Takapenkin Huutaja
Jälleen on tullut Takapenkin Huutajan aika heilauttaa sanaista säiläänsä! Äänestäänhän aidon Huutajan tunnistaa, eikä sen jaloa kaikua sovi kenenkään ajan hermolla elävän sivuuttaa.
Siirtykäämme seuraavaksi toisten tosiasioiden äärelle! Arvoisa Huutajanne jatkaa hyväksi koettua Paasikiven linjaa siinä, että tosiasioissa piilee alku viisaudelle. Tänään tunnustamamme tosiasia on, että ihmiset ahnehtivat itselleen nykypäivänä liikaa työtä.
Mässäily saa alkunsa jo yhteiskunnan entisessä sikari- eli nykyisessä Panama-portaassa. Merkittävien konsernien ja suuryhtiöiden hallitusvastuu on pienen porukan piirileikki. Poliitikot edustavat sekä eduskunnassa että paikallisvaltuustossa, ja tietysti mukavia pikku luottamustehtäviä on muuallakin.
Viihteilijä Roope Salmisenkin ammattinimike lienee nykyään jo tasoa räppärijuontajaimprovisoijakoomikkoviiksimiessiepinsieppari. Eräs toinen (ex-)juontaja taas näyttää tyhjänpuhumisen ja kamerankäsittelyn lisäksi taitavan myös totuuden innovoimisen. Aikamoista, eikös?
Armahin Huutajanne haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niin sanotusta yleistyttämisvimmasta. Jutun juju on, että jos joku voi, niin kyllä muutkin pygee. ”Jos mä pystyn siihen, niin kyllä säkin pystyt!” Eli jos joku haluaa elää ja hengittää työnteon kautta, niin kyllähän muidenkin silloin pitää.
Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä mitenkään puolustella velttoilua tai ylenmääräistä joutenoloa. Yhteiskuntajärjestelmämme pyörii kelpo kansalaistemme työpanoksen varassa; mielekkään työskentelykulttuurin ylläpitäminen on ainoa tapa kohdata aina epävalmis maailma. Avainsana on ”mielekäs” – sen ydin piilee siinä, että kykenemme erottamaan ihmisen koneesta.
Toisin kuin kone, ihminen on sosiaalinen olento, joka hahmottaa maailmaa psyykensä ja fysiikkansa avaamasta perspektiivistä käsin. Toisin kuin koneen, ei ihmisen elämän tarkoitusta voi rajata vaikkapa tietyn prosessin suorittamiseen. Toisin kuin koneella, ihmisellä on inhimilliset tarpeet.
Takapenkin Huutaja kehottaa kunniakkaita lukijoitaan kääntämään tässä Sote- ja Nato-pyörittelyn sävyttämässä ajassa katseensa downshiftaukseen eli leppoistamiseen. Konservatiiveille kerrottakoon lyhyesti Wikipediaan tarrautuen, että kyse on elämänasenteesta, ”jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Kivalta kuulostaa, vai mitä?
Miltäpä siis kuulostaisi esimerkiksi kunnon siesta yhtenä arjen harmaista sävyistä? Lounas, lepo, ehkä jopa pienet torkut? Voisiko työote jopa tehostua, kun ruoansulatukseen tarvittava veri tekisi ensin työnsä loppuun ja tämän jälkeen kiitäisi aivoihin ja lihaksistoon? Moni olisi varmasti valmis ainakin kokeilemaan.
Mitäs sitten tuumaatte siitä, arvoisat lukijani, että yhä useammalle riittäisi töitä? Mitä jos jokainen jättäisi tämän nykyajan kuolemansynnin, työmässäilyn, taakseen ja malttaisi olla tekemättä itse kolmen tai neljän ihmisen töitä? Malttaisitko sinä tehdä niin?
Mutta eihän downshiftaaminenkaan ongelmatonta ole! Muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ex-johtaja Matti Apunen on pitänyt leppoistamista itsekkäänä. Ilmassa leijuu näet uhka Suomesta uutena banaanivaltiona, jossa rommi virtaa ja velttous vallitsee.
Huutajan päätöspuheenvuorona todettakoon, ettei tämäkään radikalismiin ratkea! Totta kai töitä on tehtävä, koska muuttuva maailma sitä vaatii. Mutta kohtuudella, hyvät ystävät, kohtuudella! Ei tehdä kaikkea yksin, vaan jaetaan sitä vastuuta ja tehdään jatkossa enemmän yhdessä.
