Teologian opiskelijoille tänään

METROPOLIITTA AMBROSIUS

TEOLOGIA on kristillisen kirkon elämän ytimessä. Sen opiskelun ja tutkimuksen kautta syvennämme kirkon itseymmärrystä, ja autamme sitä sen tehtävän toteuttamisessa.

Sitä kautta partisipoimme Kristuksen työhön maailman elämän edestä. Onhan kirkko Kristuksen mystinen ruumis maailmassa.

Kun nyt kirkkovuodessa olemme pääsiäisen tapahtumien lähellä, muistamme tihentyneellä tavalla miten Jumala itse Kristuksessa – aina kuolemaan ja ylösnousemukseen saakka – kantoi myös ihmisen osan filantropiasta, rakkaudesta meitä ja koko universumia kohtaan. Pelastushistorian avainsana on siten juuri filantropia.

Kirkko ei ole laitos, eikä se ole itseään varten. Siksi sen missio ja todistus eivät ole ylipuhumista. Sen ydin ei ole jossain normatiivisessa eettisessä systeemissä eikä moralismissa, vielä vähemmän vallankäytössä.

Kristus yhä kutsuu hääjuhlaan ”teiltä ja aitovieriltä”. Seurakunta on Hengen läsnäoloa, yhteisöllisyyttä ja jakamista. Se ei ole kuitenkaan symbioottista, vaan eskatologista. Siinä on tilaa hengittää ja kokea enkeleiden läsnäoloa, sillä aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön, ovat sisäkkäin.

Tällaisessa hengellisessä kontekstissa teologia saa elää, kasvaa ja kukoistaa. Siksi myös teologian opiskelu on suurta etuoikeutta. Me saamme päätoimisesti funtsia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, futuurista ja hyvän elämän sisällöistä. Moni muu joutuu heräämään näihin kysymyksiin vasta kun tulee avioero, sydäri tai konkurssi.

Kun jatkuvan lukemisen ja opiskelemisen kautta syvennymme hengenmaailmaan, samalla olemme itseämme suuremman palveluksessa. Kun hengellisellä tiellä sparraamme itseämme, kuten Iivo Niskanen ennen PyeongChangin talviolympialaisia, teologiasta tulee myös ihmisen kutsumus. Suotta ei munkki Evagrios sanonut: ”teologi on se, joka rukoilee.”

Jokainen kirkko tarvitsee teologista työskentelyä, myös kriittisessä mutta solidaarisessa hengessä. Perinteisten kirkkojen rakenteet ja niiden väliset raja-aidat ovat käymistilassa ihan terveelläkin tavalla. Mutta oliko se futurologi John Naisbitt, joka sanoi huomisesta: ”spirituality is in, institutions out?”

Toivotan teille hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan siunausta teologian opiskeluun.

Ambrosius on eläkkeellä oleva Helsingin ortodoksisen hiippakunnan metropoliitta. Hän toimi hiippakunnan piispana vuosina 2002-2017.

Kutsumuksena pappeus

Kirjoituksessa TYT:n uusi puheenjohtaja Arttu Lindroth kertoo syitä, miksi päätyi teologiseen ja miten seurakuntien täytyisi kehittyä, jotta ne ottaisivat yhä enemmän huomioon ihmisten tarpeet.

OLEN TULLUT teologiseen tiedekuntaan pappiskutsumus kirkkaana mielessäni. Päädyin tänne pitkään jatkuneen kristillisen vakaumukseni tähden. Papin virkaan koen, että minua on kutsuttu jo pitkään.

Minulla ei varsinaisesti ole ollut yhtä räjähtävää kirkasta hetkeä, jolloin ihmeet olisivat avautuneet ja fanfaarit soineet taivaasta, mutta olen aina ollut kristitty, perhetaustastani huolimatta. Vaikka olen ateistisesta perheestä, sain osallistua uskonnon opetukseen koulussa ja riparin käytyäni tajusin, että tämä on minun juttuni. Aluksi minusta piti tosin tulla tanssija ja jonkin aikaa tanssi veikin mukanaan kuljettaen elämääni monta vuotta. Tanssialalla teinkin ensiksi perustutkinnon kunnes oli aika hakea teologiseen.

Tällä hetkellä koen, että vaikka jotkut ovatkin ilakoineet ajatuksella tanssivasta papista, en ole itse ajatellut näitä kahta kutsumustani yhdistää. Tanssiminen näyttäytyy minulle rakkaana, mutta itselläni menneeseen jääneenä maailmana.

Viimein syksyllä 2015 aloitin opinnot teologisessa. Se tuntui tavattoman hienolta, sillä olin sitä jo niin pitkään halunnut ja kaivannut.

Aluksi minulla oli melko vahvat ennakkoluulot siitä millaista väkeä tiedekunnassa on ja lopulta päädyin yllättymään erittäin positiivisesti. Naiivisti kuvittelin, että täällä oltaisiinkin konservatiivisempia ja Raamattua luettaisiin sanantarkasti.

Minä itse en lue Raamattua kirjaimellisesti, vaikka tietysti uskon siihen, että se pitää sisällään jumalallisen ilmoituksen. Mielestäni on silti nähtävä ja myönnettävä sen voimakkaasti kulttuurilliset ja aikaan sidotut kerrostumat. Olen

taas viime viikkoina jälleen pohtinut sitä, että millainen voi olla sellaisen ihmisen suhde Raamattuun, joka ei sitä kirjaimellisesti lue. Harmillisesti tuntuu, että omistusoikeus Raamattuun on jäänyt niille, jotka sitä kirjaimellisesti alleviivaten tulkitsevat. Uudet ja tuoreet suhteet ja tulokulmat Raamattuun mietityttävät minua ja se on teologinen asia, jota tosiaan pohdin usein. Kristinuskon tärkein ydinsanoma löytyy Raamatusta, mutta juuri siksi onkin tunnistettava myös se, että siellä on myös paljon inhimillisten ihmisten kirjoittamaa.

”Jos kirkko haluaa olla elävä yhteisö, niin seurakuntalaisen pitäisi päästä yhä enemmän ja enemmän toiminnan ja keskustelun keskipisteeseen.”

Oletettuani aluksi, että tiedekunnan porukka olisi konservatiivisempaa, helpotuin suuresti siitä, miten monimuotoista väkeä täältä on löytynytkään! Ehkä senkin takia opiskelijatasolla vaikuttaminen tuntui heti mielekkäältä ja kiinnostavalta tehtävältä. Olen myös luonnostani sellainen, että tykkään vaikuttaa asioihin. Pienenä ajattelin, että minusta tulee presidentti tai vähintään poliitikko, joten opiskelijajärjestötoimintaan lähteminen oli luonnollista siltäkin kantilta. Tapahtumasihteerinä olemisesta taloudenhoidon ja hallituspaikan kautta päädyinkin sitten tähän puheenjohtajan paikalle.

Puheenjohtajana ollessani tahdon nostaa esille etenkin opiskelemisen ja työllistämisen teemoja ja aionkin pitää huolta, että tänä vuonna ne nousevat framille. Ne teemat yhdistävät ja joskus myös pelottavat meitä kaikkia opiskelijoita.

Vaikuttaminen tuntuu myös muussa mielessä mielekkäältä ja olenkin harkinnut myös seurakuntavaaleihin menemistä. Minun mielestäni kirkkomme on sangen työntekijäpainotteinen ja se on yksi olennainen heikkous; seurakuntalainen jää valitettavan usein toiminnan kohteeksi, jota papit ja nuorisotyöntekijät palvelevat järjestäen heille toimintaa. Tavallinen kristitty menettää mielestäni jotain panoksestaan ja asemastaan joutuessaan ikään kuin palvelun kohteeksi.

Jos kirkko haluaa olle elävä yhteisö niin seurakuntalaisen pitäisi päästä yhä enemmän ja enemmän toiminnan ja keskustelun keskipisteeseen. Tulevaisuudessa tilanteen pitäisi kääntyä. Emme voi ajatella, että seurakunta tuottaa palveluita ja niistä sitten toivottavasti osa osuu seurakuntalaisten tarpeisiin. Seurakuntien tulisi enenevissä määrin olla seurakuntalaistensa näköisiä.

Itse olen kuitenkin löytänyt hengellisen yhteyteni paikallisseurakunnastani, joka on tällä hetkellä Töölön seurakunta. Se on todella kotiseurakuntani. Esimerkiksi pastori Tuomas Meurman on aivan mahtava pappi! Arvostan hänen tapaansa tehdä asioita. Hän kuuntelee seurakuntalaisia oikeista lähtökohdista. Ennen Töölöä hengellinen yhteisöni löytyi Mikaelin seurakunnasta.

Kristinuskossa minua on aina puhuttanut eniten sen ydinsanoma. Kaikkivaltias ja mahtava Jumala on tullut ihmiseksi, kuollut ristillä meidän syntiemme tähden sovittaakseen ne ja tarjotakseen ihmiselle iankaikkisen elämän. En keksi yhtäkään asiaa, joka voisi enempää minua puhutella. Joku niin mahtava rakastaa jotakin näin pientä, suoden vielä yhteyden hänen kanssaan.

Tällä hetkellä elämääni kuuluu runsaasti kiirettä ja siksi nautinkin eniten pysähtymisestä. Tunnistan sille suuren tarpeen hektisten viikkojen jälkeen. Olen tajunnut saavani voimaa ihan vain siitä, että voin yhden hyvän ystäväni kanssa siemailla teetä ja rentoutua. Tarvitsen toisinaan paikan, jossa pysähtyä totaalisesti. Sen takia myös hiljaisuuden retriitti oli minulle hyvin tärkeä kokemus. Seuraavalla tenttiviikolla aionkin taas suunnata retriittiin hiljentymään. Samaa suosittelen kaikille.

Teksti Niilo Rantala
Kuva Nico Siekkinen

Jussi Parviainen ja Jeesuksen menestystarina

Kyyhkynen kävi tapaamassa legendaarista teatterivaikuttaja Jussi Parviaista ja ottamassa selvää, mistä on kysymys hänen uusimmassa suurteoksessaan ”Jeesuksen menestystarinassa”. Puhuimme kutsumuksesta, uskonnollisesta teatterista ja Jeesuksen menestystarinasta.

NIILO: Mitä kutsumus teille tarkoittaa?

JUSSI PARVIAINEN: Kutsumus tarkoittaa kykyä olla yksin. Oikeastaan sitä, että jokin asia on niin painava, että sen johdosta sietää yksinoloa ja myös siitä seuraavaa yksinäisyyttä. Se yksinäisyys tekee elämästä sietämättömän raskasta, mutta sen sietämistä kutsumus oikeastaan on.

Kirjoitin juuri yhtenä yönä muistiin yhden Spinozan lauseen, jossa Spinoza puhuu siitä, että hän joka rakastaa Jumalaa, täytyy rakastaa Jumalaa niin pyyteettömästi, ettei edellytä edes sitä, että Jumala rakastaa takaisin. Se liittyy myös kutsumukseen. Se on piittaamattomuutta kaikesta muusta. Kutsumus on tärkeintä ja sillä eletään. Romantiikan keskiössähän oli kaipuu, mutta ei toisen ihmisen luokse. Ei. Kutsumuksessa on kysymys kaipuusta takaisin tähtiin ja ehdollistettuun tasapainoon.

N: Uusin teoksenne on nimeltään ”Jeesuksen menestystarina”.

JP: Kyllä. Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen. Kaikki maailman kristityt ja kirkon piirissä olevat ja siihen päälle vielä muslimit, joille hän on profeetta. Kaksi ja puoli miljardia ihmistä odottaa Jeesuksen tuloa takaisin. Jos nyt ajatellaan jonkun Sarasvuon tai Ramsonin suosiota niin onhan Jeesus nyt aikamoinen brändi.

Kyse on ehdottomuudesta. Alunperin kysymys oli varmasti suggestiivisuudesta ja ilmaisusta. Miten joku on voinut olla niin vakuuttava ja vaikuttava? Hän kertoi olleensa olemassa jo ennen aikaa, ajassa meidän kanssamme ja seuraavaksi lähtee pois. Hän kuitenkin lupaa palata takaisin ja pyytää meitä odottamaan. Ja kaksi ja puolia miljardia odottaa. Se on aika rajua.

Jeesuksen menestystarinassahan ei ole Jeesuksen hahmoa. Olen tavallisissa vaatteissa näyttämöllä ja olen rakentanut hahmon rakastamastani naisesta, hänen psyykestään ja olemuksestaan. Häneltä olen saanut Kristuksen ruumiin.

Kristologiassa Jumalaa ja Jeesusta ei selkeästi eroteta. Se tekee Jeesuksen kuolemasta helpompaa. Helppohan se olisi kuolla, jos olisimme varmoja siitä, että synnymme uudestaan, mutta meidän täytyy kuolla ihmisinä. Se on kova, itkettävä paikka. Hirveää elämää.

Jeesuksen sovitustyöhän oli uskomatonta kärsimystä. Jo ruoskintaan kuoli ihmisiä. Ristiinnaulituilla katkeili selkäranka, suolet pursuivat ulos ja lihakset katkeilivat. Itseasiassa ristillä riippuessa kuoltiin useimmiten hengittämiseen; hiilimonoksiidin määrä muuttui niin suureksi, että lopulta sydän pysähtyi.

Se kärsimys, kammottava kärsimys ihmisenä, oli Jeesuksen tiedossa alusta asti. Sitä voi nähdäkseni kutsua Jeesuksen kutsumukseksi, Ihmisen Pojan kutsumukseksi.

N: Aloititte uranne räjähtävästi. ”Jumalan rakastaja”, ”Diletantti” ja lukuisia muita suosittuja teatteriteoksia. Mikä on tuotantonne punainen lanka?

JP: Aloittaessani opinnot teatterikoulussa olin ollut koko ikäni seurakuntanuori. Teatterikoulun musiikinopettajana toimi tulloin Toivo Kuulan veljenpoika Mauri Kuula. Hän kysyi minulta, etttä millaisia näytelmiä aion ryhtyä kirjoittamaan? Hän hämmästyi kovin kun käännyin katsomaan häntä silmiin ja vastasin, että ”uskonnollisia tietysti”.

”Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen.”

Kaikki näytelmäni ovat voimakkaasti uskonnollisia tai ainakin uskontoa käsitteleviä. Olen käsitellyt uskoa itsessään, uskonnon käsitteistöä ja sen uudelleen luomista, kommentoinut transsendenssiä ja pyrkinyt tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Se on ollut minun kutsumukseni, joka heräsi todella aikaisin. Olin jo varhain vakuuttunut siitä, että me näemme seurauksien maailman. Tämä todellisuus ympärillämme, jossa suurin osa ihmisistä elää, on vain seurausten maailma. Emme me näe syitä. Olin kuitenkin jo varhain varma, että täytyy olla toinenkin todellisuus, joka on syy.

Elokuvassani ”Harmageddonissa” on lause: ”Yritin olla Jumala kun tapoin. Yritin olla Jumala koska en tiennyt miten olla ihminen”. Teologinen pohjani on eniten Schleyermacherissa. Hän on ranskalainen sairaalapappi, jonka tärkeimpänä oivalluksena voidaan pitää lausetta ”uskonto on intuitiivista tietoa maailmankaikkeudesta”.

Intuitiivista tietoa voin saada monin tavoin. Minulla ei ole selkeää hahmoa, joka olisi minä. Olen rakentanut hahmon, joka pohjautuu minuun, mutta jolla on ihan oma psykologiansa. Tämä hahmo päästää lävitseen transsendenssia.

N: Kuka sitten on oikea Jussi Parviainen? Elokuvasarjassasi ”Yksinteoin” esiintyy erostaan ja parisuhdeongelmistaan avoimesti puhuva Jussi Parviainen. Onko hän oikea?

JP: Ei. Olin parhaimpina vuosinani toistuvasti esillä naistenlehdissä ja minusta uutisoitiin jatkuvalla syötöllä – melkein heti eniten Mauno Koiviston ja Keke Rosbergin jälkeen. Siihen aikaan kun teimme ”Harmageddon”-elokuvaa niin Ilta-Lehti uutisoi: ”Jussi Parviainen ampuu haulikolla ihmisiä kadulla”. Junttia. Godardhan näytteli koko ajan itseään elokuvissaan ja kaikki ovat kuitenkin tajunneet sen. Siinä ei ole ollut muualla maailmassa mitään epäselvää, että elokuva hallitsee henkilöitä. Se on eri juttu.

Nyt olen jo ehtoopuolella, vaikkakin fyysisesti kovassa kondiksessa. Jos mietitään Clint Eastwoodia niin mulla ois vielä kaksikymmentäviisi vuotta aikaa tehdä elokuvia. Mahdollisesti siis vielä kaksikymmentäviisi elokuvaa, jos haluan tehdä.

Uudet haasteet ovat tällä hetkellä tosin todella suuria. Tämän uuden elokuvani ”Jeesuksen menestystarinan” näkymä on sellainen, että rohkenen väittää, ettei parempaa elokuvaa ole nähty eikä hetkeen tulla näkemään. Olen sen verran dramaturgiaa opiskellut ja elokuvatiedettä tutkinut, että voin ilman itsekorostusta tai valhetta todeta näin täysin rehellisesti.

”Jeesuksen menestystarinassa” käydään läpi rakkauden käytäntöjä, joita koitan hahmottaa. Koitan todella saada näkymättömän näkyväksi ja kuvata todellisuutta syiden tasolla piittaamatta hetkeäkään siitä, onko se lainkaan realistista.

Kuusivuotiaasta lähtien minulle on ollut kaikki itsestäänselvää. Olen elänyt konkreettisessa todellisuudessa, joka ei ole kaikkien nähtävissä. Olen elänyt siinä kausaliteetissa, joka muodostaa seurauksien maailman. Todellisuudessa, joka on yksityinen. Sitä olen purkanut ja esittänyt muille eikä kutsumukseni ole koskaan horjunut.

Uusista elokuvista ja sarjoista minun on nostettava ”Young Pope”. Se on aivan saatanan hyvä. Paolo Sorrentino on sen ohjannut ja pääosaa näyttelee Jude Law. Vaikka Vatikaanin kuvaus näyttääkin paikoin vähän köykäiseltä niin odotan silti uudelta tuotantokaudelta paljon.

Siinä sarjassa on kova repliikki, jota ei ole jostain syystä siltikään ajatuksena juuri nostettu esiin ajassamme. Paavi rukoilee polvillaan, kädet levitettyinä sivuillaan, tupakka toisessa kädessään. Sänkyään vasten nojaten syvään rukoukseen vaipuneena hän pyytää Jumalalta anteeksi. Hän pyytää Jumalalta anteeksi, ettei usko tähän. Se on käsittämättömän kova kohtaus. Tuossa tilanteessa uskotaan todella ja siinä ilmenee ikuinen uskonnon paradoksi loistavasti.

Samoja teemoja käsittelen myös ”Jeesuksen menestystarinassa”. Keskityn kuvaamaan kuoleman voittajan näkemystä maailmasta ja näyttämään miltä maailma oikeasti näyttää Kristuksen silmin. Siinä on jonkinmoinen haaste.

Iloinen testamentti

ERÄÄN VIIKON TORSTAINA lähdin kävelylle ja päädyin suojaan kirpputorille tihkusateen sattuessa kohdalleni. Vaatteita en kuitenkaan katsellut vaan suuntasin kohti vanhojen kirjojen nurkkaa, jonka kirjat oli lajiteltu huolellisesti: ”kotimaiset romaanit”, ”ulkomaiset romaanit”, ”runot”, ”lasten kirjat” ja niin edelleen. Koska tiesin kirjamessujen olevan ovella, päätin säästää vähiä rahojani ja ajattelin tyytyä silmäilyyn. Ryhdyin tarkastelemaan kunnon teologian opiskelijan tapaan ensiksi hyllyä, jonka päässä luki ”filosofia, teologia sekä hengelliset”. Lukuisien Raamattujen seassa pilkotti muutama Vanhan testamentin selitysteos, pari kirjaa joiden alaotsikkoa koristi Uuteen testamenttiin liittyvät lauseet sekä yhtäkkiä kaiken keskellä ”Iloinen testamentti”.

Päädyin nappaamaan kirjan käteeni ja riemastuin. Kirja oli ilmeisesti laitettu väärälle osastolle, sillä kun ryhdyin sitä selailemaan, se piti sisällään laajan kokoelman Tatu Pekkarisen ja Matti Jurvan kirjoittamia reippaita ja ilomielisiä, hersyviä kupletteja 1910-luvulta 1950-luvun alkuun saakka; ”Savotan Sanni”, ”Kaunis Veera”, ”Nikkelimarkka”, ”Tuohinen sormus”, ”Soita Humu-Pekka”… Lista jatkui pitkään. Se totisesti oli ”Iloinen testamentti”. Sitä en raaskinut olla ostamatta.

Ryhtyessäni tuntia myöhemmin lukemaan opuksen alkupuhetta yliopiston kahviossa, ilahduin vielä enemmän. Toivo Kärjen ja Tatu Pekkarisen lesken Aino Pekkarisen kirjoittamassa esipuheessa kirjoitetaan nimittäin seuraavasti: ”Juhlallisuuksien ja naurettavuuden välillä sanotaan olevan hiuksen hienon eron. Samoin huumorin ja tragiikan. Oikea huumori ei ole himphamppua, vaan totuutta ja elämää, sen ovat sanoneet suuret viisaat. Paavo Ruotsalainenkin nauratti seurakuntalaisiaan humoristisilla sutkauksilla. Ilonpisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin, niinkuin se mahtuu tragiikan ja ihanan runon kehyksiin, sen on todistanut itse Aleksis Kivi”.

Ensin tietysti ilahduin, että Tatu Pekkarisen ”Iloisen testamentin” alkusivuilla mainitaan humoristisena kanssaveljenä Paavo Ruotsalainen, körttien oma Ukko-Paavo. Aloin kuitenkin pohtimaan tarkemmin yhtä Iloisen testamentin lausetta. ”Ilon pisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin”.

Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvasta pinnalle ensimmäisinä. Yksi kuva, jota en voi olla nostamatta esille on Oiva Paloheimon runo ”Kristus ja kristitty”, joka kiteyttää ongelman tarkkanäköisesti ja traagisesti:

”Jeesus Kristus, poika Herran

kulki metsätietä kerran

hymyhuulin, avojaloin,

linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin,

mustissansa, ilmein mykin.

Paheksuvin mielialoin,

seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat ohi astuissaan,

tuntematta toistaan kumpikaan.”

Miksi me olemme näyttäneet tältä? Ja näytämmekö me joskus tältä yhä? Miksi kristinusko näyttää niin vakavalta, vaikka meidän hallussamme on kuitenkin se kaikista iloisin testamentti?

On toki paradoksaalista neuvoa olemaan neuvomatta, mutta siitä aloittaminen ei välttämättä olisi huonoin tapa. Harvoin ihmiset kuuntelevat, kun heille huutaa, mutta kun kuiskaa yhdessä heidän kanssaan, silloin korvat aukeavat.

Sen tähden myös huutaminen niille, jotka huutavat, on turhaa. Nöyryys, rakkaus, ystävällisyys. Ne ovat aidon yhteyden perusta. Venäläisessä kansantarinassa piispa seurueineen purjehtii suurten vetten päällä tarkastusmatkalla ja pysähtyy erään pienen pienen saaren rantaan. Saarella on erakkoluostari, jossa on jäljellä kolme höperöä vanhaa munkkia, jotka eivät ole vuosikymmeniin olleet missään yhteydessä ympäröivään maailmaan. Piispa päättää matkansa lopuksi pitää intensiiviopetusta munkeille. Eiväthän he tunne uusia rukouksia! Eiväthän he tiedä mitä kristinusko! Heille täytyy kertoa mitä ovat uusimmat teologiset läpimurrot ja miten rukoillaan OIKEIN. Heidän ”Isä meidän”-rukouksensa ei muistuta mitään tunnettua – se ei ole vanha eikä uusi versio vaan jotain heidän vajavaisen muistinsa säälittävää tuotosta. Piispa ryhtyy innoissaan ja ylpeänä, vähän jopa ivaa olemuksessaan, opettamaan vanhoja veljiä. Sana sanalta, tunti tunnilta oppivat hauraat munkkiveljet lopulta oikeaoppisen ”Isä meidän” – rukouksen. Lopulta kun on valmista, piispa toteaa pelastaneensa kolme vääräoppista ja lähtee kädet vatsansa päällä kotimatkalle. Pursi lähtee lipumaan vetten yllä edeten ilta-auringon kultaamalla merenselällä huimaa vauhtia. Yhtäkkiä piispa kääntyy katsomaan kannelta kohti saarta. Hän tuntee sydämensä sykkeen kiihtyvän ja pelkää järkensä sumenevan. Nuo kolme typerää, vanhaa munkkia kulkevat kiihtyneinä juosten vettä pitkin kohti hänen alustaan. Piispa laskee tikkaat ja käskee silmät pyöreinä munkkeja nousemaan laivaan. Vanhat munkit nousevat nöyrinä kannelle ja lausuvat, että ”Anteeksi häiriö, me emme vaan muistaneet rukouksen viimeistä säettä enää oikein. Voitko vielä kerrata sen?” Piispa oli pakahtua ja lopulta lankesi polvilleen munkkiveljien eteen pyytäen siunausta. Vanhat munkit siunasivat polvistuneen ja herkistyneen piispan, jonka jälkeen he palasivat niskat kyyryssä saarelleen.

”Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvatsa pinnalle ensimmäisenä.”

Kulkekaamme yhteistä tietä, mutta ei niin paheksuvin mielialoin, seudun synnit sydämessä. ”Ilonpisara ei pelkästään mahdu uskonnon puitteisiin” kuten Iloisen testamentin alussa kirjoitetaan. Uskonto, tai vielä paremmin sanottuna usko, o n se ilonpisara. Koska Markuksen, Matteuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittama iloisin testamentti on kainalossamme, voimme kulkea metsätietä hymyhuulin, avojaloin, linnunpoika kämmenellä.

Luterilaista uskonnonopetusta katolilaisella vakaumuksella

Suomessa parikymmentä vuotta asunut espanjalainen luokanopettaja Javier Salazar opettaa Kulosaaren ala-asteella muun muassa luterilaista uskontoa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että Javier itse on katolilainen. Kävimme hänen luonaan kyselemässä, miltä tehtävä hänen mielestään tuntuu.

KELLO ON 8.45 Kulosaaren ala-asteella. Lapsilla on kaikilla älypuhelimet käsissään, mutta silti he kuuntelevat täysin keskittyneinä. On Javier Salazarin uskonnontunti.Ennen työtään luokanopettaja Javier Salazar työskenteli lääketeollisuuden parissa, liiketoiminnan kehittämisessä Viisi vuotta sitten hän kuitenkin koki tarvetta vaihtaa alaa ja ryhtyi luokanopettajaksi. Hän valmistui kasvatustieteiden maisteriksi vuonna 2014 Helsingin yliopistosta. Aiemmin hän oli suorittanut vuonna 2001 valtiotieteiden maisterin tutkinnon. Edellä mainittujen lisäksi Javierilla on aineenopettajan pätevyys filosofiassa ja elämänkatsomustiedossa. Kulosaaren ala-asteella hän toimii jo neljättä vuotta. Luokanopettajan tehtävien ohessa Javierilla on mahdollisuus opettaa myös uskontoa, mistä hän omien sanojensa mukaan pitää suuresti.

Kulosaaren ala-asteella uskonnonopetus tarkoittaa kuitenkin luterilaisen uskonnon opettamista ja Javier Salazar on itse vakaumukseltaan harras katolilainen. ”Asetelma ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi niin harvinainen, kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Ei ole vallan tavatonta, että ei-luterilainen opettaa luterilaista uskontoa.” Salazar sanoo. ”Olen kokenut asian hyvin myönteisenä, tarvittaessa pystyn laajentamaan näkökulmia, joista asioita tarkastellaan.”

Kohti reformaatiota

Tällä hetkellä käsitellään vielä kirkon historiaa ennen keskiaikaa, mutta pian edessä häämöttää jo reformaatio. Sitä Salazar odottaa jo innolla. ”On mielestäni hyvä, että voin tarvittaessa tuoda niin sanottua hävinneiden historiaa esiin. Siitä ei muuten paljoa puhuta.” Salazar kertoo. ”Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin. Silloin tällöin lapset saattavat kysyä, kuinka esimerkiksi tämä tai tuo asia on katolisessa kirkossa.” Hän jatkaa. Salazar sanoo myös, että näiden kysymysten ohella lapset ovat saattaneet nähdä hänen työpöydällään Neitsyn Marian kuvan, mutta sen enempää asiaa ei ole edes tarvetta tuoda esiin.

Salazar kokee, että on myös itse oppinut luterilaisuudesta: ”Kun olemme lasten kanssa keskustelleet, kuinka luterilaisuus näkyy heidän arjessaan, olen oppinut paljon luterilaisuudesta yleisesti.” Samalla Salazar sanoo, että hänen oma näkemyksenä on tasapainottunut, ”Olen oppinut osoittamaan myös perusteltua kritiikkiä oman kirkkoni historiaa kohtaan.” Vanhempien suunnalta negatiivista palautetta ei ole tullut. ”Uskontoa ei koulussa kuitenkaan harjoiteta, joten en usko, että asia on ongelmallinen vanhemmille.”

Uskonnonopetuksen tulevaisuus?

Viime vuosina on keskusteltu varsin paljon uskonnonopetuksen tulevaisuudesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Salazarin kanta uskonnonopetuksen tulevaisuuteen on yksiselitteinen: ”Ehdottomasti uskontoa on opetettava myös jatkossa. Oman uskonnon opetus suojelee lapsen omaa identiteettiä sekä auttaa kunnioittamaan muiden vakaumuksia.” Opetettuaan muutama vuosi sitten katolista uskontoa katolilaisille nuorille, Salazar totesi, kuinka tärkeää se on lasten oman identiteetin kehittymiselle.

”Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin.”

Salazar kuvaa asiaa vähän samanlaisena kuin toisen kielen opettamista. Ei kieltäkään opetella hänen mukaansa pelkästään kielen oppimisen takia, vaan vaan tapana laajentaa kulttuurista tietämystä. ”Pidän Suomen järjestelmää, jossa vähemmistöihin kuuluvat oppilaatkin saavat oman uskonnon mukaista opetusta, maailman parhaana.” Salazar toteaa. Suunnitelma, jossa siirryttäisiin opettamaan yleistä uskontotietoa, on Salazarin mielestä ongelmallinen. ”Yleisen uskontotiedon opettaminen vaatisi opettajalta hirveästi. Ensinnäkin opettajalla täytyisi olla pätevyys kaikkiin opettamiinsa uskontoihin ja sellaisen opettajan löytäminen saattaisi olla lievästi sanottuna vaikeaa.” Hän sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi en minä pystyisi opettamaan oppilaille islamia, sillä en tunne sitä riittävän hyvin. Saati sitten, jos opetettavia uskontoja olisi vielä useampi.”

Teksti Viljami Haavisto
Kuva Jenny Ansah

Helsingin piispaehdokkaat kohtasivat vaalipaneelissa Kruununhaan yläasteella

Kuva: Ari Minadis.

Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.

Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.

Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.

Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta

Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.

Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.

Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”

Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.

”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.

Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.

Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”

Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta

Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.

”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.

”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.

Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.

”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.

Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.

”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.

Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.

”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.

Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”

Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.

Henkilökohtaisesti

Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.

”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.

Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”

”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.

Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.

”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”

Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.

Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”

Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.

”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.

”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.

Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.

”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.

Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”

Tulevaisuudesta ja hallintovalloista

Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?

”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.

Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”

Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”

”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.

Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.

”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.

Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.

Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”

Ja piispanhiipan saa…

Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.

Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”

Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”

Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”

Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.

Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.

Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.

Ari Minadis

Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen

Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?

”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.

Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?

”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”

Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?

”Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”

Olli-Pekka Toivanen

 

Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius

Eräs perjantai Pyhän Laurin kirkossa

Olin viime perjantaina Pyhän Laurin kirkossa kuuntelemassa Scandinavian Music Groupia. Olin ollut aiemmin päivällä vähän kahden vaiheilla konserttiin lähtemisen suhteen. Tekemistä Kaisa-talon kirjastossa olisi varmasti riittänyt sulkemisaikaan asti. Toisaalta kirkkokonsertti SMG:lta vaikutti varsin ainutkertaiselta tapahtumalta. Saatuani yhden kirjoitustyön sopivasti valmiiksi, riensin bussiin kohti Vantaata. Perillä bussipysäkiltä lähti määrätietoinen joukko nuoria aikuisia, joiden päättelin olevan samaan paikkaan matkalla. Hetken aikaa olimme pieni vaeltava kirkkokansa pimeässä loppusyksyn illassa. Jo kirkkoon saapuessa olin varma siitä, että tein oikean ratkaisun.

Puitteet ainakin olivat komeat: Pyhän Laurin kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, 1450-luvulta asti samoilla sijoilla jököttänyt keskiaikainen kivikirkko. Koska saavuin vähän viime tingassa, kirkko oli jo täynnä ihmisiä. Se oli jo sinällään ilahduttava näky. Konsertin alkua odotellessa ehdin silmäillä komeaa kirkkorakennusta, joka jo itsessään oli näkemisen arvoinen.

Kirkko sopi muutenkin hyvin paikaksi perjantai-illan viettoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet työntäyteiset, eikä silloin aina jää tilaa hiljentyä ja rauhoittua.

Olen kiertänyt varsin ahkerasti SMG:n keikkoja, ja jokainen niistä on ollut miellyttävää seurattavaa. Kirkkokonsertti on kuitenkin oma juttunsa: miten yhtyeen huikea lavakarisma ja määrätietoinen lavashow muuntuisi akustiseksi kvartetiksi? Sen tiesin, että materiaalia SMG:llä on toki riittämiin kirkkokonserttiinkin.

Illan kattaus painottui ehkä omaksi pieneksi pettymykseksi aika paljon vanhempaan tuotantoon ja folk-kauden hitteihin. Etenkin siihen nähden, että tänä syksynä julkaistulla Baabel-levyllä on kappaleita, joita kuunnellessa mieli lähtee jo harhailemaan jotain arkitodellisuutta ylevämpää kohti. On kuitenkin ymmärrettävää, että yhtyeellä ei voi kiertueen alussa olla niin paljoa akustisia tulkintoja uudelta levyltä. Kotiin kävellessä kuuntelin Baabelin läpi ja totesin sen toimivan ehkä kuitenkin paremmin isommilla lavoilla ja monipuolisemmalla äänimaailmalla.

Ja kuitenkin Pyhän Laurin kirkossa kaikki toimi. Olen perjantaihin asti luullut, että ”Frank & Clairesta” ei voi albumiversiota taianomaisempaa tulkintaa enää tehdä. Kirkossa se sai kuitenkin vielä lisää syvyyttä ja herkkyyttä. Vaikka Terminal 2:n ”Pieniä teräviä timantteja” jätti levyllä minut kylmäksi, se on aina ollut yksi suosikeistani keikoilla. Niin myös tällä kertaa, kun kappaleen loppu kaikui Pyhän Laurin kirkon holvikatossa. Terhi Kokkosen eleganssi. Joel Melasniemen pehmeä ääni ”Helenan” sooloissa. ”Ei paniikkia” akustisen puhtaana versiona.

Kun ”Terminal 2” lopussa Kokkosen siskokset moneen kertaan lauloivat ”olin kotona”, siltä myös kirkossa olijasta tuntui.

Baabelilta kuullut kappaleet sopivat hyvin tilaan. ”Tyhjälle taivaalle” oli jopa vähän uhmakas veto. Se on kuitenkin jonkinlainen itsenäisen nykyihmisen avunhuuto ei minkään puoleen: anotaan armoa mutta ei uskota mihinkään eikä seurata ketään. Kappaleessa tyhjä taivas on jätetty tarkoituksella monitulkintaiseksi. ”7. kerros” rakentuu vain kahden säkeistön varaan ja pitkälti instrumentaalisille osuuksille. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin riisuttu versio, joka toimi erinomaisesti.

Vanhempi yleisö tuntui vähän arastelevan sitä, että yhtye pyydettiin sakastista uudelleen lavalle. Kun takana oli sopivan rauhallisella temmolla ja monipuolisella sisällöllä vedetty konsertti, raikuvat aplodit olivat silti enemmän kuin ansaitut. Encorena kuultiin ”Nuorukainen”, joka on tunnelmansa ja kuvallisuuden johdosta kiehtova. Se on samaan aikaan terävä tuokiokuva ja hyvin aukkoiseksi jäävä pienimuotoinen kertomus. Terminal 2:lta se erottuu selkeästi, lähes räikeästi. Kuitenkin se rikkoo levyn temaattista kokonaisuutta juuri sopivasti.

SMG:n perjantai-illan konsertti järjestettiin osana Tikkurilan seurakunnan nuorten aikuisten toiminnan Heijastus-sarjaa. Jos viimevuotisen konsertin teemana oli toivo, voisi sen tällä kertaa sanoa olleen selviytyminen. Ja siinä SMG on parhaimmillaan: kertoessaan niistä, jotka auttavat kantamaan kun kaikki viedään tai niistä, jotka ovat syntyneet laulamaan kaihoisia lauluja itkeskelyn sijaan.

pyha-lauri-682x1024On jokseenkin ilmiömäistä, miten SMG onnistuu samoilla kappaleilla tanssittamaan Tavastiaa, valloittamaan Flow-festareiden päälavalla videoshow’n kera ja hiljentämään pari sataa ihmistä keskiaikaisessa kirkossa perjantai-iltana. Yhtye on ihailtavan ammattitaitoinen ja muuntautumiskykyinen. Kappaleet onnistuvat koskettamaan, eikä yhtye arastele kokeilla, millä eri tavoin tämä voidaan saada aikaan.
Perjantaina kirkossakin kuullut ”Lopulta olemme kuitenkin yksin” ja ”Näin minä vihellän matkallani” asettelevat sanoiksi tietyt peruskokemukset tavalla, joka kestää aikaa ja kuulijasukupolvia – tämä on tietysti uhkarohkeasti sanottu 2000-luvun kappaleista. Minä ja ikäiseni, jotka kuuntelimme noita kappaleita lukiossa, olemme ensimmäistä kertaa törmänneet noihin peruskokemuksiin SMG:ia kuunnellessa ja vasta myöhemmin eläneet ne itse.

Kun seurasin konserttia kirkon perällä, oven vieressä – suosikkipaikkani kirkossa, koska sieltä on suora näköyhteys alttarille mutta samalla saa olla vähän ulkopuolinen ja seistä toinen jalka eteisessä – tein jonkinmoista aikamatkaa noiden kappaleiden parissa. SMG on minulle yksi niistä muutamasta yhtyeestä, joiden kanssa olen kasvanut. Noihin kappaleisiin on tunneside ennen kaikkea tilanteiden kautta, joissa ne ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä.

Suhtaudun taiteeseen ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin taatusti analyyttisemmin kuin lukioikäisenä. Silti jokainen taidekokemus resonoi aina jossakin elämäntilanteessa ja juuri se, tekee kokemuksista henkilökohtaisia ja mieleenpainuvia. Niihin on side. Sitä ei pidä sekoittaa taiteellisen arvoon, mutta tuo side on konkreettinen merkki siitä, miten taide muistuttaa meitä, että on olemassa jotakin tätä hetkeä pysyvämpää ja tämän päivän huolia tärkeämpää.

Suosikkiyhtyeissä kenties erinomaisinta on se, että toisinaan voi lähteä kauaskin harharetkille ja jättää ne pitkäksi aikaa. Aina palatessa kaikki on kuitenkin tuttua ja vastaanotto lämmin. Kun ei hetkeen ole kuunnellut SMG:n hittejä, tuntuvat ne jälleen ihan uudella tavalla puhuttelevilta, kun niitä yhtenä perjantai-iltana kuuntelee keskiaikaisessa kirkossa.

Minulle kirkoissa on samaa kotiinpaluun henkeä kuin suosikkiyhtyeissäkin. Saavunpa sinne milloin tahansa monet asiat toistuvat samanlaisina: hiljaisuus yhdistettynä kaikuviin ääniin, samanlaiset tuoksut, lattioista ja seinistä hohkuva viileys joka pitää virkeänä, tietty levollisuuden tunne. Kirkossa on aina lupa olla itsensä kanssa kenenkään puuttumatta, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Kuten en tiedä suosikkiyhtyeeni keikallakaan, en tiedä, millaisista syistä muut ihmiset ovat kirkkoon saapuneet, ovatko he ensimmäistä kertaa, jonkun mukanaan raahaamia vai onko heillä samalla tavalla jokin merkityksellinen henkilökohtainen suhde. Olen käynyt lukuisissa kirkoissa niin Suomessa kuin ulkomailla ja aina tunne on ollut samanlainen, vaikka arkkitehtuurissa ja sisustuksessa onkin vaihtelua. Minulla on myös aina ollut tervetullut olo: kirkossa ei kysytä syitä tulemiseen tai ajeta sieltä pois. Seurakunnat ja ihmiset ovat sitten asia erikseen. Vaikka kirkossa ei olisi käynyt vuosiin, on sinne on helppo palata.

Tämä syksy on ollut monella tapaa raskas, pitkä ja yksinäinen. Toisinaan se on näyttänyt vain sarjalta pettymyksiä, riittämättömyyttä ja ahdistusta. Vaikka tosiasiassa viimeiset pari kuukautta ovat olleet myös täynnä uusia alkuja, merkittäviä kohtaamisia, käsittämättömän täysiä onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä. Kun identiteettityössään lähtee liikkeelle konfliktista menneen kanssa, on huomattavasti helpompaa reflektoida pettymyksiä kuin nauttia onnen hetkistä. Kun moni asia on ollut kovassa muutoksessa, olen kaivannut jotakin pysyvämpää ja myös tilaa ja aikaa rauhoittumiselle.

Olen pitkään tehnyt kaiken väärin ja liekkini sammuttanut. Baabel on hyvä osoitus SMG:n taidosta yhdistää herkkyys ja voimakkuus, itsenäisen ihmisen tarve välillä olla avoimesti sitä mitä on. Baabelin tunnelma on ihanalla tavalla jostakin muusta maailmasta. Sen kappaleet ovat samaan aikaan rehellisiä ja kyseenalaistavia mutta sopivan avoimia. Baabelin kappaleissa on jotain sellaista, joka on resonoinut tuon identiteettityön kanssa. Samanlaista pyrkimystä mutta päämäärä hämäränä, samanlaista sattumanvaraisuutta.

teksti ja kuva: Ville Hämäläinen

”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. -Uuno Kailas

Isälläni diagnosoitiin syöpä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2006. Maksakasvain. Pääsiäinen 2011. Syöpä oli uusiutunut. Lääkitys aloitettiin. Etäpesäkkeitä löytyi sydämen takaa. Syöpää ei voi leikata, eikä pelkkä lääkehoito riitä. Isäni oli terminaalisesti sairas. Sairauden huomasi oikeastaan vain laihtumisesta. Isäni hiuksetkaan eivät olleet missään vaiheessa kärsineet. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät istuneet stereotyyppiseen kuvaan syöpäsairaasta. Tammikuussa 2013 hänen kuntonsa alkoi nopeasti rapautua. Löytyi lisää etäpesäkkeitä, tällä kertaa nielusta. Maaliskuun viimeisellä viikolla isäni siirtyi kotoaan Terhokotiin saattohoitoon.

Terhokotiin pääseminen oli isäni oma tahto. Hän halusi päästä saattohoitoon, ja oli yksi niistä harvoista, jotka sinne pääsevät. Olen pohtinut paljon, miksi hänelle oli niin tärkeää päästä saattohoitoon muualle, pois kotoa. Kivun pelko, kotiin kahliutuminen ja kenties pelko taakkana olemisesta. Isäni vastusti painokkaasti sitä, että äitini olisi jäänyt kotiin häntä hoitamaan. Isäni oli kovin itsenäinen ja omapäinen, monella tavalla samanlainen kuin minä. Apua on helpompi pyytää vieraalta kuin läheiseltä.

Kävin ensimmäistä kertaa Terhokodissa isäni oltua siellä jo päivän. Oli hermostuttavaa ja pelottavaa astua sisään niistä ovista. Minut vastaanotti hiljaisuus ja rauhallisuus. Ihmiset eivät kiirehtineet, ikkunoista siilautui kevättalven valoa sisälle. Terhokoti ei ollut enää kuolemakuvapelottava tai hermostuttava. Se oli rauhan saareke. Aika kulki eri tahtia, ja Terhokodissa oli elämää.

Isäni vietti elämänsä viimeiset viikot Terhokodissa, ja niin monella tavalla vietimme mekin ne viimeiset viikot siellä. Päivittäiset rutiinit muuttuivat. Luentojen jälkeen lähdinkin Pohjois-Haagaan. Töissä ollessa ajatukset olivat muualla. Opin M-junan aikataulut. Kävin useammin kaupassa Pohjois-Haagassa kuin omassa lähikaupassani. Opin olemaan läsnä. Opin kuuntelemaan ja opin antamaan tilaa. Rutiinit eivät kuitenkaan kaikki rikkoutuneet. Katsoin edelleen isäni kanssa Sydämen asialla-ohjelman, luimme iltapäivälehdet ja juttelimme.

Välillä törmäsin lehdissä juttuihin, joissa ihminen julistaa ”näin voitin syövän” ”Ilman positiivista ajattelua ja tahdonvoimaa en olisi selvinnyt”. Suututti ja suututtaa edelleen. Ihminen ei voita syöpää, koska jos näin, niin onko siihen kuoleva silloin häviäjä ja luovuttaja? Tätä sairautta ei saa pois positiivisella ajattelulla. Syöpä vaatii paljon ajatustyötäkin, mutta realistista sellaista. Piti yrittää hyväksyä ajatus lähestyvästä kuolemasta. Meidän kaikkien tuli yrittää sitä, isäni, äitini, veljeni ja minun. Jostain syystä kuitenkin ajattelin koko kevään 2013, että vasta isäni kuoltua lumet lähtevät.

26.4.2013, kello 21.30. Isäni on kuollut. Hän oli nukkunut pois rauhallisesti, äitini ollessa vieressä. 27.4.2013 lumet alkavat sulaa lopullisesti.

29.4.2013 menen katsomaan isäni arkkuunpanoa. Purskahdan itkuun lähes välittömästi nähdessäni kasvot, jotka olivat kerran isäni. Sairaus on ohi. Se keho ei ole enää hänen kotinsa. Uskovaiselle siitä kehosta olisi lähtenyt sielu. Minä käytän mielummin sanaa minuus. Laulamme Terhokodin kappelissa äitini kanssa virren Oi Herra, jos mä matkamies maan. Suru on lähes elävä organismi, laulaessa kyyneleet tukahduttavat ääntä, mutta virren tuttuus, rituaalisuus ja kauneus luovat selittämätöntä lohtua. Rakkaus on täällä, muistona ja tunteena, siteenä välillämme. Vaikka olen ateisti, niin kuoleman kohdalla kirkolla on paikka minun elämässäni. Kirkollisten hautajaisten rituaalisuus, hartaus ja lohtu ovat oikein. Ne ovat minun, meidän, surussa pysyvyyttä edustava ankkuri, ne ovat arvokkaat. Ne antavat kunnioittavan lopun isäni elämälle.

En näe isääni enää koskaan. En kuule hänen ääntään, en tunne hänen läsnäoloaan. Isäni on silti edelleen osa arkeani. Puhun hänestä, muistelen häntä, suren häntä. Käyn haudalla, leivon sellaisen kakun, josta hän olisi pitänyt isänpäiväksi muistoa kunnioittaakseni. Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni aattoillan hartaudessa. Tämän tein äitini takia, äitini surutyön tukena. Minulle se tilaisuus ei enää tuonut mitään. Hartauden jälkeen haudalle sytytetty kynttilä ja sadat muut tuikkivat valot hautausmaalla, se rauhoitti sydäntä. Se hiljaisuus oli samaa kuin Terhokodissa. Hautausmaa on rauhan saareke. Aika kulkee eri tahdissa. Hautakivet kertovat eletystä elämästä.

Teksti: Katja Itäpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

Kirkko ei rahoita Helsingin suurmoskeijaa

”Suurmoskeija lisää kirkosta eroamista”, tiedotti eroakirkosta.fi ja viittasi verkkosivujensa kautta tiistaina 21. heinäkuuta tehtyihin kirkosta eroamisiin. Käsitys kirkon roolista moskeijahankkeessa on peräisin Seurakuntalainen.fi –verkkolehden uutisen ”Evankelisluterilaisella kirkolla rooli suurmoskeijahankkeessa” otsikosta. Seurakuntalaisen artikkeli pohjautui Valomerkissä kesäkuussa julkaistuun artikkelin. Kirkon piirissä käsitys kirkosta hankkeen rahoittajana ja tukijana hämmästyttää.

”Kirkko ei organisaationa ole hankkeessa mitenkään mukana”, kertoo arkkipiispan erityisavustaja Petri Merenlahti. ”Hankkeeseen osallistuvat Diakonissalaitos sekä Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry ovat itsenäisiä toimijoita. Molempia on kirkko tukenut, mutta ei kirkolta ole mihinkään moskeijaprojektiin korvamerkittyä rahaa koskaan annettu eikä esimerkiksi FOKUS ry:n tänä vuonna saamalla 7.000 euron tuella nyt kovasti moskeijaa rakennettaisikaan.”

Merenlahden mukaan kirkko tukee uskontojen välistä vuoropuhelua ja toivottaa moskeijan tervetulleeksi. ”Vaikka kirkko ei hankkeessa mukana olekaan, niin ei se toki moskeijaa mitenkään vastusta. Kirkon työntekijänä ymmärrän hyvin erilaisten ihmisten tarpeita sakraalitiloille.”

”Helsingin Seurakuntayhtymä ja alueen seurakunnat eivät ole mitenkään hankkeessa mukana”, selventää myös seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Pentti Miettinen. ”Me emme ole moskeijaa rahoittamassa tai muutenkaan puutu muslimiyhteisön asioihin. Yhteistyötä tehdään enemmän keskustelujen tasolla. ”

”Seurakuntayhtymällä on pitkät perinteet nuorisotyössä ja imaamit ovat mielellään kuulleet kokemuksistamme voidakseen kehittää omaa nuorisotyötään”, kertoo Miettinen. Hän pitää moskeijan yhteyteen rakennettavaa kulttuurikeskusta tarpeellisena juuri nuorisotyön kannalta.

Miettisen mukaan musliminuoriin kohdistuu etenkin netin kautta vahvaa aivopesua kun nuoria houkutellaan lähtemään sotatoimialueille perheiden vastustuksesta huolimatta. ”Perheet eivät pelkää nuortensa maallistumista vaan radikalisoitumista”, Miettinen korostaa. ”Sen estäminen on yhteiskunnan yhteinen intressi.” Kirkossa pidetään järjestäytynyttä uskonnollisuutta turvallisempana niin kristityille kuin muslimeillekin. ”Tavoitteena pitää olla rakentaa sellainen ympäristö, että nuorten saama koulutus ja opastus kasvattavat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.”

Vahvoja tunteita ja vihapuhetta

”Eilinen eropiikki oli prosentuaalisesti merkittävä, ei niinkään erojen kokonaismäärän osalta”, kertoo eroakirkosta.fi –palvelun tiedottaja, Vapaa-ajattelijain Liiton puheenjohtaja Petri Karisma. ”Kun heinäkuussa tavanomaisesti on noin 60 eroa päivässä, eilen määrä oli kaksinkertainen.” Numeroita merkittävämpänä Karisma pitää kuitenkin erojen perustelua. ”Palvelumme kysyy syytä eroon, eräänlaista lähtöpalautetta. Eilisistä palautteissa kolme neljäsosaa liittyi suurmoskeijahankkeeseen. Nämä ihmiset erosivat kirkosta, koska kokevat kirkon tukevan vierasta uskonnollisuutta.”

Yhteistä eilisen palautteille oli teeman lisäksi myös sävy. ”Se oli äärimmäisen aggressiivinen”, hämmästelee Karisma. ”Lähes puolet moskeijaan liittyvästä palautteesta oli painokelvotonta, silkkaa rasistista vihapostia ja kiihottamista kansanryhmää vastaan. Ihan tällaiseen me emme ole tottuneet.”

Myös vapaa-ajattelijat suhtautuvat moskeijahankkeeseen kriittisesti etenkin yhteiskunnan rahoitustuen osalta. ”Islam on uskonto siinä kuin kristinuskokin, ei sen demonisointi ole missään tapauksessa tarpeen”, korostaa Karisma kuitenkin.

Karisma nostaa palautteista esiin myös piispa Irja Askolaan kohdistuvan kritiikin ja suoranaisen vihapuheen. Piispoista nimenomaan Askolan nimi nousi palautteissa esiin, vaikka hän ei ole aktiivisesti osallistunut keskusteluun moskeijahankkeesta. ”Netissä naisiin kohdistetaan usein paljon pahempaa kieltä kuin miehiin, ehkä tässäkin on kyse siitä”, Karisma arvelee.

Tilaa uskontodialogille

Kallion seurakuntapastori Marjaana Toiviainen näkisi kirkon mielellään osana hanketta. ”Voisimmeko mieluummin korostaa, että emme ole rahallisesti tai organisatorisesti missään yksittäisessä moskeijahankkeessa mukana, mutta rukoilemme muslimien uskonnonvapauden puolesta Suomessa ja Euroopassa ja toivomme, että he saavat parhaat mahdolliset tilat rukouselämänsä ja koko yhteisönsä hengellisen hyvinvoinnin edistämiseen?”

Vaikka joku kirkosta moskeijahankkeen vuoksi eroaisikin, Toiviainen ei pappina haluaisi sanoutua hankkeesta irti. Hän pelkää, että se antaisi islamofobisille ja rasistisille ideologioille tilaa kirkon toiminnassa.

Toiviainen muistuttaa uutisesta, jonka mukaan muslimit Yhdysvalloissa keräsivät rahaa rasistisissa tuhopoltoissa vahingoitettujen kirkkojen korjaamiseen: ”Minusta kristittynä se oli voimakas teko, ja myös Amerikassa se otettiin hyvin vastaan. Samanlaisen avun näkisin mielelläni tapahtuvan molempiin suuntiin.”

”Kirkko on siis muutakin kuin Kirkkohallituksen omat yksittäiset hankkeet”, muistuttaa Toiviainen. ”Kirkko esittelee usein ylpeänä Kirkon ulkomaanavun, Suomen Lähetysseuran ja Yhteisvastuukeräyksen kautta tehtyä työtä. Eivätkö sitä tee juuri kristityt ihmiset, eli kirkko? Jos kerran ulkoistamme ydintehtäviämme muualle, pitää silloin ainakin olla pokkaa seisoa niiden takana.” Toiviainen itse on juuri aloittanut FOKUS ry:n hallituksessa toimimisen.

”Olen etsinyt sitä paikkaa, jossa voin tehdä kirkkomme uskontodialogityötä, tavallisena kristittynä. En ole oikein löytänyt muuta paikkaa. Kirkkohallitus voisi informoida, että missä sitten – ellei Fokus ry:n kaltaisten toimijoiden parissa – on se paikka, jossa kirkko tekee uskontodialogista työtään ja tukee siinä seurakuntalaisia ja seurakuntia.”

Toiviaisen mukaan kirkko suurimpana uskonnollisena toimijana kantaa myös merkittävän vastuun uskonnonvapauden toteutumisesta Suomessa. ”On kirkon, meidän kaikkien seurakuntalaisten, vastuulla puolustaa myös muiden uskonnonvapautta. Meillä luterilaisina on siihen valtaa, näkyvyyttä ja resursseja.” Toiviainen näkee tässä myös mahdollisuuden kirkolliselle työlle. ”Nyt olisi hyvä hetki pohtia uskontodialogin mahdollisuuksia, niin kirkon työntekijöiden kuin seurakuntalaistenkin kannalta. Tärkeämpää kuin korostaa, ettei kirkko ole moskeijaa rakentamassa, olisi että kirkkona miettisimme mitä voimme tehdä muslimisisartemme ja -veljiemme hyvinvoinnin eteen Suomessa.”

Teksti: Samuli Suonpää

Täsmennys 23.7.2015: Seurakuntalainen.fi -verkkolehden päätoimittajan pyynnöstä artikkelia on täsmennetty maininnalla siitä, että Seurakuntalaisen juttu perustui Valomerkissä kesäkuussa julkaistuun artikkeliin.