Taas yksi lukuvuosi tuli ja meni. Se ei ollut viaton ja leppoisa kuin fuksivuoteni, jolloin aikaa oli ystäville, hauskanpidolle ja joutilaana ololle. Sen sijaan tänä vuonna löysin itseni viettämässä lukuisia tunteja tietokoneen ja oppikirjojen äärestä, toisinaan miettien, milloin itselläni olisi aikaa syödä, nukkua tai saatikka viettää aikaa läheisten kanssa. Kuulostaako tutulta, opiskelijatoverini?
Opiskelujen aikana olen käynyt useasti läpi opiskelijan motivaatiokuopat ja kysynyt itseltäni, miksi edes opiskelen. Näinä vuosina monet kaverini ovat tienanneet oman alansa töissä, ostaneet ensimmäisen asuntonsa, menneet naimisiin ja saaneet jopa lapsia… ja mitä minä teen, no opiskelen! Erityisen turhauttavilta ovat tuntuneet ne hetket, jolloin vaikuttavat tahot aliarvioivat opiskelijoita ja itsestä tuntuu, että on antanut jo kaikkensa. Kasvavat työttömyysluvutkin masentavat mieltä.
Opettajaopintoihin on jälleen valittu uudet opiskelijat, ja he tulevat astumaan yliopistomaailmasta peruskoulujen ja lukioiden arkeen. Vaikka opintovuoden työmäärä oli valtava, koin kasvaneeni sen myötä teologina. Opettajaopinnoissa jouduin ottamaan sekä fyysisesti että henkisesti etäisyyttä teologiseen tiedekuntaan; kapuaminen Siltavuorenpenkereen tiloihin, opettajan kasvatusvastuuseen kehittyminen opetusharjoitteluissa ja yhteistyössä toiminen muiden tieteenalojen opiskelijoiden kanssa.
Kasvaminen teologiksi on vaatinut nimenomaan mukavuusalueelta poistumista ja epävarmuuden sietämistä. Olla teologi merkitsee itselleni laaja-alaista yleissivistyksen kartuttamista ja asioiden kyseenalaistamista sekä toisesta välittämistä ja erilaisuuden kunnioittamista. Pieni etäisyyden ottaminen ja epävarmuudessa eläminen siis kannatti. Opettajaopinnot antoivat uskoa omaan opiskeluun ja mielekkyyttä viimeiseen rutistusvaiheeseen eli gradun työstämiseen – perässä siis tullaan, kaverit!
Kirjoittanut: Jenni Vihtkari
Vastaava päätoimittaja
