Häntä ei ollut helppo löytää, vielä vaikeampi haastatella. Toki tiesin, että hän on olemassa.
Hänen olemassaolonsa on aistinut sivuhuomautuksissa massaluennoilla, kysymyksissä kirkon
roolista ja tuhahduksina kun puhutaan naispappeudesta. Häntä ei tapaa opiskelijatilaisuuksista,
hän ei osallistu Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen toimintaan, hän ei kaveeraa
tiedekunnan maallistuneemman valtavirran kanssa. Hän ei baarisuunnista eikä käytä
opiskelijahaalereita. Hän ei muistuta olemassaolostaan eikä kerro käsityksistään. Hän elää
pienessä kaapissa yhdessä toisten naispappeuden vastustajien kanssa. Hänen nimensä ei ole
Harri, mutta omalla nimellään hän ei suostunut haastateltavaksi.
Harri haluaa papiksi. On halunnut lapsesta saakka. Opiskella teologiaa ja valmistua kirkon virkaan. Mutta kirkko ei häntä halua, niin Harri ainakin kokee. “No ei mulla muuten tässä ole ongelmaa. Kyllä mä tykkään opiskelusta ja olen aina halunnut palvella kirkkoa. Mutta jos en mä saa vihkimystä niin en mä sille mitään
voi. Papiksi mä haluan, jos kirkko vaan huolii. Johonkin pieneen seurakuntaan. Ei minua kaupunkiin oteta kuitenkaan. Ja se vihkimys pitää saada muualta.”
Harrin pelastus on lähetystyö. Kun gradu on jätetty, Harri pakkaa vaimon ja lapsen koneeseen ja lentää Afrikkaan, jossa luterilaiset kirkot eivät ole antaneet periksi. “Siellä eletään kirkon perinteisen opetuksen mukaan. Oli Jumalan siunaus, että Afrikkaan perustettiin luterilaisia kirkkoja, jotka nyt pitävät kiinni
Raamatun sanasta. Me mennään sinne töihin pariksi vuodeksi ja saan siellä pappisvihkimyksen.”
Harri ei ymmärrä, miksi kirkko ei häntä huolisi. Hän on uskovainen – mutta käyttää mieluummin sanaa kristitty. Hän on konservatiivinen ja tuntee Raamatun paljon minua paremmin. Hän elää kirkon opetuksen mukaan – sitäkin paremmin kuin minä. Ja hän on mies. Kirkko saisi hänestä hyvän papin. “Sitä mä olen ihmetellyt ja rukoillutkin, että tässä joku järki voittaisi. Kun nyt hyväksytään kaikki homot ja muutkin. Muttei kristittyä.”
Homot ovat Harrille se toinen ongelma. “Kirkko myötäilee liikaa maailmanmenoa. Pitäisi uskaltaa sanoa, mikä on oikein. Sanoa, että tämä on kristillistä, näin kristitty elää. Eläkää te muut miten tykkäätte.”
Harrin kertoo, että naispappeuden vastustaminen on monen muun mielestä pahinta, mitä kirkossa voi tehdä. Ja tiedekunnan sisällä vielä pahempaa. “Ei sitä oikein viitsi ääneen täällä sanoa. Ei tätä kukaan hyväksy. Mutta en minäkään hyväksy sitä, että kaikki vähänkin aiheesta kiinnostuneet haluaa papeiksi. Eikä pitäisi kirkonkaan hyväksyä. En minä tästä olisi mitään haastatteluakaan antanut mutta kun sinä näytit käyttiksen luennoilla ymmärtävänkin tätä virkakäsitystä. Vaikka en mä tiedä olitko sä oikein tosissasi.”
Niin, käytännöllisen teologian luennoilla on syksyllä tehty jakoa liberaaleihin ja konservatiiveihin. Minä lukeuduin kai jälkimmäisiin, vaikka en naispappeutta vastustakaan. Jo se riitti, että minusta naispappeuden vastustajillekin voisi löytyä sija kirkossa. Tulen seurakunnasta, joka pärjäsi tämän ongelman ja “ongelmapappien” kanssa hyvin – kunnes piispa kielsi pärjäämästä. “Mitä mieltä sinä Samuli sitten tästä olet? Sinä olet vähän vanhempikin. Miltä sinusta tuntui kun naisia alkoi olla pappina?” Erikoiselta. Erikoiselta se minusta tuntui. Kun oli tottunut siihen, että papit olisivat miehiä. Olin vähän toisella kymmenellä kun kirkko vihki ensimmäiset naiset papeiksi. Tunne oli varmasti samanlainen kuin tyttärelläni, joka 10-vuotiaana huomasi että mieskin voi toimia presidenttinä.
En minä sitä osaa vääränä pitää, kerron. Minun rippipappini oli nainen. Toisen lapsistani kastoi mies, toisen nainen. Minulle he olivat kaikki ensisijaisesti pappeja. “Etkö sinä sitten pidä Raamatun tekstiä pyhänä”, hän kysyy ja on selvästi ottanut haastattelijan roolin. Pidän minä. Mutta joskus vaikeana. Minulle Raamatun teksti elää ajassa. “No en minäkään mikään fundamentalisti ole!”, Harri kivahtaa. Ei ole, ei. Paljon minua paremmin hän selvisi eksegeettisestä analyysistäkin. “Et sinä minua ymmärrä ja samaa tuomitsemista tästäkin jutusta tulee. Ei kirkossa ole meille enää tilaa. Mutta koita nyt ymmärtää, ettei tämä ole mikään teologinen kysymys, jota voi käännellä ja väännellä kaikissa konklaaveissa. Tämä on Jumalan pyhä tahto, se lukee Raamatussa. Ei tästä kuulu äänestää.” Sen enempää Harri ei asiaa pohdiskele. Näin on aina ollut. Näin on hänelle opetettu. Näin on.
Minusta Harri on yksiselitteisesti väärässä naispappeuden suhteen, mutta muuten mukava mies.
Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Ensimmäisessä osassa haastateltiin Minna, joka ei tiedä olisiko naispappi vai homopappi vai naishomopappi.
Teksti: Samuli Suonpää
Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014
