Miksen kelpaa kirkolle? – Minna – Kyyhkynen 1/2014

Minnan löytäminen ei ollut vaikeaa. Hänen äänensä kuulee nurkan takaakin ja – siltä minusta on tuntunut – puheenaihe on aina sama. ”No kun minä olen lesbo, niin…” Olin joskus kysynyt häneltä määrittääkö hän elämäänsä ja persoonaansa kokonaan seksuaalisuuden kautta. ”No olethan sinäkin tuollainen valkoihoinen, keski-ikäinen heteromies. Mitä muuta sä muka oot?” Yritin silloin vastata, että opiskelija, isä ja teologi. Tai venäläisen surrealismin ystävä, some-addikti ja tuleva pappi. ”Niin just. Sulla on tohon mahdollisuus. Mulla ei. Kun mä oon lesbo. Ei tässä ole muulle tilaa niin kauan kuin sille lesboudelle ei ole. En mä uskalla pappeudesta vielä haaveillakaan, ei täällä homopappeja kukaan kaipaa.” Eipä kai, mutta hyvä pappi sinusta tulee, väitin. Ja toivottavasti minun kirkkooni.

Heti haastattelun alussa Minna pyytää, että haastattelu tehtäisiin anonyymisti. Pyyntö yllättää minut täysin ja sanonkin sen. Miksi tässä pitäisi nimettä olla, Minnahan pitää sateenkaaripinssiä ja tuntuu jatkuvasti julistavan lesbouttaan. ”Se on eri asia. Tää on ihan toinen maailma tää tiedekunta kuin kirkko. En mä halua kirkon virkaa lesbona tavoitella enkä naisenakaan vaan teologina.” Minnan mielestä teologit yliopistolla elävät kuplassa. ”Täällä varmaan kolme neljäsosaa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja ne loput ymmärtävät pitää turpansa kiinni.” No sehän on hyvä, ehdotan. Tulevaisuus on tasa-arvon ja avoimuuden? ”Ei se niin mene. Sitten kun ne valmistuu täältä ne pakenee kirkon virallisen linjan taakse ja tämä nuoruuden idealismi unohtuu.”

Minulle se kirkon virallinen linja ei oikein ole auennut. Kirkon mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta homoja ei saa sortaa. Ja homous on ominaisuus, ei päätös. Ja kaikille ihmisille toivotaan onnellista parisuhdetta. Homojen parisuhdetta ei kuitenkaan siunata, mutta heidän kanssaan voi rukoilla. ”Niin, mutta mitä siinä sitten rukoiltaisiin?”, kysyy Minna. ”Sitäkö, että olkaa iloisia ja onnellisia mutta älkää olko homoja? Tai voimia pitää se suhteenne piilossa ettei meidän muiden tarvitse nähdä että maailmassa on homouttakin?”

Hienoa olisi, jos osaisin vastata. Sen huomaa Minnakin. ”No, nyt kun kerrankin olet hetken hiljaa, saanko vähän puhua siitä pappeudestakin? Sen takiahan sinä tätä haastattelua pyysit.” No ole hyvä vain. ”Toi epätietoisuus tässä vaikeinta on. Kun minä en oikeasti tiedä mitä mieltä kirkko on minusta! Arkkipiispa on aamulla yhtä mieltä ja illalla toista. Ja muut eivät sano suoraan.”

”Nyt se menee niin, että jos mä pidän suuni kiinni ja otan tän pinssin pois, mä varmaan saan vihkimyksen. Ainakin osalta piispoista. Mutta ei se oikein käy että mut vihittäisiin, mutta mun parisuhdettani ei. Eihän siinä mitään järkeä olisi että pappi eläisi synnissä. Minä joko kelpaan kirkolle tai sitten en kelpaa. Kokonaisena.”

Eikös Helsingin piispan kanssa nyt pitäisi kuitenkin olla asiat hyvin, tarjoan vielä. ”No ei me kaikki Helsinkiin voida hakeutua? Ei yhdestä Helsingistä mitään erillistä homohiippakuntaa voi tehdä!” Yritän sanoa, että niinhän se naispappeudenkin kanssa oli. Hiippakunnissa oli eroja, Rimpiläinen ei naisia papiksi vihkinyt. ”Sehän tässä mua pelottaakin. Että kun on 30 vuotta puhuttu naispapeista niin nyt alettaisiin puhua homopapeista. Jos mä joskus saan vihkimyksen, olenko mä sitten naispappi vai homopappi vai naishomopappi? Miksen mä saa vaan olla pappi?” Niinpä, Minna. Mikset saisikin. Hyvän papin me sinustakin saamme – jonakin päivänä.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Toisessa osassa haastateltiin naispappeutta vastustava Harri.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Miksen kelpaa kirkolle? – Harri – Kyyhkynen 1/2014

Häntä ei ollut helppo löytää, vielä vaikeampi haastatella. Toki tiesin, että hän on olemassa.
Hänen olemassaolonsa on aistinut sivuhuomautuksissa massaluennoilla, kysymyksissä kirkon
roolista ja tuhahduksina kun puhutaan naispappeudesta. Häntä ei tapaa opiskelijatilaisuuksista,
hän ei osallistu Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen toimintaan, hän ei kaveeraa
tiedekunnan maallistuneemman valtavirran kanssa. Hän ei baarisuunnista eikä käytä
opiskelijahaalereita. Hän ei muistuta olemassaolostaan eikä kerro käsityksistään. Hän elää
pienessä kaapissa yhdessä toisten naispappeuden vastustajien kanssa. Hänen nimensä ei ole
Harri, mutta omalla nimellään hän ei suostunut haastateltavaksi.

Harri haluaa papiksi. On halunnut lapsesta saakka. Opiskella teologiaa ja valmistua kirkon virkaan. Mutta kirkko ei häntä halua, niin Harri ainakin kokee. ”No ei mulla muuten tässä ole ongelmaa. Kyllä mä tykkään opiskelusta ja olen aina halunnut palvella kirkkoa. Mutta jos en mä saa vihkimystä niin en mä sille mitään
voi. Papiksi mä haluan, jos kirkko vaan huolii. Johonkin pieneen seurakuntaan. Ei minua kaupunkiin oteta kuitenkaan. Ja se vihkimys pitää saada muualta.”

Harrin pelastus on lähetystyö. Kun gradu on jätetty, Harri pakkaa vaimon ja lapsen koneeseen ja lentää Afrikkaan, jossa luterilaiset kirkot eivät ole antaneet periksi. ”Siellä eletään kirkon perinteisen opetuksen mukaan. Oli Jumalan siunaus, että Afrikkaan perustettiin luterilaisia kirkkoja, jotka nyt pitävät kiinni
Raamatun sanasta. Me mennään sinne töihin pariksi vuodeksi ja saan siellä pappisvihkimyksen.”
Harri ei ymmärrä, miksi kirkko ei häntä huolisi. Hän on uskovainen – mutta käyttää mieluummin sanaa kristitty. Hän on konservatiivinen ja tuntee Raamatun paljon minua paremmin. Hän elää kirkon opetuksen mukaan – sitäkin paremmin kuin minä. Ja hän on mies. Kirkko saisi hänestä hyvän papin. ”Sitä mä olen ihmetellyt ja rukoillutkin, että tässä joku järki voittaisi. Kun nyt hyväksytään kaikki homot ja muutkin. Muttei kristittyä.”
Homot ovat Harrille se toinen ongelma. ”Kirkko myötäilee liikaa maailmanmenoa. Pitäisi uskaltaa sanoa, mikä on oikein. Sanoa, että tämä on kristillistä, näin kristitty elää. Eläkää te muut miten tykkäätte.”

Harrin kertoo, että naispappeuden vastustaminen on monen muun mielestä pahinta, mitä kirkossa voi tehdä. Ja tiedekunnan sisällä vielä pahempaa. ”Ei sitä oikein viitsi ääneen täällä sanoa. Ei tätä kukaan hyväksy. Mutta en minäkään hyväksy sitä, että kaikki vähänkin aiheesta kiinnostuneet haluaa papeiksi. Eikä pitäisi kirkonkaan hyväksyä. En minä tästä olisi mitään haastatteluakaan antanut mutta kun sinä näytit käyttiksen luennoilla ymmärtävänkin tätä virkakäsitystä. Vaikka en mä tiedä olitko sä oikein tosissasi.”

Niin, käytännöllisen teologian luennoilla on syksyllä tehty jakoa liberaaleihin ja konservatiiveihin. Minä lukeuduin kai jälkimmäisiin, vaikka en naispappeutta vastustakaan. Jo se riitti, että minusta naispappeuden vastustajillekin voisi löytyä sija kirkossa. Tulen seurakunnasta, joka pärjäsi tämän ongelman ja ”ongelmapappien” kanssa hyvin – kunnes piispa kielsi pärjäämästä. ”Mitä mieltä sinä Samuli sitten tästä olet? Sinä olet vähän vanhempikin. Miltä sinusta tuntui kun naisia alkoi olla pappina?” Erikoiselta. Erikoiselta se minusta tuntui. Kun oli tottunut siihen, että papit olisivat miehiä. Olin vähän toisella kymmenellä kun kirkko vihki ensimmäiset naiset papeiksi. Tunne oli varmasti samanlainen kuin tyttärelläni, joka 10-vuotiaana huomasi että mieskin voi toimia presidenttinä.

En minä sitä osaa vääränä pitää, kerron. Minun rippipappini oli nainen. Toisen lapsistani kastoi mies, toisen nainen. Minulle he olivat kaikki ensisijaisesti pappeja. ”Etkö sinä sitten pidä Raamatun tekstiä pyhänä”, hän kysyy ja on selvästi ottanut haastattelijan roolin. Pidän minä. Mutta joskus vaikeana. Minulle Raamatun teksti elää ajassa. ”No en minäkään mikään fundamentalisti ole!”, Harri kivahtaa. Ei ole, ei. Paljon minua paremmin hän selvisi eksegeettisestä analyysistäkin. ”Et sinä minua ymmärrä ja samaa tuomitsemista tästäkin jutusta tulee. Ei kirkossa ole meille enää tilaa. Mutta koita nyt ymmärtää, ettei tämä ole mikään teologinen kysymys, jota voi käännellä ja väännellä kaikissa konklaaveissa. Tämä on Jumalan pyhä tahto, se lukee Raamatussa. Ei tästä kuulu äänestää.” Sen enempää Harri ei asiaa pohdiskele. Näin on aina ollut. Näin on hänelle opetettu. Näin on.

Minusta Harri on yksiselitteisesti väärässä naispappeuden suhteen, mutta muuten mukava mies.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Ensimmäisessä osassa haastateltiin Minna, joka ei tiedä olisiko naispappi vai homopappi vai naishomopappi.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Oikeus pysyä vaiti – Kyyhkynen 4/2012

VilleRanta_PiispapilakuvaNo niin, olette jo ehkä tässä vaiheessa vilkaissut tämän haastattelun yhteydessä olevaa ”kadonnutta” piirrosta – siinä se nyt on. Mitä seuraavaksi? Onko piirroksen kuvaamista tapahtumista kulunut jo sen verran, että se ei enää hetkauta ketään?

Olisi tietysti hienoa, jos voisimme ylpeillä julkaisseemme jotain tulenarkaa, joka olisi samalla malliesimerkki siitä, miten sensuurin ies on tukahduttanut taiteilijan ilmaisunvapauden. Näin ei kuitenkaan ole.

Pahoittelen, jos latistan tunnelman, mutta todellisuudessa koko asiaan ei ole liittynyt kummempaa dramatiikkaa. Kuten haastattelusta näkyy, kuvan hyllyttäminen tapahtui yhteisymmärryksessä Rannan ja K&K:n välillä. Myös julkaisuoikeuksien luovuttaminen Kyyhkyselle sujui kitkattomasti: Ranta totesikin jo ensimmäistä kertaa kuvasta tiedustellessani, että ”ei se enää kenenkään näppejä polta”.

Miksi Kyyhkynen sitten julkaisee kyseisen piirroksen?

Sitä on turha kiistää, että kuvalla on joka tapauksessa tietty attraktioarvo. Toivon kuitenkin, että yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Rannan haastattelussa esiin tulleet näkemykset sananvapaudesta ja siitä, ketkä sitä käyttävät. Rannan tapauksessa päätoimittaja Simola on toki käyttänyt valtaansa puuttuessaan kuvan sisältöön, mutta samalla on ollut myös kyse hänen sananvapaudestaan: päätoimittaja kantaa vastuun, jos lehden sisällön katsotaan rikkoneen hyviä journalistisia tapoja. Siksi hänen on itsensäkin tähden käytettävä harkintaa julkaistavan materiaalin suhteen.

On helppoa puhua sensuurista, mutta samalla siitä on helppoa puhua väärissä yhteyksissä. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä käytin itse kyseistä sanaa tiedustellessani ensi kerran Huovis-piirroksen julkaisumahdollisuutta. Ranta puuttui sanavalintaani vastausviestissään osapuilleen samoin argumentein, joita hän käytti myös itse haastattelussa. Olen iloinen, että näin kävi, sillä kyseessä oli pieni, mutta tärkeä tarkennus: ilman sitä tätäkään pohdintaa ei olisi syntynyt.

Viime aikoina sananvapauteen on vedottu esimerkiksi silloin, kun erään tietyn puolueen edustajat ovat ilmaisseet epäkorrektein sanankääntein näkemyksiään eri vähemmistöistä ja niitä kohtaan sovellettavista toimenpiteistä. Tässä keskustelussa sananvapaus on kääntynyt oikeudeksi sanoa juuri niin kuin tuntee, ilman turhaa silottelua tai puntaroimista. Filosofisesti ilmaistuna puhutaan siis pelkästään positiivisesta vapaudesta.

Myös negatiivisella vapaudella on kuitenkin merkityksensä, eli sillä, mitä jätetään sanomatta.
Sananvapaus on myös oikeutta valikoida sanansa tai pysyä vaiti, jos siltä tuntuu. Ranta on käyttänyt vapauttaan yhdellä tavalla, Simola toisella – ja niin käyttää myös Kyyhkynen julkaistessaan vihdoin kyseisen kuvan. Nyt on lukijoiden vuoro: naurakaa, suuttukaa tai älkää olko moksiskaan. Teillä on siihen oikeus.

teksti: Olli-Pekka Toivanen
piirros: Ville Ranta

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Kuvia kumartelematon – Kyyhkynen 4/2012

”Sananvapaus vaatii toteutuakseen rajojen venyttämistä”, toteaa Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjä Ville Ranta, jota tuskin tarvitsee kaiken kohun jälkeen enempää esitellä. Kyyhkynen julkaisee nyt ennennäkemättömän, alun perin K&K:n seulaan jääneen piirroksen entisestä Helsingin hiippakunnan piispasta Eero Huovisesta. Lisäksi Ranta itse saa puheenvuoron, jossa käsitellään niin hänen työtään, vaikuttimiaan kuin myös edellä mainitun kuvan taustoja.

Kyyhkynen julkaisi pilakuvan jutun yhteydessä.

”Ville Ranta ei vaikuta epäröivältä väittäessään, että pilapiirroksilla todella on yhteiskunnallista merkitystä. Ne herättävät kiistattomasti huomiota. Tämä on selkeää varsinkin omalla kohdallani, nyt kun töitäni osataan jo valmiiksi lukea sillä silmällä, että niissä otetaan kantaa.”

Pilapiirros on haastava formaatti: yhteen kuvaan on toisaalta saatava sisällytettyä jokin viesti, toisaalta tilaa ei liiemmälti riitä kuvan avaamiseen ja selittämiseen. Väärinymmärtämisen riski on suuri. En voi käyttää liikaa aikaa kantani esittämiseen, joten on pakko hyväksyä, että lukija tulkitsee kuvan niin kuin haluaa. Nykyään on jopa muodissa niin sanottu ’tahallinen väärinkäsitys’, jossa halutaankin ärsyyntyä ja näin hakea vahvistusta omille arvoille. Suomessa on 90 –luvulta lähtien eletty poikkeuksellisen moniarvoista aikakautta, joka tuntuu nyt pelkistyneen omien asenteiden puolustamiseen ja tiukkaan rajanvetoon eri ryhmien välillä.”

Närätystä arvomaailmasta kumpuavat reaktiot näkyvät myös lukijapalautteessa. Lähtökohta tuntuu olevan, että käsittelen esimerkiksi perussuomalaisia miten hyvänsä, niin se tulkitaan pilkkaamiseksi. Olen kuitenkin tehnyt myös piirroksia, joissa olen halunnut puolustaa Teuvo Hakkaraista ja Jussi Halla-ahoa sekä kritisoida jälkimmäisen saamia oikeustuomioita.”

Millaisen viestin Ranta pyrkii sisällyttämään töihinsä? Pilakuvassa voi ensinnäkin olla monia tasoja, viestin ei tarvitse olla yksinkertainen. Moniäänisyyttä voi luoda jo kuvan ja tekstin vastaparisuudella. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat tärkeitä välineitä: tosielämästä lainatut sitaatit on helppo tuoda ironiseen valoon asettamalla ne uusiin yhteyksiin.

”Siinä suhteessa harjoitan tiettyä ammatillista etiikkaa, että pyrin paljastamaan, jos todella olen jotain mieltä. Tämä on vastaisku sellaista kevyttä ironiaa vastaan, jota pilapiirroksissa usein käytetään. Tässä mielessä piirtämistäni voisi sanoa eettiseksi.”

Voisiko Rannan kuvia jaotella sisällöllisesti sen mukaan, miten niissä esitetään joko yksi mahdollinen näkökulma, Rannan henkilökohtainen näkemys tai sitten suora provokaatio? Se kuulostaa ihan pätevältä jaolta. Aiheen henkilökohtaisuus vaikuttaa myös lopputulokseen, silloin jälki on tavallista intensiivisempää. Asia erikseen on sitten raju provosointi, jolloin tarkoitus onkin ärsyttää, vähän kuin härkätaistelija heiluttamassa punaista vaatetta.”

Nykyisestä työpaikastaan Rannalla on vain positiivista sanottavaa. Kirkko ja kaupunki on Suomen uskaliaimpia lehtiä, ja päätoimittaja Seppo Simola on kovanahkainen mies, joka haluaakin herättää keskustelua. Moni muu ei julkaisisi läheskään kaikkea sitä, mitä olen saanut täällä piirtää, joten työolosuhteet ovat hyvät.”

Vaikka toimituksessa joitain piirroksia muutoin säikähdettäisiinkin, niin Simola pysyy pokkana. Välillä tulee tietysti muutosehdotuksia, mutta teen ne mielelläni, jos huomaan ne aiheellisiksi. Jotkin korjaukset tulee sitten taas tehtyä hampaat irvessä. Pääasiallisesti 90 % piirroksista on kuitenkin mennyt läpi.”

Yksi niistä piirroksista, joka ei päässyt lehteen, näkee nyt Kyyhkysessä vihdoin päivänvalon. Mikä on kuvan tarina?

”Kuvan synty sijoittui keskelle kirkon parin vuoden takaista homokeskustelua, jolloin myös Eero Huovinen jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Viimeisenä tekonaan Huovinen hyökkäsi äänekkäästi homoliittoja vastaan, joten piirsin kuvan, jossa tämä esitettiin hyvin kärjistetysti. Sain Simolalta kuitenkin palautetta, jonka mukaan K&K:n ja piispan välit olivat perinteisesti olleet huonot, joten tämän eläkkeelle siirtymisen haluttiin nyt lehden osalta tapahtuvan kaikessa rauhassa. Huovisesta tehtyä karikatyyria olisi ollut vaikea silotella, joten valmis piirros päädyttiin lopulta vaihtamaan toiseen.”

”Haluan korostaa, että tilanne hoitui ilman isompaa selkkausta. Ainoa varsinainen konflikti on liittynyt tekemääni pääsiäispiirrokseen, jota toimitus yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta. K&K:n linjaan kuuluu tärkeiden juhlapyhien, kuten pääsiäisen ja joulun pyhittäminen. Paskaa joulua! -tervehdyksenkin minä sain läpi oikeastaan taktikoimalla niin, että se ilmestyi lehdessä viikkoa ennen varsinaista joulunumeroa. Jouluun mennessä piirroksen julkaisukynnys olisi ollut korkeampi.”

Sensuurin uhriksi Ranta kieltää K&K:n leivissä joutuneensa.

Simolalla on päätoimittajana oikeus käyttää omaa sananvapauttaan sen suhteen, mitä lehdessä julkaistaan ja mitä ei. Asiassa on myös juridinen puoli, minun lisäkseni myös hän joutuisi käräjille, jos kuvani johtaisivat oikeustoimiin. Sen sijaan Kaltio-lehdelle piirtämäni Muhammed-sarjakuva oli toinen juttu: se, että päätoimittajan jo hyväksymä teos vedettiin jälkikäteen levityksestä, oli sensuuria.”

Kritiikin vastapainoksi Ranta on saanut myös konkreettista tunnustusta. Maaliskuussa 2012 kansainvälisen kirjailijaliitto PENin Suomen jaosto palkitsi hänet historiansa ensimmäisellä sananvapauspalkinnolla. Perusteluissa kiitetään Rannan roolia avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolustamisessa. Hän itse suhtautuu saamiinsa kehuihin maanläheisesti.

En ole niinkään puolustanut sananvapautta kuin olen käyttänyt sitä. Sananvapaus vaatii toteutuakseen sen, että sen rajoja voidaan myös venyttää. Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös Paskaa joulua! -piirroksen kohdalla antaa tähän liittyen rohkaisevan viestin. On hienoa, että rajojen kokeilemiseen on mahdollisuus, vaikka sen seurauksena sataakin välillä paskaa niskaan.” Kaiken kaikkiaan työpaikka K&K:ssa on ollut ainakin omalta kannaltani katsoen hyvä diili. Olen saanut piirroksilleni näkyvyyttä ja onnistunut toistaiseksi selviämään kuivin jaloin. Olen tyytyväinen siihen, mitä teen: voi olla, että ovet pysyisivät visusti kiinni, jos ilmaisisin itseäni muulla tavoin kuin pilapiirtäjänä. En myöskään koe työni vuoksi uhkailua tai painostusta toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomi on turvallinen maa.”

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Petri Karisma – ärsyttävän mukava mies – Kyyhkynen 2/2014

Kyyhkysen toimittajat lähtivät roustaamaan tyhmää vapaa-ajattelijaa. Metsään meni, kun vapaa-ajattelija ei ollutkaan tyhmä.

Ella:
Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja Petri Karisma meuhkaa Teemu Laajasalon kanssa Suvivirrestä Ylen taajuuksilla. Keskustelu kiertää kehää ja vaikuttaa muutenkin typerältä. Kuten vapaa-ajattelijat yleensäkin: jotain ihme elämänkieltäjiä, jotka vaihtavat raamattuja pornolehtiin kompensoidakseen vanhoja koulun uskonnontunneilta saatuja traumoja. Kun Samuli ehdottaa Karisman henkilöhaastattelua, kirjoitan paperille nokkelia kysymyksiä ja valmistaudun saivartelemaan. Ensimmäinen kädenpuristus Petri Karisman kanssa ehtii jo osoittaa minut vääräksi.Petri Karisma- kuva

Samuli:

Miksi, Petri?

Tämä oli se kysymys, joka minulle annettiin useaan kertaan kun kerroin, että aiomme haastatella Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajaa. ”Miksi helvetissä se rähjää? Mitä sillä on kirkkoa vastaan? Kiusasiko uskonnonopettaja sitä?”

Saman kysymyksen Karisma kysyy minulta ja kirkolta: ”Miksi?” Ei sillä, että hän jotenkin pitäisi uskonnollisuuttani pahana asiana. Ei se häntä kiusaa eikä hän kehtaa sitäkään sanoa, jos pitää uskonnollisuutta tyhmänä. Mutta hän ei vaan tosissaan ymmärrä sitä. ”Miksi ihminen yhä olisi uskonnollinen kun ei siihen ole mitään tarvetta?”

Ella:

Petri Karisma on eloisa ja hyväntahtoinen ammattikoulun opettaja, kasvissyöjä ja eroakirkosta.fi-sivuston perustaja, jonka mielestä uskonto on ennen kaikkea yksityisasia. Samalla tavalla kuin seksuaalinen suuntautuminen, politiikka tai ammattiyhdistykseen kuuluminen. Julkisen sektorin, kuten koululaitoksen ei tule asettua minkään uskonnon puolelle. Kun niin tehdään, loukkaantunut vanhempi ottaa yhteyttä vapaa-ajattelijoihin. Siitä syntyy kantelu, kuten nyt tästä Suvivirrestä. Karisman mielestä vapaa-ajattelijat ovat ennen kaikkea ateistien etujärjestö: ”Ei me mitään vaadita. Me vaan halutaan olla samaa mieltä kuin laki.” Eikä lain mukaan ketään saa pakottaa harjoittamaan uskontoa omantuntonsa vastaisesti.

Mutta eikö tämä nyt mene Suvivirren kohdalla naurettavaksi hiustenhalkomiseksi? Mitä jos koulussa soitetaan vaikka Mikko Kuustosen Enkelit lentää sun uniin? Kyllähän siinäkin kristillisiä symboleja viljellään. Karisman mielestä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Populaarimusiikki viljelee kaikenlaisia kuvastoja ja sitä voi kuunnella kun huvittaa. Suvivirsi on kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluva osa, jonka aikana noustaan kunnioittamaan Jumalaa: ”Kyllä tyhmempikin tajuaa, mikä siinä on uskonnonharjoitusta.” Karisman mukaan kulttuuri ja uskonto ovat kaksi täysin erillistä asiaa, joista ensimmäinen tarkoittaa esimerkiksi kristillisten kirkkojen ihastelemista lomamatkalla Roomassa. Se siitä saivartelusta sitten.

Samuli:

Alan ymmärtää Karisman ajattelua. Karisma ei ole ylioppilas. Tie vei ammattikoulun kautta tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Sen jälkeen hän on työskennellyt miesvaltaisella alalla, miesten keskellä. ”No onhan siellä meillä ammattikoulussa pakko ottaa aika äijäasenne”, hän nauraa kun huomaa vahingossa kiroilleensa.

Ella:

Karisman puheessa vilahtelee jatkuvasti termi valistus. Lisäksi mies on tamperelainen diplomi-insinööri. Itse asiassa suuri osa vapaa-ajattelijoista tunnustautuu insinööreiksi. Vuonna 2003 perustettu eroakirkosta.fi lienee sekin eräänlainen insinöörityön taidonnäyte: ”Emmä tiedä, ehkä meillä insinööreillä on jotenkin samanlainen tapa ajatella asioita.” Olisiko tämä samanlainen tapa jonkinlaista kehitysoptimismia? Sitä Karisma ei suostu myöntämään, mutta puhuu samalla uskonnoista historiallisina vaiheina, jotka tulevat kuolemaan itsestään kun länsimainen sekulaariyhteiskunta kehittyy tarpeeksi pitkälle: ”Minä uskon että alunperin, tuhansia vuosia sitten ihminen oli animistinen ja eikös siitä sitten kehittynyt polyteismi. Monoteismissa on sitten enää yksi jumala ja minusta on ihan luonnollista että jumalien määrä laskee edelleen kohti nollaa.”

Karisma ei väitä mallia tieteelliseksi teoriaksi. ”Mutta on ihan luonnollista että ihmiskunta kehittyy.” Karisman maailmassa aatehistoriat seuraavat toisiaan marxilaisella vääjäämättömyydelllä. Samuli mainitsee marxilaisuuden, mutta sitä Karisma kavahtaa. ”Kommunismi olisi minulle samanlainen peikko kuin uskonnollinen totalitarismi. Mulle on tärkeää, että ihminen saa vapaasti olla oma itsensä. Myös oikeus yksityisyyteen on tärkeä.”

Samuli:

Karisman mukaan: ”Uskonto on ollut liian keskeisessä roolissa kansakunnan rakentajana.” Tuntuu jopa hämmentävältä kuulla uskontokeskustelun ykköskasvon sanovan: ”Minusta uskonto ei oikeastaan ole ollut kovin kiinnostava ilmiönä.”

Ella:

Teologisesta tiedekunnasta Karisma ei osaa sanoa oikein mitään, kun ei ole tutustunut aiheeseen. Mutta yliopistot saavat kuitenkin kovaa peukutusta. Mitä tahansa saa tutkia, kunhan lähtökohdat ovat tieteelliset. Lisäksi Karisma korostaa keskusteluyhteyden merkitystä. Vapaa-ajattelijat ovat tempauksillaan hakeneet median huomiota ja pyrkineet edistämään keskustelua. Nykyisin provokatiiviset keskustelunavaukset ovat vähentyneet, mediaa kiinnostaa muutenkin jo valmiiksi.

Samuli:

Suhde marxilaisuuteen tulee esiin uudelleen kun kysyn, mikä vapaa-ajattelijain toimintaa on viime vuosikymmeninä aktivoinut. ”No vuoteen 1991 oli oikeastaan yhteinen sopimus, ettei keikuteta venettä.” Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteyttä tarvittiin, kun rajan takana vaani ”se vanha vainooja, kavala kauhea”.

”YYA-Suomessa ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä, kun Neuvostoliitto oli vahvoilla, ei täällä uskallettu instituutioita arvostella. Vasta nyt on muutaman vuoden ajan oltu itsenäisiä: nyt ei tarvitse turvata mihinkään. Neuvostoliitto oli arvaamaton, ehkä se saattoikin olla ihan hyvää politiikkaa. Nyt Suomi on toinen.” Nyt Suomessa on paremmin tilaa vapaa-ajattelulle. Nyt voidaan puhua uskonnosta julkisessa tilassa, kirkon roolista ja siitä suvivirrestäkin.

Mutta miksi, Petri? Sitä sä et vielä kertonut. ”No kun tää on oikein, tää meidän työ. Tämä on tärkeää. En minä kenenkään uskonnollisuutta halua vähentää”, hän vastaa. ”Mutta tässä maassa pitää olla tilaa elää uskonnottomastikin – tai kertomatta mitään uskonnollisuudesta. En minä yritä maailmaa muuttaa, minä haluan että täällä noudatetaan lakia. Se on vapaa-ajattelijoiden tavoite.”

Karisma ei lopultakaan halua selittää tarkemmin, rautalangasta hän ei väännä. ”Tajuathan sinä itsekin.”

Ja tajuanhan minä, totta puhuen.

Karismajuttuun kuvitusta.

Kai Sadinmaa: Petri Karisma on nasaretilaisen asialla

Ella:

Keskustelua olisi voinut jatkaa ties kuinka kauan, mutta Karismalla on jo kiire toisaalle. Karisma vaikuttaa tyytyväiseltä ja huikkaa vielä ovelta, että kaikesta on tärkeää voida keskustella. Sitä ei lähtökohtaisesti vapaa-ajattelijalta odottanut.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

Haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014

Papiksikaan ei pääse pystymetsästä – Kyyhkynen 3/2014

Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.

”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.

Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.

”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”

Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”

Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”

”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.

Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.

Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?

Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.

”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.

”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”

Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”

Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.

Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.

Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.

Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”

Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”

Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”

teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

kuva: Atte Tolonen

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Varjopääkirjoitus 3/2014

”Pappi on töissä heti vihkimyksestään alkaen”, kertoo piispa Askola haastattelussa tässä lehdessä. ”Alusta saakka pitää olla kartalla siinä, mitä seurakuntatyö on.”

Osui tuo haastattelu samaan viikkoon kuin teologian kandidaatin tutkinnon soveltavien opintojen alku. Massaluennot, joiden aikana häveliäästi todettiin sielunhoidossa aina olevan ”läsnä kolme” ja puhuttiin saarnasta kuin se olisi mikä tahansa juhlapuhe, retorista pikkunäppäryyttä. Sanaa evankeliumi en muista saarnan yhteydessä mainitun. Yhdessä ehdimme kyllä pohtia, ”toimiiko ehtoollinen, jos pappi unohtaa asetussanat?” Toimiiko ehtoollinen? Yliopistossa?

On vaikea keksiä mitään turhempaa kuin kristillinen sielunhoito ilman Jeesusta tai saarna ilman evankeliumia ja Pyhää Henkeä. Jos opiskelijoille halutaan opettaa taitoja, jotka eivät tiedeyliopistoon sovi, se tulee tehdä näiden seinien ulkopuolella. Ja jos kirkko kuvittelee opiskelijan näillä ohjeilla pääsevän kartalle, löytävän pappeutensa, se ei voisi olla pahemmin väärässä. Näillä ohjeilla ei löydä edes kompassia.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja