Iltapäivän aurinko kuultaa naisen sarin kankaan lävitse. Hän kantaa vettä ämpärissä. Naiset ovat töissä, matkalla jonnekin tai miestensä kanssa. Heitä ei tunnu näkyvän ottamissani valokuvissa. Kolkata sykkii elämää, ja illalla aurinko putoaa taivaalta kuin kivi.
Delhissä pelotti. Tunne ei ollut tavallista arkuutta vieraassa paikassa. Seisoin kavereideni kanssa paikallisen alkoholiliikkeen edessä ja luotin auton lukkoihin vähemmän kuin heidän seuraansa kadulla. Jos humalaisia miehiä tulisi useita kerralla, en tiedä mitä voisi tapahtua. Muutama mies käveli tahallaan minua päin. Mies oli paljon pelottavampi kuin ohi kulkevat katukoirat, joita yleensä säikyin. Huivi ja vaatteet eivät kätkeneet naiseuttani. Tiesin etten saisi olla esillä katukuvassa. Olin silti.
Erääseen teoriaan ihmisen sukupuolen asemasta maailmanpolitiikassa sisältyy ajatus kansallisruumista. Sellaisia ovat kielessä käytetyt termit, kuten Suomi-neito, äiti Intia ja isänmaa. Miehen kansallisruumis on suojeleva, aktiivinen ja taisteleva. Naisen ruumis on ylläpitävä ja passiivinen, säilyttävä. Miehen päällä on t-paita ja farkut. Hänen kioskinsa päällä on Nokia-kyltti. Naisen päällä on sari. Hän suorittaa aamusiunauksen. Ruumiillaan he edustavat koko Intiaa.
Kansallisruumista vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi raiskaamalla vieraan kansan nainen. Kunnia, joka on liitetty naisen ruumiin ja olemuksen suojelemiseen, korvautuu häpeällä. Puhutaan sotaraiskauksista. Hindunationalismin nousu ja Intian sisäiset sukupuolten väliset valtarakenteet korostavat raiskauksia myös eräänlaisen kansakunnan sisäisen kontrolloinnin keinona. Tämä on kohdistunut myös ulkomaalaisiin.
Vanha kirjekaverini kieltäytyi tapaamasta minua. Hänen äitinsä oli kertonut, että edellisen kerran, kun joku länsimaalainen oli saapunut Espoon kokoiseen pikkukylään Intiassa, se oli päätynyt lehtiotsikoihin. Kirjekaverilleni ongelma oli siinä, että olen valkoinen ja nainen:
“Look, Jas, it would ruin my life.”
Ihonvärini, naiseuteni ja kulttuuritaustani avulla olisin voinut pilata hänen elämänsä.
Yritän löytää vessaa Kolkatan luonnontieteellisestä puistosta. Naisten vessat on lukittu. Kolkatan Intian kansallismuseossa naisten vessa on varastokoppi. Käyn miesten vessassa.
“Few mahila toilets (=naistenvessat) in city, Centre asks for 370 more.” -Times of India, 18.6.
Kaksi naista on raiskattu ja hirtetty Badaunissa, sillä kylässä ei ollut naistenvessaa. Naiset oli pakotettu astumaan pois turvalliselta, normien hyväksymän käytöksen alueelta, pellon liepeille.
Gender policing tarkoittaa tietynlaisen käytöksen hyväksymistä ja siihen kannustamista. Toisaalta kyse on vääränlaisesta käytöksestä rankaisemista. Eräs keino tähän on raiskaus, tiedottaa No Country for Women.org:
“In the urban culture, where women are out with their boyfriends till late in the night skimpily dressed, rape instances are bound to be higher than in rural areas where women are mostly confined to their homes and are dressed properly.” – Abu Azmin, Samajwadi Party.
Seuraavassa tapauksessa kyse tuskin oli vähäpukeisesta naisesta:
“9-year-old raped by neigbour – – when she was sleeping on the terrace of her house in Anand Parbat. – – Mukesh took advantage of the absence of the girl’s parents.” – Times of India, 18.6.
Ongelman ydin on jossain syvemmällä kuin vaatteiden alla tai vessojen puutteessa.
“Asuin yksin. Naapurini soitti poliisit, koska pidin kotibileet joissa oli sekä tyttöjä ja poikia. Että nyt siellä on tyttöjä ja poikia sekaisin, se on irstasta.” – miespuolinen kirjekaverini Delhissä.
Sari päällä on hankala kävellä, muuten kuin hitaasti, tai kurkottaa. Yritän hyppiä. Leikitän lapsia Kolkatan Institute of Psychological and Educational Researchin tiloissa. Eräs tyttö on palannut kotoaan asuntolaan mustan silmän kanssa, toisella on uusi mekko. Köyhä tyttölapsi on kaksinkertaisesti heikko-osainen. Luen tapausraportteja hyväksikäytetyistä, hylätyistä, myydyistä lapsista lastenkotiyksikössä. Käteni tärisevät. Heistä kasvaa naisia ja miehiä.
“Jokin päivä saat sen sidottua vielä oikein. Minä autan sinua”, sanoo talonmiehen vaimo, ja sitoo sarin viidennen kerran ylleni. Kävelen portaat alas ja avaan luokkahuoneen oven. Lapset tulvivat innostusta täynnä luokkaan. Valo kuultaa sarini kankaan lävitse. Silmistäni kuultaa toivo
Luen: What Young India Wants, Toinen maailmanpolitiikka.
Kuuntelen: Bulla ki jaana – Rabbi Shergill.
teksti ja kuvat: Jasmin Ruokolainen
