jossa ei jätöksistä päätellen ollut viimeisten vuosikymmenten aikana käynyt muita kuin puluja. Kyseessä oli aivan mielettömän hieno kokemus. Tiesin, ettemme olisi saaneet olla siellä. Olo oli kuin seikkailuelokuvan aarteenetsijällä.

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Paras muisto matkalta on kuitenkin yöltä ennen kotiinlähtöä. Bukarestin baarikaduilla saadun spontaanin idean seurauksena, lähdimme pienellä porukalla etsimään, kaupungin pimeitä katuja pitkin, vihaisia kulkukoiria väistellen, Romanian entisen diktaattorin, Nicolae Ceausescun palatsia. Superlatiiveja hivelevä rakennus oli aamuneljältä valaistu hennon oranssilla valolla. Puiston kaiteella istuessa, Euroopan kommunismivallan kirjaimellisesti suurimman muistomerkin edessä, otin matkakaverien kanssa huikan oluesta, kertasin mielessäni koko mahtavaa vietettyä viikkoa ja totesin että oli erinomainen idea lähteä tänne. Parasta oli juuri nyt.

teksti ja kuvat: Lauri Savonen

TYT:n puheenjohtajalta: Levosta ja levottomuudesta

Teologian opiskelijat eivät itsessään ole aina erityisen viisaita, mutta heillä on paljon viisaita ajatuksia ja näkemyksiä. Maaliskuun alussa kohtasin itseäni kokeneemman tieteenharjoittajan, joka oli kanssani samassa kandiseminaarissa. Arkinen käytäväkeskustelu muuttui elämää vavisuttavaksi kokemukseksi, kun hän kertoi oman näkökulmansa lepoon ja vapaa-aikaan.

Lepo ei ole vain itseä varten. Lepääminen ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole vain itsensä arvostamista ja itsensä rakastamista. Lepääminen on tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta läheisille ihmisille. Jaksamisestamme huolehtimalla huolehdimme myös siitä, että kykenemme käyttäytymään läheistemme parissa ystävällisesti, kärsivällisesti ja arvokkaasti. Levon ja unen käydessä vähiin muutumme usein ärtyneemmiksi ja kireämmiksi kuin haluaisimme olla. Osaammeko ja jaksammeko silloin kohdella läheisiämme tavalla, jolla oikeasti haluaisimme heitä kohdella?

Olen ylpeä kyvystäni pysyä rauhallisena ja ystävällisenä kiireenkin keskellä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei kiire vaikuttaisi minuunkin. Ympärilläni olevat ihmiset ovat varmasti havainneet tämän kevään aikana, kuinka pikkuhiljaa univelka, stressi ja kasvava työmäärä ovat vaikuttaneet käytökseeni, jaksamiseeni ja kykyyni välittää muista ihmisistä. Ei ole helppoa tai hilpeää myöntää, että olen viimeksi viettänyt lomaa yli kaksi vuotta sitten. Kuinka paljon kykenisinkään osoittamaan rakkautta ystävilleni ja läheisilleni, jos olisin levännyt enemmän ja useammin?

On yksi näkökulma, jonka haluan erityisesti nostaa esille. Olen viimeksi saanut levätä riittävästi silloin, kun olen ollut vakituisessa työsuhteessa. Tein kolmen vuoden ajan vuorotyötä vaativassa ja kiireisessä työympäristössä, keskellä yt-neuvotteluja ja lomautuksia. Olin silloin paljon levänneempi kuin nyt, kahden ja puolen vuoden opiskelijaelämän jälkeen.

Tehdastyöläisen arki oli siinä mielessä huoletonta, että työasioiden käsittely päättyi kellokortin leimaamiseen. Vakituisten työntekijöiden riittävistä tauoista, vapaapäivistä ja lomista huolehditaan. Kiireisinä jaksoina työntekijöitä kannustetaan joustavuuteen ja ylitöihin, mutta samalla varoitellaan siitä, ettei saa polttaa itseään loppuun. Näin työelämässä, mutta kuka huolehtii opiskelijoiden jaksamisesta?

Kuka maksaisi opiskelijoiden lomarahat ja huolehtisi siitä, että he pitävät riittävästi taukoja? Missä ovat he, jotka varoittelisivat uupumisesta, unenpuutteesta ja loppuun palamisesta? Vuodesta toiseen ihmetellään opiskeluaikojen venymistä ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmia sekä vaaditaan yhä tiukempaa kontrollia opiskeluaikojen rajauksiin ja opintotukiin. Olenko ainoa, jonka mielestä tässä on jotakin ongelmallista?

Meidän tilanteemme on yllättävän hyvä muuhun maailmaan verrattuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tehdä vielä järkevämmin ja ihmisläheisemmin. Mainitsemani lyhyt käytäväkeskustelu rohkaisi minua lomailemaan tulevana kesänä. En tee sitä vain itseni takia. Milloin olet itse viimeksi muistanut levätä? Oikeasti?

Tomi Tabell
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja

Uskalla puhua Jumalasta

”Tähtäsimme pappisvirkaan tai emme, sanoisin, että teologien on osattava ennen kaikkea puhua Jumalasta. Jos teologit eivät puhu Jumalasta, tuo puhe jää helppoheikeille ja puoskareille. Näiden uskonnon pintaliitäjien mielestä opilliset ja eettiset kysymykset voidaan ratkoa copy-pastettamalla omia suosikkikohtia Raamatusta nettifoorumeille.”

Näin osuvasti lausui taannoin teologian maisteri Heikki Uusitalo. Uusitalon kiteytys sai minut näin valmistumisen kynnyksellä pohtimaan haastetta ja mahdollisuutta, jonka kohtaan teologina maailmassa. Uskonnon asiantuntijana kaikkiin tyhjänpäiväisiin rimanalituksiin ei tarvitse ottaa kantaa. Meillä on kuitenkin velvollisuus katkaista uskonnon pintaliitäjien lento säännöllisin väliajoin, lähestyivät he mistä ilmansuunnasta tahansa.

Mutta mitä ilmaus ”osata puhua Jumalasta” tarkoittaa? Itselleni se näyttäytyy paljon muuna kuin kolminaisuusopin asiantuntijuutena. Sitäkin toki olen, kiitos vuoden 2007 raskassoutuisen pääsykoekirjan. Osaaminen edellyttää asiantuntijuuden ja kriittisyyden lisäksi aitoa ymmärrystä ja kykyä suhtautua ihmisiin ja heidän vakaumukseensa kuunnellen ja kunnioittaen. Osaaminen on myös rohkeutta riisua oma akateeminen naamionsa ja kaiken tietämyksen keskellä miettiä, mitä minä itse tästä kaikesta ajattelen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun katson itseäni tai toisia, niin huomaan, että ei ehkä sittenkään.

Kysyin kerran papiksi aikovalta opiskelutoveriltani: Uskotko Jeesukseen? Opiskelutoveri ryhtyi yleisellä tasolla pohtimaan Jeesuksen olemassaoloa ja tarttui kysymykseen akateemisen etäännyttävästi. ”Niin, mutta mitä SINÄ ajattelet?” tivasin ärsyttävästi uudelleen saamatta silti suoraa vastausta. Ajattelen, että emme saa liiaksi väistellä tällaista puhetta uskonnoista ja Jumalasta edes yliopistokontekstissa. Jumalan olemassaolon saati oman vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden tarkastelu ei aina ole helppoa, mutta teologeina meiltä sitä odotetaan.

Kun Raimo Kannelmäestä istuu lähijunassa viereeni ja saa selville, että olen teologi, hän harvoin kaipaa asiantuntijalausuntoani yhtään mistään. Raimo haluaa tietää, mitä ajattelen Jumalasta. (Ja joskus Päivi Räsäsestä.) Saman haluaa kuulla myös kummipoikani, treffikumppanini ja kaverini sisko. Hätä keinot keksii, mutta yliopistoseinien sisältä olen saanut valitettavan vähän valmiuksia arkipäivän tilanteisiin, joita jatkuvasti kohtaan villissä ulkomaailmassa. Monien läheistenkään opiskelutovereiden kanssa en ole puhunut siitä, mitä he ajattelevat Jumalasta.

”Koska Jumalasta ja omasta henkilökohtaisesti vakaumuksesta puhuminen ei kuulu TIEDEyhteisöön!” joku huutaa nyt. Hölynpölyä, sanon minä. Kyllä se kuuluu. Teologinen tiedekunta ei totisesti ole julistamista tai seurakuntayhteyden etsimistä varten, mutta emme saa liukua liiaksi toiseen ääripäähän. Emme ole vähemmän vakavasti otettavia akateemisia analysoidessamme sitä, mitä me kaiken lukemamme, oppimamme ja kokemamme jälkeen itse maailmasta ajattelemme. Päinvastoin. Se, että vaikenemme henkilökohtaisemmasta jumalapuheesta tieteellisyyteen vedoten, on epärehellistä argumentointia eikä valmista meitä ympäröivän maailman tarjoamiin haasteisiin.

Vietin 4. opiskeluvuoteni vaihto-opiskelijana New Orleansissa. Amerikkalaiseen opetustyyliin kuului, että jouduin luennoilla argumentoimaan ja ottamaan kantaa. Eräs opettajani pisti minut alkutöikseni kirjoittamaan esseen omasta maailmankatsomuksestani. Kritisoin tehtävänantoa. Se tuntui sekä vaikealta että epämiellyttävältä. Tyydyin kuitenkin lopulta kohtalooni. Jälkeenpäin ajateltuna vuosi kasvatti minua teologina valtavasti, koska minua jatkuvasti haastettiin antamaan jotain myös itsestäni.

Poliittisessa keskustelukulttuurissa vältetään visusti puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Kierrellään ja kaarrellaan, eikä ytimeen päästä. Kestävyysvaje, täsmäelvytys, tahtotila… hohhoijaa. Pelko siitä, että sanoo jotain väärin ja menettää uskottavuutensa johtaa siihen, että ei uskalla sanoa mitään. Teologin on helppo ajautua samanlaisen etäännyttävän jargonpuheen kierteeseen. Todellinen teologi uskaltaa asiantuntijuutensa luottaen joskus irrottaa otteensa kapulakielestä ja puhua kuin ihminen ihmiselle.

teksti: Maija Halme

Onko gradu jo valmis?

Kyyhkysen toimittaja pohdiskeli valmistumiseen liittyviä kysymyksiä.

Muistan kuinka aloitin parikymppisenä yliopistossa. Aleksanterinkadun vanhalla kirjastolla ja Olkkarissa pyöri jotain tyyppejä, jotka olivat opiskelleet viittä, kuutta vuotta. Veivät minut oluelle ja puhuivat viisaita teologiasta. Pidin niitä vanhoina ja kunnioitettavina, mutta samalla mietin mitä ne täällä vielä tekevät. Vanhukset. Seitsemän vuotta myöhemmin istun Olkkarissa ja mietin mahtavatko ihmiset pitää minua vanhana. Kuten eräs akateemisen elämänsä ehtoopuolella askarteleva opiskelija tässä lehdessä viime vuonna pohdiskeli, viidennen vuoden opiskelijana oli vielä hienoa ilmoittaa olevansa sellainen vanhempi tieteenharjoittaja. Mutta seitsemäntenä vuonna (ja siitä ylöspäin), yrittää hukuttaa vastauksensa vuosien lukumäärästä oluttuoppiin hyvin samaan tapaan kuin teologiansa toisinaan. Joo, minä opiskelen smkffnnjtuhttä vuotta. Ja geologiaa, jos kysyjä ei ole teologi.

Yleensä kysymystä vuosien lukumäärästä seuraa se toinen, vielä ikävämpi kysymys. Mistä valmistuminen on kiinni? No, gradustahan se. Ja latinankurssista, mutta sitä en halua edes ajatella. Soittelemme erään ystäväni kanssa toisillemme hysteerisiä gradupuheluja ja olemme tehneet listan kysymyksistä joita meille tässä herkässä tilassa ei saa esittää. Mistä sä teet gradua? Mitkä on sun keskeiset tutkimuskysymykset? Mites gradu? Onko sulla vielä gradu pahasti kesken? Tunnen itseni reppuaan selässään raahaavaksi perustutkinto-opiskelijaksi sarjakuvasta Kirjaston kissat. Kissa raahaa reppuaan tuulisessa räntäkelissä, kun häntä kohti tulee nuorimies kirja kädessään:

”Jeesus haluaa kertoa sinulle jotain, haluatko kuulla mitä sanottavaa Jeesuksella on sinulle?”

”Ei kiitos, tiedän jo”, perustutkinto-opiskelija vastaa ja jatkaa repun raahaamista eteenpäin: ”Onko gradu valmis?”

Olen aina kuulunut siihen ryhmään ihmisiä, jolle nopea valmistuminen mistään ei ole ollut itseisarvo. Tästä huolimatta huomaan kuitenkin kaipaavani eteenpäin. En käy enää luennoilla, teen töitä ja työharjoittelua ja unohdan herkästi viikonpäivät niiden ympärillä. Syleilen valmistuvia kavereita publiikeissa ja pappisvihkimyksissä ja salaa toivon oikeastaan olevani yksi heistä. Roikotan jalkaani tulevaisuudessa, vaikka tulevaisuus vaikuttaakin epävarmalta. Kiukuttelen jos joudun tekemään jotain, mikä on pakollista. Vuosia sitten pakollisuus oli ainoastaan jännittävää. Nyt en edes muista miltä tenttisalissa istuminen tuntui. Olen niin valmis jatkamaan eteenpäin.

Mutta mihin? Tällä kirkostaeroamistahdilla ei ole kohta enää kirkkoa josta erota. Tai ainakaan sellaista johon työllistymisestä saisi palkkaa. Pitäisi keksiä leipätyö. Olen lukenut sellaisista kirjoista, kuulostavat jännittäviltä. En ole missään vaiheessa tietoisesti hidastanut valmistumista, mutta vuosien kertyessä mahdollisuudet ovat kaventuneet ympäriltä. Se tuntuu pelottavalta. Pääsiäislomalla olin sitä mieltä että jätän gradun kesken, en mene latinankurssille, muutan takaisin kotiin ja alan elää lapsuudenkotini ullakolla. Vanhempani olivat eri mieltä asiasta. Palasin yliopistolle.

Nyt istun tietokoneella. Teen gradua Teräsmiehestä. Keskeisenä kysymyksenä on se, miten ja miksi Teräsmiehen hahmo koki muutoksen toisen maailmansodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja miten se palveli kristillistä konsensusta. Gradu on vielä kesken. Mutta on sitä jo reilut 50 sivua. Noin, vastasin kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Nyt on enää se valmistuminen.

teksti: Ella Luoma

Remo Ronkainen: Uusia, liberaalimpia tuulia?

Kristillisdemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Remo Ronkainen, mikä on KD Nuorten asema ja miten sen linja eroaa emopuolueen linjasta?

KD Nuoriin kuuluu 1500 jäsentä ja nuorisopiirejä on ympäri Suomen. Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta. Olemme linkki puolueen ja nuorten sekä opiskelijoiden välillä. Pyrimme myös aktivoimaan nuoria politiikassa ja Kristillisdemokraateissa toimimisessa. Osa näkee meidät liberaalimpana suhteessa emopuolueeseen, sillä olemme pyrkineet profiloitumaan laajemmin yleispoliittisissa teemoissa ja jättäneet tietyt arvokysymykset vähemmälle.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

KD Nuoret on esittänyt perustulomallia, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle ja Suomessa pysyvästi asuvalle henkilölle annettaisiin syntymästä kuolemaan saakka 600 €/kk verottomana. Perustulo korvaisi kaikki ne tuet, jotka eivät perustu eläkkeisiin, sairauteen tai henkilön toimintarajoitteisuuteen. Miksi juuri perustulo?

Perustulo kannustaisi työn vastaanottamiseen. Perustulomalli tasaveroon yhdistettynä estää kannustinloukut ja luo joustavuutta työmarkkinoille. Nykyinen systeemi tekee työnteosta jossain tapauksissa kannattamatonta. Perustulo ratkaisee tämän ongelman.

Mikä on KD Nuorten kanta vapaakauppasopimukseen?

Hyväksyimme sen muutama vuosi sitten. On mahdollista, että asia otetaan uudelleen esille tulevassa vuosikokouksessa. Kaupan turhien esteiden purkaminen on hyvä asia. Asiaan liittyy paljon turhaa pelottelua, kuten investointisuoja. Yritys voi teoriassa haastaa valtion välimiesoikeuteen riitatilanteissa. Se on uhkakuva, jonka realisoituminen voi pelottaa.

KD pyrkii raskaudenkeskeytysten määrän vähentämiseen tarjoamalla tukea raskaana oleville. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan terveydenhuollon henkilöstölle mahdollisuuden kieltäytyä osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin. Miten kommentoisit tätä?

Suomi ja Ruotsi ovat melkein ainoat maat Euroopassa, joissa hoitohenkilökunta ei voi kieltäytyä tekemästä aborttia. Raskauden keskeytyksien suhteen liikutaan vaikeassa eettisissä ja arvokysymyksissä, mutta hoitohenkilökunnalla tulisi olla oikeus kieltäytyä toimenpiteestä uskonnon ja mielipiteen vapauteen nojaten. KD ei halua ajaa tiukempaa aborttilakia, vaan tarjota moniammatillista tukea vaikeassa tilanteessa oleville.

KD Nuoret on ehdottanut indeksikorotusten jäädyttämistä. Mitä tällä haetaan?

Suomi velkaantuu lähes 10 miljardin vuosivauhtia. Vanhusten määrä lisääntyy, ja työikäinen väestö vähenee. Se, ettei leikata mistään, ei ole realistista. Jos jatkamme velkaantumista, lasku tulee lapsillemme maksettavaksi. Alempiin tuloluokkiin voisi harkita verohelpotuksia. Mikäli opintotukikorotukset jäävät tekemättä, se koskettaa opiskelijana myös minun arkeani. Mielestäni on kuitenkin perusteltua, että vaikeassa taloustilanteessa kaikki kantavat jollain tavalla vastuuta yhteisen hyvän puolesta. Toki progressiivisuus olisi tärkeää.

Opiskelijan elämään liittyy myös se, että akateeminen työttömyys on korkeampaa kuin aikoihin, 60000 työtöntä. Esimerkiksi teologinen tiedekunta voisi tarjota laajemmin koulutusta oman yrityksen perustamiseen, sillä kaikki eivät työllisty opettajiksi tai papeiksi. Olisi hienoa nähdä, kun teologit yhdessä teekkarien kanssa ideoisivat ja loisivat uutta! Pelkkä akateeminen sivistys ei välttämättä riitä enää työelämämarkkinoilla.

teksti: Matias Koponen
kuva: Sakari Röyskö

Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

A2-linjalta avaimet asiantuntijuuteen

Pappi ja opettaja – siinäkö teologin työllistymisvaihtoehdot? Ei suinkaan; tiedekunnan jatkuvasti kasvava A2-linja valmentaa teologeja uskonnon ja maailmankatsomusten asiantuntijatehtäviin ja tarjoaa laajat työllistymismahdollisuudet. Kyyhkynen tapasi neljä A2-linjan kasvattia, jotka kertoivat omista urapoluistaan.

Median viemää

STT-Lehtikuvan mediapalvelupäällikkö Maija Lappalainen valmistui teologian maisteriksi vuonna 2007 pääaineenaan kirkkososiologia. ”Aluksi toiveammatti vaihteli tiuhaan opettajasta psykologiksi. Opiskelin myös klassiset kielet ja kokeilin kesäteologin työtä. Linjavalintani kuitenkin varmistui perusopintojen aikana”, Lappalainen kertoo ja kuvailee olleensa opiskeluaikoina ”selkeä ajelehtija”.

Maija Lappalainen

Maija Lappalainen

Puhuessaan koulutusohjelmastaan, Lappalainen löytää heti positiivisen vireen. ”A2 antaa mahtavan monipuoliset mahdollisuudet työllistymiselle! Määrätietoisella ja positiivisella asenteella sieltä valmistuva on yhtä hyvissä asemissa työmarkkinoilla kuin muidenkin linjojen teologit”, hän puntaroi.

Koska kirjoittaminen kiinnosti Lappalaista ja toimittajan työ oli tuttua äidin ammatin kautta, oli viestintään painottuminen helppo valinta. Opintojensa ohessa hän avusti Kotimaa-konsernin lehtiä ja juttukeikkojen myötä innostus kasvoi. Ahkera toimittajanalku oli mukana TYT:n hallituksessa ja löysi tiensä myös Nuoret journalistit -ryhmään, josta sai hyödyllistä hiljaista tietoa viestinnän alasta. Viestinnän rinnalla Lappalaisen toisena sivuaineena oli yhteiskuntapolitiikka.

150 henkeä työllistävällä STT-Lehtikuvalla Lappalainen aloitti seitsemän vuotta sitten – vakituinen toimittajan pesti on uutistoimituksessa, mutta nyt hän hoitaa väliaikaisesti mediapalvelupäällikön tehtäviä. ”Ylläpidän asiakaskontakteja, osallistun tuotekehitykseen sekä markkinoin palvelujamme. Työni on mielekästä ja hyvin sosiaalista”, hän hymyilee ja hämmästelee, ettei olisi aiemmin uskonut voivansa innostua jopa IT-projekteista.

Lappalaisen mielestä teologien kannattaa erottautua työnhaussa vieläkin rohkeammin tuomalla esiin tutkintonsa hyvät puolet sekä panostamalla sivuainevalintoihin ja työharjoittelupaikkaan. ”Olin harjoittelijana Yle Urheilussa, josta sain myös töitä neljäksi vuodeksi. Siellä kollegani saattoi olla vaikkapa luokanopettaja; viestinnän tehtävissä erilaisista koulutustaustoista on paljon hyötyä! – Kannattaa perustella itselle, miksi oma tutkinto soveltuu tavoittelemaansa ammattiin sekä selvittää millaiset ihmiset hakevat haluamallesi alalle. Anna elämän kuljettaa ja ole rohkeasti teologi”, Lappalainen kannustaa.

Työharjoittelijasta opintoneuvojaksi

Netta Kärki

Netta Kärki

Netta Kärki sai ensimmäisen työpaikkansa teologian maisterina vain muutama kuukausi valmistumisensa jälkeen. Työ tiedekunnan hallinnossa opintoneuvojana alkoi viime kesänä. 
”Aloittaessani opiskelun halusin edetä A1-linjalla, mutta lopulta koin A2:n kiinnostavampana itselleni”, hän kertoo. Päätökset linjasta sekä uskonnonfilosofian valitsemisesta pääaineeksi vahvistuivat vaihto-opiskelussa Saksan Tϋbingenissa. – Se oli mahtava ja kasvattava kokemus, kannustan kaikkia kansainvälistymiseen, hän hymyilee.

Työnsä myötä Kärki tietää, että A2-linjan suosio kasvaa teologien keskuudessa jatkuvasti. 
”Koulutusohjelma antaa hyvät eväät kohti työllistymistä”, hän kertoo. ”Työnhakua on turha pelätä etukäteen, elämässä asioilla on tapana järjestyä. Ja on hyvä muistaa, että tutkintoa voi jälkeenpäin täydentää erillisopinnoilla vaikkapa kirkon virkavaatimuksia vastaavaksi.”

Kärki suosittelee verkostoitumaan opintojen aikana esimerkiksi opiskelijajärjestöissä. ”Itseltäni jäi tämä puoli kokematta, mutta sen sijaan panostin sivuaineisiin ja työharjoittelupaikkaan.”

Kärki syventyi sekä teoreettiseen filosofiaan että politiikan tutkimukseen ja pääsi maisterivaiheen harjoitteluun teologiseen tiedekuntaan. Kokemus kannatti, sillä se poiki hänelle opintoneuvojan sijaisuuden ja näkökulma vaihtui opiskelijasta tiedekunnan edustajaksi. ”Pystyn eläytymään opiskelijoiden tilanteisiin ja kysymyksiin, koska tutkintorakenne on jo tuttu. Teologin vuorovaikutustaidoista on työssäni hyötyä”, hän arvioi.

Kandidaatin soveltavissa opinnoissa Kärki perehtyi kansainvälisiin tehtäviin, mutta maisterivaiheessa kiinnostus painottui hallinnolliseen puoleen. ”Hallinnolliset tehtävät ovat mielekkäitä, koska ne sopivat persoonaani ja organisatorinen puoleni pääsee esiin. Tulevaisuudessa myös kansainvälinen järjestötyö kiinnostaa, eivätkä myöhemmät opinnot vaikkapa valtiotieteiden parissa ole poissuljettuja”, Kärki pohtii tulevaisuuttaan.

Online-markkinointia kehitysyhteistyöjärjestössä

World Visionilla 3.5 vuotta työskennellyt A. J. Haverinen korostaa, että teologisen koulutuksen keskeinen tarkoitus on luoda humaani suhde ihmisiin ja kulttuuriin. Se on myös syy, miksi hän tekee työtä juuri teologialla. ”Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, Haverinen tiivistää.

A. J. Haverinen

A. J. Haverinen

Haverisen urapolku on mielenkiintoinen, sillä se sisältää aineksia myös teologian ulkopuolelta. Hyvin menneestä harjoittelujaksostaan Unicefilla hän sai myös ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Omien sanojensa mukaan hän ei ole ”yhdestä puusta veistetty”, joten lopulta hän päätyi IT-alalle ja sen jälkeen nykyiseen työpaikkaansa World Visionille online-markkinoinnin asiantuntijaksi. Jokaiseen työpaikkaansa hän pääsi teologisen papereilla, mikä tietoteknisen työtehtävien vuoksi kuulostaa epätavalliselta.

Haverinen myöntääkin harrastelleensa Internet-juttuja jo lukiosta lähtien ja että tällä on ollut suuri merkitys töihin pääsyssä. ”Tietoteknisten taitojen lisäksi vuorovaikutustaidot ja muut hankitut kokemukset ovat olleet merkittäviä asioita työnhaussa. CV:ssä monipuolisuus on plussaa”.

Haastattelun aikana tulee myös vahvasti ilmi kontaktien, suositusten ja verkostojen luomisen tärkeys. Haverinen kuitenkin vakuuttaa, että hän itse pääsi töihin pelkästään etsimällä ja hakemalla – siis yritteliäisyydellä. Hän myös huomauttaa, että opiskelu ei lopu gradun tekoon, vaan taitoja täytyy hankkia sen mukaan, mitä työ vaatii.

Aktiivisesta historiastaan huolimatta Haverinen painottaa, että hänen ei ole tarvinnut raataa yötä päivää opiskelun ja työn eteen. ”Aikaa on jäänyt myös elämiselle. Työt kannattaa tehdä huolella mutta iloiten.”

Kiinnostuksesta teologiaan

Keskiajan tutkimukseen erikoistunut systemaattisen teologian tohtoritukija Jussi Varkemaa on ollut tutkijaksi harvinaisen pitkään urallaan. Hänellä tutkimusten parissa vietettyjä vuosia on kertynyt jo melkein 18. ”Suomessa ei varsinaisesti tutkijauraa edes tunneta, vaan tutkijana oleminen on yleensä vain väliaikainen homma”, Varkemaa huomauttaa ja lisää, että hänellä pitkäaikaisuus johtuu enimmäkseen tutkijatyön osa-aikaisesta luonteesta.

Jussi Varkemaa

Jussi Varkemaa

”Minulla on ollut valmiudet tehdä muitakin töitä ja olenkin aina tehnyt esimerkiksi opettajan töitä tai tiedehallinnon huippuyksikön tieteellisen sihteerin hommia. Ehkä juuri siksi olen voinut jatkaa näin pitkään.” Myös laajat projektit ja tutkimushankkeet ovat pitäneet Varkemaan tutkimusten äärellä.

Tutkijaksi hän päätyi puhtaasti kiinnostuksesta teologiaan. ”Pääainevalinnassa lopulta systemaattinen teologia vei voiton. Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä.” Varkemaa on viihtynyt työssään, mutta myöntää, että on hetkiä, jolloin ainainen istuminen tutkimuksen äärellä ei ole niin innostavaa.

Varkemaan mukaan ei ole olemassa tutkijatyyppiä.”Toki sinnikäs puurtaminen on tutkijan hyvä ominaisuus, mutta collegoistani löytyy kaikenkirjavia ihmisiä”, hän naurahtaa.

Varkemaa on tiedostanut sen, että nykyinen tutkijan työ ei vie häntä eläkkeelle asti. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista haastateltava kohauttaa tyynesti olkiaan. ”Täytyy vain keksiä jotain. Työn pätkittäisyys ei ole tietenkään optimaalinen tilanne, mutta se on jotain sellaista, jonka kanssa pystyy elämään.”

Jos hallinnon ala kiinnostaa, kannattaa hakea tuutoriprojektisihteeriksi tai TYT:n opiskelijaedustajaksi sekä seurata Flamman avoimia työpaikkoja, Kärki vinkkaa.

“Työssäni STT-Lehtikuvalla voin hyödyntää teologin kykyä ajatella kokonaisvaltaisesti sekä taitoa kohdata erilaisia ihmisiä”, Maija Lappalainen kertoo koulutuksensa vahvuuksista.

Netta Kärki toimii teologisen tiedekunnan opintoneuvojana.

Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, A. J. Haverinen tiivistää.

”Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä”, Jussi Varkemaa kertoo uravalinnastaan.

Teksti: Sara Vainikka ja Kaisa Hemminki

Kuvat: Sara Vainikka (Maija Lappalainen ja Netta Kärki), J. Haverinen (A. J. Haverinen), Kaisa Hemminki (Jussi Varkemaa)

Uskonnon asemasta konflikteissa

”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi.” – Professori Hallamaa

Religion, Conflict and Dialogue (RCD) on toinen tiedekuntamme kansainvälisistä maisteriohjelmista. Sen opetus alkoi viime syksynä ja siinä tarkastellaan uskontojen monenlaista osallisuutta konflikteissa. Mutta miten ohjelma oikein syntyi? Haastattelin RCD-ohjelman vastuuopettaja Jaana Hallamaata asian tiimoilta.

”RCD syntyi yliopiston tarpeesta luoda kansainvälinen maisteriohjelma.”, Hallamaa aloittaa. ”Ensin tiedekunnassa suunniteltiin Religion and Society -tyyppistä ohjelmaa, mutta suunnitteluryhmässä havaitsimme maailmalla olevan sellaisia jo rutkasti entuudestaan.” Niinpä suunnitteluryhmässä todettiin, että olisi järkevämpää luoda jotain uutta. ”Konfliktien tutkimiseen keskittyviä ohjelmia on muuallakin, mutta ei sellaista, jossa tarkasteltaisiin laajemmin uskonnon asemaa konflikteissa”, Hallamaa lisää.

Idea ohjelmasta syntyi vuoden 2013 keväällä ja sen jälkeen kaikki eteni nopeasti: jo saman vuoden lopulla vastaanotettiin ensimmäisten opiskelijoiden hakemukset ohjelmaan. Hakemuksia saapui lopulta yli 50, joiden joukosta ohjelmaan valikoitui 10 opiskelijaa. Suurin osa oli Aasiasta ja Afrikasta. Seuraavan vuoden haussa hakijoita oli jo yli 70, joista 15 valitaan. ”Hyväksyttyjen määrää päätettiin lisätä, sillä kansainvälinen tilanne on sellainen, että kaikki hyväksytyistä eivät välttämättä lopulta pysty saapumaan Suomeen. Lisäksi opiskelijoiden toisilleen luoma vertaistuki on tällaisessa ryhmässä voimavara”, Hallamaa tarkentaa.

Luennoitsijoiden valitseminen ohjelmaan aloitettiin tarkastelemalla tiedekunnan henkilöstön osaamisalueita. Ne, joilla oli ohjelman teemojen kannalta oleellisinta tietoa, valittiin kurssien vastuuopettajiksi. He ovat tieteentekijöiden ylväitä perinteitä kunnioittaen täydentäneet omaa tietämystään kursseja luodessaan: ”Kaikkia yksiköitä on opetuksessa hyödynnetty ja yhteistyötä tehdään myös ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa”, Hallamaa sanoo.

Ohjelmaa pyritään lisäksi kehittämään jatkuvasti. Esimerkiksi professori Risto Saarisen johtama Reason and Religious Recognition -huippuyksikkö tekee tutkimustyötä, jonka tulokset integroidaan hyödyttämään tulevia RCD-opiskelijoita. ”Huippuyksikkö tulee vastaamaan kahdesta isosta opintojaksosta ja heidän tutkimuspanoksensa hyödyttää suoraan RCD-ohjelmaa”, Hallamaa painottaa.

RCD:n tavoitteena on antaa opiskelijoille valmiudet ymmärtää, millainen rooli uskonnoilla konflikteissa on. ”Valmiita vastauksia ei kukaan pysty antamaan, mutta ajatteluvalmiuksien antaminen on ensisijaisen tärkeää asioiden ymmärtämiseksi”, Hallamaa toteaa. RCD:n vahvuuksina Hallamaa näkee kansainvälisyyden ja modernin teeman. ”Tätä kautta avautuu koko maailma!”, hän painottaa. ”Ohjelmassa pääsee tutustumaan asioihin, joista muuten kuulisi vain tiedotusvälineiden kautta”.

Hallamaa on oikeassa; konfliktit ovat nykypäivää ja ainakin mediassa uskonnot nousevat monesti niiden keskiöön. Valitettavasti.

Seuraava haku ohjelmaan on joulukuussa 2015.

Minä aion hakea. Entä sinä?

teksti: Marko Kivikoski

Uskontodialogia, ekoteologiaa ja messuja – hengellinen opiskelijatoiminta

Hengellinen opiskelijatoiminta – mitä se on? Tunnustuksettomassa pohjoismaisessa yliopistossa sitä tuskin löytyy yliopistolta, vai löytyykö? Kyyhkysen toimittajat haastattelivat kolmea Kirkko & Kampus -toiminnassa mukana olevaa opiskelijaa ja totesivat, että yliopiston hengellistä opiskelijatoimintaa löytyy, kun sitä etsii. Työmuotojen kirjavuus yllätti: mahdollisuuksia on koirakävelyistä uskontodialogiin.

Eläinlääketiedettä opiskeleva Jenni Nieminen on ollut aktiivisesti mukana yliopistopappien järjestämässä toiminnassa. ”Erityisesti koirakävelyt ovat olleet kivoja. Kun on ollut mukana useamman vuoden, on oppinut tuntemaan porukkaa.” Maanantai-illan koirakävelylle tullaan yleensä oman koiran kanssa, mutta toki myös ihmiset ilman koiraa ovat tervetulleita. ”Lauralla, kävelyjä järjestävällä papilla, on itsellään kaksi koiraa. Niitä saa sitten ulkoiluttaa, jos ei ole omaa mukana.”, Jenni kertoo. ”On helppo tulla mukaan, kun omaa koiraa ei tarvitse jättää yksin pitkän koulupäivän jälkeen.” Yhteislenkillä jutellaan kaikenlaista, usein vähemmän hengellisistä asioista: ”Kävellessä keskustellaan ihan tavallisista jutuista – opiskeluista, harrastuksista ja ajankohtaisista uutisista, sekä tietysti koirista.”

Ennen joulua järjestettävää eläinten jouluhartautta Jenni kuvailee hauskaksi tilaisuudeksi. ”Viikin kirkon pihassa pidetyssä hartaudessa lauletaan eläinaiheisia joululauluja ja rukoillaan eläinten puolesta. Myös lyhyt puhe liittyy eläimiin. Tarjolla on glögiä ja koirankeksejä, minkä jälkeen lähdetään vielä yhdessä kävelylle.” Hartauteen saa tulla oman lemmikin kanssa, mutta mukana on Jennin mukaan ollut paljon ihmisiä myös ilman lemmikkiä. ”Yleensä paikalla on ollut noin kaksikymmentä koiraa, kerran oli yksi kissa”, hän nauraa. ”Joillakin on mukana lemmikin kuva ja muistot siitä”, Jenni kertoo.

Kerran kuussa järjestetyt ekoteologiaillat ovat Jennin mukaan aina synnyttäneet hyviä keskusteluja. ”Ilta on jostakin luontoon liittyvästä aiheesta usealla kirkolla kuukauden eri päivinä.” Aluksi on lyhyt alustus, jonka jälkeen aiheesta keskustellaan yhdessä. ”Kerran aiheena oli ’Onko eläin Jumalan kuva?’ Keskustelimme muun muassa siitä, pääsevätkö eläimet taivaaseen ja mitä niistä mainitaan Raamatussa.” Toinen Jennin mieleen jäänyt teema on ollut kysymys luonnon pyhyydestä.

Ekoteologiailloissa on Jennin mukaan käynyt hyvin vaihtelevan ikäistä väkeä, itse hän kokee olleensa nuorimmasta päästä. ”Ihmisiä on vähän, eikä mitään ääriryhmiä ole tullut esille”. Aiheet ovat kuitenkin herättäneet myös vastakkaisia mielipiteitä. Jenni kertoo aina saaneensa uusia näkökulmia asioihin, joista on jo muodostanut jonkinlaisen näkemyksen. ”Mietin teemaa usein pyöräillessäni kirkolle, mutta illan jälkeen mielipide saattaa olla ihan toinen. Opetus avaa asiaa aina enemmän kuin oma pohdinta.”, hän pohtii. ”Siellä ei kuitenkaan anneta mitään oikeita vastauksia, vaan pääpaino on keskustelussa, mikä on hyvä.”

Hartausvaelluksella

Hartausvaelluksella

Neljättä vuotta teologiaa opiskeleva Riki Kuivalainen on löytänyt yliopistopappien järjestämästä toiminnasta paitsi matalan kynnyksen hengellisen kohtaamispaikan, myös vahvistusta omalle pappisidentiteetilleen.

Kallion kirkossa tiistaisin järjestettävää opiskelijamessua Riki kuvailee erilaiseksi ja nuorekkaaksi – kirkko täyttyy pääosin alle nelikymppisistä, ja kohderyhmä on huomioitu monella tapaa. Messussa esimerkiksi urut on korvattu kitara- ja pianosäestyksellä. Lisäksi tilaisuutta valmistelemaan ja toteuttamaan on toivottu opiskelijoita. ”Opiskelijoiden toteuttamassa messussa on uusia näkökulmia, vähemmän rutiinia”, siellä itsekin joskus saarnannut Riki pohtii. ”Monet nuoret tykkäävät uudesta, siksi messussa on paljon modernia. Kuitenkin myös perinteistä pitävä voi viihtyä opiskelijamessussa, kyseessä on selvästi hengellinen tilaisuus”, hän lisää.

Yliopistopappien järjestämään toimintaan on Rikin mukaan helppo lähteä vapaaehtoiseksi. Erityisesti pappeudesta haaveilevalle tämä voi olla hyödyllistä myös tulevaisuuden kannalta. ”Kynnys lähteä toimijaksi on erittäin matala, kun messussa ei ole paljon väkeä ja opiskelijoita todella toivotaan paitsi kävijöiksi myös toteuttajiksi.”

Riparin kertausharjoitukset on ollut Rikille tärkeä lepohetki arjen keskellä. Kyseessä on syksyisin järjestetty viikonlopun mittainen retriitti, jonka aikana pohditaan uskoa ja Jumalaa, luetaan Raamattua, hiljennytään ja vietetään rentoa vapaa-aikaa. Kertausharjoituksilla isosenakin toiminut Riki on ollut mukana kolmesti ja aikoo palata myös ensi syksynä.

”Koska retriitillä käy vuosittain jonkin verran samoja ihmisiä, ohjelmassa on aina jotakin erilaista ja uutta.” Viikonlopun aikana keskitytään rentouteen ja lepoon – oppitunteja ei perinteiseen riparityyliin ole. ”Meditoidaan, ulkoillaan ja lauletaan Punaisesta veisukirjasta. Onnistunut riparikokemus ilman nuoruuteen kuuluvaa sähellystä”, Riki pohtii. ”Kerran vedin gospelbicciä ja joskus kamppailulajityyppistä”, hän muistelee pitämiään liikunnallisia hartauksia. Mieleen on jäänyt myös harjoitus, jossa luomiskertomusta käytiin läpi teatterin keinoin. ”Esitin häpeää ja liihottelin ympäriinsä syntiinlankeemuksen jälkeen”, hän nauraa.

Rennon ohjelman lomassa retriitillä on käsitelty myös hankalia ja vaikeita asioita. Viikonlopun aikana on syntynyt ilmapiiri, jossa on helppo puhua syvistäkin aiheista. ”Sopivan hartaudellista aikuisempaan makuun”, Riki tiivistää retriitin merkityksen.

Yliopistopappien järjestämän toiminnan kautta Riki on päässyt toteuttamaan erilaisia hengellisiä tilaisuuksia. ”Esirukousta pohtiessa ja hartauksia tai opiskelijamessun saarnaa kirjoittaessa asioita tulee miettineeksi paljon syvemmin kuin yksin.” Vapaaehtoisuuden myötä hän on paitsi saanut vahvistusta omalle spiritualiteetilleen, myös oivaltanut oman kutsumuksensa. ”Olen ymmärtänyt, mitä todella haluan tehdä.”

Riki Kuivalainen kuvaa hengellistä opiskelijatoimintaa matalan kynnyksen hengelliseksi kohtaamispaikaksi.

Riki Kuivalainen kuvaa hengellistä opiskelijatoimintaa matalan kynnyksen hengelliseksi kohtaamispaikaksi.

Konkreettisena esimerkkinä yliopisto-opiskelijoiden välisestä uskontodialogista toimii muun muassa Kirkko&Kampus-työn ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY:n) yhteisesti järjestämä kerran kuussa kokoontuva Interfaith Café. Kruunuhaassa SKY:n toimistolla järjestetävään dialogikahvilaan eri tavoin uskovat opiskelijat tai muuten uskontodialogista kiinnostuneet voivat kokoontua yhteen siemailemaan kahvia ja keskustelemaan solidaarisuuden ja vuorovaikutuksen hengessä. ”Tilaisuudella on yleensä teema ja alustus, jonka pohjalta keskustelua lähdetään rakentamaan”, SKY:n pääsihteeri Minna Mannert selostaa. Esimerkiksi helmikuun illassa keskustelun alustuksena toimi Ruth Broyde-Sharonen elokuva “God & Allah Need to Talk: A Film for Healing and Reconciliation”, joka kuvaa juutalaisten, kristittyjen ja muslimien rauhanponnisteluista New Yorkin terrori-iskujen jälkeisessä USAssa.

Interfaith Café kokoaa eri uskontokuntiin kuuluvia nuoria aikuisia.

Tästä huolimatta Mannert lisää painokkaasti, että Interfaith Café on erittäin matalan kynnyksen toimintamuoto, eivätkä tapaamiset todellakaan koostu akateemisista puheista tai korkealentoisista dogmaattisista väittelyistä: yliopistot ovat sitä varten.

Käytännössä kahvila tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden ruohonjuuritason keskusteluun, jossa voidaan pohtia eri uskontojen näkemyksiä ja tutustua toinen toisiinsa. Illan päätteeksi pidetään päätöshetki, jossa voidaan lukea eri uskontojen perinteisiä tekstejä. ”Mitään valmiita malleja toiminnalle ei ole. Selvää kuitenkin on, ettemme voi esimerkiksi rukoilla yhdessä. Tilaisuutta ei myöskään voi verrata kristilliseen hartauteen. Tärkeintä on uskontoperinteiden kunnioitus.”

Kiinnostusta löytyessä voidaan järjestää myös isompia tempauksia, kuten ekskursioita ja vierailuja. Yhteistyössä ovat mukana myös Helsingin Nuorten uskontodialogiverkosto, Suomen Ekumeenisen Neuvoston Nuorisojaosto sekä Suomen Islamilainen Neuvosto. Tärkeää olisi myös, että opiskelijoita tulee kahvittelemaan kaikilta aloilta.

Interfaith Café kokoaa eri uskontokuntiin kuuluvia nuoria aikuisia.

teksti: Emilia Kallioniemi ja Kaisa Hemminki
kuvat: Riki Kuivalainen (vaellus), Emilia Kallioniemi (Riki) ja Helmi Saarela (uskontodialogikahvila)

Teologiangstin jäljillä – myth busted – Kyyhkynen 1/2013

Muutama vuosi sitten Ylioppilaslehti kirjoitti artikkelin naisteologista, joka oli masentunut vakavasti opiskeluaikana. Samassa artikkelissa oli maininta huhusta, jonka mukaan teologit käyttäisivät eniten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Artikkelin mukaan YTHS ei ollut vahvistanut tietoa. Epäselväksi jäi oliko YTHS kieltänyt huhun vai oliko vahvistus jäänyt saamatta. Tarina ei myöskään kerro, mistä tämä teologien kesken kiertänyt legenda alun perin on lähtenyt.

Otin yhteyttä YTHS:n mielenterveystyön johtavaan ylilääkäriin Päivi Pynnöseen. Kysyin häneltä, onko mielenterveyspalveluiden käyttäjistä tilastoja, joiden perusteella huhu voidaan osoittaa todeksi. Pynnösen vastauksesta kävi ilmi, että mielenterveyspalvelujen kävijöistä kyllä pidetään tilastoja. Niitä käytetään kuitenkin vain terveyspalveluyksiköiden terveydenedistämiseen liittyvässä toiminnassa. Toisin sanoen ne eivät ole kenen tahansa tarkasteltavissa.

Tarkkaa numerotietoa siitä, mikä tiedekunta käyttää eniten YTHS:n mielenterveyspalveluita, ei siis ole julkisuudessa.

Hakusanoilla ”teologit” ja ”YTHS” sen sijaan löytyy Googlesta noin 1480 tulosta. Huomiota herättävää on se, että ensimmäisten hakutulosten joukosta löytyy paitsi Ylioppilaslehden artikkeli vuodelta 2009, myös Kyyhkysessä vuonna 2001 ilmestynyt artikkeli. Eikä muutaman sivun selailun jälkeen ole lainkaan epäselvää miksi. Kyyhkysen Minna Ahokkaan ja Matilda Pasasen kirjoittaman artikkelin otsikko kuuluu: ”Teologi on YTHS:n vakioasiakas”. Artikkeli käsittelee YTHS:n mielenterveyspalveluita ja niiden käyttäjiä. Kirjoittajat ovat haastatelleet tuolloista YTHS:n neuvontapsykologia Salli Saarta, joka kommentoi mielenterveyspalvelujen käyttäjistä näin: ”Yliopisto-opiskelijoista taideopiskelijat, teologit ja humanistit ovat suurin kävijäryhmä.” Edellä on selitetty, miten esimerkiksi teknisillä aloilla mielenterveyspalveluja käytetään vähemmän.

Olisiko tässä mahdollisesti Ylioppilaslehden huhun alkuperä?

Pynnönen kommentoi Saaren sanoja seuraavasti: ”Salli Saaren kommentti pitää varmaan paikkansa ainakin osittain, mutta käyttäjäosuuksissa on myös alueellisia ja yksikkökohtaisia eroja. Ne ovat osin riippuvaisia myös palvelujen tarjonnasta, naisten ja miesten suhteesta ynnä muusta sellaisesta.” Pynnösen mukaan naiset käyttävät mielenterveyspalveluja huomattavasti enemmän kuin miehet, mikä muuttaa tilastojen tulkintaa. Jo sukupuolijakauma vaikuttaa siihen, että esimerkiksi humanistit käyttävät palveluita enemmän kuin teknisillä aloilla opiskelevat. Teologinen tiedekunta on myös naisvaltainen. Kokonaan erot eivät sukupuolijakauman perusteella kuitenkaan Pynnösen mukaan selity. Vastaus teologien masentuvuuteen oli siis ympäripyöreä kyllä.

Yliopistopappi Leena Huovinen pitää teologien aktiivisuutta mielenterveyspalvelujen käyttäjänä positiivisena. ”Hyvä, että teologit osaavat hakea apua.” Hän esittää myös oman arvelunsa siitä, mistä teologien aktiivisuus mielenterveyspalvelujen käyttäjänä voisi johtua. ”Teologiseen tiedekuntaan on ehkä yleisesti ottaen hakeutunut porukkaa, joka on kiinnostunut siitä, mitä sielussa tapahtuu ja kuinka voi. He ehkä ovat herkempiä hakemaan apua”, Huovinen selittää. ”Apua hakemalla saa mahdollisesti perspektiiviä omaan olotilaansa.” Lisäksi Huovinen toteaa ihmisen luonteen vaikuttavan siihen, miten herkästi hän tulee hakeneeksi apua ulkopuolisilta. ”Toisten on helpompi puhua kavereille. Toisaalta myös ihmiset, jotka hakevat apua saattavat olla laajasta kaveriporukasta.”

Huovinen ei ole huolissaan teologien tilanteesta, vaan toteaa tekoihin johtamattoman huolipuheen turhaksi. Sen sijaan opiskelijoiden kokeman masennuksen yleisyys herättää hänen mielessään kysymyksen: mikä tässä ajassa on vikana? ”Nykyaikana maailma on valintaviidakko pienestä pitäen”, Huovinen toteaa. Valintaviidakolla hän viittaa kaikkiin niihin valintoihin, joita nuorilla on edessään pienestä pitäen. Pitäisi päättää, mitä haluaa tehdä isona, minne lähteä opiskelemaan, mitä harrastaa… ”Jatkuva valintojen eteen joutuminen on uuvuttavaa. Kysymys kuuluu, missä on lepo?” Huovinen pohtii.

Syksystä 2011 lähtien kandidaatinvaiheensa aloittavat teologit ovat päässeet pohtimaan mielenterveyttä ja sen häiriöitä opintoihinsa liittyen. Tämän on taannut pakolliseksi tullut kahden opintopisteen laajuinen psykiatrian kurssi. Kurssi toteutettiin ensimmäistä kertaa keväällä 2012 ja sille osallistui yhteensä noin 250 fuksia ja uteliasta opiskelijaa. Luentokurssin järjesti Käytännöllisen teologian laitos ja luennoitsijana toimi psykiatri Maria Vuorilehto. Kurssin sisällön tarkan määrittelyn puutteessa päätettiin käsitellä kysymyksiä, jotka saattaisivat tulevalla teologian maisterilla nousta ajankohtaisiksi työelämässä. Toivottuina aiheina oli muun muassa miten tunnistaa mielenterveyshäiriöinen ja minne ohjata hänet hakemaan apua. Lisäksi kurssilla käytiin läpi tavallisimpia mielenterveyden häiriöitä.

Leena Huovisen mielestä on hyvä, että teologeille opetetaan psykiatriaa. Hänen mukaansa kaikenlainen ihmismielen ja erilaisten mielenterveyden häiriöiden tuntemus on hyvästä mahdollisille tuleville papeille ja opettajille. Häiriöiden tunnistaminen helpottaa ohjaamaan asiakkaan hakemaan oikeanlaista apua. Toisaalta mielenterveyden häiriöiden tuntemus auttaa Huovisen mukaan esimerkiksi tulevaa pappia
välttämään niin sanottua häiriön hengellistämistä. Häiriön hengellistämisellä Huovinen tarkoittaa ajattelutapaa, että rukous olisi riittävä hoito mielenterveyshäiriöiselle. ”Pappi ei ole terapeutti”, Huovinen korostaa.

Psykiatrian kurssi perustui pääasiassa opiskelijoiden esittämille kysymyksille. Luennoitsija rohkaisi vuorovaikutuksellisuuteen ensimmäisestä luennosta asti. Kysymyksiä esitettiinkin läjäpäin. Erityisen kiinnostuneita opiskelijat olivat masennukseen ja itsemurhaan liittyvistä kysymyksistä. Kiinnostusta herätti masennuksen oireet, joihin kuuluvat esimerkiksi stressi, univaikeudet, krooninen väsymys, alakuloisuus, motivaatio-ongelmat ja hallitsematon alkoholin tai muiden päihteiden käyttö. Aiheet, jotka sopivat melko hyvin keskiverto-opiskelijaan, ainakin joskus. Psykiatrian luennoitsijan Maria Vuorilehdon mukaan näiden oireiden esiintymistä tuli tarkkailla ja ne tuli ottaa vakavasti.

Huovinen kehottaa sen sijaan olemaan maltillinen masennusoireiden etsimisen kanssa. ”Masennus heitetään kehiin liian helposti”, hän selittää. ”Helppoa elämää ei olekaan. Pienet ongelmat kuuluvat elämään.” Hänen mukaansa monille opiskelijoille tekisi kuitenkin hyvää päästä eroon jatkuvan suorittamisen eetoksesta, kun vähempikin riittäisi. Huovisen mukaan tietty riehakkuus myös kuuluu opiskelijaelämään – tosin ihan kaikkea ei tarvitse kokeilla. ”Tärkeää on löytää itselleen hyvä tapa olla. Toisaalta voimme myös suojella itseämme masentumiselta.” Lähtökohdaksi hän asettaa tietynlaisen huolettomuuden, joka perustuu perustarpeiden tyydyttämiseen: riittävään lepoon, ravintoon ja liikkumiseen. Ja siihen, että kerää ympärilleen tarpeeksi aitoja ihmisiä, joille voi jakaa asioita.

Psykiatrian kurssi herätti opiskelijoissa monenlaisia mielipiteitä. Kaikki psykologian kurssit lukiossa käyneelle se ei tuonut kovin paljon uutta informaatiota. Toiset taas kokivat sen hyödylliseksi. Opiskelijat jakoivat omakohtaisia kokemuksia – tai naapurin tutun kummin kaiman kokemuksia. Toisissa mielenterveyshäiriöiden oireiden läpikäyminen aiheutti lääkärikirjailmiön – miksi nuo oireet vaikuttavat tutuilta?

Mielenkiintoisilta kysymyksiltä ei myöskään vältytty. Eräs opiskelija kysyi kurssilla, miten erottaa mielenterveyshäiriöisen riivatusta. Luennoitsijalla ei ollut sillä erää kysymykseen vastausta. Eksegetiikan ja Raamatun heprean yliopistonlehtori Juha Pakkala sen sijaan vastasi kysymykseen näin: ”Mielenterveyshäiriöt eivät olleet tunnettuja Raamatun maailmassa. Jos joku käyttäytyi omituisesti, pidettiin häntä riivattuna. Kyseessä oli ajalle ominainen tapa puhua asiasta.”

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2013.