Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen

Kirkon syrjäytetyt

jaana-partti_varillinen-jenni-vihtkari

Pastori Jaana Partti vastaa Kallion seurakunnan sateenkaarityöstä. Tulevaisuuden kirkolta hän toivoo entistä tasaveroisempaa kohtelua kaikille seurakuntalaisille.

 

Kallion kirkon alttaria koristaa Hannes Autereen puinen alttaritaulu, jossa Jeesus kutsuu luokseen työmiehiä ja -naisia. Perinteisesti työväenluokkaista Kalliota pidetään nykyään lähinnä punaviherkuplan ilmentymänä. Imagostaan ja ilmapiiristään huolimatta Kallion seurakunnassa, kuten ei muissakaan seurakunnissa, osattu vielä viime vuosituhannen lopulla kohdata sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Edes 2000-luvulla se ei ole ollut itsestäänselvyys.

Sateenkaarityö sai alkunsa ärtymyksestä. Jaana Partti oli kyllästynyt kirkon tapaan kohdella vähemmistöjä. Suuttumusta herätti, kun Partin naispuolinen ystävä ei saanut pappisvihkimystä, koska tämä kuului seksuaalivähemmistöön. Lisäksi seurakuntalaisten tarinat kaltoin kohtelusta harmittivat Parttia kovasti. ”Homoseksuaaleilla on ollut tilanteita, jossa heille näytetään seksuaalisen suuntautumisen vuoksi seurakunnissa ovea. On myös tilanteita, jolloin heille ei ole suostuttu jakamaan messussa ehtoollista. Ehtoollisen jakamisesta kieltäydyttiin esimerkiksi toteamalla sen rikkovan ehtoollisen pyhyyttä”, Partti tuhahtaa.

Partti oli kyllästynyt omien sanojensa mukaisesti siihen, että kirkossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ”kohdeltiin kuin saastaa”. Omien läheisten ja seurakuntalaisten ikävien kokemusten kautta päädyttiin tulokseen, että sateenkaarityölle oli tarvetta. Kallion seurakunnan sateenkaarityö käynnistettiin vuonna 1999, ja se sai erityisesti alkuvuosinaan vastustusta sekä kirkon sisältä että seurakuntalaisten toimesta. Tästä seurasi, että Kallion seurakuntaneuvosto jakautui kahtia, ja työstä tehtiin useita valituksia tuomiokapituliin.

Sateenkaarityön ja eritoten -messujen vastustajien argumentit olivat Partin mukaan lähinnä typeriä: sateenkaarityötä kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, ”ettei kirkossa järjestetä pedofiili- tai murhamessujakaan”. Sateenkaarityötä jouduttiin rajun vastustuksen vuoksi järjestämään aluksi silloisessa Alppilan naapuriseurakunnassa, joka on nykyään osa Kallion seurakuntaa.

 

kallion-kirkko-jenni-vihtkari

 

Sateenkaarityötä seurakuntalaisten ehdoilla

Sateenkaarimessu järjestetään kerran kuussa Alppilan kirkossa, ja jokaiseen messukertaan kokoontuu keskimäärin 40–60 seurakuntalaista. Partin sanoin seurakuntalaiset ovat ”erityisen kovia veisaamaan”, ja ennen kaikkea kehuu messuja tunnelmaltaan ”rennoiksi ja lämpimiksi.” Se, että messut ovat suunnattu vähemmistöille, näkyy pääosin saarnoissa. Messut itsessään noudattavat perinteistä kirkkokäsikirjan kaavaa.

Työssään Partti on kuitenkin havainnut, että monille sateenkaarikristityille ja sateenkaarikansaan kuuluville on tuntunut vaikealta sovittaa oma seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä osaksi kristillistä identiteettiä. ”Moni heistä on kyseenalaistanut, voiko olla samanaikaisesti esimerkiksi homoseksuaali ja kristitty – mutta sanon, että kyllä voi!”

Asenteet ovat Partin mukaan syvässä. ”On tapauksia, joissa henkilö ei ole käynyt kirkossa kymmeneen vuoteen, ja juuri kerrankin hänen osallistuttuaan jumalanpalvelukseen, hän kuulee sen ikävän saarnan”, Partti huokaisee. ”En ihmettele yhtään, mikäli osa ihmisistä on tämän myötä eronnut tai vieraantunut kirkosta.” Juuri näitä ihmisiä Partti haluaa työssään kohdata ja auttaa heitä löytämään uudelleen suhteensa Jumalaan ja kirkkoon.

Partti ei itse kuulu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin, mutta ei pidä sitä ongelmana. Hän myöntää että tämä vaikuttaa tietyllä tapaa näkökulmaan. ”Mutta minua on kuitenkin opetettu”, hän toteaa. Toimenkuvansa kautta Partti on esimerkiksi oppinut, miten monimuotoista ihmisen seksuaalisuus voi olla.

Partti pitää itseään henkilönä, joka tukee ja ylläpitää vähemmistöjen asemaa ja olemassaoloa kirkossa. ”Jokaisen tulee saada tulla kirkkoon sellaisena kuin hän on. Sen ei pidä mennä niin, että muutamme sinut sellaiseksi kuin me haluaisimme sinun olevan.”

Sateenkaarityötä tehdään aina seurakuntalaisten ehdoilla, mutta niin kutsutusta ”perinteisemmästä papin työstä” se ei eroa. ”Meillä kaikilla ihmisillä on kuitenkin samat peruskysymykset ja kipukohdat elämässä”.

Sateenkaarityö on opettanut Partille myös periksiantamattomuutta. ”Jos sulla on joku unelma tai visio, älä anna periksi. Vaikka vastustusta tulee, täytyy olla vaan sitkeä”. Partti kuitenkin muistuttaa, että ”kukaan ei kuitenkaan pärjää yksin.” Hän haluaa korostaa työkavereiden ja esimiehen tukea sateenkaarityön alkuvuosina, puhumattakaan sateenkaarikansasta.

 

”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

 

Luontevaksi osaksi seurakuntien työtä

Marraskuun 2016 kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon harmittaa luonnollisesti sateenkaariyhteisöä – myös niitä, jotka eivät haaveile avioelämästä. Päätös ei ole miellyttänyt myöskään kaikkia kirkolliskokouksen jäseniä. Sukupuolineutraalin avioliittolain astuttua voimaan osa papeista aikoo päätöksestä huolimatta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka siitä seuraisi sanktioita.

Kirkossa on myös keskusteltu mahdollisuudesta luopua vihkimisoikeudesta. Partti torjuu ajatuksen toteamalla sen olevan ongelmallinen kirkon kannalta. ”Kukaan ei jaksa tulla erikseen kirkkoon siunattavaksi ja järjestää siksi kahdet erilliset juhlat”, Partti sanoo. Hän on huolissaan siitä, että jos kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan, kirkon konservatiivisempi siipi saattaisi syyttää siitä yksinomaan seksuaalivähemmistöjä. ”Väitettäisiin, että vihkimisoikeus otettiin meiltä pois homojen takia.”

Vihkimisoikeuden luopumisen sijaan Partti pitää kannattavampana niin kutsuttua ”Norjan mallia”, jossa vihkiminen on ikään kuin omantunnonkysymys. Pappi saisi siis itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevia pareja. Partti haluaa kuitenkin korostaa, että ”loppujen lopuksi papit toteuttavat sitä tehtävää, johon heidät on vihitty, eli toimittamaan pyhiä toimituksia”.

Toisinaan hänestä tuntuu, että suurin ongelma on enemmistön asenteissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. ”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

Kirkon jakautumiseen ja kirkosta erkaantumisen haasteisiin on esitetty yhtenä ratkaisuna henkilöseurakuntamallia. Nykyisessä mallissa seurakunta määräytyy henkilön asuinpaikan mukaan, mutta henkilöseurakuntamallissa jokainen saisi valita oman seurakuntansa. Partti pitää ehdotusta huonona, sillä se on käytännön resurssien ja toteutuksen kannalta mahdoton. Valinnanvapauden sijaan Partin mukaan pitäisi panostaa ihmisten tasavertaiseen kohteluun seurakunnissa, ja sateenkaarityön toimivan luontevana osana sitä. Kallion sateenkaarityö on tarjonnut monille turvallisen ja helposti lähestyttävän tavan lähestyä kirkkoa ja kristillisyyttä.

Partti kokee, että sateenkaarityölle on edelleen tarvetta, ja hän ei pidä esimerkiksi sateenkaarimessuja sen ihmeellisempänä kuin perhe- tai gospelmessujakaan. Nykyisin pääkaupunkiseudulla sateenkaarityöhön ja -messuihin suhtaudutaan pääosin positiivisesti. Työsarkaa kuitenkin vielä riittää. ”Helsingissä on helppo tulla vielä kaapista ulos, mutta mitä enemmän landemmalle mennään, sitä enemmän vastustusta sateenkaarityölle löytyy.”

 

Seurakuntalaisen kommentti: Suhteeni kirkkoon ja Jumalaan

”Olen kasvanut kristityksi lapsesta saakka. Suhde Jumalaan on aina ollut olemassa toisin kuin suhde kirkkoon. Ilman sateenkaarimessua tuskin olisin kirkon jäsen.

Jumalaan voin luottaa. Jumala rakastaa ihmisiä. Kaikkia. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden hengellinen ilmapiiri oli tiukan kaksinaismoralistinen ja ahdistava, Jumalasta ei kuitenkaan muodostunut pelottavaa kuvaa. Kuumat kivet ovat ihmisten käsissä jos jossain. Jumalan käsissä on haavat ja kasvoilla rakkautta.

Kirkko olemme me ihmiset. Tätä lausetta olen itsekin käyttänyt monta kertaa kun olen vakuutellut kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä. Mutta onko kirkko sittenkään myös meitä sateenkaarikristittyjä varten?

Olenko minäkin kirkon tasa-arvoinen jäsen? Kristuksen ruumiin jäsen? Vai onko kirkko sittenkin vain niitä muita varten?

Jumalan kanssa olen puheväleissä – kirkon kanssa en aina niinkään. Jumalan kanssa tulen aina pysymään edes puheväleissä. Siitä voin olla varma, koska se ei ole ihmisistä riippuva asia. Kirkon suhteen en ole ollenkaan varma.

Olenko minä tulevaisuudessa kirkon tasa-arvoinen jäsen? Vai ovatko kirkossa kaikki tasa-arvoisia, mutta toiset sitten kuitenkin vähän tasa-arvoisempia kuin toiset?”

-Veronica Saarela, teologian kandidaatti ja sateenkaarimessun vapaaehtoinen

 

Mistä on kyse?

•Sateenkaarityö on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille suunnattua seurakuntatyötä, jonka tavoitteena on vastata seurakuntalaisten sielunhoidollisiin tarpeisiin ja seurakuntayhteyden luominen.

• Kallion seurakunnassa sateenkaarityötä on järjestetty vuodesta 1999 alkaen.

• Kallion seurakunta järjestää seurakuntalaisilleen esimerkiksi messuja, retriittejä, kristinuskon peruskursseja ja kuorotoimintaa. Sateenkaarimessut järjestetään kerran kuukaudessa Alppilan kirkossa. Messuavustajan tehtäviin ovat tervetulleita kaikki teologian opiskelijat.

• Toimii yhteistyössä Malkuksen, Setan, Arcusen ja Yhteys-liikkeen kanssa.

Edit. 12.1.2017 klo 17.50: Korjattu lausetta ”Kirkolliskokouksen päätös pitäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia…” muotoon ”Kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon…”

Edit. 8.3.2017 klo 23:33: Tarkennettu kirkolliskokouksen ajankohtaa tekstissä marraskuulle 2016.

 

 

Kuvat ja kirjoitus: Jenni Vihtkari

 

3/2016 Henkevää katsottavaa

gods_not_dead_xxlg-uus

Kyyhkysessä on käsitelty useastikin elokuvan ja uskonnon suhdetta. Ilmiö on laaja ja kattaa niin paljon erilaisia teoksia, että tulokulmia aiheeseen riittää. Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt alalaji on avoimesti tunnustukselliset, kristilliset elokuvat. Seuraavassa suoritetaan pintaraapaisu tähän varsinkin Yhdysvalloissa 2000-luvun aikana noususuhdanteen kokeneeseen ilmiöön eräiden nimikkeiden kautta. Ota oppia, Suomen filmiteollisuus!

 

Kristillisiin aiheisiin perustuvat elokuvat ovat nostaneet profiiliaan myös Hollywoodissa viime vuosina, esimerkkeinä Noah (2014), Exodus (2015) ja Ben-Hurin uusi versio (2016). Ilmiöön voi hakea syitä niin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä kuin vaikka The Passion of the Christin (2004) taloudellisesta menestyksestä.

Näiden teosten pohjimmainen tarkoitus ei kuitenkaan ole katsojan olemassa olevan arvopohjan vahvistaminen, vaan uskonnollisten myyttien luova tulkinta. Varsinaiset kristilliset elokuvat ovat ensisijaisesti pientuotantoja, joiden julistuksellista otetta ei tarvitse pehmentää laajimman mahdollisen yleisön saavuttamiseksi.

 

Lajityypin taloudellisena virstanpylväänä voidaan pitää vuonna 2008 valmistunutta draamaa Fireproof. Puoli miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti lippuluukuilla 30 miljoonan voitot tuotantoyhtiö Sherwood Filmsille. Sherwoodin baptistikirkon omistamasta yhtiöstä voidaankin puhua lajinsa menestyneimpänä.

Elokuvat ovat unelmatehtaan historiallisista spektaakkeleista poiketen enemmän amerikkalaisen keskiluokan arjen kuvauksia, ja draama syntyy kristillisen arvomaailman ja ympäristön välisestä konfliktista.Tarinoiden päähenkilöt pyrkivät elämään vakaumuksensa mukaisesti ja hakemaan ratkaisua ongelmiinsa uskosta. Fireproof-elokuvassa päähenkilö yrittää pelastaa avioliittonsa turvaamalla kristilliseen parisuhdeoppaaseen, kun taas Old-Fashioned (2014) kuvaa parisuhteen ensivaiheita, jossa pyritään etenemään perinteisiä arvoja kunnioittaen (lue: ei esiaviollista seksiä).

Kovemmille kierroksille taas mennään elokuvissa kuten God’s Not Dead 1 ja 2 (2014/2016) tai War Room (2015). Ensin mainituissa draama rakentuu Jumalan olemassaolon todistamisen ympärille, ensin yliopistolaitoksessa ja toisessa osassa jo oikeussalissa. War Room taas vie nimensä mukaisen sota-allegorian siihen pisteeseen, että lopussa katsojaa jo agitoidaan liittymään uskonsoturien alati kasvavaan joukkoon.

Tarkkaavaisempi huomaakin jo, että hienovaraisuus ei ole näiden elokuvien korkein hyve. Rivien välissä esiintuleva sanoma kristillisyydestä on ainakin liberaalille perusluterilaiselle monesti hämmentävä. Aatteellisia vihollisia edustavat eri painotuksin ateistit ja muut uskonnottomat, liberaalit, islam ja vaikka nettiporno. Armon sanomaa on kuitenkin sen verran, että myös jumalattomilla on mahdollisuus kääntymykseen – ainakin ennen, kuin menettävät henkensä kliimaksissa.

 

Yhteistä muiden halpatuotantoleffojen kanssa on mahdollisuus päästä bongaamaan eilispäivän tähtiä isommista ja pienemmistä rooleista. Oscar-voittaja Lou Gossett Jr. elokuvassa Grace Card (2010) vielä menettelee. Todella riemastuttavia elämyksiä tarjoaa 90- luvun tv-tähtien bongaaminen kuten “Hercules” Kevin Sorbo ateistisena filosofian professorina tai “Sabrina teininoita” Melissa Joan Hart vakaumuksensa takia vaikeuksiin joutuvana opettajana God’s Not Dead- elokuvasarjassa.

Elokuvien kriittinen vastaanotto on vaihdellut laidasta laitaan, positiivisinta palaute on ollut nimenomaan kristillisessä mediassa. Valtamediassa saatu kritiikki on saanut elokuvien tekijät vastarintaan tragikoomisellakin tavalla, kuten elokuvan Saving Christmas (2014) tapauksessa. Filmin tähti Kirk Cameron kehotti sosiaalisessa mediassa faneja nostamaan elokuvan kokonaisarvosanaa suositulla Rotten Tomatoes- leffasivustolla.

Liikekannalle lähtivät sen sijaan elokuvan arvostelijat, jotka antoivat filmille murskakritiikin. Cameron tuomitsi elokuvan saaman reaktion “ateistien salaliitoksi”.

 

Kirjoittaja: Olli-Pekka Toivanen

Kärpästen hormoniherra

antti-hurskainen-välinpitämättömyys

 

Antti Hurskainen käsittelee esseekokoelmassaan välinpitämättömyyttä ja tekee tyhjentävän analyysin rippileiristä, jossa voittajat erottuvat häviäjistä.

 

Yksi kiinnostavista nuorista esseisteistä on Antti Hurskainen (s. 1986). Hurskaisen kokoelmissa yhdistyvät kirjallinen tyylitaju ja notkea ajattelu, jossa ei pelätä assosioida villisti, heittäytyä omakohtaiseksi ja käsitellä kaikkea kulttuuria matalasta korkeaan. Tapan sut (2014, Savukeidas) oli vimmainen kirja ”populaarikulttuurin vallasta”, jonka esseissä Hurskainen pääsi PMMP:n kautta käsiksi kouluväkivaltaan, osoitti Bruce Springsteenin ja Randy Newmanin musiikkien avulla, kuinka matkailu avartaa vain valmiiksi avaria sieluja, sekä avasi The Curen goottipopilla esikaupunkiahdistuksen harmaata keveyttä.

Tuoreimmassa kokoelmassaan Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas) Hurskainen pidättäytyy nojaamasta liikaa populaarikulttuuriin. ”Ajattelin kirjoittaa kirjan, jossa ei käsiteltäisi lainkaan pop-musiikkia. Ei edes esimerkinomaisesti, ei yhdessäkään alaviitteessä”, Hurskainen kirjoitti kirjasta blogissaan. Vaikkei Hurskainen tavoitteessaan onnistunut, on kirjan painopiste muualla kuin kulttuurituotteissa. Tarve irrottautua popmusiikista on ymmärrettävä, sillä yksi edeltäviin kokoelmiin kohdistetuista kritiikeistä oli liika teosten ja artistien määrä, joka ei välttämättä ilahduta muita kuin popintoilijoita.

 

Uuden kokoelman esseet pyörivät löyhästi nimen teeman ympärillä. ”Kun asioilla tai ilmiöllä ei ole ’väliä’, se on vailla merkitystä”, Hurskainen kirjoittaa. Välinpitämätön ei ”pidä väliä” tai ”tee eroa”, mitä englannin vastine indifference tarkoittaa, vaan ”antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se”. Paras esimerkki välinpitämättömyydestä Hurskaiselle on lentokenttä. Lentäminen on jo menettänyt merkityksensä ainutlaatuisena keksintönä – se on ”yleinen poikkeustila”, normalisoitunut outous. Toiselle puolelle maailmaa päivässä pääseminen ei enää herätä hämmästystä.

Nimiesseessä Hurskainen kertaa kokemuksiaan lentokentän pokkarikaupassa työskentelemisestä. Tuore kirjallisuuden maisteri sai pestin, vaikka kirjallisuuden tuntemus nähtiin lähinnä haitaksi – myyntikokemusta pidettiin keskeisempänä. Yhdyssanassa kirjakauppa ”jälkimmäinen osa ratkaisi”. Työtoverit joko ylpeilivät lukemattomuudellaan tai antoivat kirjallisuudelle intuitiivisesti arvoa, kuten suomalaisessa kulttuurissa tavataan tehdä. Lukemiseen asti arvon antaminen ei kuitenkaan johtanut.

Hurskainen tekee eron välinpitämättömän ja ”välinpitäjän” välille. Välinpitäjä valikoi lukemansa tarkkaavaisesti, eikä välinpitämättömän ”himolukijan” lailla halua vain jotain lukemista, jonka sittemmin unohtaa. Kaikki tärkeät suhteet tarvitsevat välin ottamista ja tarkkaan annosteltua etäisyyttä, Hurskainen kirjoittaa. Valikoiminen lisää rakkauden tuntemuksia. Essee on hyvä puheenvuoro välittämisen ja intohimoisuuden puolesta, maailmassa tarkkaavaisesti elämisestä ja kokemustensa hallitsemisesta.

Luetut pokkarit unohtuvat hetkessä ja yhä uusia elämyksiä janoava ihminen typistyy kuluttajaksi, jonka huomion voi  kiinnittää aina uudella mainoskyltillä ja muoti-ilmiöksi mainostetulla kirjalla. Hurskaisen asennoitumisessa on mukana elitismiä, joka ei niinkään näy ajoittaisissa kommenteissa viihdekirjallisuuden halveksumisesta, vaan oletuksessa siitä, että suurin osa ihmisistä käyttäisi älyään ja huomiokykyään yhtä paljon kuin ”välinpitäjä”.

 

On ilahduttavan utopistista olettaa, että ihminen valitsee tärkeän ja vaikean kirjan. Moderni kirjakulttuuri ei varsinaisesti suosi sellaista toimiessaan ympäröivän yhteiskunnanlailla huomion ehdoilla; mikä kirja puhuu eniten nykyhetkestä, mikä kirja on huomion keskipisteenä, mistä voi puhua työkavereille. Se on ymmärrettävä kaipuu nopeassa ja sirpaleisessa yhteiskunnassa, mutta aikaa kestävä kirjallisuus ei siitä hyödy. Kokonaisuutena Välinpitämättömyydestä on vaikea saada yhtä vahvaa otetta kuin Tapan sut -kirjasta.

Välinpitämättömyyden teema on hailakka eikä juuri jää kokoelman luettua mieleen väkevänä tuntemuksena ja esseitä ohjanneena ajatuksena. Kirja tuntuu hieman etäiseltä, eikä se vanginnut ajatuksiani samalla tavalla kuin edeltäjä. Etäisyys näkyy tyylissä, josta aikaisempi vimma ja vuolaus on lauhtunut. Lauseet ovat tiiviimpiä ja äityvät jopa aforistiseen kiteyttämiseen, joka tuo mieleen kotimaisen esseistiikan vanhemman polven edustajan Matti Mäkelän. Mutta aivan kuten Mäkelänkin esseissä, ongelmaksi muodostuu se, että tiukka lause tuntuu usein piilottavalta ja etäiseltä.

Jäin kaipaamaan ylitsevuotavuutta ja polttavaa tarvetta sanoa kaikki. Toki kehittyessään kirjailija hioo tyyliään, ja kokoelma onkin tekstinä nautinnollista, täynnä hienoja kiteytyksiä ja miellyttävästi soljuvaa ajattelua. Mutta Välinpitämättömyys ei tunnu siltä, että se olisi ollut polttavan tärkeä kirjoittaa; se tuntuu vain hyvältä suoritteelta. Hurskainen kirjoittaakin blogissaan kirjan olleen vaikea kirjoittaa, mikä on jokseenkin nähtävissä. On kokoelmassa yksi täysosumakin, ja se on myös teologisesta näkökulmasta kiinnostava.

 

Esseessä ”Jumalaton saari” Hurskainen käsittelee rippikoulua ja etenkin omaa leiriään. Maalaispaikkakunnan rippileiri järjestettiin saaressa. Vain hieman liioitellen Hurskainen vetää yhtymäkohtia William Goldingin klassikkokirjaan Kärpästen herra, jossa autiolle saarelle joutunut poikajoukkio osoittaa ihmisyyden rujommat puolet keskinäisissä valtataisteluissaan.

Ilahduttavasti Hurskainen onkin ollut niitä vahvempia ja tekee katumustyötään kirjoituksessaan. Hurskainen nuoleskeli itsensä huipulle ja harmittelee sitä edelleen. ”Rippileirisaaresta muotoutui häpeämättömän kilvoittelun kenttä – totaalisempi kuin koulu tai urheiluseura. En huomannut tätä, koska opin säännöt ja menestyin”, Hurskainen kirjoittaa. Rippileirillä piti satsata tekemiseen; piti olla sananvalmis, heittäytyväinen ja musikaalinen. Piti olla hyvä tyyppi. ”Johtajan” eli leirin vastuuhenkilön suosioon pääseminen oli ylin kunnia.

Hurskainen kirjoittaa kiehtovasti poikajoukkioiden saunaprotokollasta, jossa piti paistaa tiettyä makkaraa tietyllä tavoin ja juoda tietynmerkistä virvoitusjuomaa. Kuulostaa triviaalilta, mutta ei olisi ollut mitään nopeampaa keinoa joutua hyljeksityksi kuin epäonnistumalla saunan lauteilla. Oman ulkopuolisuuden kokemuksensa Hurskainen sai huomatessaan ettei tullut kutsutuksi yösaunaan, johon Johtaja kutsui vain sisäpiiriläisistä sisäpiiriläisimmät. ”Saaresta löytyi saari, jolle liikennöinyt lautturi ei ollut lahjottavissa.”

 

Essee saa muistelemaan omaa rippileirikokemusta ja miten se vaikutti myöhemmin tulleeseen teologiasta kiinnostumiseen. En muista leiriltä yhtä vahvaa sosiaalista jakoa, mutta muistan kyllä jättäytyneeni angstisena teininä ulkopuolelle. ”Vartaloaan hävenneille ja sielultaan hauraille 15-vuotiaille – siis 15-vuotiaiden enemmistölle – rippileirin iltaohjelmien on täytynyt merkitä pitkitettyä, valveeseen naarattua painajaista”, Hurskainen kirjoittaa. Aivan sellaiseksi en kokemusta väittäisi, mutta ei se siitä kaukana ollut. Kerran uskaltauduin soittamaan kitaraa muiden kuullen ja paikallinen Johtaja – joka ei ollut tippaakaan despootti – pyysi tulemaan soittamaan pappilaan kakkoskitaraa. En mennyt, eikä seurakuntaelämä lähtenyt rippikoulun jälkeen lentoon.

Esseen aikana Hurskainen tulee myös oivallisesti murskanneeksi Punaisesta laulukirjasta löytyvän uudemman suomalaisen gospelin. Pekka Simojoen säveltämät ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamat kappaleet ovat säälimättömässä syynissä. ”Tuskin kukaan on löytänyt Jumalaa Anna-Mari Kaskisen lyriikan avulla. Enemmänkin on löydetty Pekka Simojoen iilimatomaiset sävelmät ja tahallisen epämääräisesti runoiltu voittajamentaliteetti.” Kaksikon pirteästä gospelpopista uupuvat synti ja tuomio ja muut kristinuskolle keskeiset, aidosti koskettavat asiat. ”Ikävät asiat ilmaistaan ohimennen ja imperfektissä”, Hurskainen huomauttaa.

Uskonnollisuus on pirteää ja banaalia voittamisen tunnetta ja omahyväistä piehtarointia. Epäilys puuttuu. Tai kuten Hurskainen sen ilmaisee: ”Lasittunut katse ja lobotomiapotilaan hymy odottavat, jos otat Pekan ja Anna-Marin nössökristuksen sydämeesi.” Ehkä täytyy hyväksyä, että rippikoulu on suosittu kaikista muista kuin kristinuskoon liittyvistä syistä. Kun hormoneista sekaisin olevia teinejä laittaa samaan tilaan viikoksi, voi hyvän lisäksi tapahtua myös pahaa. Kristinusko on rippileirin kylkiäinen, josta osa innostuu, mutta suurin osa ei.

Hurskainen päätyy essessään väittämään, että nykyistä, ”jumalatonta” rippileiriä parempi olisi 18-vuotiaana käytävä uskonnollinen ja koulumainen leiri, joka rajaisi jo lähtökohtaisesti suuren osan nuorista pois. Siinä iässä hengellisten kysymysten käsittely olisi jo tutumpaa ja pahimmat hormonimyrskyt laantuneet. Itse en samaa kannata, sillä kaiken ahdistuksen läpi rippileiristä jäi kaunis kaiku. Leirillä käytiin keskustelua ohjaajan kanssa oppimispäiväkirjan välityksellä. Omani suhtautui nolostuttavan ironisen 15-vuotiaan pojan viisasteluun arvostavasti. Kun vuosia myöhemmin kiinnostuin teologiasta, tulivat niillä sivuilla käydyt opilliset keskustelut ensimmäisenä mieleeni. Niinkin voi käydä.

 

Kirjoittaja: Mikael Helenius

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius

Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori

 

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Kulutuksen uusi musta – Kyyhkynen 2/2013

Surffaan Ekopaasto-kampanjan sivulla. Tänne minut lähetti eräs facebook-tuttava, jonka mielestä kyseessä on ”ihan mielettömän hieno juttu”.

Jo toista kertaa järjestettävä paasto on erilaisten yhteistyöelimien voimainkoitos: internetsivu joka pyrkii yhdistelemään erilaisia kristillisiä paastoperinteitä, ortodoksista, katolista, luterilaista ja vapaakristillistä siten, että kristityt kautta Suomen hiljentyisivät paaston ajaksi pohtimaan suhdettaan ruokaan, liikkumiseen, asumiseen sekä kulutusvalintoihinsa. Viimeinen kiinnostaa minua erityisesti, ne kulutusvalinnat.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan ympäristöongelmat aiheutuvat pääasiallisesti kulutuksesta ja kulutettavien tuotteiden ja palvelujen tuotannosta. Tätä hyvin akateemisesti muotoiltua lausetta voidaan tarkentaa vielä siten, että ympäristö kärsii eniten siitä mitä syöt, millä ajat ja missä asut. Suuret neliömäärät, lihansyönti sekä yksityisautoilu ovat edelleen ne kolme suurinta tekijää, joilla yksityishenkilö voi edistää ilmastonmuutosta. Ympäristökeskus on julkaissut useita tutkimuksia, joiden mukaan vaatteiden ja muiden kulutushyödykkeiden mielihyväshoppailu tulee vasta paljon kauempana perässä.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sillä olisi väliä. UFF:lle lahjoitetaan lähes kymmeniä tuhansia tonneja vaatteita vuosittain. Samaan aikaan vaatekaupat puskevat jatkuvasti uusia tuotteita markkinoille. Eivätkä ainoastaan vaatekaupat. Voisin vaikka vannoa, että Hakaniemen Hemtexillä on ollut alennusmyynti jo vuodesta 2008, vaikka lain mukaan alennusmyyntejä saa olla korkeintaan kolme kuukautta kalenterivuoden mukaan. Alennusmyynteihin on varaa, meillä ostetaan tavaraa ja paljon. Noin kaksikymmentä prosenttia arjen ilmastovaikutuksista syntyy kulutuksesta. Tähän ei ole laskettu ruuan kulutusta, joka on aivan oma lukunsa. Ekopaasto-kampanja kehottaa vaihtamaan kestäviin ja ilmastoystävällisiin ostoksiin ja palveluihin. Kun jokin menee rikki, se kannattaa korjata eikä heti painella lähimpään kauppaan ostamaan uutta. Neuvo on ympäristön kannalta hyvä, mutta ei kovinkaan käytännönläheinen. Kun henkkamaukalta nappaamani kolmen euron teepaita hajoaa, tuntuu fiksummalta sijoittaa toiseen samanmoiseen kuin neulaan ja lankaan.

Mitäs muuta täällä neuvotaan?

”Kysy myyjältä, miten valmistaja varmistaa tuotteen alihankintaketjun sosiaalis-eettisesti ja ympäristönsuojelullisesti vastuullisen toiminnan kehittyvissä maissa.”

Kävelen Aleksanterinkadun Vilaan ja kysyn. Tyttö tiskin takana katsoo minua sen näköisenä että joku toinenkin on joskus kysynyt.

– En kyllä osaa yhtään sanoa. Nämä tuotantoketjut ovat niin pitkiä, ettei varmaan kukaan osaa.

Jatkan matkaa Aleksanterinkatua pitkin ja pysähdyn tuijottamaan Kieppi-merkkisiä talvikenkiäni. Mukava suomalainen nimi tuo Kieppi. Päädyn kenkäkauppaan. Vanhempi mieshenkilö katsoo minua ystävällisesti.

– Anteeksi, mahdatkohan tietää onko nämä kengät tehty Suomessa?

– Eiköhän ne jossain Intiassa ole. Merkki kylläkin on suomalainen.

– Mahdatko tietää alihankintaketjun sosiaalis-eettisyydestä?

– En.

Samoin kuin tyttö Vilan tiskin takana, myös kenkäkaupan myyjä näyttää siltä kuin haluaisi jatkaa aiheesta kanssani. Kotona palaan Ekopaasto-sivustolle. Sivusto ohjaa minua Eko-ostajan oppaaseen, listaan niistä palveluista, jotka on merkitty Pohjoismaisella ja EU:n ympäristömerkeillä sekä tutustumaan Finnwatch-järjestöön. Tunnen itseni typeräksi ja aloitan klikkailun. Kun paaston aika on ohitse, esittelen ylpeänä kaikille uusia hienoja vaelluskenkiäni. Tehty Euroopassa ja käsityönä. Kestävät, laadukkaat ja ah niin eettiset. Ekopaasto-kampanja kiittää kaikkia osallistumisesta, minulla on pollea olo. Tulee mieleen, että tiedostava shoppailu on kulutuksen uusi musta. Samaan aikaan kun kulutustarvikkeita on yhä halvempaa ja helpompaa hankkia, se missä ja miten ne tehdään nouseekin eräänlaiseksi statussymboliksi. Sitä odotellessa.

Ekopaasto-kampanjan nettisivuille oli muuten listattu asioita, joista paastottiin eniten. Rahankäyttö nousi ehdottomaksi ykköseksi. Toisena tuli lihan ja juuston syöminen ja kolmantena oltiin rauhoituttu ja vähennetty tahtia.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Vuosittain järjestettävään ekopaastoon voi tutustua osoitteessa: http://www.ekopaasto.fi/

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Remo Ronkainen: Uusia, liberaalimpia tuulia?

Kristillisdemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Remo Ronkainen, mikä on KD Nuorten asema ja miten sen linja eroaa emopuolueen linjasta?

KD Nuoriin kuuluu 1500 jäsentä ja nuorisopiirejä on ympäri Suomen. Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta. Olemme linkki puolueen ja nuorten sekä opiskelijoiden välillä. Pyrimme myös aktivoimaan nuoria politiikassa ja Kristillisdemokraateissa toimimisessa. Osa näkee meidät liberaalimpana suhteessa emopuolueeseen, sillä olemme pyrkineet profiloitumaan laajemmin yleispoliittisissa teemoissa ja jättäneet tietyt arvokysymykset vähemmälle.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

KD Nuoret on esittänyt perustulomallia, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle ja Suomessa pysyvästi asuvalle henkilölle annettaisiin syntymästä kuolemaan saakka 600 €/kk verottomana. Perustulo korvaisi kaikki ne tuet, jotka eivät perustu eläkkeisiin, sairauteen tai henkilön toimintarajoitteisuuteen. Miksi juuri perustulo?

Perustulo kannustaisi työn vastaanottamiseen. Perustulomalli tasaveroon yhdistettynä estää kannustinloukut ja luo joustavuutta työmarkkinoille. Nykyinen systeemi tekee työnteosta jossain tapauksissa kannattamatonta. Perustulo ratkaisee tämän ongelman.

Mikä on KD Nuorten kanta vapaakauppasopimukseen?

Hyväksyimme sen muutama vuosi sitten. On mahdollista, että asia otetaan uudelleen esille tulevassa vuosikokouksessa. Kaupan turhien esteiden purkaminen on hyvä asia. Asiaan liittyy paljon turhaa pelottelua, kuten investointisuoja. Yritys voi teoriassa haastaa valtion välimiesoikeuteen riitatilanteissa. Se on uhkakuva, jonka realisoituminen voi pelottaa.

KD pyrkii raskaudenkeskeytysten määrän vähentämiseen tarjoamalla tukea raskaana oleville. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan terveydenhuollon henkilöstölle mahdollisuuden kieltäytyä osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin. Miten kommentoisit tätä?

Suomi ja Ruotsi ovat melkein ainoat maat Euroopassa, joissa hoitohenkilökunta ei voi kieltäytyä tekemästä aborttia. Raskauden keskeytyksien suhteen liikutaan vaikeassa eettisissä ja arvokysymyksissä, mutta hoitohenkilökunnalla tulisi olla oikeus kieltäytyä toimenpiteestä uskonnon ja mielipiteen vapauteen nojaten. KD ei halua ajaa tiukempaa aborttilakia, vaan tarjota moniammatillista tukea vaikeassa tilanteessa oleville.

KD Nuoret on ehdottanut indeksikorotusten jäädyttämistä. Mitä tällä haetaan?

Suomi velkaantuu lähes 10 miljardin vuosivauhtia. Vanhusten määrä lisääntyy, ja työikäinen väestö vähenee. Se, ettei leikata mistään, ei ole realistista. Jos jatkamme velkaantumista, lasku tulee lapsillemme maksettavaksi. Alempiin tuloluokkiin voisi harkita verohelpotuksia. Mikäli opintotukikorotukset jäävät tekemättä, se koskettaa opiskelijana myös minun arkeani. Mielestäni on kuitenkin perusteltua, että vaikeassa taloustilanteessa kaikki kantavat jollain tavalla vastuuta yhteisen hyvän puolesta. Toki progressiivisuus olisi tärkeää.

Opiskelijan elämään liittyy myös se, että akateeminen työttömyys on korkeampaa kuin aikoihin, 60000 työtöntä. Esimerkiksi teologinen tiedekunta voisi tarjota laajemmin koulutusta oman yrityksen perustamiseen, sillä kaikki eivät työllisty opettajiksi tai papeiksi. Olisi hienoa nähdä, kun teologit yhdessä teekkarien kanssa ideoisivat ja loisivat uutta! Pelkkä akateeminen sivistys ei välttämättä riitä enää työelämämarkkinoilla.

teksti: Matias Koponen
kuva: Sakari Röyskö