Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.
Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettiko
jen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin. Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.
Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli. Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.
Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.
Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.
Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen
