”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. -Uuno Kailas

Isälläni diagnosoitiin syöpä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2006. Maksakasvain. Pääsiäinen 2011. Syöpä oli uusiutunut. Lääkitys aloitettiin. Etäpesäkkeitä löytyi sydämen takaa. Syöpää ei voi leikata, eikä pelkkä lääkehoito riitä. Isäni oli terminaalisesti sairas. Sairauden huomasi oikeastaan vain laihtumisesta. Isäni hiuksetkaan eivät olleet missään vaiheessa kärsineet. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät istuneet stereotyyppiseen kuvaan syöpäsairaasta. Tammikuussa 2013 hänen kuntonsa alkoi nopeasti rapautua. Löytyi lisää etäpesäkkeitä, tällä kertaa nielusta. Maaliskuun viimeisellä viikolla isäni siirtyi kotoaan Terhokotiin saattohoitoon.

Terhokotiin pääseminen oli isäni oma tahto. Hän halusi päästä saattohoitoon, ja oli yksi niistä harvoista, jotka sinne pääsevät. Olen pohtinut paljon, miksi hänelle oli niin tärkeää päästä saattohoitoon muualle, pois kotoa. Kivun pelko, kotiin kahliutuminen ja kenties pelko taakkana olemisesta. Isäni vastusti painokkaasti sitä, että äitini olisi jäänyt kotiin häntä hoitamaan. Isäni oli kovin itsenäinen ja omapäinen, monella tavalla samanlainen kuin minä. Apua on helpompi pyytää vieraalta kuin läheiseltä.

Kävin ensimmäistä kertaa Terhokodissa isäni oltua siellä jo päivän. Oli hermostuttavaa ja pelottavaa astua sisään niistä ovista. Minut vastaanotti hiljaisuus ja rauhallisuus. Ihmiset eivät kiirehtineet, ikkunoista siilautui kevättalven valoa sisälle. Terhokoti ei ollut enää kuolemakuvapelottava tai hermostuttava. Se oli rauhan saareke. Aika kulki eri tahtia, ja Terhokodissa oli elämää.

Isäni vietti elämänsä viimeiset viikot Terhokodissa, ja niin monella tavalla vietimme mekin ne viimeiset viikot siellä. Päivittäiset rutiinit muuttuivat. Luentojen jälkeen lähdinkin Pohjois-Haagaan. Töissä ollessa ajatukset olivat muualla. Opin M-junan aikataulut. Kävin useammin kaupassa Pohjois-Haagassa kuin omassa lähikaupassani. Opin olemaan läsnä. Opin kuuntelemaan ja opin antamaan tilaa. Rutiinit eivät kuitenkaan kaikki rikkoutuneet. Katsoin edelleen isäni kanssa Sydämen asialla-ohjelman, luimme iltapäivälehdet ja juttelimme.

Välillä törmäsin lehdissä juttuihin, joissa ihminen julistaa ”näin voitin syövän” ”Ilman positiivista ajattelua ja tahdonvoimaa en olisi selvinnyt”. Suututti ja suututtaa edelleen. Ihminen ei voita syöpää, koska jos näin, niin onko siihen kuoleva silloin häviäjä ja luovuttaja? Tätä sairautta ei saa pois positiivisella ajattelulla. Syöpä vaatii paljon ajatustyötäkin, mutta realistista sellaista. Piti yrittää hyväksyä ajatus lähestyvästä kuolemasta. Meidän kaikkien tuli yrittää sitä, isäni, äitini, veljeni ja minun. Jostain syystä kuitenkin ajattelin koko kevään 2013, että vasta isäni kuoltua lumet lähtevät.

26.4.2013, kello 21.30. Isäni on kuollut. Hän oli nukkunut pois rauhallisesti, äitini ollessa vieressä. 27.4.2013 lumet alkavat sulaa lopullisesti.

29.4.2013 menen katsomaan isäni arkkuunpanoa. Purskahdan itkuun lähes välittömästi nähdessäni kasvot, jotka olivat kerran isäni. Sairaus on ohi. Se keho ei ole enää hänen kotinsa. Uskovaiselle siitä kehosta olisi lähtenyt sielu. Minä käytän mielummin sanaa minuus. Laulamme Terhokodin kappelissa äitini kanssa virren Oi Herra, jos mä matkamies maan. Suru on lähes elävä organismi, laulaessa kyyneleet tukahduttavat ääntä, mutta virren tuttuus, rituaalisuus ja kauneus luovat selittämätöntä lohtua. Rakkaus on täällä, muistona ja tunteena, siteenä välillämme. Vaikka olen ateisti, niin kuoleman kohdalla kirkolla on paikka minun elämässäni. Kirkollisten hautajaisten rituaalisuus, hartaus ja lohtu ovat oikein. Ne ovat minun, meidän, surussa pysyvyyttä edustava ankkuri, ne ovat arvokkaat. Ne antavat kunnioittavan lopun isäni elämälle.

En näe isääni enää koskaan. En kuule hänen ääntään, en tunne hänen läsnäoloaan. Isäni on silti edelleen osa arkeani. Puhun hänestä, muistelen häntä, suren häntä. Käyn haudalla, leivon sellaisen kakun, josta hän olisi pitänyt isänpäiväksi muistoa kunnioittaakseni. Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni aattoillan hartaudessa. Tämän tein äitini takia, äitini surutyön tukena. Minulle se tilaisuus ei enää tuonut mitään. Hartauden jälkeen haudalle sytytetty kynttilä ja sadat muut tuikkivat valot hautausmaalla, se rauhoitti sydäntä. Se hiljaisuus oli samaa kuin Terhokodissa. Hautausmaa on rauhan saareke. Aika kulkee eri tahdissa. Hautakivet kertovat eletystä elämästä.

Teksti: Katja Itäpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

1 comment for “”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

  1. kyyhkynen
    31.10.2015 at 19:20

    Niin mä kerran
    tieni aloin,
    niin mä kuljen:
    paljain jaloin.

    Avohaavat
    syvät näissä
    ammottavat
    kantapäissä:

    rystysihin
    joka kiven
    jäänyt niist´ on
    verta hiven.

    – Mutta niinkuin
    matkan aloin,
    päätän myös sen:
    paljain jaloin.

    Silloinkin, kun
    tuska syvin
    viiltää, virkan:
    – Näin on hyvin.

    – Tapahtukoon
    tahtos sinun,
    Kohtaloni,
    eikä minun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *