Tapasin rohkean miehen

Reformaatiossa on ollut kyse suuresta muutoksesta, ei pelkästään hengellisessä maailmassa tai kirkon piirissä, vaan koko yhteiskunnassa. Sen tapahtumat ravistelivat ihmisiä ja järisyttivät koko Eurooppaa. Eri suuntiin soutajia oli runsaasti ja voimmekin nähdä koko reformaatiotapahtumien ketjun eurooppalaisen toisinajattelun tuloksena. Reformaatiosta on nyt kulunut viisisataa vuotta, ja Euroopassa kiistellään yhä, niin hengellisen kuin maallisen regimentinkin piirissä.

Yksi ajattelija on soutanut vastavirtaan koko toimintansa ajan ja siksi pidin tärkeänä matkata Sääksmäen Ritvalaan haastattelemaan Suomen tunnetuinta toisinajattelijaa, Pentti Linkolaa. Ääninauhaa haastattelusta kertyi tuntikaupalla ja minulla on ilo esitellä Kyyhkysessä katkelmia keskustelustamme liittyen uskontoon ja kirkkoon.

 

Pentti Linkola, mitä te pidätte pyhänä?

“Luontoa. Käytän siitä myös mielelläni vielä tuota termiä, pyhä. Se on minulle jotain paljon muuta kuin aineenvaihduntaa ja ravintoketjuja. Koskemattomaan metsään meneminen on minulle varmaankin jotain samanlaista kuin hartaalle uskovalle voimakkaat uskonkokemukset. Aarniometsässä ja rannattomilla soilla minä koen, että olen nyt korkeamman keskellä, tai oikeastaan alla.”

 

Oletteko löytäneet jostain yhteisöstä hengellisen kotinne?

“Kyllä se on minulle vain henkilökohtainen kokemus. Minähän olen jo heti aivan nuorena ylioppilaana eronnut kirkosta. Muistan vielä hyvin sen vastaanotonkin Helsingissä, olisiko ollut Johanneksen seurakunnan kirkkoherra. Silloin piti vielä ilmoittautua ja käydä keskustelua seurakunnassa, ennen kuin jäsenyydestään pääsi eroon. Kirkkoherra tiedusteli minulta syytä, ja vastasin, että useimmat ihmiset kai mainitsevat kirkollisveron. Minä sanoin, että se ei ole minun syyni, mutta kun minulla ei ole sitä uskoa. Koin, että oli väärin kuulua.

Olen siitä myöhemmin kyllä tinkinyt. Joskus neljä vuotta sitten liityin kirkkoon takaisin ja kysyinkin vielä Valkeakosken kirkkoherralta, että pääseekö liittymään kirkkoon, vaikka ei olekaan sitä oikeaa uskoa? Hän vastasi haikeasti, että ‘meidän seurakunnasta varmaan pääosa on sellaisia, joilla ei ole sitä oikeaa uskoa. Kyllä sinne on tervetulleita kaikki.’”

 

Miten päädyitte liittymään takaisin kirkkoon?

“Halusin liittyä, koska kirkko on kuitenkin maallisiin instituutioihin verrattuna se, joka todella syvällisesti välittää onnettomista ihmisistä. Ja sitten se vielä jarruttaa tätä mailman mielipuolisinta kehitystä. Se on kuitenkin aina vähän jäljessä tässä robottien maailmassa.

Minuun on myös paljon vaikuttanut se, että olen elämässäni ystävystynyt useampienkin pappien kanssa, ja he ovat kyllä olleet kaikki ihmisinä ihan sitä eliittiä, keskimääräistä ihmistä paljon suurenmoisempia. Kohdalleni ei ole sattunut muuta kuin kirjeissä näitä mahdottomia ahdasmielisiä, joiden kanssa en varmaan pystyisi edes keskustelemaan.

Jonkin verran liittymiseeni vaikutti myös se, että olen oppositiossa. Tuossahan oli sellainen kirkosta eroamisen aalto kun tämä Päivi Räsänen puhui homoseksualismia vastaan. Eihän hän edes edustanut kirkkoa. Ehkä se vaikutti myös minuun – kun niin moni nyt kerran eroaa, niin minähän liitynkin.

Minä olen ikäväkseni ollut skeptikko aina, ja sekin on yksi murheen aihe. Mulle tällainen usko näkymättömään on mahdottomuus. Mutta se opinkappale, että usko kaksituhatta vuotta sitten eläneeseen, epäilemättä loistavaan filosofiin ja eetikkoon Jeesus Nasaretilaiseen, vapauttaa kaksituhatta vuotta myöhemmin syntyneet ihmiset synneistä – se on minusta niin loistava keksintö, että se jo herättää kunnioitusta tätä uskontoa kohtaan.”

 

Puhutte Jeesus Nasaretilaisesta loistavana filosofina ja eetikkona. Minkä hänen opetuksistaan nostaisitte esiin? Mihin puolestaan ette yhdy?

“No, historiaa täytyy tietysti lukea sen ajan olosuhteiden mukaan. Olihan se se varmasti valtavaa silloin, jos miettii minkälainen on Vanha Testamentti. Minkä takia kirkko ylipäätään tätä julminta dokumenttia pitää yllä? Sehän on pelkkää tappamista. Mutta niin – sitten tulee Jeesus Nasaretilainen. Ymmärtäähän sen, että ne fariseukset ja muut Vanhan testamentin opin kannattajat pitivät sitä hirvittävän vaarallisena. Siitähän tuli todellinen rakkauden oppi, joka on varsinkin Vanhaan testamenttiin verrattuna aivan rajattoman loistavaa ja uutta etiikkaa. Olihan sillä näitä edeltäjiäkin, Johannes Kastajat ja muut, mutta häneenhän tämä henkilöityi.

Onhan siitä jotain vanhentunutta jo. Ei se noin voi päteä enää, kun ihmisiä on miljardeja…”

 

Nasaretilainen korosti usein armoa. Mutta – miten armo liittyy teidän ajatteluunne? Mitä armo sinulle tarkoittaa?

“Niin. Sitä korostetaan minusta aivan liikaa. Synnin käsitettä puolestaan saisi korostaa enemmän. Enemmän synnistä, vähemmän armosta. Toisaalta, ehkäpä se armo menee helpommin perille, se miellyttää ihmisiä niin suuresti.

Oli hienoa kun kirkkoherroilla oli aikanaan sellainen arvovalta, että nähdessään sunnuntaina ihmisiä töissä pellolla kirkkoherra komensi ne kotiin pyhittämään lepopäivää.”

 

Missä kirkko siis tällä hetkellä menee vikaan?

“Linkola: Kirkko menee vikaan siinä, että se pitää kiinni jokaisen miljardin ihmisen samasta arvosta. Enemmän kirkko saisi tosiaan myös jyristä sillä vanhan ajan otteella, kuten jo sanoinkin.

Kyllähän nää arkkipiispa Mäkiset ja muut tuntevat kentät ja tietävät millaisia ihmiset ovat – eihän sellainen menisi perille. Kyllä se herättäisi kovaa vastustusta se tällainen synnin korostus. Yksinkertaisesti sanottuna näen, että on se liian laimea tämä kirkko.”

 

Ovatko uskonnot ihmiselle välttämättömiä? Kuuluuko uskonto ihmisen perustarpeisiin?

“Ihmiset ovat harjoittaneet uskontoa tiettävästi aina. En ainakaan tiedä, että olisi ollut heimoja, jotka olisivat eläneet täysin vailla tällaista. Kai se ihmisyyteen kuuluu, usko korkeampaan. Onhan minullakin se välttämätön, ylimaallinen tunne. Näen luonnossa sen niin sanotun normaalin elämän yläpuolelle.”

 

Millaisia ajatuksia teillä on moraalin ja uskonnon suhteesta?

Olen miettinyt kirkon suhdetta sotaan. Loistava pappi, Lauri Leikkonen oli aikanaan Virolahden kirkkoherrana ja kaiken lisäksi loistava ornitologi. Hän oli lintujen rengastajien parissa sellainen meidän kaikkien rakastama vanha setä, joka keksi kaiken maailman menetelmiä rengastusta varten. Hän oli ollut aiemmin komppanian päällikkönä ja piti edelleenkin Suomen käymiä sotia pyhinä. Minullekin hän esitteli sellaista kuvateosta, jonka hän oli koonnut oman rykmenttinsä kaatuneista. Hän näytti kuvia ja kysyi, että ‘eivätkö olekin uljaan näköisiä?’ Minusta ne olivat ihan tavallisen näköisiä perunanenäisiä nuoria poikia, sellaisia kuin armeija-aikaan ollaan, mutta hän näki, että he olivat antaneet henkensä evankelis-luterilaisen kirkon ja isänmaan puolesta. Hän oli isänmaan ja uskonnon ihminen niin paljon kuin olla voi. Se suhtautuminen oli niin harrasta. Sillä olemuksellaan hän kuitenkin saavutti koko meidän viidensadan lintujen rengastajan ihailun.

Tämän jälkeen keskustelumme siirtyi suomalaisuuteen ja kulttuuriin, ensisijaisesti kirjallisuuteen. Lopuksi kysyessäni tahtooko Linkola lähettää terveisiä Suomen opiskelevalle nuorisolle, oli vastaus seuraava:

“Olen sen verran ihmisystävä, että en kyllä lähetä sellaisia terveisiä, että he omaksuisivat tämän syväekologisen elämänkatsomuksen. Jos näin kävisi, he joutuisivat kohtaamaan elämässään niin paljon pettymyksiä. En tahdo toisaalta myöskään kehottaa ketään panemaan hulinaksi, en tähän kysymykseen varmaan vastaa ollenkaan. En varmaankaan lähetä mitään terveisiä.”

 

Niilo Rantala

Oranssi sortaja

Dokumentissa kuvataan etniseen puhdistukseen rohkaisevaa munkkia.

Oranssi mies saa puheillaan aikaan väkivaltaisuuksia vähemmistöjä kohtaan. Oranssi mies tahtoo tehdä maastaan paremman paikan (vähemmistöjen kustannuksella). Oranssi mies ei itse ole missään vastuussa vihapuheistaan vähemmistöjä vastaan. Kuulostaako tutulta? Ei, kyse ei ole Yhdysvaltain köyhimmästä miljardööristä, vaan eräästä rauhan saarnaajasta, buddhalaismunkki Ashin Wirathusta

Iranilais-sveitsiläisen elokuvaohjaaja Barbet Schroederin ”pahan trilogian” kolmas osa The Venerable W(2017) jatkaa aiempien osien malliin, antaen suurimman puheenvuoronpäähenkilölle itselleen. Toisin kuin esimerkiksi Idi Aminin omaan tyhmyyteen kaatuva retoriikka, Wirathun puheissa kaikuu sama turhautuneiden ihmisten ohjailuun suitsttu paha kolminaisuus, seksi, uskonto ja isänmaa, joka on nostanut rumaa päätään ympäri maailman.

Kuvittele rauhanomaisin, kaikesta väkivallasta itsensä irtisanova uskonto, jolle kaikki elämä on yhtä pyhää. Kuvittele, että sen sisällä toimii etniseen puhdistukseen rohkaiseva munkki.

On tragikoomista seurata itseään rauhan sanansaattajana pitävän nationalistiveijarin sanankäänteitä ja oikeutuksia
teoilleen, poimin puheista muutamia helmiä, jotka kuuluivat otakuinkin näin: ”Muslimi on kuin kissakala, se on väkivaltainen ja lisääntyy nopeasti” ja ”voit olla hyvä ihminen, mutta raivotautisen rakin viereen ei voi käydä nukkumaan.” Paha vähemmistö kääntyykin sortavaksi enemmistöksi (väestöstä muslimeja on 4,1%, joihin suurin osa rohingyoista kuuluu), joka uhkaa kunnon ihmisten elämäntapaa ja korruptoi naiset
”seksuaalisilla lupauksilla”. Wirathun mukaan rohingyan roikaleet kehtaavat vielä polttaa omat talonsa ja omaisuutensa ja vanhemmat sukulaisensa sympatiapisteiden toivossa, saaden viattoman lynkkausjoukon näyttämään pahalta.

Joskus tuntuu siltä, että joka kerta, kun Myanmarista puhutaan, puhutaan vähintäänkin huonoista uutisista. Ainakin tämän kritiikin kirjoittamisen aikaan Nobelin rauhanpalkinnon kopannut Myanmarin pääministeri Aung San Suu Kyi on ollut vaitonainen rohingyojen tilanteesta, jossa satoja tuhansia ihmisiä on joutunut taivasalle. Palkinto ei tietenkään takaa sitä, että sen saaja olisi jotenkin rauhanomainen, mutta sellaisen tunnustuksen voisi kuvitella aiheuttavan paineita toimia vähintäänkin kulissin omaisesti rauhan puolesta.

Dokumenttiin on haastateltu useita eri buddhalaisia, muutamaa tutkijaa, sekä Wirathua itseään. Wirathu rationalisoi
ja esittää tekojensa oikeutukseksi muun muassa kannattajiensa itse kuvaamia videoita, joissa esitetään dramatisoituja rohingyojen buddhalaisiin kohdistuvia rikoksia, tai aitoja joukkolynkkauksia nuijin ja viidakkoveitsin. Tästä sakista on yodamainen ”inner peace” kaukana, niin kuin myös Buddhan opetukset, kuten eräs munkkikin mainitsee.

Vaikka dokumenttielokuva olikin rakennettu kiihkottomaksi ja taitavalla kädellä, löysin oman potutuksenaiheeni:
lopputeksteissä ”pieneksi buddhalaiseksi” tituleerattu lapsenomaisesti lespaava satunnainen kertojaääni olisi saanut jäädäkokonaan leikkauspöydälle. Ärsyttävä sössötys oltaisiin voitu korvata Schroederilla itsellään, hän kun jo esiintyy elokuvassa toisena kertojanäänenä. Kun kyse on kansanmurhasta, ei tunteisiin tarvitse enää erikseen vedota.

Jos elokuvasta hakisi jotakin lopullista moraalista purukumia, olisi se varmaankin se, että pahiksia löytyy yllättävistäkin paikoista, eikä pelkkä uskonto tee ihmisestä hyvää tai pahaa. Jos joku puhuu kädet nyrkissä rakkaudesta, kannattaa paeta paikalta.

The Venerable W. Ohjaus: Barbet Schroeder. Ranska/Sveitsi 2017.
Esitettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva katsottavissa nyt Yle Areenassa.

Puoli vuosituhatta kolmessa päivässä

Saksassa kevät oli pitkällä jo huhtikuussa, kun kävimme kirkkohistorian graduseminaariryhmän kanssa kiertämässä tunnetuimpia Lutherin elämänvaiheisiin liittyviä kohteita kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmanin johdolla. Jälkeenpäin matkaa muistellessamme mieleen muistuivat erityisesti erilainen ehtoollinen, vielä erikoisemmat ruokakokemukset silleineen ja verimakkaramuhennoksineen ja upeat kirkot, joissa pääsimme käymään.

Lauantaiaamuna kymmenen hengen seurueemme lensi Berliinin Tegelin lentokentälle, siitä Zoologischer Gartenin juna-asemalle ja paikallisjunalla kohti Lutherin opiskelukaupunki Erfurtia. Matkan varrellakin olisi ollut paljon mielenkiintoista nähtävää – esimerkiksi Hallessa olisi ollut muutakin tutkittavaa kuin juna-aseman vessa, jossa juuri
ehdimme käymään ennen junanvaihtoa, ja Weimarissa, jossa jouduimme tyytymään kuvaamaan aseman nimikylttiä. Onneksi meillä oli asiantunteva matkaopas mukanamme, joka osasi kertoa junamatkan aikanakin ohitettuihin paikkoihin liittyvää historiatietoa.

Erfurtissa menimme taksilla kiireen vilkkaa augistinolaisluostariin, jossa Luther oli munkkina. Luostarissa tutustuimme muun muassa kappeliin ja sen hienoihin lasimaalauksiin,työhuoneisiin ja luostarin rauhalliseen tunnelmaan. Sitten siirryimme ristikkotalojen reunustamien katujen kautta torille, jonne oli saapunut tivoli. Välkkyvät valot ja ihmisvilinä toivat hauskan kontrastin Erfurtin komeana kohoavaan goottilaiskatedraaliin. Samassa katolisessa katedraalissa Luther vihittiin papiksi.

Erfurtin katolinen tuomiokirkko.

Chanel 5:ttä palmusunnuntain messussa

Sunnuntaiaamuna oli vuorossa messu Lutherin saarnakirkossa. Kun kävelimme auringonpaisteessa magnolioiden kukkiessa Wittenbergin kaupunginkirkkoon, oli se yllättäen takarivejä myöten täynnä. Messun aluksi pappi toivottikin kaikki turistit tervetulleiksi, ja mainitsi ainakin ruotsalaiset ryhmämatkailijat ja saksalaiset koululuokat nimeltä.

Graduseminaariryhmällemme messusta jäi parhaiten mieleen kaksi asiaa. Ensiksikin papin saarnasta selvisi myös
saksan kieltä osaamattomille, että pappi puhui Chanel 5 -hajuvedestä. Jos osasi saksaa yhtään paremmin, selvisi, että hajuvesi liittyi tuoksuöljyyn, jolla Jeesuksen jalat voideltiin. Ehtoollisenjakokin oli suomalaisittain eksoottista. Pitkät jonot kiemurtelivat hakemaan ensin huivipäisiltä diakonissoilta ehtoollisleivät, ja sen jälkeen siirryttiin alttaritaulun taakse, jossa kolme pappia jakoivat viiniä. Yhdellä papeista oli kannussaan mehua, mutta kaksi pappia jakoivat valkoviiniä. Kun kummastelimme asiaa, meille kerrottiin, että viinintuottajamaa Saksassa viinien saatavuus on hyvin erilaista kuin Suomessa. Siksi myös ehtoollisella jaettiin välillä valkoviiniä.

Wittenbergissä matkamme jatkui messun jälkeen katsomaan yhtä maailman kuuluisimmista ovista Wittenbergin linnankirkkoon. Pääsimme näkemään paitsi teesit ovessa, myös Lutherin sekä Melanchthonin haudat. Turistikaupan, jäätelökojun ja lounasravintolan jälkeen jatkoimme junalla matkaa kohti Berliiniä.

Wittenbergin linnankirkko.

Iltaelämää ja päiväkävelyä Berliinissä

Sunnuntai-iltana Berliinissä kävimme porukalla syömässä ja tutustumassa vähän Kurfürstendammin kuppiloihin. Aamulla olimme silti aikaisin aamiaisella ja suuntasimme siitä Alexanderplatzille, josta alkoi Berliinin uudempaan historiaan keskittynyt kiertokävely. Nähdyksi tulivat muun muassa Berliner Dom –tuomiokirkko ja natsi-Saksan historiaan liittyviä kohteita, kuten talo, jossa Hitler työskenteli.

”Vartijat varmaan ihmettelevät, että tuo mies tuo tänne joka kevät opiskelijajoukon katsomaan”, matkaoppaamme tuumi. Toivottavasti matka järjestyy vielä tämänkin vuoden gradu seminaarilaisille. Muutamaan päivään mahtui mielettömän kokoinen pala Saksan ja kirkon historiaa.

Teksti ja kuvat: Jenni Heikkonen

Reformeista

 

Maailma muuttuu, niin TYT:n puheenjohtajakin.

Kuluvalla viikolla tapasin pitkästä aikaa isoäitini – tai siis mumman, kuten meillä Pohojammaalla sanotaan. Itselleen tyypilliseen tapaan 85-vuotias mummani päivitteli, kuinka maailma niin kovin paljon muuttuu ja kuinka hän ei oikein aina pysy perässä muutoksissa, varsinkaan teknologian kehityksen osalta. Tilannetta tasapainottaakseni totesin, että enpä minäkään ole diginatiivina kännykkä käteen syntynyt. Saadessani ensimmäisen kännykkäni olin 10-vuotias, ja tuolloin olin yksi ensimmäisistä luokkani kännykällisistä. Omalta rippileiriltäni soiteltiin tai tekstiviestiteltiin kotiin vielä kahdeksan vuotta sitten, koska nettiyhteys oli huono ja WhatsAppia ei ollut saatavilla.

Kehitys kehittyy. Välillä kuitenkin tuntu, että ilman joitakin uudistuksia pärjättäisiin. Tänä vuonna vaikkapa Isosta Pyörästä ja tutkintouudistuksista on voinut olla montaa mieltä. Ihan viime viikkoina ärtymystä on herättänyt, kun joulukarkit ovat taas ilmestyneet kaupan hyllyihin aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin. Tein niistä viime vuonna ensimmäiset havainnot 6.10, mutta tänä vuonna jo 1.10. Kehitys kehittyy, mutta kehittyykö se hyvään suuntaan?

Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta. Suomessa vuoden pääjuhla järjestetään Turussa 5.11. Yritin järjestää TYT:n retkeä sinne, mutta retki jouduttiin perumaan pienen ilmoittautumismäärän vuoksi. Aluksi olin aidon hämmästynyt, että retki ei herättänyt teologian opiskelijoissa laajempaa mielenkiintoa. Sitten totesin, että 500-vuotias reformi on toki niin vanha uudistus, että se ei enää ehkä kiinnosta. Päädyinkin lopulta oman mielenrauhani turvaamiseksi tulkintaan, että reformaatio on jotain niin yleisesti hyväksyttyä ja tavanomaista, että se tunkeutuu riittävästi teologian opiskelijan arkeenkin. Kehitys kehittyy, ja vanhat reformit eivät vaadi enää erityistä huomiota.

Vuosi TYT:n puheenjohtajana lähestyy loppuaan. Ennen vuotta kuvittelin, että olisin jotenkin hyvä reformi – se, joka
tasapainottaa, inhimillistää ja jaksaa hymyillä. Nyt tiedän, että vaikka suklaa on lähtökohtaisesti hyvää, sen ilmestyminen kauppaan voi ärsyttää. Vaikka teknologia on tarkoitettu auttamaan, se voi myös etäännyttää. Kaikella on määrähetkensä, ja positiivisuus ja negatiivisuus ovat subjektiivisia kokemuksia.Joka tapauksessa haluan kiittää kuluneesta vuodesta. Aikanaan Pikku Kakkosen ohjelman Kaapo opetti, että ”maailma muuttuu, niin minäkin”. Totisesti on tämä vuosi minua muuttanut, ja väittäisin, että lähes pelkästään hyvään suuntaan. Kiitos! Kaikesta!

Petra Harju

Markku DeVitsi Epsanjassa

Takapenkin huutaja johdattaa lukijansa erään vouhottajan kesälomareissulle Magalufiin.

”Hei Manuel, totanoinniin, kolme tuappii ja jalluu!” mies öykkäsi armylippiksensä alta. Useampi illan aikana nautittu alkoholiannos kuului jo tämän puheenmuodostuksessa ja vaikeutti selvästi mallorcalaisen baarimikon työtä. Tilaaminen suomeksi ei sekään varsinaisesti kohentanut tilannetta.

Mies kulahtaneessa lippalakissaan oli jättänyt epäsiistin sänkensä ajamatta niin pitkään kuin jaksoi muistaa. Eilen hän ei ainakaan ajanut eikä toissapäivänä, hän tiesi.

Tuo baaritiskillä tähtäilevä pikkumies ei ollut lomalla yksin. Kalpea nainen ja pilottitakkinen mies olivat hänen ryyppyseuranaan, samoin kuin muinakin iltoina aina saapumisestaan saakka. Aivan kuin nämä olisivat pellosta tulleet, baarimikko mietti.
Varsinaisesta pellosta ei heidän kohdallaan voinut puhua, mutta avoimesta paikasta kuitenkin. Metsäläinen erähenki oli kummunnut muun muassa näiden kolmen asuttamasta teltasta Helsingin ytimessä. Vouhotus oli asuttanut paikkaa, jonne sitä ei oltu haluttu.

Markku DeVitsin – tämän härmänhollantilaisen eräjorman – mölinää ja möykkäystä oli kuitenkin varjostanut poliisin harjoittama sabotaasi. Hänelle oli selvää, että poliisi oli hakkeroinut ja jumiuttanut hänen puhelintaan. Oli selvää, että suvakit ja ääriliberaalit katkoivat heiltä sähköt poliisivoimien vahvalla käsivarrella.

Mädätys, rappio ja korruptio olivat tehneet tehtävänsä, hän tiesi. Poliisi vaan ei halunnut tunnistaa ja tunnustaa tilannetta.

Varsinaisesti Markku metsäläisineen oli hoomoilasena siitä, että Euroopan unionissa Suomi jakoi muiden jäsenmaiden kanssa vastuun turvapaikanhakijoista. ”Suomi, totanoinniin, ensin ja eroon EU:sta, niin Venäjä-suhteetki paranee!” hän tapasi öyhätä.

Se tiedettiin myös itänaapurissa, jossa Markku oli tuttu kasvo. Muun muassa Itä-Ukrainassa häntä ei meinannut enää erottaa aiemmin tulleista vihreistä miehistä.
Magalufilaiseen baariin astui sisään kaksi poliisia virka-asuissa. Baarimikko oli soittanut heidät työpaikalleen auttamaan mutkikkaan tilanteen ratkaisemisessa. ”Turistit taas sikailemassa,” he arvioivat tilanteen kulun.

Markun suomeksi esittämä viinanhuuruinen tilaus oli pysähtynyt kielimuuriin. Baarimikon ymmärtämättömyydestä harmistuneena hän oli käskenyt miespuolista kumppaniaan poistamaan tämän työpisteeltään ja kaatamaan seurueelle juomaa. Tämän seurauksena järjestyksenvalvojat olivat ottaneet humalaiset suomalaiset kiinni.

Poliisit laittoivat ryyppyremmin rautoihin ja taluttivat nämä poliisiauton takatilaan. ”Kiitos teille vaivannäöstä!”, baarimikko sanoi poliiseille näiden lähtiessä. ”Englantilaisten ja suomalaisten kanssa käy aina näin.” ”Tuttuahan se on niin”, toinen poliiseista tokaisi. ”Hätäkeskus kuormittuu täällä enemmän turistien kuin paikallisten tarpeista. Mutta eipä avuntarvitsijaa voi valita – kaikkia pitää auttaa, olipa kyseessä kuka tahansa.”

Poliisit ajoivat pois tapahtumapaikalta suomalaiset mukanaan. Samanaikaisesti Markku katsoi puhelintaan ja nähdessään sen rikkinäisen näytön oli varma siitä, että kyse oli mallorcalaispoliisin sabotaasista.

Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Paha saa usein mielissämme vaikkapa hirmuhallitsijan hahmon, jossa paha ruumiillistuu yhteen henkilöön. Todellisuudessa pahan ottama hahmo on paljon ovelampi ja persoonattomampi, mutta sitäkin vaarallisempi.

Huhtikuun alussa tapahtunut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakolaisten pakkopalautus Afganistaniin aiheutti suorastaan kansallisen kuohunnan. Toisella puolella organisoitiin mielenosoituksia erittäin nopealla varoitusajalla, joista yhteen, Kansalaistorilla järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös TYT:n jäseniä yhdistyksen lipun kanssa, kirjoittaja mukaanlukien. Mielenosoittajat, useat kansalaisaktivistit ja papit aina eduskunnan oppositiota myöten kritisoivat hallituksen turvapaikkapolitiikkaa vaatien inhimillisempää otetta päätöksentekoon. Toiselta puolelta huutoon vastattiin, nimittämällä mielenosoittajia sosiaalisessa mediassa muun muassa  yhteiskuntajärjestystä horjuttaviksi anarkisteiksi. Pian tämän jälkeen maailmalle kantautui uutisia terrori-iskusta Tukholmassa. Iskusta, joka toi terrorismin henkisesti lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen.

Niin pakkopalautukset kuin terrori-iskut, kaikessa tuomittavuudessaan, eivät ole silti mitään uutta. Turvapaikkapolitiikassaan Suomi on noudattanut yleistä tiukennettua eurooppalaista linjaa. Pakkopalautuksia ennakoi Euroopan unionin jo viime vuonna tekemä palautussopimus Afganistanin kanssa, jonka hyväksymiseksi EU:n epäiltiin kiristäneen Afganistania kehitysavun leikkaamisella. Samaisessa palautussopimuksessa Afganistanin hallitus lupasi myös toteuttaa EU:n rahoittaman tiedotuskampanjan Eurooppaan lähtemisen vaaroista. Helmikuussa 2017 solmitun kehitysyhteistyösopimuksen yhdeksi sopimusehdoksi päätyikin, että palautussopimus pysyy voimassa.

Silti moni maamme eturivin poliitikko kertoi olevansa järkyttynyt ja huolissaan oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta vasta silloin, kun palautettavia oltiin viemässä lennolle. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet tälle oltiin luotu jo aikoja sitten. Pääministeri Juha Sipiläkin totesi, että naisten ja lasten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Onkohan pääministeri tietoinen siitä, että henkilön ikä tai raskaus ei ole syy turvapaikan, myöntämiselle, eikä myöskään este palauttamiselle. Sen sijaan palautettavaa kohdemaassa odottavat olosuhteet ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla. Perustuslain yhdeksännen pykälän mukaan: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Sisäministeri Paula Risikon mukaan tietyt osat Afganistanista, mukaan lukien Kabul, jonne palautuslento kohdistui, ovat kuitenkin riittävän turvallisia tavallisille afgaaneille. Kabul kuulostaa todellakin turvalliselta ja houkuttelevalta: kaupungissa tapahtuu päivittäin kuolonuhreja vaativia itsemurhaiskuja. Tilastojen mukaan iskut mielenosoittajia, kouluja ja uskonnollisia tiloja kohtaan Talibanin ja muiden ryhmittymien toimesta ovat olleet vuonna 2016 korkeimmat sitten vuoden 2001. Tämän lisäksi Kabulia ravistelee tuhansien Pakistanin karkoittamien afgaanipakolaisten aalto, joka koettelee jo ennestään taloudellisista vaikeuksista kärsivää Afganistania. Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että henkilöllä on uhka tulla tapetuksi itsemurhaiskussa poliittisen mielipiteensä tai uskonnollisen vakaumuksensa takia? Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että palautettu nuori tyttö joutuu pelkäämään henkensä puolesta halutessaan kouluttautua?

Laintulkinta, jossa inhimillisyydellä on yhä vähemmän tilaa, on kuvaava esimerkki pahuuden banaliteetista, sen arkipäiväisyydestä: Suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat prosessit piiloutuvat byrokratian arkipäiväisiin mekanismeihin. Palautuspäätökset tehneet ja toteuttaneet virkamiehet eivät takuulla ole minkäänlaisia pahan ruumiillistumia, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä demonisoida ketään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat pyrkineet tekemään työnsä parhaan osaamisensa ja ymmärryksensä mukaan, kuten heitä on ohjeistettu tekemään. Sama koskee poliisia. Poliisi vain teki tehtävänsä, aivan kuten se teki tehtävänsä seuraavana päivänä suojatessaan Kansalaistorin mielenosoitusta. Arkipäiväisessä pahassa onkin uhkana sen normalisoituminen, ja se, ettemme osaa kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. Mikäli annamme arkipäiväisen pahan ja sitä ruokkivan politiikan kukoistaa, on lopputuloksena vain korkeammat muurit ja enemmän hätää niiden ulkopuolella.

Tällainen paha on onneksi voitettavissa poliittisin päätöksin, jos vain tahdomme! Kyse on ennen kaikkea solidaarisuudesta ja vastuusta. Pakolaisvirrat ovat jo nyt elämäämme todellisuutta, ja Euroopan tulisi vastata tähän sitoutumalla pakolaisten humaaniin kohteluun ja mahdollistamalla heille elämänarvoiset olosuhteet. Muuten uhkana on epävakauden ja turvattomuuden kasvu niin Euroopassa kuin kriisimaissa, joista pakolaiset tulevat. Muurien rakentamisen sijaan meidän tulisi tarttua niihin ongelmiin, jotka ovat Euroopalle pakolaiskriisiä ja terrorismia paljon, paljon uhkaavampia. Ne ovat nimittäin globaali eriarvoistuminen ja meitä odottava ekokatastrofi. Mikäli emme tee näille asioille ja niitä ruokkivalle kehitykselle jotain, on edessä tilanne, josta Eurooppa ei tule selviämään. Mikäli intellektuellisupertähti Slavoj Zizekiä on uskominen, ainoa todellinen kysymys on, annammeko nykyisen status quon jatkua, vai teemmekö asialle jotain. Kysymys on nimenomaan meistä, ja vain meistä. Toimimmeko itse aktiivisesti haluamamme muutoksen eteen, vai pysymmekö oman kuplamme konsensuksen lämmössä odottaen jotain messiaanista hahmoa. Gandhia siteeratakseni: ”Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”

Päätän kirjoitukseni kysymykseen, joka on suunnattu ennen kaikkea kirkollisesti suuntautuneille teologeille: ”Mitä Jeesus tekisi?”

 

Tukholman huhtikuisen terrori-iskun uhrien muistomerkki Helsingin Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Lähteet:
Gossman, Patricia: Why the European Union Shouldn’t Deport Afghans (Human Rights Watch 24.2.2017).

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Ihminen ihmiselle

Aleksi Enqvist

Ihminen ihmiselle

 

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla on jatkunut helmikuusta 2017 alkaen, eikä loppua näy. Mielenosoituksen vapaaehtoistyöntekijän mukaan kyse on ihmisoikeustaistelusta.

Tiistainen huhtikuun päivä Rautatientorin teltoilla on leuto ja harmaa. Paikalla on keltaliivisten vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi ohikulkijoita, jotka keskustelevat turvapaikanhakijoiden kanssa ilmaisen tee- tai kahvikupillisen äärellä. Telttoja ympäröivät banderollit, joista osa on nostettu muutamaa päivää aiemmin (7.4) tapahtuneen Tukholman terrori-iskun uhrien muistolle. Teltan vierestä oikaiseville erottuu englanniksi kirjoitettu viesti: “Turvapaikanhakija ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita!”

Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimii Stop Deportations-verkosto. Verkoston vapaaehtoistyöntekijän Nour Jamalin mukaan verkosto on kyennyt kätevästi järjestämään turvapaikanhakijoille erilaista tarvittavaa apua. “Verkostoon kuuluu esim. lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.” Ruoka- ja muita tarvikkeita on saatu verkoston sisäisen Facebook-ryhmän kautta.

Mielenosoituksessa alusta asti paikalla ollut Jamal saapui Suomeen pakolaisena Irakista syksyllä 2015 vanhempiensa ja sisarensa kanssa.”Odotimme lähes 1 ½ vuotta haastatteluun pääsyä. Lopulta vanhempani saivat oleskeluluvan Suomessa, mutta minä ja sisareni emme. Odotan edelleen Maahanmuuttoviraston päätöstä”, Jamal kuvailee.

Suurin osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin tavoin joko Irakista tai Afganistanista. Maahanmuuttoviraston linjaukset toukokuussa 2016 lakkauttivat humanitaarisen suojelun turvapaikan perusteena ja määrittivät Afganistanin, Irakin ja Syyrian turvallisiksi maiksi. Yksi mielenosoituksen tavoite on saada viranomaiset tunnustamaan kyseiset alueet vaarallisiksi. Jamalin mukaan ennen päätöksiä oli tarkoitus järjestää kiitosmielenosoitus turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, mutta suunnitelmat menivät uusiksi linjausten myötä.

Stop Deportations on järjestänyt monenlaista toimintaa Rautatientorilla tilanteen pitkittyessä. Tilaisuudet ovat vaihdelleet aina mielenilmauksesta pääsiäismunien maalaukseen. Huhtikuun alussa järjestettyyn paneelikeskusteluuun nationalismista ja maahanmuuttopolitiikasta puhujana oli mm. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen. Tilaisuus syntyi lähes sattumalta.

“Törmäsin Teivaiseen ollessamme molemmat Suomen Sosiaalifoorumilla, ja idea seminaarista syntyi keskustellessamme. Paikalle saatiin lähes 30 osallistujaa”, Jamal tiivistää. Tämän kaltaisia tilaisuuksia olisi tarkoitus järjestää jatkossa lisää.

Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut aktiivinen turvapaikanhakijoiden suhteen. Erilaisten tarvikkeiden ja hätämajoituksen järjestämisen lisäksi heitä on kutsuttu myös kirkon jumalanpalveluksiin. “Olemme olleet tervetulleita kirkkoon siinä missä muutkin, ja olemme myös osallistuneet”, Jamal kertoo. Osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin mukaan uskonnollisia pakolaisia: joukossa on kristittyjä ja muslimeita, jotka ovat joutuneet pakenemaan Irakin ekstremistisiä liikkeitä. Itsensä Jamal määrittelee muslimiksi: “Usko Jumalaan on auttanut tilanteen keskellä”, hän toteaa, vaikka ei koe olevansa “suuri uskovainen”.

Haastattelua edeltävällä viikolla tapahtuivat kohua herättäneet Afganistanin pakkopalautukset, joissa palautettavien joukossa piti olla mm. raskaana oleva perheenäiti alaikäisen lapsensa kanssa.  Palautuksia vastustavat mielenosoitukset alkoivat Pasilan poliisiasemalla ja jatkuivat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jamal itse oli paikalla Pasilassa ja sai seuranneessa mellakassa lieviä naarmuja poliisikoiralta. Tämän lisäksi hän välitti tilannetta koskevia viestejä tutuille poliitikoille ja toimittajille illan aikana.

Mielenosoitusten jälkeisessä julkisessa keskustelussa kirkon asemoitumista maahanmuuttopolitiikassa on (jälleen kerran) kritisoitu. Miksi kirkko auttaa vieraan uskonnon edustajia, miksi sotkea uskontoa politiikkaan? Jamalin näkemys Rautatientorin tilanteesta on yksinkertainen: “Kyse ei ole uskonnosta, vaan ihmisoikeuksista. Ne, jotka osoittavat meille täällä tukensa, tekevät sen ihmisinä, eivät kirkon edustajina.”

Lisätietoa:
Right to Live – Aylum seekers demonstration in Helsinki
Stop Deportations Facebookissa

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Olli-Pekka Toivanen

Palkkapuhetta

”Koulutusta parhaimmillaan vain yksi päivä, ansiot silti lähes 3000€/kk – näihin ammatteihin valmistut nopeasti”, ”Keskiansiot yli 8000€/kk – näillä aloilla tienataan eniten Suomessa”, ”Jopa 5940€/kk – 15 löysähköä ammattia, joissa tienaa kivasti”, ”Palkka 7647€/kk – hakijoista huutava pula”…

Näin otsikoidaan monet ammatteihin ja koulutuksiin liittyvät artikkelit. Päänäkökulma tuntuu olevan usein aina palkoissa ja niiden suuruudessa sekä niiden vertailemisessa eri koulutusten pohjalta ja eri ammateissa. Valintoja ohjataan tekemään palkan perusteella, ja helposti saakin kuvan, että vain palkalla on merkitystä. Tänä päivänä työn kiinnostavuus arvotetaan ja mitataan saadulla palkan määrällä.

Vaikka työtä tehdäänkin osittain rahan saamisen takia, onko työviihtyvyys ja muut ammatinvalintaan vaikuttavat seikat katoamassa palkkakysymyksen alle?

Samalla luodaan kilpailu- ja vertailuasetelmia eri ammattien välille ”tästä työstä saat enemmän palkkaa, kuin tästä työstä” tyylisesti. Palkkauutisointi voi myös houkuttaa pelkästään palkan perässä juoksevia työnhakijoita, jotka huomaavatkin pian että kyseinen työ ei olekaan heidän juttunsa. Miksi työstä puhutaan silti palkka edellä? Miten suuri kannustin palkka ihmisille oikein on?

Palkkakeskustelut ovat suomalaisessa kulttuurissa eräänlainen tabu. Ne kuuluvat vahvasti yksityiselämän piiriin ja yleisesti ottaen omasta palkasta puhuminen voi olla kiusallista sekä herättää kateutta muissa ihmisissä. Suomessa palkkakeskustelut rajoittuvat korkeintaan perhe- ja ystäväpiireihin. Mediaanipalkoista uutisointi eri ammattien ja koulutusten kohdalla on mielestäni jossain määrin liiallista, mutta ehkä osittain kyseessä on myös keino avata salamyhkäisyyden verhoa palkkojen kohdalla ja tehdä palkoista puhumisen avoimemmaksi ja hyväksyttävämmäksi. Mediaanipalkkoihin voi verrata omia tienestäjään ja samalla saa hyvän yleiskuvan siitä, minkälaisista töistä ja minkälaisten tutkintojen pohjalta maksetaan minkäkin verran.

Paljonko sinä saat palkkaa ja kuinka tärkeä palkan suuruus sinulle on, kun mietit kouluttautumistasi ja ammatin valintaasi?
Ari Minadis
päätoimittaja

Yhteisöllisyyttä?

 

Suomen evankelisluterilainen kirkko lanseerasi alkukeväästä Kirkkohallituksen työryhmän selvitykseen perustuvan työllistämiskampanjan #1001työtä. Ääneen lausuttuihin tavoitteisiin kuuluu tarjota työkokeiluna ja palkkatuettuna työnä toteutettujen jaksojen turvin työllistymisväylä vaikeasti työllistettäville. Kampanjan koordinaattori, Kirkkohallituksen asiantuntija Kari Latvus on myös spekuloinut mahdollisuutta sisällyttää mukaan esimerkiksi osa-aikatöitä kirkon alan pätevyyden saaneille.

Ongelmakohtia nosti esille työkokeilujen kriitikkona profiloitunut juristi ja bloggaaja Saku Timonen. Timosen mukaan kirkko syyllistyisi palkattoman työn teettämiseen ja turhiin lupauksiin, sillä palkkatuen myöntäminen  työllistämisjakson jatkoa varten ei olisi varmaa. Kampanjan pohjana olevassa selvityksessä ja Latvuksen vastauksissa työkokeiluihin liittyvät ongelmat kuitenkin tiedostetaan ja korostetaan, että kirkko haluaa tarjota työttömille mahdollisuuden olla seurakuntayhteisön aktiivisia jäseniä, eikä vain diakoniatyön kohteita.

Edellä mainitut tavoitteet ovat sinänsä kannattavia, mutta niiden kustannuksella ei saisi unohtaa Timosenkin esillä pitämää laajempaa ongelmaa, eli työkokeilujen väärinkäyttöä työvoiman saamiseksi. Tähän liittyen Latvuksen kommentti kirkon tehtäviin pätevien mahdollisesta sisällyttämisestä kampanjaan saa nostamaan kulmakarvoja, samoin kampanjan taustalla olevassa selvityksessä esiintyvä väite, jonka mukaan “ammatin korostaminen seurakuntayhteisössä saattaa toimia yhteisöllisyyden vastavoimana.”

Toivon, että kampanjasta on hyötyä niille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon samalla, että ne, joilla on vaadittavaa ammattitaitoa, pääsisivät seurakunnan yhteisöllisyydestä osalliseksi ensisijaisesti vakituisten töiden kautta.
Olli-Pekka Toivanen
Vastaava päätoimittaja

Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen