Malja Kitkerille Neitsyille – Kyyhkynen 3/2011

Kirottu olkoon yritykseni viedä haastateltavani kupposelle kahvilaan syksyisenä arki-iltana Kalliossa! On tiistai ja kello lyö viittä. Se tarkoittaa lähes jokaisen anniskeluoikeuksia vailla olevan kahvilan sulkeutumista. Onnekseni Ravintola Rytmi toivottaa minut ja kolme seuralaistani lämpimästi vastaansa. Jännittää, sillä pöytääni saapuu kolme kypsää naista kabaree-orkesterista Kitkerät Neitsyet. Tällä kertaa kahvikupposten jatkeeksi joutuu osa tilaamaan hivenen muruakin rinnan alle. Hetkeksi koitamme kuitenkin unohtaa kiireemme ja käydä dialektiseen vääntöön.

 

Joonas: Keitä te ootte? Mistä te tuutte ja minne meette?

Eveliina: Me ollaan Kitkeriä Neitsyitä, me kaikki kolme. Meitä on myös lisää, mutta paikalla vain kolme. Me tullaan Helsingistä, töistä ja kokouksista. Tänään tulin tosiaan itse kotoa.

Leena: Eli töistä.

Eveliina: Juu eli siis lapsia oon ollu hoitamassa, joka käy kyllä työstä.

Vappu: Ja eiks me mennä näyttelyn avajaisiin, kuorotreeneihin ja himaan?

Joonas:Mikä on teidän juttunne?

Eveliina: Meidän juttumme on Kitkerät Neitsyet ja sitä kautta musiikki, mut ehkä erityisesti laulun sanoitukset ja tekstit.

Vappu: Ja teksteissä ehkä erityisesti ironia, itseironia ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus.

Leena: Kipupisteiden etäännyttäminen huumorilla…

Vappu: …niin isommassa mittakaavassa kuin yksityisen kokemuksen piirissä. Erinäinen karnevalistinen lähestymistapa

Leena: Laulamme kauniita lauluja ja rumia lauluja.

Joonas: Entä mikä mahtaakaan olla noiden sanoitusten ja tekstien terä?

Vappu: Se on varmaakin moniteräinen miekka.

Leena: Ehkä se on ironia, joka yhdistää ainakin 80% sanoituksista.

Eveliina: On kait meillä seassa muutama rakkauslaulukin, joissa ei ole niin paljon ironiaa.

Joonas: Eli ironia on se terän materiaali?

Leena: Ironia ja inhorealismi.

Joonas: Mitä sillä leikataan?

Eveliina: Ennakkoluuloja ja luutumia.

Vappu: Joskus on muotoiltu jossain, että armoa itselle ja lähimmäiselle. Nyt kun ollaan teologin kanssa juttusilla, niin puhutaan teologille tämän omalla kielellä. Itseironia ja karnevalisointi ovat kykyjä helpottaa todellisuuden kohtaamista. Tämä terä siis leikkaa niitä asioita, mitä kulloinkin koemme esiin noston arvoisiksi, niitä asioita, joita pidämme epäoikeudenmukaisina tai pilkan arvoisina.

 

KONFLIKTIEN ÄÄRELLÄ

Joonas: Pilkka ja ironia vaativat vastinkappaleiden tiedostamista ja asettamista niitä konfliktitilanteisiin. Sama pätee myös ihmissuhteiden konflikteihin, joita myös sanoituksenne käsittelevät. Puhutaanko hetki niistä?

Vappu: Kyse ei ole pelkästään konflikteista, vaan kontrastista. Siitä mitä sanon, miten elehdin ja liikun esiintyessäni lavalla. Meillä on aika paljon koreografioita. Ne tuovat usein jotain  lisää sanoitukseen ja se on kontrastia. Puhukaamme kuitenkin niistä ihmissuhteista.

Joonas: Mihin konflikteja siellä tarvitaan?

Leena: Ei niitä tarvita. Ne tulee ihan kutsumattakin, niin kuin kastike.

Joonas: Eli niihin ei kannata hakeutua?

Eveliina: Luoja paratkoon, jos joku haluaa konflikteja elämäänsä. Kuka nyt sellaista haluaa?

Leena: Ehkä teini?

Eveliina: Sekin kai hakee niitä epätietoisesti.

Vappu: Konflikteja haetaan kai silloin ulkopuolelle, kun on käynnissä ns. sisäinen konflikti. Eräskin psykologi sanoi, että ihminen pyrkii saamaan ulkoisen maailman vastaa maan sisäistä maailmaansa. Esimerkkinä teini, joka viiltelee itseään saadakseen sisäisen tuskansa ulkoisesti koettavaksi.

Joonas: Voiko eteen tulevilla konflikteilla kuitenkin rakentaa jotain?

Leena: Jos on vaikkapa piilevä konflikti. Se jäytää ja kaikki kärsivät, niin konfliktin tullessa julki, se käy kannattavaksi. Jos joku asia on väärin ilman, että kukaan uskaltaa sanoa sitä ääneen, sen soisi tulevan julki. Siitä meidän yksilösuhteisiin perustuvissa ja yhteiskunnallisissa lauluissa on kyse.

Vappu: Jos konfliktia ajatellaan dialektiikan välineenä, niin silloin se on perin toimiva juttu.

 

HETKI SUKUPUOLIKESKUSTELULLE

Joonas: Teidän yhteenne kuvauksissa ja sanoituksissanne tuntuu toistuvan myös eräs perin mielenkiintoinen sana. Nimittäin “feminismi”…

Vappu: Joo siis muiden kuvauksissa meitä luonnehditaan usein sellaisiksi. Feminismistä taidetaan kuitenkin varsinaisesti puhua vain kahdessa biisissä. Sana ”kondomi” mainitaan paljon useammassa laulussa, eikä meitä silti samaisteta ”kondomi-yhtyeeksi”. Sana ”ripulikin” on useammassa biisissä.

Joonas: Mitäköhän se feminismi oikeastaan on?

Leena: Feminismi, jota mä koen edustavani tämän kokoonpanon kautta on tasapuolisuuteen pyrkivää ja yhteen luokitteluperusteeseen päätymätöntä tasa-arvofeminismiä. Jälkimmäisellä tarkoitan, ettei sosiaalinen tausta, sukupuoli tai uskonto ei voi olla luokittelun peruste. Lisäksi tarkoitan vielä sitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja mitä siihen lähtökohtaisesti sisältyy. Naiseus minulla sattuu olemaan näistä taustatekijöistä lähimpänä, koska olen enemmän nainen kuin mitä olen maahanmuuttaja tai johonkin muuhun vähemmistöryhmään kuuluva. Ne mitä minun oletetaan tekevän naisena hyvillä mielin, ei ole välttämättä sitä, mistä minulle tulee välttämättä oikeasti hyvä mieli.

Vappu: Tilastollinen nainen ja tilastollinen mies ovat olemassa, mutta ne eivät välttämättä toteudu keskiarvon mukaan. Feminismistä puhuttaessa olen ehkä enemmän törmännyt niihin henkilöihin, jotka näkevät feministit pelkästään telaketju-/munanleikkaajatyyppeinä. Harvemmin tulee niitä ihmisiä, jotka sanovat ”Moi! Mä oon feministi” ja alkavat sitten juttelemaan.

Joonas: Tasa-arvofeminismi tuntee olevan yhteiskunnassamme eräänlaisena näkymättömänä oletuksena julkisessa keskustelussa. Kun feministeistä puhutaan ääneen, mielletäänkö ääneen lausuttu feminist aina telaketjutantaksi?

Eveliina: Mielikuva näkymättömästSieppasinä oletuksesta varmaan pitää paikkansa, kun

ollaan täällä pääkaupungissa, akateemisessa ympäristössä ja vaikkapa Suomen suurimmassa yliopistossa.

Leena: Omassa kokemuspiirissäni taas miehen ja naisen työt ovat edelleen oletettuja.

Joonas: Kuinka käy feminismin myötä miehille?

Eveliina: Hyvin!

Leena: Jos on mies tai nainen, niin sen ei tule rajata sitä, mitä voi tehdä, sanoa tai olla.

Vappu: Arvokysymykset koskevat todella kipeästi myös miehiä. On paljon sellaisia mieskulttuuriin kuuluvia asioita, jotka kaipaavat uudelleen tarkastelua.

Leena: Eräänä epäkohtana miesten kokemasta epätasa-arvosta otetaan vaikkapa aviomies, joka on sellaisella alalla, että mahdollisuus jäädä pidemmäksi aikaan kotiin hoitamaan lapsia on olematon, lähes kielletty.

Vappu: Jos äiti jää hoitovapaalle, niin sitä Suomessa jo paheksutaan. Isän hoitovapaalle jäänti saattaa taas olla salaa peruste irtisanomiselle. Samat eroavaisuudet ovat suhtautumisessa satunaiseen katuväkivaltaan tai vaikkapa syrjäytymiseen. Nyt kun otettiin tuo konflikti käsiteltäväksi, niin tässä on ajoittain keskustelussa asetettu nämä vastapooleiksi, vaikka ne ovat molemmat osa samaa kysymystä. Ei niin, että toisen ongelmia tulee dissata ja väheksyä.

Joonas: Ollaanko kuitenkin menossa parempaan vain huonompaan suuntaan?

Vappu: Ehdottomasti parempaan, kun suhteuttaa hommat sata vuotta taaksepäin. Nykypäivän esimerkkinä tuosta yliopistostakin: naistutkimuksen laitoskin on nykyään sukupuolitutkimusta eli siellä tutkitaan myös niitä rooleja, mitä miehet ottavat. Kaikki puhuvat tosin siitä, mistä itse tietävät. Itse asun Käpylässä ja minulla on feministimies, jonka kanssa jaan kokemuksia.

Eveliina: Kokemuspiiri avautuu hyvinkin paljon, kun menee vaikka jonnekin satunnaiseen baariin. Esimerkkinä tämä baari, jossa nyt istutaan. On loppupeleissä aika harvinaista, että voimme käydä keskustelua suomalaisessa baarissa feminismistä ilman, että joku tulee kommentoimaan.

Joonas: Onko arkkityyppiselle Urpolle, unohdetulle sovinistille sitten mitään paikkaa tulevaisuudessa?

Leena: Ei hänen tarvitse olla enää Urpo, unohdettu sovinisti. Hänen ei tarvitse pitää enää kiinni niin pelokkaasti niistä miehisyyden muureista, jotka hänestä sen sovinistin tekee.

Vappu: Tällä kai tarkoitetaan sellaista tilastollista miestä, joka haluaa pysyä omana itsenään? Ihan” feel free”. Kyllä tähän diiliin kuuluu se, että saa olla vaikkapa naisellinen nainen tai joku. Kyllä mä luulen, että toisten sortamisen ja oman vapauden väliltä voidaan löytää kultainen keskitie, jota me kaikki voimme kulkea.

 

Teksti:Joonas Rajatalo

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2011  ”Kupponen retaleen seurassa”-palstalla

Kitkerät Neitsyet ovat suomalainen kabareeyhtye, joka koostuu monista ennakko-oletuksista huolimatta viidestä miehestä ja neljästä naisesta. Bändin jäsenistöstä löytyy niin   kieltenopettajia lavastaja, graafikko kuin intohimoinen pingiksen pelaajakin.

Vappu Rossi – laulu

Eveliina Allonen – laulu

Leena Liimatainen – laulu

Ruth Pihljerta – laulu

Kai Herdin – basso

Antti Mattila – piano

Markus Vaalgamaa – kitara

Juha Nurmi – saksofoni

Antti Martikainen – rummut

Eräs perjantai Pyhän Laurin kirkossa

Olin viime perjantaina Pyhän Laurin kirkossa kuuntelemassa Scandinavian Music Groupia. Olin ollut aiemmin päivällä vähän kahden vaiheilla konserttiin lähtemisen suhteen. Tekemistä Kaisa-talon kirjastossa olisi varmasti riittänyt sulkemisaikaan asti. Toisaalta kirkkokonsertti SMG:lta vaikutti varsin ainutkertaiselta tapahtumalta. Saatuani yhden kirjoitustyön sopivasti valmiiksi, riensin bussiin kohti Vantaata. Perillä bussipysäkiltä lähti määrätietoinen joukko nuoria aikuisia, joiden päättelin olevan samaan paikkaan matkalla. Hetken aikaa olimme pieni vaeltava kirkkokansa pimeässä loppusyksyn illassa. Jo kirkkoon saapuessa olin varma siitä, että tein oikean ratkaisun.

Puitteet ainakin olivat komeat: Pyhän Laurin kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, 1450-luvulta asti samoilla sijoilla jököttänyt keskiaikainen kivikirkko. Koska saavuin vähän viime tingassa, kirkko oli jo täynnä ihmisiä. Se oli jo sinällään ilahduttava näky. Konsertin alkua odotellessa ehdin silmäillä komeaa kirkkorakennusta, joka jo itsessään oli näkemisen arvoinen.

Kirkko sopi muutenkin hyvin paikaksi perjantai-illan viettoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet työntäyteiset, eikä silloin aina jää tilaa hiljentyä ja rauhoittua.

Olen kiertänyt varsin ahkerasti SMG:n keikkoja, ja jokainen niistä on ollut miellyttävää seurattavaa. Kirkkokonsertti on kuitenkin oma juttunsa: miten yhtyeen huikea lavakarisma ja määrätietoinen lavashow muuntuisi akustiseksi kvartetiksi? Sen tiesin, että materiaalia SMG:llä on toki riittämiin kirkkokonserttiinkin.

Illan kattaus painottui ehkä omaksi pieneksi pettymykseksi aika paljon vanhempaan tuotantoon ja folk-kauden hitteihin. Etenkin siihen nähden, että tänä syksynä julkaistulla Baabel-levyllä on kappaleita, joita kuunnellessa mieli lähtee jo harhailemaan jotain arkitodellisuutta ylevämpää kohti. On kuitenkin ymmärrettävää, että yhtyeellä ei voi kiertueen alussa olla niin paljoa akustisia tulkintoja uudelta levyltä. Kotiin kävellessä kuuntelin Baabelin läpi ja totesin sen toimivan ehkä kuitenkin paremmin isommilla lavoilla ja monipuolisemmalla äänimaailmalla.

Ja kuitenkin Pyhän Laurin kirkossa kaikki toimi. Olen perjantaihin asti luullut, että ”Frank & Clairesta” ei voi albumiversiota taianomaisempaa tulkintaa enää tehdä. Kirkossa se sai kuitenkin vielä lisää syvyyttä ja herkkyyttä. Vaikka Terminal 2:n ”Pieniä teräviä timantteja” jätti levyllä minut kylmäksi, se on aina ollut yksi suosikeistani keikoilla. Niin myös tällä kertaa, kun kappaleen loppu kaikui Pyhän Laurin kirkon holvikatossa. Terhi Kokkosen eleganssi. Joel Melasniemen pehmeä ääni ”Helenan” sooloissa. ”Ei paniikkia” akustisen puhtaana versiona.

Kun ”Terminal 2” lopussa Kokkosen siskokset moneen kertaan lauloivat ”olin kotona”, siltä myös kirkossa olijasta tuntui.

Baabelilta kuullut kappaleet sopivat hyvin tilaan. ”Tyhjälle taivaalle” oli jopa vähän uhmakas veto. Se on kuitenkin jonkinlainen itsenäisen nykyihmisen avunhuuto ei minkään puoleen: anotaan armoa mutta ei uskota mihinkään eikä seurata ketään. Kappaleessa tyhjä taivas on jätetty tarkoituksella monitulkintaiseksi. ”7. kerros” rakentuu vain kahden säkeistön varaan ja pitkälti instrumentaalisille osuuksille. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin riisuttu versio, joka toimi erinomaisesti.

Vanhempi yleisö tuntui vähän arastelevan sitä, että yhtye pyydettiin sakastista uudelleen lavalle. Kun takana oli sopivan rauhallisella temmolla ja monipuolisella sisällöllä vedetty konsertti, raikuvat aplodit olivat silti enemmän kuin ansaitut. Encorena kuultiin ”Nuorukainen”, joka on tunnelmansa ja kuvallisuuden johdosta kiehtova. Se on samaan aikaan terävä tuokiokuva ja hyvin aukkoiseksi jäävä pienimuotoinen kertomus. Terminal 2:lta se erottuu selkeästi, lähes räikeästi. Kuitenkin se rikkoo levyn temaattista kokonaisuutta juuri sopivasti.

SMG:n perjantai-illan konsertti järjestettiin osana Tikkurilan seurakunnan nuorten aikuisten toiminnan Heijastus-sarjaa. Jos viimevuotisen konsertin teemana oli toivo, voisi sen tällä kertaa sanoa olleen selviytyminen. Ja siinä SMG on parhaimmillaan: kertoessaan niistä, jotka auttavat kantamaan kun kaikki viedään tai niistä, jotka ovat syntyneet laulamaan kaihoisia lauluja itkeskelyn sijaan.

pyha-lauri-682x1024On jokseenkin ilmiömäistä, miten SMG onnistuu samoilla kappaleilla tanssittamaan Tavastiaa, valloittamaan Flow-festareiden päälavalla videoshow’n kera ja hiljentämään pari sataa ihmistä keskiaikaisessa kirkossa perjantai-iltana. Yhtye on ihailtavan ammattitaitoinen ja muuntautumiskykyinen. Kappaleet onnistuvat koskettamaan, eikä yhtye arastele kokeilla, millä eri tavoin tämä voidaan saada aikaan.
Perjantaina kirkossakin kuullut ”Lopulta olemme kuitenkin yksin” ja ”Näin minä vihellän matkallani” asettelevat sanoiksi tietyt peruskokemukset tavalla, joka kestää aikaa ja kuulijasukupolvia – tämä on tietysti uhkarohkeasti sanottu 2000-luvun kappaleista. Minä ja ikäiseni, jotka kuuntelimme noita kappaleita lukiossa, olemme ensimmäistä kertaa törmänneet noihin peruskokemuksiin SMG:ia kuunnellessa ja vasta myöhemmin eläneet ne itse.

Kun seurasin konserttia kirkon perällä, oven vieressä – suosikkipaikkani kirkossa, koska sieltä on suora näköyhteys alttarille mutta samalla saa olla vähän ulkopuolinen ja seistä toinen jalka eteisessä – tein jonkinmoista aikamatkaa noiden kappaleiden parissa. SMG on minulle yksi niistä muutamasta yhtyeestä, joiden kanssa olen kasvanut. Noihin kappaleisiin on tunneside ennen kaikkea tilanteiden kautta, joissa ne ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä.

Suhtaudun taiteeseen ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin taatusti analyyttisemmin kuin lukioikäisenä. Silti jokainen taidekokemus resonoi aina jossakin elämäntilanteessa ja juuri se, tekee kokemuksista henkilökohtaisia ja mieleenpainuvia. Niihin on side. Sitä ei pidä sekoittaa taiteellisen arvoon, mutta tuo side on konkreettinen merkki siitä, miten taide muistuttaa meitä, että on olemassa jotakin tätä hetkeä pysyvämpää ja tämän päivän huolia tärkeämpää.

Suosikkiyhtyeissä kenties erinomaisinta on se, että toisinaan voi lähteä kauaskin harharetkille ja jättää ne pitkäksi aikaa. Aina palatessa kaikki on kuitenkin tuttua ja vastaanotto lämmin. Kun ei hetkeen ole kuunnellut SMG:n hittejä, tuntuvat ne jälleen ihan uudella tavalla puhuttelevilta, kun niitä yhtenä perjantai-iltana kuuntelee keskiaikaisessa kirkossa.

Minulle kirkoissa on samaa kotiinpaluun henkeä kuin suosikkiyhtyeissäkin. Saavunpa sinne milloin tahansa monet asiat toistuvat samanlaisina: hiljaisuus yhdistettynä kaikuviin ääniin, samanlaiset tuoksut, lattioista ja seinistä hohkuva viileys joka pitää virkeänä, tietty levollisuuden tunne. Kirkossa on aina lupa olla itsensä kanssa kenenkään puuttumatta, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Kuten en tiedä suosikkiyhtyeeni keikallakaan, en tiedä, millaisista syistä muut ihmiset ovat kirkkoon saapuneet, ovatko he ensimmäistä kertaa, jonkun mukanaan raahaamia vai onko heillä samalla tavalla jokin merkityksellinen henkilökohtainen suhde. Olen käynyt lukuisissa kirkoissa niin Suomessa kuin ulkomailla ja aina tunne on ollut samanlainen, vaikka arkkitehtuurissa ja sisustuksessa onkin vaihtelua. Minulla on myös aina ollut tervetullut olo: kirkossa ei kysytä syitä tulemiseen tai ajeta sieltä pois. Seurakunnat ja ihmiset ovat sitten asia erikseen. Vaikka kirkossa ei olisi käynyt vuosiin, on sinne on helppo palata.

Tämä syksy on ollut monella tapaa raskas, pitkä ja yksinäinen. Toisinaan se on näyttänyt vain sarjalta pettymyksiä, riittämättömyyttä ja ahdistusta. Vaikka tosiasiassa viimeiset pari kuukautta ovat olleet myös täynnä uusia alkuja, merkittäviä kohtaamisia, käsittämättömän täysiä onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä. Kun identiteettityössään lähtee liikkeelle konfliktista menneen kanssa, on huomattavasti helpompaa reflektoida pettymyksiä kuin nauttia onnen hetkistä. Kun moni asia on ollut kovassa muutoksessa, olen kaivannut jotakin pysyvämpää ja myös tilaa ja aikaa rauhoittumiselle.

Olen pitkään tehnyt kaiken väärin ja liekkini sammuttanut. Baabel on hyvä osoitus SMG:n taidosta yhdistää herkkyys ja voimakkuus, itsenäisen ihmisen tarve välillä olla avoimesti sitä mitä on. Baabelin tunnelma on ihanalla tavalla jostakin muusta maailmasta. Sen kappaleet ovat samaan aikaan rehellisiä ja kyseenalaistavia mutta sopivan avoimia. Baabelin kappaleissa on jotain sellaista, joka on resonoinut tuon identiteettityön kanssa. Samanlaista pyrkimystä mutta päämäärä hämäränä, samanlaista sattumanvaraisuutta.

teksti ja kuva: Ville Hämäläinen