Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.
”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.
”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”
Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:
”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”
Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.
Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.
Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.
Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.
Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.
”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”
Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.
Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.
”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”
Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.
Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”
Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:
”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”
Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.
Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.
Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.
Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.
Teksti ja kuvat: Ella Luoma
Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.
