#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

Lohduttomuutta ja häpeää – opiskelijoiden kipeä yksinäisyys

”Masennukselle tai ahdistukselle ei ole kasvoja.”

Kuka lohduttaisi Nyytiä? – lausahdus on monelle korkeakouluopiskelijalle tullut tutuksi Tove Janssonin satujen kautta. Näitä Nyytin kaltaisia yksinäisiä hahmoja voimme löytää myös yliopistolta ja sen eri tiedekunnista. Vuonna 2013 tehdyn opiskelijabarometrin mukaan yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 35 prosenttia tuntee joskus ja 10 prosenttia usein tai jatkuvasti olonsa yksinäiseksi. Nyyti-järjestössä toimiva sosiaalipsykologi Päivi Maria Väisänen toteaa yksinäisyyden koskettavan yllättävän montaa korkeakouluopiskelijaa.

Yksinäisyyden syitä on yhtä monia kuin on yksinäisiä ihmisiä. Sosiaalipsykologi Päivi Maria Väisänen on varovainen puhuessaan syistä, jotka ovat johtaneet yksinäisyyteen: uusi paikkakunta, ujous, sosiaalinen jännittäminen, koulukiusaaminen, mielenterveyshäiriöt, vakava sairastuminen tai vammautuminen. Väisänen tahtookin muistuttaa, että opiskelijoilla on todella erilaisia tarinoita yksinäisyytensä taustalla. Järjestön toimintaan kuten hengailuiltoihin tai nettikeskusteluihin osallistuvien naisten ja miesten tasapuolinen läsnäolo osoittaa, ettei yksinäisyydelle ole sukupuoli- tai tiedekuntarajoja.

Yksinäisyys tuottaa monille häpeää, ja sitä on vaikeaa myöntää. Voisi siis ajatella, että siihen liittyy tunne epäonnistumisesta. ”Yleisesti ihannoidaan, että on paljon menoja ja kavereita. Toiset haluaisivat edes sen yhden hyvän”, toteaa Väisänen puhuessaan yksinäisyyden ja sosiaalisten ihanteiden välisestä suhteesta. Monille yksinäisyydestä kärsiville opiskelijaelämä on tuottanut pettymyksiä: ”Moni koulukiusattu oli uskonut, että opiskelijaelämä vihdoin tarjoaisi kavereita.” Hän kertoo joidenkin opiskelijoiden kokevan, että yliopistossa on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin: Usein opiskelijat pohtivat miten ja missä saisivat aloitettua keskustelun.” Väisänen lisääkin vielä, että suomalaisessa kulttuurissa vieraille puhuminen on jo itsessään vaikeaa.

Uudet opiskelijat ovat kokeneet tuutoritoiminnan korkeakouluissa pääosin hyväksi, mutta esimerkiksi tapahtumien alkoholikeskeisyys ei innosta kaikkia. Väisäsen mukaan osalle opiskelijoista on jäänyt kuva, että on olemassa vain yksi vaihtoehto: ”Jos et juo, niin älä tule.” Väisänen korostaakin: ”Jos kaikki tapahtumat ovat alkoholikeskeisiä, niin ne kääntyvät vielä itseään vastaan.”

Yksinäisyyden kokemuksia on monentyyppisiä: monet saattavat tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka olisi kavereita ympärillä. Toiset ovat Väisäsen mukaan todella yksin – heillä ei ole edes läheisiä perhesuhteita. Hän pitää asiaa vakavana, sillä yksinäisyys on terveydelle vaarallista. Yksinäisyydestä huolimatta ihmiset jaksavat käydä koulussa ja sosiaalisissa tapahtumissa: ”Aikamoista jaksamista se vaatii”, Väisänen kuvailee.

Moni yrittää kovasti saada kavereita yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta, mutta tuloksetta. Nyytin yksinäisyys-internetvertaistukiryhmässä eräs opiskelija kuvailee tilannettaan: ”Olen huomannut, että kaikissa yhteisöissä, oli sitten peruskoulu, armeija tai korkeakoulu, sama kaava tuntuu toistuvan. Tulen hyvin toimeen kaikkien kanssa, mutta jotenkin siitä kaikesta jää se viimeinen silaus, että oltaisiin oikeasti kavereita. Siis sellaisia, että voisin oikeasti soittaa huolettomasti heille ja pyytää heitä bisselle ilman, että tunnen jonkinlaista ’häpeää’, että haluaako joku kanssani lähteä ulos.”

Tutkimus ja yksittäisen opiskelijan kommentti: Nyyti.fi.

Kun vaarana on putoaminen, kuka ottaa kiinni?

Aarnilla on yli 10 vuoden kokemus opiskelusta yliopistossa ja eri tiedekunnista. Opiskelun tuomat haasteet ovat hänelle tuttuja. Miltä tuntuisi toimia päätoimisena opiskelijana ja yrittää masennuksen ja sosiaalisen ahdistuksen keskeltä löytää opiskeluihinsa mielekkyyttä? Aarnille tämä on ollut arkipäivää lähes koko hänen opiskelunsa ajalta.

Kun katsoo ympärillään kulkevia ihmisiä, kaikki näyttävät kovin tavallisilta opiskelijoilta. Moni heistä näyttää tyytyväisiltä. Harvemmin tuttu opiskelija on myöntänyt olevansa onneton tai jännittävänsä työskentelyä ryhmätilanteissa. Todellisuudessa masennukselle tai ahdistukselle ei ole kasvoja. Tämän voin itsekin todentaa katsoessani Aarnia. Hän hymyilee ja selittää tohkeissaan tämän hetken korkeakoulupolitiikasta. Aarni kyllä myöntää, että elämä on alkanut tuntua paremmalta. Keskustelun kääntyessä vuosia sitten alkaneeseen masennukseen, hänen kasvojensa ilme muuttuu vakavaksi.

Aarni on kaivannut peruskoulusta ja lukiosta asti opinnoilta mielekkäitä haasteita, mutta yliopistossa kaksi vuotta opiskeltuaan hän pettyi kovasti. ”Se olikin samaa ulkoa opettelua”, Aarni toteaa. Loppujen lopuksi opintojen tarkoituksettomuus ja ahdistus ruokkivat toinen toisiaan, mikä johti hänen sanojensa mukaan syrjäytymiseen. ”Iski iso motivaatiokriisi ja mietin, onko tässä mitään järkeä. Tajusin, että olen opiskellut viisi vuotta enkä ole saavuttanut oikeastaan mitään.”

Aarni on jälleen fuksi ja pystyy hyvin tunnistamaan uuden opiskelijan vaikeudet sopeutua yliopiston järjestelmiin. ”Opiskelu vaatii kokonaisvaltaista sopeutumista. Pitää omaksua lyhyessä ajassa paljon tietoa. Omaksua sosiaalinen verkko ja opetussuunnitelma”, hän muistelee. Masennuksen ja ahdistuksen keskellä taistelleelle Aarnille uudessa tiedekunnassa aloittaminen on parantanut jaksamista. Hän pitääkin erityisen tärkeänä opinnoissa vertaisopiskelijoiden olemassaoloa. Toisaalta myös opinnoista ja ihmissuhteista on vaikeampaa saada uudelleen kiinni, jos niistä putoaa: ”Kyllä täällä aika yksin on.”

Vuosien saatossa Aarni on oivaltanut, että elämään on luotava itse sisältö ja mielekkyys, kuten myös opintoihin. Mies myöntää saaneensa osittain kaipaamaansa mielekästä haastetta ja mahdollisuuden toteuttaa itseään työstäessään kandia ja gradua. Hän odottaa mahdollisilta jatko-opinnoilta lisää ”näitä mielekkäitä haasteita” ja tilaa omille ajatuksille. Sosiaalisen ahdistuksensa ja seminaarityöskentelyn moninaisten ongelmallisuuksien vuoksi Aarni on jättänyt opintojensa aikana useamman seminaarin kesken. Suurimmaksi ongelmaksi hän kiteyttää työskentelyn epämääräiset tavoitteet, jotka aiheuttavat hänelle ylimääräistä stressiä: ”Mietin toiminko ja sanonko oikein, sillä kerran yritin kommentoida sisältöä ja sain tylyn vastaanoton.” Toisaalta Aarni muistelee opponointia, jossa opiskelijalla on ollut asenneongelmia, joihin opettaja ei ole puuttunut. ”Toisaalta mitä palautetta me oikeastaan ikinä saamme? Ainoastaan arvosanan Weboodiin”, hän toteaa keskustelumme lopuksi.

Haastateltavan nimi muutettu.

teksti: Jenni Vihtkari
kuva: Jenni Vihtkari

Opiskelijoiden mielenterveydestä ja teologiangtista kirjoitettiin myös Kyyhkysessä 1/2013.