3/2016 Henkevää katsottavaa

gods_not_dead_xxlg-uus

Kyyhkysessä on käsitelty useastikin elokuvan ja uskonnon suhdetta. Ilmiö on laaja ja kattaa niin paljon erilaisia teoksia, että tulokulmia aiheeseen riittää. Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt alalaji on avoimesti tunnustukselliset, kristilliset elokuvat. Seuraavassa suoritetaan pintaraapaisu tähän varsinkin Yhdysvalloissa 2000-luvun aikana noususuhdanteen kokeneeseen ilmiöön eräiden nimikkeiden kautta. Ota oppia, Suomen filmiteollisuus!

 

Kristillisiin aiheisiin perustuvat elokuvat ovat nostaneet profiiliaan myös Hollywoodissa viime vuosina, esimerkkeinä Noah (2014), Exodus (2015) ja Ben-Hurin uusi versio (2016). Ilmiöön voi hakea syitä niin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä kuin vaikka The Passion of the Christin (2004) taloudellisesta menestyksestä.

Näiden teosten pohjimmainen tarkoitus ei kuitenkaan ole katsojan olemassa olevan arvopohjan vahvistaminen, vaan uskonnollisten myyttien luova tulkinta. Varsinaiset kristilliset elokuvat ovat ensisijaisesti pientuotantoja, joiden julistuksellista otetta ei tarvitse pehmentää laajimman mahdollisen yleisön saavuttamiseksi.

 

Lajityypin taloudellisena virstanpylväänä voidaan pitää vuonna 2008 valmistunutta draamaa Fireproof. Puoli miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti lippuluukuilla 30 miljoonan voitot tuotantoyhtiö Sherwood Filmsille. Sherwoodin baptistikirkon omistamasta yhtiöstä voidaankin puhua lajinsa menestyneimpänä.

Elokuvat ovat unelmatehtaan historiallisista spektaakkeleista poiketen enemmän amerikkalaisen keskiluokan arjen kuvauksia, ja draama syntyy kristillisen arvomaailman ja ympäristön välisestä konfliktista.Tarinoiden päähenkilöt pyrkivät elämään vakaumuksensa mukaisesti ja hakemaan ratkaisua ongelmiinsa uskosta. Fireproof-elokuvassa päähenkilö yrittää pelastaa avioliittonsa turvaamalla kristilliseen parisuhdeoppaaseen, kun taas Old-Fashioned (2014) kuvaa parisuhteen ensivaiheita, jossa pyritään etenemään perinteisiä arvoja kunnioittaen (lue: ei esiaviollista seksiä).

Kovemmille kierroksille taas mennään elokuvissa kuten God’s Not Dead 1 ja 2 (2014/2016) tai War Room (2015). Ensin mainituissa draama rakentuu Jumalan olemassaolon todistamisen ympärille, ensin yliopistolaitoksessa ja toisessa osassa jo oikeussalissa. War Room taas vie nimensä mukaisen sota-allegorian siihen pisteeseen, että lopussa katsojaa jo agitoidaan liittymään uskonsoturien alati kasvavaan joukkoon.

Tarkkaavaisempi huomaakin jo, että hienovaraisuus ei ole näiden elokuvien korkein hyve. Rivien välissä esiintuleva sanoma kristillisyydestä on ainakin liberaalille perusluterilaiselle monesti hämmentävä. Aatteellisia vihollisia edustavat eri painotuksin ateistit ja muut uskonnottomat, liberaalit, islam ja vaikka nettiporno. Armon sanomaa on kuitenkin sen verran, että myös jumalattomilla on mahdollisuus kääntymykseen – ainakin ennen, kuin menettävät henkensä kliimaksissa.

 

Yhteistä muiden halpatuotantoleffojen kanssa on mahdollisuus päästä bongaamaan eilispäivän tähtiä isommista ja pienemmistä rooleista. Oscar-voittaja Lou Gossett Jr. elokuvassa Grace Card (2010) vielä menettelee. Todella riemastuttavia elämyksiä tarjoaa 90- luvun tv-tähtien bongaaminen kuten “Hercules” Kevin Sorbo ateistisena filosofian professorina tai “Sabrina teininoita” Melissa Joan Hart vakaumuksensa takia vaikeuksiin joutuvana opettajana God’s Not Dead- elokuvasarjassa.

Elokuvien kriittinen vastaanotto on vaihdellut laidasta laitaan, positiivisinta palaute on ollut nimenomaan kristillisessä mediassa. Valtamediassa saatu kritiikki on saanut elokuvien tekijät vastarintaan tragikoomisellakin tavalla, kuten elokuvan Saving Christmas (2014) tapauksessa. Filmin tähti Kirk Cameron kehotti sosiaalisessa mediassa faneja nostamaan elokuvan kokonaisarvosanaa suositulla Rotten Tomatoes- leffasivustolla.

Liikekannalle lähtivät sen sijaan elokuvan arvostelijat, jotka antoivat filmille murskakritiikin. Cameron tuomitsi elokuvan saaman reaktion “ateistien salaliitoksi”.

 

Kirjoittaja: Olli-Pekka Toivanen

Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius