Mitä on olla teologi?

haalarit_Jenni Vihtkari

Syksyllä teologian opiskelijoille teetetyssä kyselyssä selvitettiin, millaisia teologi-identiteettejä on. Aleksi Enqvist ja Rasmus Tillander löysivät kyselystään yhdeksän teologityyppiä, joita yhdistää tietynlaiset hengelliset ja tieteelliset intressit.

Orientoivalla viikolla kuulee aina puhuttavan fukseille siitä, mitä tuleman pitää: loputonta istumista peruskursseilla, ainaista vastaamista kysymyksiin omasta uskosta, ja aina joku luulee geologiksi. Viimeisessä on tietenkin se hyvä puoli, että ainakaan kivien tutkimisen tieteellisyyttä ei kyseenalaisteta.

Opiskelu papiksi ja/tai pappien kanssa tuo teologiselle sen jännittävän luonteen ja maineen – vai onko normaalia pitää fuksiaisten edellä messu? Toisten mielestä kyllä, toisten ei, ja joidenkin mielestä täysin yhdentekevää.

Useissa kysymyksissä teologien vastaukset jakautuvat juuri näin, mutta yhdistääkö tätä joukkoa mikään? Voidaanko puhua teologi-identiteetistä, vai pitäisikö puhua identiteeteistä? Näihin kysymyksiin halusimme vastauksia. Asian tiimoilta tekemäämme kyselyyn vastasi 110 ihmistä. Näistä vastauksista pyrimme kvasi-tieteellisesti analysoimaan näiden mahdollisten identiteettien luonteita. Teologi-identiteetillä tarkoitetaan tässä ihmisten uskomuksia teologiasta, mihin se linkittyy, suhdetta toisiin teologeihin sekä itsensä käsittämistä teologina.

Löysimme kaksi tekijää, joiden voidaan katsoa yhdistävän teologian opiskelijoita. Ensinnäkin laajat perusopinnot, joista eräs vastaaja kirjoittaa osuvasti verraten niitä junaonnettomuuteen, jonka jälkeen trauman kokeneet tuntevat tiettyä yhtenäisyyttä. Toisena teemana, joka nousi lähes kaikilla vastaajilla, oli sisäänpääsyn helppous. On tosin huomioitava, että vaikka se korostui yleisimpänä syynä hakea, lähes kukaan ei mainitse sitä itselle tärkeimmäksi syyksi. Uskomme tämän johtuvan siitä, että useat ihmiset kokevat tarvitsevansa oikeutusta omille opinnoilleen, vaikka kokevat pääsemisen helppouden takia tiettyä akateemista alemmuutta.

Vaikka yleiset yhtäläisyydet ovat sangen vähäisiä, oli tutkimusaineistossa nähtävissä alatason teologi-identiteettejä. Teologi-identiteetit voi mielestämme luokitella sekä tieteellisen/hengellisen orientaation että kyynisen/positiivisen suhtautumisen mukaan. Seuraavaksi esittelemme nämä tyypilliset alaidentiteetit.

 

 

Nollatauluteologi

”Isosena oli kivaa. En tiennyt miksi TM valmistuu.”

 

Nollatauluteologi on usein nuorempi opiskelija, joka ei ole vielä ehtinyt muodostaa vakavampaa suhdetta teologiaan. Useimmat nollatauluteologit löytävät paikkansa jostakin muusta kategoriasta ennemmin tai myöhemmin, mutta ei kuitenkaan ole ennenkuulumatonta tavata tähän kategoriaan kuuluvia vanhempia tieteenharjoittajia. Viimeksi mainittuja on yleensä helppo löytää mm. Kalliosta ja Uudelta ylioppilastalolta.

 

Stereotyyppinen A1

”Tähtäimessä pappisvirka, unelma päästä opiskelemaan myös sisältöjä.”

Stereotyyppinen A1-linjalainen on jo tiedekuntaan tullessaan innokas kutsumuksen johdattama opiskelija, joka välillä naiivistikin näkee teologisen koulutuksen loistavana tapana ymmärtää omaa ja muiden hengellisyyttä. Positiivisen suhtautumisen teologiaan lisäksi henkilö usein suhtautuu opiskelijatovereihinsa hyvin lämpimästi ja kokee muita enemmän hengellisyyden eräänlaisena teologiutta määrittävänä tekijänä. Jokainen hiemankaan kokeneempi teologi voi samaistua stereotyyppiseen A1-linjalaiseen, ovathan he kaikki käyneet tälle ryhmälle suunnatut perusopinnot ja nauttineet mm. sielunhoidon ihanuuksista.

 

Hardcore A1

“Suhteeni Jeesukseen ja Raamattuun on se millä on väliä.”

Edellisen turboahdettu versio, joka kokee vahvaa ”evankelista” kutsumusta, jonka hän tuo selvästi esille. Tällaiselta henkilöltä ei tarvitse kysyä, tuleeko hänestä pappi, koska hän todennäköisesti mainitsee kysymättäkin. Erityisesti HCA1:n erottaa muista hänen epäilevä suhtautumisensa akateemiseen teologiaan. Hänelle hengellisyys on, tai sen pitäisi olla, merkittävin teologian opiskelijaan liitettävä ominaisuus.

 

Traaginen pastori

”Pappeus vaatii teologian opinnot”

Traaginen pastori kyseenalaista teologian relevanssin, nykyteologian tason, pitää akateemista teologiaa arveluttavana ja ei voi olla ajattelematta pappien työllisyyden madonlukuja. Suhteessa positiivisemmin asennoituviin kumppaneihinsa traaginen pastori näkee teologian ja muut teologit jokseenkin kyynisten linssien läpi. Hänellä kuitenkin on kutsumus pappeuteen, vaikkakin joskus viittaa siihen, enemmän tai vähemmän ironialla ”suojatyöpaikkana”.

 

Hengellinen A2

”Erittäin tärkeä osa teologi-identiteettiäni on myös se, että ajattelen teologina olevani seurakunnan palvelija”

Hengelliset A2-linjalaiset ovat melko lähellä stereotyyppisiä A1:siä, mutta suhtautuvat teologiaan opiskeluunsa kriittisemmin. Tämä voitaisiin tulkita johtuvaksi siitä, että hengelliset A2:t eivät useinkaan tunne luteronormatiivista opetusta omakseen, koska useat heistä eivät ole kyseisen kirkkokunnan piiristä, vaan ihailevat esim. äitikirkon opetusta.

 

B

”Olen löytänyt opettajuuden, mikä on helpottanut teologina oloa.”

B-linjan teologit ovat oma kiinnostava ryhmänsä, sillä harvemmin heidän kuulee sanovan ”opiskelen teologiaa”, vaan useimmin vastaus kuuluu ”opiskelen uskonnonopettajaksi” tai ”olen teologi, mutta…” B-linjalaisia yhdistää uraorientoituneisuus, pedagogisen pääsykokeet ja opeharkka. B-linjalaisista tulee myös erikseen mainita ne, jotka ilmoittavat opintolinjakseen B-linjan, mutta ovat suorittaneet ainoastaan A2 soveltavat opinnot.

 

Perus A2

”[Teologian opiskelu on] kokoelma katkeria vuosia täynnä turhaa työtä jota kukaan ei arvosta”

Perus-A2-teologin opiskelua värittää katkeruus, joka on yleensä perua siitä, että ei päässyt valtsikaan tai humanistiseen tai siitä, että pappiskutsumus tekikin oharit. Aineiston perusteella A2:t kokevat, että hengellisyys ei määritä heitä teologina; ja suhteessa kirkollisesti orientoituneihin tovereihinsa, he eivät korosta hengellisyyttä muitakaan leimaavana piirteenä. A2:sten kiinnostus itse teologiaa kohtaan saattaa olla heikohkoa, mikä selittää opintorekisteriin kasaantuneet laajat sivuaineopinnot, jotka vievät akateemista yleisneroutta tavoittelevan A2:sen mennessään.

 

Kyyninen uskontotieteilijä

”Vituttaa TYT-rinkirunkku ja teologiuden ylikorostaminen.”

Emme olisi tahtoneet leimata minkään tietyn pääaineen opiskelijoita, mutta huomattava osa etenkin vanhemmista uskontotieteen opiskelijoista erottui tutkimuksessa niin selvästi, että koimme välttämättömänä esittää heidät omana ilmiönään. Tätä ryhmää kuvaa erittäin negatiivinen, jopa vihamielinen asenne TYT:tä, teologista tiedekuntaa ja koko teologista oppiainetta kohtaan. Onkin mielenkiintoinen kysymys, että mikä on saanut näin radikaalin vihamielisyyden syttymään?

 

TYT-toimijaintoilija

”Elän ja hengitän sitä [Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistystä]”

Tämän ryhmän edustajia on helppo löytää erityisesti perjantaisin opiskelijoiden olkkarissa, jonne he kerääntyvät tankkaamaan suuria määriä kahvia. Tämän lisäksi heillä on tapana kofeiiniyliannostuksen vauhdittamana keskustella hyvinkin palavasti järjestötoiminnan polttavimmista puheenaiheista, kuten TVK, TJK, ToNe ja Halko. Aktiivisesti TYT:n toimintaan osallistuvia yhdistää hyvinkin positiivinen suhtautuminen teologian opiskeluun ja muihin teologeihin. Hengellisyys ei ole heillekään selkeä teologiutta määrittävä tekijä. opintolinjasta riippumatta.

 

nelikentta%cc%88-kyyhkynen

 

Kommentit

“Selvitys kertoo sen, mikä nousee esiin myös luennoilla: teologiaa tullaan opiskelemaan hyvin erilaisin odotuksin. Tiedekunnan kannalta on tärkeää, että kaikki löytävät oman paikkansa. Keskeisenä haasteena on ollut etenkin se, missä määrin koulutus vastaa A2-teologien toiveita ja tarpeita. Tähän on kiinnitetty jo huomiota ja kiinnitetään entistä enemmän huomiota nyt, kun tiedekunnan koulutusohjelmia uudistetaan. Positiivinen uutinen on se, että teologit työllistyvät melko hyvin – koulutuslinjasta riippumatta. Viimeisimmän tiedon mukaan kaikkien lähivuosina valmistuneiden teologien työllistymisaste on peräti 95%.”

Ismo Dunderberg, dekaani

 

“TYT:n puheenjohtajana pidän Enqvist-Tillander -tutkimusta huolestuttavana, sillä toivon, että jokainen teologi voisi kokea TYT:n omakseen. On surullista kuulla, että uskontotieteilijät suhtautuvat järjestötoimijoihin “rinkirunkkaajina”. TYT:n tehtävä on olla jokaisen teologin oma yhteisö, joka tukee mystisen teologi-identiteetin muodostumista.”

Sara Järvinen, TYT:n puheenjohtaja

 

Post scriptum

Tutkimustulokset eivät kuitenkaan tyydyttävästi vastaa siihen, mitä on olla teologi. Tarkoittaako tämä, että teologiudesta ei ole mielekästä puhua? Olemmeko vain opiskelijoita, joita sattuu yhdistämään opiskelijakorttiin merkitty tiedekunta? Mielestämme teologina oleminen on kuitenkin erityislaatuista, sillä se tuntuu varmasti erilaiselta kuin vaikkapa valtsikalaisuus. Väitämme, että teologius nousee ennen kaikkea kaikesta siitä, mitä se ei ole: tavallinen ala, arvostettu akateeminen oppiaine, varmahkon työllisyyden takaava tutkinto. Toteamme siis, että humanisteja emme halua olla, valtsikalaisia emme voi olla, olkaamme siis teologeja!

 

Teksti: Aleksi Enqvist ja Rasmus Tillander

Artikkelikuva: Jenni Vihtkari

 

Kärpästen hormoniherra

antti-hurskainen-välinpitämättömyys

 

Antti Hurskainen käsittelee esseekokoelmassaan välinpitämättömyyttä ja tekee tyhjentävän analyysin rippileiristä, jossa voittajat erottuvat häviäjistä.

 

Yksi kiinnostavista nuorista esseisteistä on Antti Hurskainen (s. 1986). Hurskaisen kokoelmissa yhdistyvät kirjallinen tyylitaju ja notkea ajattelu, jossa ei pelätä assosioida villisti, heittäytyä omakohtaiseksi ja käsitellä kaikkea kulttuuria matalasta korkeaan. Tapan sut (2014, Savukeidas) oli vimmainen kirja ”populaarikulttuurin vallasta”, jonka esseissä Hurskainen pääsi PMMP:n kautta käsiksi kouluväkivaltaan, osoitti Bruce Springsteenin ja Randy Newmanin musiikkien avulla, kuinka matkailu avartaa vain valmiiksi avaria sieluja, sekä avasi The Curen goottipopilla esikaupunkiahdistuksen harmaata keveyttä.

Tuoreimmassa kokoelmassaan Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas) Hurskainen pidättäytyy nojaamasta liikaa populaarikulttuuriin. ”Ajattelin kirjoittaa kirjan, jossa ei käsiteltäisi lainkaan pop-musiikkia. Ei edes esimerkinomaisesti, ei yhdessäkään alaviitteessä”, Hurskainen kirjoitti kirjasta blogissaan. Vaikkei Hurskainen tavoitteessaan onnistunut, on kirjan painopiste muualla kuin kulttuurituotteissa. Tarve irrottautua popmusiikista on ymmärrettävä, sillä yksi edeltäviin kokoelmiin kohdistetuista kritiikeistä oli liika teosten ja artistien määrä, joka ei välttämättä ilahduta muita kuin popintoilijoita.

 

Uuden kokoelman esseet pyörivät löyhästi nimen teeman ympärillä. ”Kun asioilla tai ilmiöllä ei ole ’väliä’, se on vailla merkitystä”, Hurskainen kirjoittaa. Välinpitämätön ei ”pidä väliä” tai ”tee eroa”, mitä englannin vastine indifference tarkoittaa, vaan ”antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se”. Paras esimerkki välinpitämättömyydestä Hurskaiselle on lentokenttä. Lentäminen on jo menettänyt merkityksensä ainutlaatuisena keksintönä – se on ”yleinen poikkeustila”, normalisoitunut outous. Toiselle puolelle maailmaa päivässä pääseminen ei enää herätä hämmästystä.

Nimiesseessä Hurskainen kertaa kokemuksiaan lentokentän pokkarikaupassa työskentelemisestä. Tuore kirjallisuuden maisteri sai pestin, vaikka kirjallisuuden tuntemus nähtiin lähinnä haitaksi – myyntikokemusta pidettiin keskeisempänä. Yhdyssanassa kirjakauppa ”jälkimmäinen osa ratkaisi”. Työtoverit joko ylpeilivät lukemattomuudellaan tai antoivat kirjallisuudelle intuitiivisesti arvoa, kuten suomalaisessa kulttuurissa tavataan tehdä. Lukemiseen asti arvon antaminen ei kuitenkaan johtanut.

Hurskainen tekee eron välinpitämättömän ja ”välinpitäjän” välille. Välinpitäjä valikoi lukemansa tarkkaavaisesti, eikä välinpitämättömän ”himolukijan” lailla halua vain jotain lukemista, jonka sittemmin unohtaa. Kaikki tärkeät suhteet tarvitsevat välin ottamista ja tarkkaan annosteltua etäisyyttä, Hurskainen kirjoittaa. Valikoiminen lisää rakkauden tuntemuksia. Essee on hyvä puheenvuoro välittämisen ja intohimoisuuden puolesta, maailmassa tarkkaavaisesti elämisestä ja kokemustensa hallitsemisesta.

Luetut pokkarit unohtuvat hetkessä ja yhä uusia elämyksiä janoava ihminen typistyy kuluttajaksi, jonka huomion voi  kiinnittää aina uudella mainoskyltillä ja muoti-ilmiöksi mainostetulla kirjalla. Hurskaisen asennoitumisessa on mukana elitismiä, joka ei niinkään näy ajoittaisissa kommenteissa viihdekirjallisuuden halveksumisesta, vaan oletuksessa siitä, että suurin osa ihmisistä käyttäisi älyään ja huomiokykyään yhtä paljon kuin ”välinpitäjä”.

 

On ilahduttavan utopistista olettaa, että ihminen valitsee tärkeän ja vaikean kirjan. Moderni kirjakulttuuri ei varsinaisesti suosi sellaista toimiessaan ympäröivän yhteiskunnanlailla huomion ehdoilla; mikä kirja puhuu eniten nykyhetkestä, mikä kirja on huomion keskipisteenä, mistä voi puhua työkavereille. Se on ymmärrettävä kaipuu nopeassa ja sirpaleisessa yhteiskunnassa, mutta aikaa kestävä kirjallisuus ei siitä hyödy. Kokonaisuutena Välinpitämättömyydestä on vaikea saada yhtä vahvaa otetta kuin Tapan sut -kirjasta.

Välinpitämättömyyden teema on hailakka eikä juuri jää kokoelman luettua mieleen väkevänä tuntemuksena ja esseitä ohjanneena ajatuksena. Kirja tuntuu hieman etäiseltä, eikä se vanginnut ajatuksiani samalla tavalla kuin edeltäjä. Etäisyys näkyy tyylissä, josta aikaisempi vimma ja vuolaus on lauhtunut. Lauseet ovat tiiviimpiä ja äityvät jopa aforistiseen kiteyttämiseen, joka tuo mieleen kotimaisen esseistiikan vanhemman polven edustajan Matti Mäkelän. Mutta aivan kuten Mäkelänkin esseissä, ongelmaksi muodostuu se, että tiukka lause tuntuu usein piilottavalta ja etäiseltä.

Jäin kaipaamaan ylitsevuotavuutta ja polttavaa tarvetta sanoa kaikki. Toki kehittyessään kirjailija hioo tyyliään, ja kokoelma onkin tekstinä nautinnollista, täynnä hienoja kiteytyksiä ja miellyttävästi soljuvaa ajattelua. Mutta Välinpitämättömyys ei tunnu siltä, että se olisi ollut polttavan tärkeä kirjoittaa; se tuntuu vain hyvältä suoritteelta. Hurskainen kirjoittaakin blogissaan kirjan olleen vaikea kirjoittaa, mikä on jokseenkin nähtävissä. On kokoelmassa yksi täysosumakin, ja se on myös teologisesta näkökulmasta kiinnostava.

 

Esseessä ”Jumalaton saari” Hurskainen käsittelee rippikoulua ja etenkin omaa leiriään. Maalaispaikkakunnan rippileiri järjestettiin saaressa. Vain hieman liioitellen Hurskainen vetää yhtymäkohtia William Goldingin klassikkokirjaan Kärpästen herra, jossa autiolle saarelle joutunut poikajoukkio osoittaa ihmisyyden rujommat puolet keskinäisissä valtataisteluissaan.

Ilahduttavasti Hurskainen onkin ollut niitä vahvempia ja tekee katumustyötään kirjoituksessaan. Hurskainen nuoleskeli itsensä huipulle ja harmittelee sitä edelleen. ”Rippileirisaaresta muotoutui häpeämättömän kilvoittelun kenttä – totaalisempi kuin koulu tai urheiluseura. En huomannut tätä, koska opin säännöt ja menestyin”, Hurskainen kirjoittaa. Rippileirillä piti satsata tekemiseen; piti olla sananvalmis, heittäytyväinen ja musikaalinen. Piti olla hyvä tyyppi. ”Johtajan” eli leirin vastuuhenkilön suosioon pääseminen oli ylin kunnia.

Hurskainen kirjoittaa kiehtovasti poikajoukkioiden saunaprotokollasta, jossa piti paistaa tiettyä makkaraa tietyllä tavoin ja juoda tietynmerkistä virvoitusjuomaa. Kuulostaa triviaalilta, mutta ei olisi ollut mitään nopeampaa keinoa joutua hyljeksityksi kuin epäonnistumalla saunan lauteilla. Oman ulkopuolisuuden kokemuksensa Hurskainen sai huomatessaan ettei tullut kutsutuksi yösaunaan, johon Johtaja kutsui vain sisäpiiriläisistä sisäpiiriläisimmät. ”Saaresta löytyi saari, jolle liikennöinyt lautturi ei ollut lahjottavissa.”

 

Essee saa muistelemaan omaa rippileirikokemusta ja miten se vaikutti myöhemmin tulleeseen teologiasta kiinnostumiseen. En muista leiriltä yhtä vahvaa sosiaalista jakoa, mutta muistan kyllä jättäytyneeni angstisena teininä ulkopuolelle. ”Vartaloaan hävenneille ja sielultaan hauraille 15-vuotiaille – siis 15-vuotiaiden enemmistölle – rippileirin iltaohjelmien on täytynyt merkitä pitkitettyä, valveeseen naarattua painajaista”, Hurskainen kirjoittaa. Aivan sellaiseksi en kokemusta väittäisi, mutta ei se siitä kaukana ollut. Kerran uskaltauduin soittamaan kitaraa muiden kuullen ja paikallinen Johtaja – joka ei ollut tippaakaan despootti – pyysi tulemaan soittamaan pappilaan kakkoskitaraa. En mennyt, eikä seurakuntaelämä lähtenyt rippikoulun jälkeen lentoon.

Esseen aikana Hurskainen tulee myös oivallisesti murskanneeksi Punaisesta laulukirjasta löytyvän uudemman suomalaisen gospelin. Pekka Simojoen säveltämät ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamat kappaleet ovat säälimättömässä syynissä. ”Tuskin kukaan on löytänyt Jumalaa Anna-Mari Kaskisen lyriikan avulla. Enemmänkin on löydetty Pekka Simojoen iilimatomaiset sävelmät ja tahallisen epämääräisesti runoiltu voittajamentaliteetti.” Kaksikon pirteästä gospelpopista uupuvat synti ja tuomio ja muut kristinuskolle keskeiset, aidosti koskettavat asiat. ”Ikävät asiat ilmaistaan ohimennen ja imperfektissä”, Hurskainen huomauttaa.

Uskonnollisuus on pirteää ja banaalia voittamisen tunnetta ja omahyväistä piehtarointia. Epäilys puuttuu. Tai kuten Hurskainen sen ilmaisee: ”Lasittunut katse ja lobotomiapotilaan hymy odottavat, jos otat Pekan ja Anna-Marin nössökristuksen sydämeesi.” Ehkä täytyy hyväksyä, että rippikoulu on suosittu kaikista muista kuin kristinuskoon liittyvistä syistä. Kun hormoneista sekaisin olevia teinejä laittaa samaan tilaan viikoksi, voi hyvän lisäksi tapahtua myös pahaa. Kristinusko on rippileirin kylkiäinen, josta osa innostuu, mutta suurin osa ei.

Hurskainen päätyy essessään väittämään, että nykyistä, ”jumalatonta” rippileiriä parempi olisi 18-vuotiaana käytävä uskonnollinen ja koulumainen leiri, joka rajaisi jo lähtökohtaisesti suuren osan nuorista pois. Siinä iässä hengellisten kysymysten käsittely olisi jo tutumpaa ja pahimmat hormonimyrskyt laantuneet. Itse en samaa kannata, sillä kaiken ahdistuksen läpi rippileiristä jäi kaunis kaiku. Leirillä käytiin keskustelua ohjaajan kanssa oppimispäiväkirjan välityksellä. Omani suhtautui nolostuttavan ironisen 15-vuotiaan pojan viisasteluun arvostavasti. Kun vuosia myöhemmin kiinnostuin teologiasta, tulivat niillä sivuilla käydyt opilliset keskustelut ensimmäisenä mieleeni. Niinkin voi käydä.

 

Kirjoittaja: Mikael Helenius

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius

Anna Hiekkataipaleen hengenseikkailut spiritualiteettien basaarissa – Kyyhkynen 1/2012

”Okei, täällä on tosi outoa”,

oli ensimmäinen edes jotenkuten lauseeksi muotoiltavissa ollut ajatukseni kun olin päässyt täpötäyden Dipolin narikalta noin metrin eteenpäin. Tuntui kuin olisin äkkiarvaamatta laskeutunut johonkin kummalliseen, basaarimaiseen torikompleksiin, missä toinen toistaan syvemmillä tajunnan tasoilla vetelehtinyt kauppias tarjosi mitä erikoisimpia tuotteita ja palveluita.

”Osta tää kirja, se on niinku sillee tosi hyvä!”

”Onko sinun käsistäsi koskaan luettu todellisuutta?”

”Entäpä fengshuit, onko koskaan tsekattu kuntoon?”

Ja viimeisimpänä mutta ei tietenkään vähäisimpänä: ”Otatko pussin vai meneekö näin?”

Joka puolella aisteja ylikuormittavia värejä, ääniä, makuja, tuoksuja ja tuntoja, kummallisia hippejä kauppaamassa suitsukkeita ja partasuisia ukkoja soittamassa shamaanirumpua. Joka puolella hintalappuja kertomaWP_000166ssa siitä, kuinka arvokas minun sisimpäni on ja kuinka paljon siihen kannattaa satsata rahaa. Minua eivät niinkään haitanneet kiiluvasilmäiset Urantia- katsomuksen edustajat tai Hengellisen uudistumisen keskuksen auravalokuvaajat kuin hintalaput, ne suorastaan demonisen tulenpunaisina kirkuvat hintalaput. Messujen sijasta olinkin saapunut bisnestä tulvillaan olevaan luolaverkostoon, josta tuskin pääsisin pois käyttämättä koko kevään opintolainaani mitä kummallisimpiin objekteihin.

Ärtymys pulpahti sisälläni. En todellakaan antaisi kenenkään ronkkia energiakeskuksiani, aurastani puhumattakaan. Vähät rahani pysyisivät taskussani. Kuka tarvitsee neljän euron Elämänmehun kun naistenvessan kraanasta saa sitä oikeaa elämän eliksiiriä ihan ilmaiseksikin? New age- kulttuuri oli aikaisemmin näyttäytynyt minulle lähinnä asematunnelissa hilluvina, oransseihin kaapuihin pukeutuneina hare krishna- tyyppeinä joten en oikeastaan edes tiennyt, mitä odottaa kokonaisilta aiheen ympärille kietoutuvilta messuilta.

Olin varautuneesti yrittänyt viitellä sisäistä silmääni katsomaan ”Minä olen”- tapahtumaa tutkimuskohteena ja jonkinlaisena antropologisena leikkikenttänä. Silmäni, niin sisäiset kuin ulkoisetkin, kuitenkin häikäistyivät nähdessään sen hengellisen kaaoksen, mikä oli vallannut Dipolin. Ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin verotukseen, markkinointiin, kirjanpitoon ja muihin kauppatieteellisiin termeihin ja huomasin ahdistuvani yhä syvemmin. Eräällä kojulla otin käteeni amerikkalaisen materialismin huipputuotteen, lasikuvun jonka sisällä oli pieni enkelifiguuri, nestettä ja hippusia. Ravistelin palloa ja annoin hippusten laskeutua hiljalleen enkelin päälle. Kummallista kyllä, nesteessä leijailevat hippuset vangitsivat katseeni hetkiseksi ja niiden laskeuduttua lasikuvun pohjalle tunsin pahimman hellittäneen.

”Noniin, yritähän nyt vähän”, ajattelin itsekseni ja syvään hengitettyäni sukelsin uudelleen ympärilläni liikehtineeseen (enimmäkseen keski-ikäisistä naisista koostuneeseen) ihmismassaan.

 

Hengellisyyden tyhjiötä täyttämässä

Alkushokki hellitti kuin hellittikin, ja pian pystyin antamaan tilaa niille kysymyksille, joita messut ja koko new age -kulttuuri herättivät. Suurin ”Minä olen”- messujen ulottuvuuksista liittyi kaipuuseen, oikeastaan kahdella tasolla. Modernin ihmisen kiire on konstruktio, johon törmää nykyaikana väkisinkin vähän väliä. Kiire nousee esille niin ruokakulttuurissa (jossa äitien tekemää, E-koodeilla kyllästettyä maksalaatikkoa voi nykyään valmistaa mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa), ruumiinkulttuurissa (jossa Venäjän syrjäkyliltä tilattu hiuslisäke korvaa kärsivällisyyden ja televisiosta shopattu kiinteyttävä kokovartalosukka liikunnan) kuin myös hengellisyyden kulttuurissa. Keskelle Helsingin keskustaa tuota pikaa avautuva kappeli antaa mahdollisuuden hiljentyä kiireisen työ/koulu/suorituspäivän lomassa. Ja
ihan hyvä niin, muuten kirkoista vauhdilla karkaavat kävijät jäisivät kokonaan ilman hengellisyyttä.

”Minä olen”- messuilla oli lauantaipäivänä vapaasti arvioiden noin parituhatta messukävijää ja yli 200 näytteilleasettajaa. Heittäkää minua voimakristallilla jos olen väärässä, mutta olin näkevinäni tämän valtaisan ihmismassan lävitse suurta kaipuuta. Kaipuuta siihen, että joku meistä riippumaton taho ottaisi käsiinsä meidän kohtalomme. Kaipuuta siihen, että joku pakottaisi meidät pysähtymään, ajattelemaan, näkemään kiireen lävitse jonnekin todella syvälle, kenties omaan itseemme. Me olemme jopa valmiita maksamaan siitä, että joku kertoo meille, keitä me oikein olemme. Vaikka jokainen moderni ihminen on oman elämänsä potentiaalinen guru, jotain puuttuu. Ihmisen perusolemuksessa on väistämätön paikka sille, että kaikkea ei voi ymmärtää tai selittää auki. Tälle paikalle parkkeeraavat yleensä uskonnot, elämänfilosofiat ja maailmankatsomukset.

”Minä olen” ei tarjonnut vain yhtä vaihtoehtoa tuon tyhjyyden täyttämiseksi, se tarjosi noin 200. Ja lähestulkoon kaikkia näitä yhdistivät tietyt teemat. Kaikki vähänkään selkeämmin järjestäytyneet kojuja pitäneet ryhmittymät tarjosivat eheytymistä, paluuta jonkinlaiseen autuaaseen ihmisen alkutilaan. Kaikista tarjolla olleista suurista kertomuksista löytyi se paljon puhuttu perususkonnollinen narratiivi – juuri tämän avulla juuri sinä voit löytää juuri sen, mitä eniten tarvitset; rauhan ja pelastuksen. Lunastettavissa oli mahdollisuuksien mukaan lippua paratiisiin, nirvanaan, henkiseen uudistumiseen, universumien universumiin ja muihin vastaaviin lopullisiin lepotiloihin.

Kristittynä olen itse usein melko automaattisestikin täyttänyt tuon tyhjän paikkani Jeesuksella ja hänen uroteoillaan. En ole koskaan tuominnut tai kieltänyt muita uskontoja tai elämänkatsomuksia, ja messuilla hämmentyneenä sinkoillessani mielessäni pyöri oikeastaan yhä vahvemmin seuraava kysymys: onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, mistä me löydämme pelastuksemme ja rauhamme, kunhan se vain ylipäätään löytyy jostain? Kaikki elämää suuremmat katsomukset puhuvat kuitenkin loppujen lopuksi samalla kielellä samoista asioista. Voisiko meidän, ikuisten rauhanetsijöiden, modernien, valinnanvaraisten ihmisten osaksi jäädä tuon universaalin koodikielen murtaminen ja uudelleenmuokkaaminen omia tarpeitamme vastaavaksi?

Kun pääsemme täyttämään tätä sieluihimme sisäänrakennettua hengellistä tyhjiötä, mielemme valtaavat jälleen uudet kysymykset. Me emme tyydy vain siihen, että meillä on mahdollisuus valita mieleisemme pelastus, me tarvitsemme jotain lisää. Kuten maailmanuskontojen Raamattu, Ninian Smartin teos Uskontojen maailma opettaa, että uskontoihin ja elämä filosofioihin kuuluu lähes poikkeuksetta
materiaalinen ulottuvuus. Me tarvitsemme materiaa, jotain konkreettista luottaaksemme siihen, että pyhä on läsnä ja käsin kosketeltavissa. Yllättävää kyllä, me tarvitsemme jotain näkyvää ylipäätään muistaaksemme, että on olemassa jotain ymmärryksemme rajat ylittävää, jotain, mitä emme voi nähdä.

Kristinuskossa tämä materia löytyy ikoneista, erilaisista rukousnauhoista ja tietenkin tärkeimmästä; Jeesuksen ristiinnaulitsemisen reliikistä, rististä. Hindulaisuudessa materiapuolta edustavat jumalten kuvat ja patsaat, islaminuskossa panostetaan moskeijoiden loistoon. Materia on normaalia, se on
haluttua, se on kaunista. Mikä ihme sitten tekee kiviterapiasta, auravalokuvista, shamaanirummuista tai voimakristalleista niin kovin erilaisia ja epäilyttäviä? Miksi taskuun sujautettavat enkelikolikot tuntuvat huijaukselta, kun kerta kaksi ristikkäin aseteltua puuta kantavat sisällään Kristuksen koko sovitustyön olennaisinta?

 

Kirkonkellot äänimaljastaLammassaari2

Viimeisenä messukokemuksena päätin osallistua ”Sielua koskettavaan äänikylpykonserttiin”. Paperilla tämä tarkoitti sitä, että juhlasaliin ahtautunut messuväki pääsi kuulemaan Peter Hessin akatemian äänihierojien esityksen. Käytännössä tämä mystinen äänihieronta tuotettiin humisuttelemalla erilaisia äänimaljoja jonkinlaisilla kapuloilla. Esityksen alussa kuuntelijoita pyydettiin sulkemaan matkapuhelimet, jottei niistä lähtevä värähtely sekoittaisi sisuksissamme äänimaljojen värähtelyn voimasta väreileviä vesivirtoja. Katselin huvittuneena, kuinka kokonainen juhlasalillinen ihmisiä kaiveli taskujaan ja laukkujaan sulkeakseen puhelimensa. Nämä ihmiset taisivat olla tosissaan kuuntelemassa äänikylpykonserttia.

Äänimaljoista lähtevät äänet toivat mieleeni kirkonkellot. En ole itse koskaan ollut mikään äärimmäisen reipas kirkossakävijä. Kirkonkellojen ääni on kuitenkin kertonut minulle aina jostain. Ääni kutsuu rauhoittumaan ja hiljentymään, ennen kaikkea se kutsuu jumalanpalvelukseen ja tutkiskelemaan omaa sielua. Ehkä se oli yleinen messuhurmos, soittajien kokonaisvaltainen antaumus ja usko omaan tekemiseen tai sitten se kirkonkelloja muistuttava pehmeä kumina, olkoon mikä oli, mutta jokin sai minut todella rauhoittumaan. Istuin penkissä silmät suljettuna ja annoin sieluni kylpeä rauhassa.

Äänikylvyn loppupuolella joku sai tekstiviestin. Kiusaantunut ”PIIP PIIP, PIIP PIIP” – ääni kaikui juhlasalissa kuin vahvistimesta puskettuna. Harmonia oli särkynyt. Ilmiselvästä hengellisyyden kaipuusta huolimatta, emme taida sittenkään olla ihan valmiita suhtautumaan täysin vakavasti niihin meille tuntemattomiin hengellisyyden muotoihin.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

”Minä olen” -messuihin tutustuttiin Kyyhkysessä myös vuonna 2015