Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius