Kirkon syrjäytetyt

jaana-partti_varillinen-jenni-vihtkari

Pastori Jaana Partti vastaa Kallion seurakunnan sateenkaarityöstä. Tulevaisuuden kirkolta hän toivoo entistä tasaveroisempaa kohtelua kaikille seurakuntalaisille.

 

Kallion kirkon alttaria koristaa Hannes Autereen puinen alttaritaulu, jossa Jeesus kutsuu luokseen työmiehiä ja -naisia. Perinteisesti työväenluokkaista Kalliota pidetään nykyään lähinnä punaviherkuplan ilmentymänä. Imagostaan ja ilmapiiristään huolimatta Kallion seurakunnassa, kuten ei muissakaan seurakunnissa, osattu vielä viime vuosituhannen lopulla kohdata sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Edes 2000-luvulla se ei ole ollut itsestäänselvyys.

Sateenkaarityö sai alkunsa ärtymyksestä. Jaana Partti oli kyllästynyt kirkon tapaan kohdella vähemmistöjä. Suuttumusta herätti, kun Partin naispuolinen ystävä ei saanut pappisvihkimystä, koska tämä kuului seksuaalivähemmistöön. Lisäksi seurakuntalaisten tarinat kaltoin kohtelusta harmittivat Parttia kovasti. ”Homoseksuaaleilla on ollut tilanteita, jossa heille näytetään seksuaalisen suuntautumisen vuoksi seurakunnissa ovea. On myös tilanteita, jolloin heille ei ole suostuttu jakamaan messussa ehtoollista. Ehtoollisen jakamisesta kieltäydyttiin esimerkiksi toteamalla sen rikkovan ehtoollisen pyhyyttä”, Partti tuhahtaa.

Partti oli kyllästynyt omien sanojensa mukaisesti siihen, että kirkossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ”kohdeltiin kuin saastaa”. Omien läheisten ja seurakuntalaisten ikävien kokemusten kautta päädyttiin tulokseen, että sateenkaarityölle oli tarvetta. Kallion seurakunnan sateenkaarityö käynnistettiin vuonna 1999, ja se sai erityisesti alkuvuosinaan vastustusta sekä kirkon sisältä että seurakuntalaisten toimesta. Tästä seurasi, että Kallion seurakuntaneuvosto jakautui kahtia, ja työstä tehtiin useita valituksia tuomiokapituliin.

Sateenkaarityön ja eritoten -messujen vastustajien argumentit olivat Partin mukaan lähinnä typeriä: sateenkaarityötä kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, ”ettei kirkossa järjestetä pedofiili- tai murhamessujakaan”. Sateenkaarityötä jouduttiin rajun vastustuksen vuoksi järjestämään aluksi silloisessa Alppilan naapuriseurakunnassa, joka on nykyään osa Kallion seurakuntaa.

 

kallion-kirkko-jenni-vihtkari

 

Sateenkaarityötä seurakuntalaisten ehdoilla

Sateenkaarimessu järjestetään kerran kuussa Alppilan kirkossa, ja jokaiseen messukertaan kokoontuu keskimäärin 40–60 seurakuntalaista. Partin sanoin seurakuntalaiset ovat ”erityisen kovia veisaamaan”, ja ennen kaikkea kehuu messuja tunnelmaltaan ”rennoiksi ja lämpimiksi.” Se, että messut ovat suunnattu vähemmistöille, näkyy pääosin saarnoissa. Messut itsessään noudattavat perinteistä kirkkokäsikirjan kaavaa.

Työssään Partti on kuitenkin havainnut, että monille sateenkaarikristityille ja sateenkaarikansaan kuuluville on tuntunut vaikealta sovittaa oma seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä osaksi kristillistä identiteettiä. ”Moni heistä on kyseenalaistanut, voiko olla samanaikaisesti esimerkiksi homoseksuaali ja kristitty – mutta sanon, että kyllä voi!”

Asenteet ovat Partin mukaan syvässä. ”On tapauksia, joissa henkilö ei ole käynyt kirkossa kymmeneen vuoteen, ja juuri kerrankin hänen osallistuttuaan jumalanpalvelukseen, hän kuulee sen ikävän saarnan”, Partti huokaisee. ”En ihmettele yhtään, mikäli osa ihmisistä on tämän myötä eronnut tai vieraantunut kirkosta.” Juuri näitä ihmisiä Partti haluaa työssään kohdata ja auttaa heitä löytämään uudelleen suhteensa Jumalaan ja kirkkoon.

Partti ei itse kuulu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin, mutta ei pidä sitä ongelmana. Hän myöntää että tämä vaikuttaa tietyllä tapaa näkökulmaan. ”Mutta minua on kuitenkin opetettu”, hän toteaa. Toimenkuvansa kautta Partti on esimerkiksi oppinut, miten monimuotoista ihmisen seksuaalisuus voi olla.

Partti pitää itseään henkilönä, joka tukee ja ylläpitää vähemmistöjen asemaa ja olemassaoloa kirkossa. ”Jokaisen tulee saada tulla kirkkoon sellaisena kuin hän on. Sen ei pidä mennä niin, että muutamme sinut sellaiseksi kuin me haluaisimme sinun olevan.”

Sateenkaarityötä tehdään aina seurakuntalaisten ehdoilla, mutta niin kutsutusta ”perinteisemmästä papin työstä” se ei eroa. ”Meillä kaikilla ihmisillä on kuitenkin samat peruskysymykset ja kipukohdat elämässä”.

Sateenkaarityö on opettanut Partille myös periksiantamattomuutta. ”Jos sulla on joku unelma tai visio, älä anna periksi. Vaikka vastustusta tulee, täytyy olla vaan sitkeä”. Partti kuitenkin muistuttaa, että ”kukaan ei kuitenkaan pärjää yksin.” Hän haluaa korostaa työkavereiden ja esimiehen tukea sateenkaarityön alkuvuosina, puhumattakaan sateenkaarikansasta.

 

”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

 

Luontevaksi osaksi seurakuntien työtä

Marraskuun 2016 kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon harmittaa luonnollisesti sateenkaariyhteisöä – myös niitä, jotka eivät haaveile avioelämästä. Päätös ei ole miellyttänyt myöskään kaikkia kirkolliskokouksen jäseniä. Sukupuolineutraalin avioliittolain astuttua voimaan osa papeista aikoo päätöksestä huolimatta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka siitä seuraisi sanktioita.

Kirkossa on myös keskusteltu mahdollisuudesta luopua vihkimisoikeudesta. Partti torjuu ajatuksen toteamalla sen olevan ongelmallinen kirkon kannalta. ”Kukaan ei jaksa tulla erikseen kirkkoon siunattavaksi ja järjestää siksi kahdet erilliset juhlat”, Partti sanoo. Hän on huolissaan siitä, että jos kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan, kirkon konservatiivisempi siipi saattaisi syyttää siitä yksinomaan seksuaalivähemmistöjä. ”Väitettäisiin, että vihkimisoikeus otettiin meiltä pois homojen takia.”

Vihkimisoikeuden luopumisen sijaan Partti pitää kannattavampana niin kutsuttua ”Norjan mallia”, jossa vihkiminen on ikään kuin omantunnonkysymys. Pappi saisi siis itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevia pareja. Partti haluaa kuitenkin korostaa, että ”loppujen lopuksi papit toteuttavat sitä tehtävää, johon heidät on vihitty, eli toimittamaan pyhiä toimituksia”.

Toisinaan hänestä tuntuu, että suurin ongelma on enemmistön asenteissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. ”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

Kirkon jakautumiseen ja kirkosta erkaantumisen haasteisiin on esitetty yhtenä ratkaisuna henkilöseurakuntamallia. Nykyisessä mallissa seurakunta määräytyy henkilön asuinpaikan mukaan, mutta henkilöseurakuntamallissa jokainen saisi valita oman seurakuntansa. Partti pitää ehdotusta huonona, sillä se on käytännön resurssien ja toteutuksen kannalta mahdoton. Valinnanvapauden sijaan Partin mukaan pitäisi panostaa ihmisten tasavertaiseen kohteluun seurakunnissa, ja sateenkaarityön toimivan luontevana osana sitä. Kallion sateenkaarityö on tarjonnut monille turvallisen ja helposti lähestyttävän tavan lähestyä kirkkoa ja kristillisyyttä.

Partti kokee, että sateenkaarityölle on edelleen tarvetta, ja hän ei pidä esimerkiksi sateenkaarimessuja sen ihmeellisempänä kuin perhe- tai gospelmessujakaan. Nykyisin pääkaupunkiseudulla sateenkaarityöhön ja -messuihin suhtaudutaan pääosin positiivisesti. Työsarkaa kuitenkin vielä riittää. ”Helsingissä on helppo tulla vielä kaapista ulos, mutta mitä enemmän landemmalle mennään, sitä enemmän vastustusta sateenkaarityölle löytyy.”

 

Seurakuntalaisen kommentti: Suhteeni kirkkoon ja Jumalaan

”Olen kasvanut kristityksi lapsesta saakka. Suhde Jumalaan on aina ollut olemassa toisin kuin suhde kirkkoon. Ilman sateenkaarimessua tuskin olisin kirkon jäsen.

Jumalaan voin luottaa. Jumala rakastaa ihmisiä. Kaikkia. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden hengellinen ilmapiiri oli tiukan kaksinaismoralistinen ja ahdistava, Jumalasta ei kuitenkaan muodostunut pelottavaa kuvaa. Kuumat kivet ovat ihmisten käsissä jos jossain. Jumalan käsissä on haavat ja kasvoilla rakkautta.

Kirkko olemme me ihmiset. Tätä lausetta olen itsekin käyttänyt monta kertaa kun olen vakuutellut kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä. Mutta onko kirkko sittenkään myös meitä sateenkaarikristittyjä varten?

Olenko minäkin kirkon tasa-arvoinen jäsen? Kristuksen ruumiin jäsen? Vai onko kirkko sittenkin vain niitä muita varten?

Jumalan kanssa olen puheväleissä – kirkon kanssa en aina niinkään. Jumalan kanssa tulen aina pysymään edes puheväleissä. Siitä voin olla varma, koska se ei ole ihmisistä riippuva asia. Kirkon suhteen en ole ollenkaan varma.

Olenko minä tulevaisuudessa kirkon tasa-arvoinen jäsen? Vai ovatko kirkossa kaikki tasa-arvoisia, mutta toiset sitten kuitenkin vähän tasa-arvoisempia kuin toiset?”

-Veronica Saarela, teologian kandidaatti ja sateenkaarimessun vapaaehtoinen

 

Mistä on kyse?

•Sateenkaarityö on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille suunnattua seurakuntatyötä, jonka tavoitteena on vastata seurakuntalaisten sielunhoidollisiin tarpeisiin ja seurakuntayhteyden luominen.

• Kallion seurakunnassa sateenkaarityötä on järjestetty vuodesta 1999 alkaen.

• Kallion seurakunta järjestää seurakuntalaisilleen esimerkiksi messuja, retriittejä, kristinuskon peruskursseja ja kuorotoimintaa. Sateenkaarimessut järjestetään kerran kuukaudessa Alppilan kirkossa. Messuavustajan tehtäviin ovat tervetulleita kaikki teologian opiskelijat.

• Toimii yhteistyössä Malkuksen, Setan, Arcusen ja Yhteys-liikkeen kanssa.

Edit. 12.1.2017 klo 17.50: Korjattu lausetta ”Kirkolliskokouksen päätös pitäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia…” muotoon ”Kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon…”

Edit. 8.3.2017 klo 23:33: Tarkennettu kirkolliskokouksen ajankohtaa tekstissä marraskuulle 2016.

 

 

Kuvat ja kirjoitus: Jenni Vihtkari

 

Puuttuva pelastusrengas

saratakala_kolumniin

Kun hyvinvointivaltio ei auta, on kirkolla tehtävää.

 

Suomessa on perinteisesti totuttu elämään hyvinvointivaltiossa – ainakin ideologian tasolla. Korkeaa veroprosenttia perustellaan sillä, että hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti valtion tulee huolehtia kansalaisten elintason ja toimeentulon takaamisesta. Yhteisö siis huolehtii yksilöistä valtion välityksellä.

Viime vuosina suomalainen hyvinvointivaltio on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kriisissä taloudellisen taantuman sekä väestöpyramidin kärjelleen kellahtamisen vuoksi. Näissä olosuhteissa talouspolitiikka vaikuttaa ajaneen hyvinvointivaltion ideologian ohi. Mutta kuka huolehtii vähäosaisista, jos valtio ei sitä tee?

 

Lapsuudessani yksi lempielokuvistani oli Disneyn löyhästi Victor Hugon samannimiseen romaaniin perustuva animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja (1996). Jostain syystä muistan erityisen hyvin ne kohtaukset, joissa milloin kukakin hahmo kolkuttaa vuorollaan Notre Damen katedraalin jyhkeitä ovia turvapaikkaa anoen.

Sillä 1400-luvun Pariisissa kirkko oli juuri sitä – valtiollisesta päätöksenteosta irrallinen ja jopa lain kouran ulottumattomissa oleva saareke köyhille, hyljeksityille, rikollisille ja vainotuille.

Kristilliseen maailmankatsomukseen on aina kuulunut keskeisesti ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja muiden ihmisten auttamisesta. Laupeudentyön perinteet ovat pitkät myös kirkkojärjestelmässä, sillä kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille ja vainon kohteena oleville ainakin 500-luvulta lähtien.

Myös 2010-luvun Suomessa kirkolta voi hakea turvaa, apua ja tukea – aivan konkreettisesti. Toisinaan se antaa sitä myös pyytämättä.

 

Tänä talvena kirkko on päättänyt avata ovensa asunnottomille, jotta heidän ei tarvitsisi yöpyä hengenvaarallisessa pakkasessa. Reilu vuosi sitten kirkko kutsui puolestaan suojaansa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita, joille ei löytynyt majoitusta muualta.

Kriittisistäkin äänenpainoista huolimatta kirkko on saanut näiden eleidensä vuoksi paljon kiitosta. Samalla se on osoittanut myös tarpeellisuutensa suomalaisen yhteiskunnan osana.

Turvapaikanhakijoiden ja asunnottomien majoittaminen kirkon seinien suojiin on vain yksi esimerkki siitä, millä tavalla kirkko on valmis kantamaan vastuuta tehtävistä, joista valtio on joko haluton tai kykenemätön huolehtimaan. Toinen esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä sen lähipiirissä toimivien kansalaisjärjestöjen tekemä kehitysyhteistyö, josta Suomen hallitus on siitäkin suuressa viisaudessaan leikannut.

Onko siis niin, että kirkko hoitaa sen, minkä hallitus leikkaa? Missä vaiheessa vastuu yhteiskunnan heikoimmista siirtyi hyvinvointivaltiolta kirkolle?

 

Hyvinvointivaltion sijasta 2010-luvulla tulisikin puhua pikemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomalaista hyvinvointia ei nimittäin tuota pelkästään valtio, vaan myös esimerkiksi lukuisat vapaaehtoiset kansalaiset, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt – sekä Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Kirkko voidaan toki nähdä myös osana hyvinvointivaltiota kansankirkon asemansa, verotusoikeutensa ja osittaisen valtionrahoituksensa vuoksi. Valtionrahoituksen tarkoituksena on kuitenkin huolehtia lähinnä esimerkiksi hautausmaiden ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten ylläpidosta.

Turvapaikanhakijoille tai asunnottomille siitä tuskin riittää. Suomessa arvostetaan kirkon tekemää hyväntekeväisyystyötä, ja siitä on muodostunut muiden auttavien tahojen kanssa kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti nämä valtiota avittavat pelastusrenkaat kertovat lähinnä epäonnistuneesta politiikasta. Ehkä näillä pelastusrenkailla voidaan lopulta pelastaa myös hyvinvointivaltio itse.

 

Sara Takala